David Almond: Nimeni on Skellig (äänikirja)

”Hyvin kirjoitettu unenomainen mutta kaunis kertomus.” Näin olen kirjoittanut muistiin vuoden 2002 kesällä luettuani kaksi vuotta aikaisemmin suomennetun ja neljä vuotta aiemmin julkaistun David Almondin teoksen Nimeni on Skellig. Samaa mieltä olen nytkin, kun olen kuunnellut kirjan Lars Svedbergin lukemana äänikirjana.

Lukemisesta on siis kulunut yli kymmenen vuotta, mutta merkillisen hyvin kirjan tunnelma ja perusajatus olivat säilyneet mielessäni. Michaelin perhe on muuttanut. Uusi asunto on ränsistynyt talo kaupungin laidalla tai lähiössä. Pihalla on huojuva, romahtamispisteessä oleva autotalli, jonne Michaelia on ankarasti kielletty menemästä. Ensimmäisessä kirjan lauseessa Michael kuitenkin löytää autotallin uumenista merkillisen kalpeakasvoisen, muumiomaisen miehen, jonka ympärillä on pöllön oksennuspalloja muistuttavia karva- ja luukokkareita. Mies samaan aikaan sekä pelottaa että kiehtoo Michaelia. Hän ei ole ihan varma, onko mies todellinen vai vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.

Michaelin elämää mullistaa paitsi muutto myös ennen aikojaan syntynyt pikkusisko. Sisko taistelee hengestään, ja Michaelin sydäntä raastaa kuulla hänen hengityksensä rahinaa. Isä koettaa kunnostaa taloa, kun äiti valvoo vauvan vuoteen äärellä milloin kotona, milloin sairaalassa.

Michael tutustuu naapurissa asuvaan vähän erikoiseen tyttöön Minaan, joka ei käy koulua. Minan äidin mukaan koulu tukahduttaa kaiken luovuuden ja yksilöllisyyden. Niinpä Mina opiskelee kotona varsin vapaamielisen opetussuunnitelman mukaan tarkkailemalla ympäröivää maailmaan ja tekemällä taidetta näkemästään. Michael vie Minan katsomaan autotallin miestä, jolle on jo vienyt kiinalaista ruokaa ja tummaa olutta sekä aspiriinia. Tuntuu kuin mies olisi tekemässä hitaasti kuolemaa. Selän omituinen kyttyrä vaikuttaa myös kivuliaalta.

Tarinan aika ja paikka jäävät avoimiksi. Mielessäni kuvittelin tapahtumat yhdysvaltalaiseen pikkukaupunkiin, mutta Almond on brittikirjailija. Paikalla ei kuitenkaan ole sen kummempaa merkitystä. Myös tapahtuma-aika jää leijumaan ilmaan. Michael on jonkin verran poissa koulusta tapahtumien aikana, ja hänen koulustaan poikkeaa joku opettajista tuomaan läksyjä. Puhelut hoidetaan lankapuhelimella, mutta televisiosta ei puhuta. Michaelin mainitaan käyvän yläastetta, mutta jotenkin hänestä saa hieman nuoremman vaikutelman, ehkä vähän yli kymmenvuotiaan oloinen Michael minusta olisi.

Almondin tarina suorastaan tulvii vertauskuvia lentämisestä, siivistä, linnuista, enkeleistä, sydämistä ja hengittämisestä. Kuka tai mikä autotallin mies oikein on, jää lopulta ainakin osin lukijan pääteltäväksi.

David Almondin romaani Nimeni on Skellig ilmestyi alun perin vuonna 1998 ja suomeksi Kaisa Katteluksen kääntämänä vuonna 2000. On hienoa, että Suomen ääniakatemia on ottanut teoksen valikoimiinsa ja kustantanut sen nyt äänikirjaversiona. Kirja saa jälleen hieman lisää elinaikaa, ainakin toivottavasti. Kirja luokitellaan nuortenkirjaksi, mutta sitä voi kyllä lämpimästi suositella kaikille. 

David Almond: Nimeni on Skellig (Skellig)

Tammi 2000. 

Suom. Kaisa Kattelus.

Äänikirja Suomen ääniakatemia 2013. Kesto 4 h 6 min. 1 mp3-cd-levy. 

Lukija Lars Svedberg.

Arvostelukappale äänikirjan kustantajalta. Kiitos!

Eiliseen äänikirjajuttuuni on tullut jo paljon kommentteja. Kiitos niistä, samoin kuin hyvistä äänikirjavinkeistä! Laitoin jo tilaukseen Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä, ja saan hakea sen huomenna kirjastosta. 

Reilun kaupan äänikirjavinkiksi luettaneen myös Magdalena Hain vinkkaama novellikokoelma Kun kansilaudoille liukui lohikäärme. Kiitos Maggis Sinullekin vinkistä! Laitoin jo sähköpostilla kirjan tilaukseen.

Juhlistetaan vielä äänikirjaa ja lasten- ja nuortenkirjallisuutta pienellä arvonnalla. Arvon kolme äänikirjaa:

1. David Almond: Nimeni on Skellig (mp3-cd, ks. tiedot yltä) 

2. Tuula Kallioniemi: Faneja ja fossiileja (Reuhurinne-sarjan uusin, ilm. 2013. Kaksi cd-levyä, kesto 1 h 29 min, lukija Paavo Kerosuo)

3. Astrid Lindgren: Kalle mestarietsivä (kesto 5 h 5 min, 4 cd-levyä, lukija Jarmo Heikkinen)

Kaikki äänikirjat ovat kerran kuunneltuja arvostelukappaleita. Kalle mestarietsivän kotelon sisäpuolella on kustantajan Arvosteltavaksi-leima.

Arvon äänikirjat kunkin erikseen sunnuntaina. Arvontaan voi osallistua sunnuntaihin 1.12.2013 klo 12.00 mennessä. Teen valmiiksi alle kullekin äänikirjalle oman kommenttilaatikon. Osallistua voi vastaamalla siihen kommenttiin, jonka äänikirjan haluaisi. Osallistua voi vaikka jokaisen kirjan arvontaan. Jos osallistut anonyyminä, muista laittaa vastaukseesi nimimerkki, jolla sinut tunnistaa mahdollisen voiton sattuessa kohdalle. 

Onnea arvontaan ja iloa äänikirjoista!

Muutkin kommentit ovat tervetulleita tähänkin juttuun!

Osallistumisaika on päättynyt!

Kiitos kaikille mukaan lähteneille. 

Voittajat julkaistaan ihan kohta omassa jutussaan.

Reilun kaupan äänikirjoja ja äänikirjoista noin ylipäätään

Taidan olla äänikirjojen(kin) suurkuluttaja. Laskin nimittäin, että olen tänä vuonna jo ehtinyt kuunnella 22 äänikirjaa, ja parhaillaankin on menossa kaksi. Lisäksi tuossa kokonaismäärässä ovat mukana sellaiset järkäleet kuin Mika Waltarin Mikael Karvajalka ja kaikki Harry Potterit. Blogiani seuranneet jo tietävät, että salaisuuteni on yksin autossa taitettava työmatka. Istun päivittäin autossa puolitoista tuntia, enkä jaksa kuunnella radiota enkä oikein musiikkiakaan. Äänikirjat ovat pelastukseni, ja olenkin niistä pahasti riippuvainen.

Kuuntelen äänikirjoja myös puhelimestani esimerkiksi lenkkeillessäni tai yksin kotona ollessani, jos tehtävänä on jokin tylsähkö kotityö. Omistan myös iPod4:n, jonka muistiin mahtuu äänikirja poikineen, mutta älypuhelimen hankittuani olen lähestulkoon hylännyt pienen sinisen laitteeni. Puhelimeen saan ladattua kirjat suoraan esimerkiksi Elisa Kirjasta. Lataaminen ja kirjojen kuuntelu ovat huippuhelppoa, mutta maksullista hupia.

Kirjasto on pää-äänikirjalähteeni. Joka kerta kirjastossa käydessäni (siis kerran tai pari viikossa) koukkaan äänikirjahyllyn kautta ja tarkistan tarjonnan. Koska olen jo vuosia harrastanut niiden kuuntelua, olen melko tarkkaan läpikuunnellut käytössä olevien kirjastojen valikoiman, niin aikuisten kuin lasten- ja nuortenosastoiltakin. Aika ajoin käyn läpi myös kirjastojen nettiaineistosivut ja tarkistan, mitä uutta on tullut tai tulossa ja teen varauksia. Aikaisemmin siirsin osan cd-versioista iPodille, mutta nykyään kuuntelen cd- ja mp3-levyt auton soittimella ja ostan puhelimeen tiedostot netistä.

Jonkin verran äänikirjoja on kertynyt myös omaksi. Olen ostanut hyllyyni Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian sekä Tuntemattoman sotilaan (myös kuunnelmaversion tästä!). Edellinen taitaa olla ylittämättömin äänikirjakokemukseni tähän asti. Aivan uskomattoman upean luennan tekee Veikko Sinisalo. Käsittääkseni kyseessä on alun perin radiolle tehty luenta, joka on sitten siirretty cd-muotoon myöhemmin. Omina ovat myös parhaat Waltarit eli Sinuhe egyptiläinen ja Mikael Karvajalka ja sen heikohko jatko-osa Mikael Hakim. Myös Kiven Seitsemän veljestä on tullut hankituksi, ja vain Kalevala puuttuukin suosikkieni kokoelmasta. Myös lapsille hankimme aikoinaan klassikkoja kuten Astrid Lindgrenin kirjoja automatkojen ratoksi, ja toimivatkin muuten tosi hyvin. Aikuisetkin jaksavat kuunnella niitä.

Äänikirjoina kuuntelen mielelläni kirjoja uusintana, siis sellaisia kirjoja, jotka olen jo ainakin kertaalleen lukenut. Joskus kuuntelu voi tulla melko piankin lukemisen jälkeen. Näin kävi pari vuotta sitten Katja Ketun Kätilön kanssa. Kuuntelu avasi monisyisestä teoksesta vielä uusia ulottuvuuksia, kun tarinan keskeisimmät kohdat olivat jo valmiiksi tiedossa. Samalla tavalla on käynyt Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanien kohdalla.

Mutta voin kuunnella myös ennen lukemattomia teoksia. Usein silloin on kyseessä dekkari tai jokin muu hieman kevyempi teos. Monet dekkarit kestävät myös uusintakierroksen kuunneltuina, koska olen armottoman huonomuistinen ja ratkaisevat käänteet usein painuvat nopeasti unhoon. Esimerkiksi Agatha Christien tuotantoa on julkaistu paljon suomenkielisinä äänikirjoina, ja niitä voi hyvin lukea ja kuunnella useampaankin kertaan. Mieluiten kuuntelen kirjani suomeksi, mutta yllättävän hyvin ovat sujuneet myös satunnaiset kokeiluni englannin kielellä. Ruotsiakin voisin joskus kokeilla.

Paitsi sisältö myös toteutus on äänikirjoissa tärkeää. Pidän eläytyvästä luennasta, kuten Sinisalon tai Vesa Vierikon (Potterit) tyylistä, mutta liian eläytyvää ei saa olla. Olen myös huomannut, että minua miellyttävät enemmän mies- kuin naislukijat. Suosikkejani ovat edellä mainittujen lisäksi Lars Svedberg, Veikko Honkanen ja Ismo Kallio sekä Ola Tuominen. Juha Veijonen on lukenut joitakin Reijo Mäen Vares-dekkareita, ja niistä pidin myös kovasti. Onnistuneita ovat yleensä olleet myös kirjailijoiden itsensä lukemat kirjat, kuten Eppu Nuotion Pii Marin -dekkarit. Tosin ymmärrän, että kaikilla kirjailijoilla ei ole halua tai taitoa tällaiseen urakkaan.

Oikeastaan vain kerran olen törmännyt todella huonoon luentaan. Harmi kyllä en enää muista edes varmasti, mikä kirja oli kyseessä, mutta muistaakseni jokin Taavi Soininvaaran trillereistä. Kuulosti siltä kuin lukija ei olisi ollut äidinkieleltään suomenkielinen, ja aksentti häiritsi tavattomasti.

Tulipas tästä nyt pitkä johdanto. Tähtäimessäni on nimittäin esitellä suomalainen pienäänikirjakustantamo Suomen ääniakatemia, joka äänenkäytön koulutuksen lisäksi julkaisee reilun kaupan periaatteella äänikirjoja. NettisivuillaanSuomen ääniakatemia esittelee itsensä näin:

Tarja ja Esa Orre perustivat Suomen Ääniakatemian vuonna 2010
vastatakseen runsaaseen äänenkäytön koulutuksen kysyntään.
Luonnollisena jatkeena koulutustyölle syntyi äänikirjakustantamo,
jonka johtoajatuksena on tuottaa teknisesti ja luentalaadullisesti
korkeatasoisia äänikirjoja siten, että luovan työn tekijät - kirjailijat,
kääntäjät, näyttelijät, ohjaajat, säveltäjät - saavat työstään heille
kuuluvan, oikeudenmukaisen palkkion.

Olen keskustellut Tarja Orren kanssa pariinkin kertaan puhelimessa äänikirjoista ja Suomen ääniakatemian toiminnasta. Ihmettelimme viimeksikin molemmat, mistä kummasta johtuu, että äänikirjat eivät oikein vain ole lyöneet itseään Suomessa läpi. Äänikirjavalikoima on varsin suppea, ja myynti on verrattain vähäistä. Syiksi arvelimme ainakin kohtalaisen korkean hinnan. Tosin on myönnettävä, että äänikirjojen hinnat ovat varsin kilpailukykyisiä ainakin uutuuksien kovakantisten paperiversioiden rinnalla.

Yhdeksi syyksi arvelin myös hieman vanhahtavan formaatin. Yleensähän äänikirjat julkaistaan cd-muodossa. Paksu kirja luettuna cd-levyille voi olla varsin mittava paketti. Mikael Karvajalassa on kestoa yli 34 tuntia ja levyjä on kolmekymmentä: kaksi laatikollista!

Levyt ovat työläitä käyttää. Niitä pitää jatkuvasti vaihtaa soittimeen. Lisäksi ne ainakin kirjastokäytössä helposti vahingoittuvat eivätkä enää toimi moitteettomasti. Minä olen sen verran tumpelo, että kirjan levyjen siirtäminen tietokoneen kautta iPodiin on varsin työläs projekti. Mp3-levyt ovat jo astetta kehittyneempi muoto kuin cd, mutta sitä formaattia on varsin vähän saatavilla.

Suomen ääniakatemia on pieni mutta laadukas äänikirjakustantamo. Nettisivujen kautta voi kurkata mielenkiintoista projektia, joka on toteutettu yhdessä yhdysvaltalaisen kirjailija Alice McLerranin kanssa. Kirjailija ihastui omasta lastenkirjastaan tehtyyn suomenkieliseen äänikirjaversioon ja halusi tehdä Suomen ääniakatemian kanssa siitä myös englanninkielisen version. Kirjailija luki tekstin itse. ’Kuvituksena’ toimii Esa Orren säveltämä musiikki. Projekti on saamassa jatkoa erikielisinä toteutuksina. Firma sivuilta voi katsoa kirjailijan haastattelun ja kuunnella näytteen kirjan suomenkielisestä äänikirjasta. Vuori joka rakasti lintua on minulle aivan uusi tuttavuus, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta teokselta.

Suomen ääniakatemialla on pieni mutta varsin laadukas kirjavalikoima. Mukana on ilahduttavan paljon dekkareita, ja erityisen iloinen olen Seppo Jokisen tuotannosta, jonka lukee Ola Tuominen. Sekä Jokinen että Tuominen ovat suosikkejani, joten yhdistettynä nämä miehet tuloksena voi olla vain huipputavaraa!

Ajattelin esitellä tässä yhteydessä Suomen ääniakatemialta saamani näyteäänikirjan, mutta koska jutustani tuli aika pitkä, säästänkin sen ihan omaan juttuunsa huomiseksi.

Heitän nyt kysymyksen lukijoille. Mikä on Sinun suhteesi äänikirjoihin? Olisi mukava kuulla kokemuksista!

P.S: Vieno toive olisi saada laite, jolla voi kuunnella äänikirjoja myös uidessa…

Christian Rönnbacka: Julma

Nyt kävi niin, että Antti Hautalehto vei sydämeni. Onneksi tilanne on sikäli hallinnassa, että Antti on fiktiivinen hahmo. Antti on vähän sellaisen unelmavävyn ja jokanaisen haavemiehen yhdistelmä: hyvännäköinen, hyväkroppainen, kovakuntoinen, poliisi, rohkea, oikeudenmukainen, suorapuheinen ja sanavalmis, hyväkäytöksinen ja rahtusen romanttinen. Kaiken lisäksi sinkku (melkein)!

Anttiin tutustuin Christian Rönnbackan esikoisdekkarissa Operaatio Troijalainen, jonka luin keväällä. Toinen osa Hautalehto-sarjaa ilmestyi samoihin aikoihin, mutta hankin Julman puhelimeeni lenkkiseuraksi vasta syksyllä. Hieman hätäilin, sillä tein ostokseni täysihintaisena vain vähän ennen kuin kirja oli Elisa Kirjan messutarjouksena lähes ilmaiseksi. Mutta ei harmita. Ainakaan kovin paljon. Lenkkiseuralainen oli sitten pakko ottaa lopulta mukaan myös Helsingin-reissulle ja automatkoille, koska en enää malttanut odottaa sopivia lenkkeilykelejä saadakseni jatkaa kuuntelua. Koukutti siis kyllä.

Julma on edellistä osaa jäntevämpi kokonaisuus, sillä nyt juonilinjoja on vain kaksi ja niistä toinen on selvästi pääjuoni. Tarina käynnistyy ilman sen kummempia johdatteluja. Porvoossa arvoituksellinen mies vaaniskelee rauhallisella omakotialueella tavallista keskiluokkaista perhettä. Kun sopiva tilaisuus tulee eli vanhemmat ovat kuin tilauksesta poissa kotoa iltahämärissä, mies kaappaa mukaansa perheen pikkutytön. Helvetti pääsee irti, turha sanoakin. Lukija ’pääsee’ mukaan tapahtumiin sekä poliisin että tekijän näkökulmista. Kaappaaja on pahimman lajin pedofiili, mutta Rönnbacka jättää armollisesti pahimmat asiat kuvaamatta ja lukija joutuu tai saa kuvitella ne vain päässään.

Vähitellen poliisi alkaa päästä tekijän jäljille, vaikka tämä on äärimmäisen taitava ja huolellinen yksityiskohdissa. Jäljet johtavat hämmentävästi toiselle puolelle maapalloa. Voiko parikymmentä vuotta sitten Australiassa riehunut pedofiili olla nyt Suomessa? Vai onko kyseessä matkija? Jälkien lämmetessä tekijä alkaa tuntea olonsa uhatuksi ja päättää raivata pahimman vihollisensa eli Antin pois tieltään.

Samalla asialla on myös pari ruotsalaisen rikollisliigan palkkatappajaa. Operaatio Troijalaisen tuhoaminen ei saa gangstereiden kunniakäsitysten mukaan jäädä kostamatta, ja niinpä Antin päästä luvataan muhkea palkkio. Onneksi myös Suomen poliisi saa tästä vihiä ja Antti saa tarpeelliset työkalut selviytyäkseen tästä kiusasta. Tosin varsin likeltä liippaa, ettei Julma jää viimeiseksi Hautalehto-dekkariksi! Vain poikkeuksellisen rivakan pankinjohtaja Larsin ansiosta seikkailut jatkuvat. Käsitykseni lohjalaisista pankinjohtajista muuttui kertarykäisyllä.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on siis tarinassa kylliksi, mutta kevennyksenä on aimo kourallinen huumoria ja vähän pienempi annos romantiikkaa, tai no, ainakin ihmissuhteita. Läpänheitossa Hautalehto ja kumppanit ovat varsinaisia veijareita. Poliisin työ lienee niitä ammatteja, joissa varsin ronskikin huumori on selviytymiskeino. Liika ryppyotsaisuus polttaa varmasti nopeasti loppuun. Porvoossa vitsaillaan olan takaa, ja toistaiseksi ainakin vitsit jaksavat hymyilyttää. Tiettyyn varovaisuuteen kuitenkin toivon Rönnbackan ryhtyvän, sillä liika on liikaa.

Hautalehto-sarja on kuitenkin aivan mainio tulokas suomalaiseen poliisiromaanigenreen.

Christian Rönnbacka: Julma

Bazar 2013. Äänikirja.

Ostettu puhelimeen Elisa Kirjasta.

J. K. Rowling: Harry Potter -sarja äänikirjoina

Ensikohtaamiseni Harry Potterin kanssa tapahtui kesällä 2000. Olin uteliaisuudesta tilannut kirjakerhosta kolmen siihen mennessä suomennetun Potterin paketin. Lähestyin tehtävää lähinnä ammatillisesti: olisi hyvä vähän tietää, mitä asiakaskuntani lueskelee. Ajatuksena taisi olla myös, että voisin sitten siirtää kirjat vaivihkaa lasten hyllyyn, kun olisin tehtäväni suorittanut.

Luin koko paketin neljässä päivässä putkeen. Kohtuullinen suoritus, kun kotona sentään oli kaksi alle kouluikäistäkin lukijan vastuulla. Turha varmaan sanoakin, mutta kolahti. Sittemmin ilmestyneet osat hankittiin aikanaan sarjaa täydentämään, ja vasta ihan parin viimeisen kohdalla olin toinen, joka perheessä kirjat luki. Samaa tunnelmaa en kuitenkaan enää myöhempien osien kanssa tavoittanut. Hurma alkoi haaleta.

Syitä haalenemiseen oli monia. Ensinnäkin kolmas osa Azkabanin vanki on edelleenkin mielestäni sarjan paras osa. Se ei vielä tunnu liian kaavamaiselta eikä ennen kaikkea väkisin venytetyn pitkältä – tätä antiherkkua on tarjolla kosolti jo Liekehtivässä pikarissa. Huomasin myös, että vuoden mittainen tauko osien välillä teki tuhojaan: en enää muistanut kaikkia yksityiskohtia ja välillä suuremmatkin linjat hämärtyivät mielestä. Koska en enää ollut varhaisteini tai edes teini, en tietenkään lukenut uutta osaa odotellessani aiempia osia yhä uudelleen. Kolmanneksi nopealla vauhdilla ilmiöksi ryöstäytynyt meno sarjan ympärillä alkoi toimia vieraannuttavasti, eivätkä elokuvatkaan oikein sytyttäneet. Luimme myös kirjoja lapsillemme ääneen iltasaduiksi (heidän vaatimuksestaan), ja se kierros alkoi armotta paljastaa kirjojen puutteita, kuten jo mainitsemani venytyksen ja kaavamaisuuden sekä yhä lisääntyvän huumorittomuuden ja synkkyyden, pelottavuuden, jopa raakuuden.

Lasten varttuessa hankimme elokuvien dvd-versioita ja viimeisiä kävimme jo teatterissakin katsomassa. Vaikka kumpikin lapsista luki kirjat, katsoi leffat ja taisi jotain pleikkaripeliäkin pelailla jossain vaiheessa, mitään kovin rankkaa fanitusta meillä ei koskaan harrastettu. Nyt on tosin aikuisella tyttärellä ollut projektina lukea sarjaa läpi englanniksi ja olen sponssannut projektia hankkimalla materiaalin.

Viime keväänä etsiskelin kuunneltavaa yhä pidentyneen työmatkani ratoksi. Jossain vaiheessa tajusin, että voisin katsastaa kirjastossa myös lasten- ja nuortenosastojen äänikirjavalikoiman ja siellä huomasin, että Potterit on julkaistu myös äänikirjamuodossa. Aloitin kuuntelu-urakan tai oikeammin -nautinnon huhtikuussa ja viimeisen cd:n otin ulos auton soittimesta tällä viikolla. Aikaa kului siis kahdeksisen kuukautta. Ihan yhteen putkeen en sarjaa kuunnellut, sillä välillä jouduin odottelemaan kirjoja kirjastosta. Väliin osui myös kesäloma, jonka aikana kuuntelu ei juurikaan edennyt, sillä kuuntelen kirjoja vain yksin autossa ollessani.

Ilahduin huomatessani, että lukijana on koko sarjassa mahtava Vesa Vierikko. Jonkin levykotelon kannessa luki, että Vierikko 

oli J. K. Rowlingin hyväksymä lukija. Jäi mietityttämään, ketkä

kaikki suomalaiset näyttelijät olivat koelukeneet Potteria 

Rowlingille… ja joutuneet hylätyiksi? Yhtä kaikki valinta on vallanonnistunut! Vierikko on lukee Potterit antaumuksella. Ihailuani 

vielä lisäsi toteamus, että koko sarjan mitta on valmiina viisi ja 

puoli vuorokautta luentaa. Kun ottaa huomioon, että tuskin kaikkion mennyt kerralla purkkiin, on urakka ollut melkoinen!

Kuuntelu-urakan aloittaminen oli hyvä idea. Oli jo mukava uudistaa Harry Potter -kokemus, koska kieltämättä aika paljon oli unohdus vienyt mennessään kertailuista huolimatta. Viihdyin vallan mainiosti tarinan parissa, kun Vierikko sen minulle eläytyen ja antaumuksella luki. Huvituin, liikutuin, pelkäsinkin. Mutta tunnustan, että tuskin olisin jaksanut sarjaa kirjamuodossa enää läpi kahlata. Jossakin vaiheessa alkoi todella rasittaa, että kaikkien kirjojen seikkailut oli väkisin pakotettu lukuvuoden mittaisiksi, jolloin monien kirjojen alkupuoli oli varsin väkinäistä sivujen täytettä ennen lopun väkivaltaisia vaiheita. Huispaus on oivallinen idea, mutta alkaa sekin tuntua ylimääräiseltä täytteeltä, koska se ei liity juonikuvioihin oikein mitenkään. Myönnettäköön, että Rowling on paneutunut silti ottelukuvauksiin antaumuksella. Kovin kaavamaisia alkoivat olla myös oppituntien kuvaukset. Siksi tuntuiki  huojentavalta, että edes viimeisessä osassa oli luovuttu koulusta tapahtumaympäristönä.

J.K. Rowling: Harry Potter 1-7 

Harry Potter ja viisasten kivi 10 h 25 min

Harry Potter ja salaisuuksien kammio 11 h 30 min

Harry Potter ja Azkabanin vanki 14 h 28 min

Harry Potter ja liekehtivä pikari 24 h 34 min

Harry Potter ja Feeniksin kilta 23 h 37 min

Harry Potter ja puoliverinen prinssi 22 h

Harry Potter ja kuoleman varjelukset 25 h 46 min

Lukija Vesa Vierikko.

Suomentanut Jaana Kapari. Tammi.

Äänikirjat lainattu kirjastosta.

Kuten kuvista näkyy, saatavana on sekä cd-levy- että mp3-levytallenteita. Minulle osui lainaan vain yksi mp3-versio.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Luin hauskan kirjan. Tosin ihan ensimmäiseksi jouduin nauramaan itselleni. Olin nimittäin jo jonkin aikaa seuraillut silmäkulmastani, että kirja- ja kirjoittajablogia Ihminen välissä pitävä Siina Tiuraniemi oli julkaissut esikoisromaaninsa Kukkia Birgitalle. Kirja ei herättänyt minussa kovinkaan suurta kiinnostusta muuten kuin tuon etäisen nettituttavuuden perusteella. Toisissa blogeissa ja some-keskusteluissa alkoi kuitenkin vilahdella määritelmiä ”vuoden hauskin”, ”sai nauramaan ääneen” ja niin edelleen. Vieläkin mietin, millaisesta kirjasta mahtaa olla kyse, mutta päätin sitten koettaa kepillä jäätä ja tiedustella kustantajalta, vieläkö arvostelukappale irtoaisi.

Kyllä vain, minua onnisti. Sain kirjapaketin varsin nopsaan sähköpostitiedusteluni jälkeen. Vieläkään en oikein ollut jyvällä, mistä oli kyse, mutta päätin sitten kirjaan tarttua, kun kerran arviokin oli tullut luvattua. Alkuasetelma on sellainen, että kirjan minäkertoja Miska joutuu äitinsä painostamana viemään etäiselle sukulaiselleen Birgitalle kukkia hoitokotiin. Birgitalta on amputoitu molemmat jalat, joten tilanne ei ole kovin aurinkoinen, vaikka yksityisen hoitokodin nimi onkin Aurinkoinen. Vierailu ei suju mitenkään hyvin, ja kaiken huipuksi Miska tulee jostain syystä antaneeksi Birgitalle paitsi riemunkirjavan kukkakimpun myös taskussaan pyörineen marisätkän.

Olin sivulla 65, kun aloin vähitellen tajuta, mitä kirjan nimellä oikein tarkoitettiinkaan. Siihen asti ihmettelin, miksi teoksella on lähinnä romanttiseen viihteeseen viittaava vanhahtava nimi. Kansipapereitakaan en ollut tullut kunnolla katsoneeksi ennen tätä… Kertonee jotain huomiokyvystäni tai vireystilastani ylipäätään!

Miska paljastuu vähitellen varsin erikoiseksi nuoreksi mieheksi, joka on ennen sitä ollut varsin erikoinen lapsi ja nuori. Jo päiväkodissa Miska ja Ville ovat ystävystyneet ja olleet siitä asti erottamattomat. Nyt kahden nuorukaisen opiskelija-asuntoon on kuitenkin luikerrellut käärme: Emma. Ville ei enää haluakaan olla vain Miskan paras kaveri vaan myös Emman poikaystävä. Miska tuntee tulleensa pahasti petetyksi ja hylätyksi, eikä osaa käsitellä tunteitaan. Seuraa monenlaista selkkausta ja kommervenkkiä.

Miskan huolet eivät jää tähän, vaan niitä kertyy lisää Birgitasta, kuten arvata saattaa. Birgitta alkaa vaatia lisää ’kukkia’ ja käyttää sekä lahjontaa että kiristystä saadakseen tahtonsa periksi. Miska tutustuu muihinkin hoitokodin varsin persoonallisiin asukkaisiin ja joutuu kaikenlaisiin pulmallisiin tilanteisiin. Ongelmia tuottavat myös Birgitan rahat, joita tämä koettaa väkipakolla ängetä Miskalle.

Kirjasta tuli mieleen ensinnäkin alkuvuodesta lukemani Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa, vaikka yhtäläisyydet tarkemmin katsoen jäävät vähäisiksi. Silti temaattisella tasolla on samankaltaisuutta. Hoitokoti Aurinkoisessa potilaita eli asukkaita kohdellaan hyvin toisin kuin Ehtoolehdossa, mutta sekä Lindgren että Tiuraniemi muistuttavat, etteivät vanhat ihmiset ole sen kummempia kuin muutkaan: hekin voivat olla huumorintajuisia, ärtyisiä, ilkeitä tai vaikka alkoholisteja. Aurinkoisessa tarkoitetaan hyvää, kun huolehditaan asukkaiden terveellisestä ruokavaliosta. Mutta olisiko sittenkin inhimillisempää aina välillä tarjoilla lauantaimakkaraa, jos se on asukkaan lempiruokaa? Haittaako, jos kahdeksankymppinen välillä syö hieman epäterveellisesti? Entä olisiko kovin iso vaiva käydä omia läheisiään välillä katsomassa?

Toinen assosiaatio liittyy siihen ’kukkaan’, josta kirjassa on paljon puhe. Mietin, miksi minusta kirja oli niin hauska, vaikka siinä suhtaudutaan varsin vapaamielisesti ja hyväksyvästi kannabikseen. Enhän kuitenkaan missään nimessä itse hyväksy ko. ainetta missään muodossaan. Muistuipa mieleen, että olen pariinkin kertaan nauranut vedet silmissä elokuvan Pelastakaa Grace äärellä. On vain hauskaa, kun mummot koheltavat huumepöllyssä. Ei voi mitään. Fiktiossahan tällainen vapaamielisyys on sallittua!

Tiuraniemi kirjoittaa hyvin, ja tarina vie mennessään, vaikkei siinä sen kummempaa juonta olekaan. Kirjallisia viitteitä vilisee sopivaan tahtiin, ja muutenkin tunsin oloni varsin kotoisaksi kirjan parissa. Huumori on juuri sopivan lempeää ja hienovaraista. Viihdyin. Tulin huvitetuksi. Kiitos.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Minerva 2013. 256 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit

Hän nostaa peitteen päältään, kääntyy kohti yöpöytää ja aikoo ojentaa kätensä kohti pöytälamppua, kun käsi jäykistyy. Hän näkee ikkunan takana hahmon. Ei, se seisookin sen edessä, sisällä sängyn vieressä. Pieni lapsi. Luka?

”Aala ippu oli”, Luka mumisee. Ääni oli tukahtunut. Pojan käsi kohoaa sivulle kuin joku nostaisi sitä näkymättömällä siimalla. Yrittääkö Luka osoittaa jotain? Tai paremminkin, yrittääkö joku osoittaa Lukan kädellä jotain?

Käsi ei ole ainoa, mikä roikkuu. Luka näyttää pitemmältä ja huojuu jaloistaan. Poika on ilmassa. Tämän kaulassa on jotain. Se ei ole sitä miksi hän sitä luulee. Ei saa olla! Silti hän hyökkää pojan luo irrottaakseen sen. Nostaakseen häntä. Vielä ei ole myöhäistä. Poikahan puhui. En tarkoittanut, halusin vain. Vahinko. Onnettomuus.

”Se ei ollut minun syytäni!” Salla huutaa ja kuulee sen.

Salla Helmeri on parivuotiaan Luka-pojan äiti. Salla on kokenut rajun synnytyksenjälkeisen masennuksen, josta oikeastaan on vasta nyt toipumassa. Pahimman synkkyyden aikaan tapahtui asioita, joita Salla ei muista eikä ole varma, haluaako muistaakaan. Lukan isä Sami on jättänyt Sallan noihin aikoihin ja asuu nyt heidän entisessä kotikaupungissaan onnellisena uuden vaimon ja kaksosten kanssa. Sallan ja Samin välit ovat huonot, eivätkä vähiten Sallan katkeruuden ja mustasukkaisuuden takia.

Sallan painajaiset ovat aktivoituneet, kun hän on alkanut saada kummallisia ja pelottavia sähköpostiviestejä kahden vuoden takaa Sarah Hipburn -nimiseltä lähettäjältä. Henkilö tuntuu tietävän omituisen paljon Sallan henkilökohtaisista asioista ja syyttää samalla Sallaa vaikeuksistaan. Kun viestejä alkaa tulla yhä tiheämmin, Salla päättää selvittää, kuka häntä vainoaa ja miksi. Samalla Sallan oma menneisyys alkaa pelottavasti raottua.

Psykologinen trilleri Pimeimmät tunnit on Mika Kähkösen kolmas romaani. Aiemmat teokset Väärin voitettu ja Testinuket on julkaistu omakustanteina. Esikoisteos kertoo jalkapalloon liittyvään hämärään vedonlyöntibisnekseen tahtomattaan sekoitetusta miehestä ja jälkimmäinen taas huumevelkojensa takia kummallisen tutkimuskeskuksen koekaniiniksi joutuvasta miehestä. Salla Helmeri on siis ensimmäinen naispuolinen päähenkilö Kähkösen tuotannossa, mutta ihmismieli ja sen pimeät, luotaamattomat puolet näyttäisivät kiehtovan tekijää.

Psykologinen jännitys on vaikea genre. On luotava painostava ja vangitseva ilmapiiri, joka tihenee tarinan edetessä. Uskottavuudesta ei kuitenkaan saisi matkalla liikaa tinkiä. Kähkönen onnistuu Pimeimmissä tunneissa mielestäni ihan mukavasti, vaikka kirjan alku lähtikin hieman tahmeasti liikkeelle. Kun Salla saa lopulta juonenpäästä kiinni ja alkaa oikeasti selvittää, kuka sähköpostien takana on, juttu alkaa viedä lukijaa mennessään. Sitä ennen on kuitenkin monenlaista sälää, jonka merkitys näyttää osin vielä lopussakin kyseenalaiselta. Uskottavuus ja loogisuuskin ovat koetteilla pariin otteeseen. Mutta kirjailija kiepauttaa matkan varrella kuviot ainakin pariin kertaan uusiksi, joten kannattaa olla tarkkana sen suhteen, mitä ja ketä uskoo. Loppu on mukavan kutkuttava.

Kähkösen kirjailijasivuilta selviää, että on toiminut lääkintävahtimestarina ja on koulutukseltaan lähihoitaja. Ei siis ihme, että sairaalan päivystyksen miljöö ja esimerkiksi ambulanssikohtaus ovat luontevia ja uskottavasti kuvattuja. Salla on ammatiltaan sairaanhoitaja, ja sitäkin on hyödynnetty tarinassa oivaltavasti.

Omaa lukukokemustani häiritsi seikka, jolle kirjailijaparka ei voinut mitään. Keskeinen pahishahmo on kirjassa oman tyttönimeni täyskaima, ja nimen näkeminen kirjan sivuille painettuna tiheään tahtiin sai aikaan kummallisia mielleyhtymiä. Mielenkiintoinen kokemus tämäkin. Tiedän, että kirjailijat saattavat pitkäänkin pohtia henkilöiden nimiä, ja olisi mielenkiintoista tietää tämän kyseisen henkilön nimeämishistoria. Tosin epäilen, että ajatuksena on ollut vain valita hyvin tavalliset etu- ja sukunimet.

Mielenkiinnosta tarkistin netin kautta Salomo- ja Lukki-kirjastojen tiedoista, mitkä Kähkösen kirjat löytyvät niiden valikoimista. Tulos oli laihahko. Kumpaakaan kirjailijan aiempaa teosta ei löytynyt mistään näiden kirjastoista. Pimeimpiä tunteja, joka on siis Myllylahden kustantama, sentään löytyy. Salomoon sitä on hankittu kolme, Lukkiin kaksi kappaletta. Näistä viidestä yhteensä neljä on tällä hetkellä lainassa.

Kirjan on lukenut myös Booking it some more -blogin Booksy, joka päätyy aika samankaltaiseen lopputulemaan kuin minäkin tarinan uskottavuudesta. Booksy on kiinnittänyt huomiota myös kirjan kieleen, eikä mielestäni anna suinkaan suotta hieman nihkeää palautetta. Samaan on päätynyt myös Kirjavinkkien Tuija. Alkuun lainaamani näyte jo kertoo jotain sekin, eli pientä viilaamista Kähkösellä vielä on suomen kielen sujuvoittamisessa. Sen suhteen ei kannata luovuttaa, sillä kielenkäyttöä ihan oikeasti voi hioa ja oppia kuka tahansa. Parhaat keinot ovat kirjoittaminen, lukeminen ja taas kirjoittaminen ja lukeminen.

Booksy totesi, ettei hänestä tämän kirjan parissa Kähkösen fania tullut. Ei minustakaan, mutta tunnustan, että varsin huolella tutkin nuo kirjailijan sivulta löytyvät aiempien teosten esittelyt, ja jos niistä jompikumpi olisi ollut kirjastokorttieni ulottuvilla, kenties olisin lukenutkin. Ainakaan en sano, etten enää Kähköstä lue.

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit

Myllylahti 2013. 232 s.

Pyytämätön arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Luuloa ja tietoa pienkustantamisesta

”Mutta ne monet saksalaiset, ranskalaiset, vieläpä amerikkalaisetkin rikosromaanit, joissa tikari ja myrkky näyttelevät pääosaa, ovat kynäilijäin tuotteita, jotka ovat tarttuneet kynään kaikesta muusta, mutta ei sisäisestä taipumuksesta. Ja juuri näitä ’Berliinin rosvojoukkoja’, ’Berliinin pyöveleitä’, ’Vaeltavia juutalaisia’, ’Aarniometsän tyttäriä’ y.m. on alettu oikein tukuittain kääntämään Suomen kielelle. Ja suomentaja on sitte vielä joku puoliherra, joka muun elinkeinon puutteessa on alkanut kylvää näitä kyykäärmeen sikiöitä aivan pystymätönnä toimeensa. Kieli on kauhean huoletonta ja painos täynnä korrehtuurivirheitä. Kaikki osottaa, että on antauduttu aivan vieraalle alalle jonkun keinottelijan houkutuksesta, mikä tahtoo päästä äkkiä rikkaaksi kansaansa turmelemalla. Tämä tällainen keinottelija se pukeutuu ’kustantajan’ kunnianarvoisaan nimeen, vaikka hänelle paremmin soveltuisi kaupustelevan juutalaisen arvonimi.” (Kaiku 1896. Kai Häggman: Paras tawara maailmassa.)

Olen muutamassa kirjoituksessani sivaltanut pienkustantamoja (ja erityisesti yhtä sellaista) aika kovallakin kädellä. Mielestäni jotkut kustannuspäätökset eivät ole olleet viisaita, ja erityisen katkera olen ollut huonosti toimitetuista ja oikoluetuista dekkareista, lähinnä niiden kirjoittajien puolesta mutta myös itseni eli lukijan puolesta. Viimeisimpään juttuuni, jossa tästä aiheesta narisin, sain anonyymin kommentin arvatenkin henkilöltä, jolla on asiasta minua enemmän omakohtaista kokemusta:

”Pienen kustnatmon puute on aika. Sitä on vain 24 tuntia eikä yhden kirjan julkaisulla elä, valitettavasti vaan niska limassa pitää taittaa, lukea kässäreitä, hoitaa ties mitä oheistehtäviä. Ja kun kate on melkoisen pieni kirjalla( suurin menee kirjakaupoille), niin mistä raapaiset sen kustannustoimittajan palkan? Varmaan monio sellaisen ottaisikin, jos n. 100 -200 kpl:een kirjamyynnillä/nimike, sellaisen pystyisi taloon hankkimaan.”

Asia alkoi tosissaan kiehtoa, ja päätin ottaa hieman tarkemmin selkoa, millaista toimintaa pienkustantaminen Suomessa oikein on. Ketkä kustantavat, mitä ja miksi? Koetetaanko kepillä jäätä ja laitetaan markkinoille mahdollisimman paljon mahdollisimman halvalla ja odotetaan, milloin iso kala on jäänyt koukkuun? Vai ovatko pienkustantajat pyyteettömiä kulttuuri-ihmisiä, jotka eivät rahasta piittaa?

Wikipediasta koetin etsiä vastausta siihen, kuinka paljon Suomessa on kustantajia. Vastausta en löytänyt, mutta sain mukavan listan lähdeteoksista, joita tutkimalla saattaisin päästä lähemmäs totuutta mm. siitä, onko helpompaa saada käsikirjoituksensa julkaistua isossa vai pienessä kustantamossa. Käsittääkseni kustantajia lasketaan olevan tuhatkunta?

Kirjankustantamisen historiasta Suomessa ja lähes kaikesta mahdollisesta siihen edes etäisesti liittyvästä on kirjoittanut dosentti Kai Häggman Suomen kustannusyhdistyksen 150-vuotishistoriikissa Paras tawara maailmassa: Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Suomen kustannusyhdistys täytti 150 vuotta vuonna 2008, jolloin historiikki valmistui. Kyseessä on järkälemäinen historiateos, joka käsittää 570 sivua tekstiä ja kuvia sekä lähes tuhat alaviitettä. Häggman kirjoittaa kiehtovasti, ja vaikka etsin kirjasta vain tiettyjä asioita, tulin lukeneeksi siitä ainakin kolmanneksen silkaksi ilokseni. Kirja tekisi mieli hankkia omaan hyllyynkin hakuteokseksi.

Häggmanin teoksen perusteella voisi karkeasti yleistää, että 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä 1990-luvulle asti Suomessa oli kaksi suurta kustantamoa (WSOY ja Otava) sekä alle kymmenen keskisuurta kustantamoa (mm. Gummerus ja Karisto). Varsinaisia pienkustantamoja putkahteli ennen 1980-lukua lähinnä muutamana kriisiaikana, nimittäin sotavuosina. Yllättäen sota toimi kustannus- ja kirjakauppa-alan hyväksi, ja silloin myös onneaan koettelevat ns. konjunktuuri- eli suhdannekustantajat pompsahtivat markkinoille rahastamaan nopeita voittoja. Nämä konjunktuurikustantajat jäivät yleensä lyhytikäisiksi.

Muutos tilanteeseen tuli toden teolla vasta 1980-luvulla, jolloin tietotekniikka muutti kustannus- ja kirjapainoalaa radikaalisti. ”Jokamiehen tietotekninen kumous ja kulttuuripiirien suosio tekivät kustantamon perustamisesta suosittua ja suhteellisen riskitöntä toimintaa. Vähäisellä kulurakenteella, talkoohengellä ja pienelle täsmäyleisölle suunnatuilla täsmäpainoksilla aloittava kustantaja otti pienemmän riskin kuin aloitteleva kaivinkoneyrittäjä ensimmäistä kaivuria ostaessaan.” (Häggman s. 556)

Häggman ei kovinkaan paljoa kerro pienkustantamisesta, koska pienkustantamot alkoivat päästä Suomen kustannusyhdistyksen jäseniksikin vasta varsin myöhään. Häggmanin kirjan lopussa olevassa Suomen kustannusyhdistyksen jäsenluettelossa on jo yli sata jäsentä, ja niistä siis suurin osa on nimenomaan pienkustantajia. Toisaalta varmaan on niin, että kaikki pienkustantajat eivät yhdistykseen edes halua sen keräämien jäsenmaksujen takia.

Pienkustantajan arkipäivä

Pienkustantajan arkipäivä on vuonna 1995 ilmestynyt Kai Halttusen tutkimus (alk. v 1993 pro gradu). Halttunen on tutkinut kahtatoista suomalaista pienkustantamoa ja niiden toimintaa vuosina1987-1991. Pääosan aineistosta Halttunen on kerännyt haastattelun avulla. Selvittelyn kohteina ovat olleet kustantamojen historia, kustantamisen prosessi, toimintakulttuuri, kulttuurinen pääoma, palaute (lehtiarviot) ja tulevaisuuden näkymät.

Halttunen määrittelee pienkustantajaksi kustantajan, joka on erikoistunut jonkin tai joidenkin aihealueiden julkaisemiseen (vastakohtana siis yleiskustantamot). Pienkustantaja pyrkii tuomaan uusia aineksia julkiseen keskusteluun julkaisemiensa teosten avulla.  Pienkustantamot ovat myös julkaisujen ja henkilökunnan määrällä mitattuina pieniä, ja jokaisella Halttusen haastattelemalla kustantajalla oli ainakin yksi kokopäiväinen työntekijä. Sen sijaan omakustanteita julkaisevat yritykset oli suljettu tutkimuksen ulkopuolelle. Halttusen tutkimuskohteina olivat mm. Atena, Like ja Gaudeamus.

Halttunen toteaa, että julkaistujen teosten markkinointi ja välitys ovat usein pienkustantamojen pullonkauloja. Koska kirjat on usein suunnattu pienelle ja erikoistuneelle yleisölle, ei suurista ilmoituskampanjoista olisi hyötyä, vaikka niihin olisi varaakin. Ostajat pitäisi pystyä tavoittamaan tehokkaasti. Tutkimusajankohtana internetin hyödyntäminen ei vielä ollut mahdollistakaan, joten monet pienkustantamot turvautuivat erilaiseen suoramarkkinointiin, joka taas oli hidasta ja kallista.

Markkinoinnin ja välityksen lisäksi ongelmana olivat usein jatkuva ajanpuute ja rahavirtojen kontrollin heikkous. Toiminnan saaminen taloudellisesti kannattavaksi vaikuttaa olevan erityisen vaikeaa. Pienkustantajien toimintaa kuvataan innostuneeksi mutta samalla jopa toivottoman amatöörimäiseksi.

Ns. ideaalityypin pienkustantajat (jonkinlainen tyypillisen pienkustantajan prototyyppi) on Halttusen mukaan kustantaja, joka julkaisee suurten kustantamojen hyljeksimää kirjallisuutta. Niiden julkaisut ovat taloudellisesti kannattamattomia tai jäävät vain niukasti voitollisiksi. Pienkustantajat ovat erikoistuneita ja niillä on kapea vuorovaikutustila (siis pieni potentiaalinen ostava yleisö). Niiden toiminta on käsityöläismäistä, organisaatio yksinkertainen ja kiinteät kulut minimoitu huolella. Päätöksenteko on nopeaa, koska se on epämuodollista, ja työntekijät ovat erittäin sitoutuneita toimintaan. Pienkustantamot tiedostavat vahvasti oman toimintansa kulttuurisen merkityksen, ja monesti kulttuuripääoma meneekin taloudellisen pääoman edelle toiminnassa.

Eräs Halttusen haastattelema pienkustantamon edustaja toteaa Jorma Kaimion todenneen: ”--- paras mainonnan ja markkinoinnin väline on niin sanottu puskaradio tai siis tuttavien ja ystävien kehumiset – voi kun hän tietäis jokaiselle kirjalle semmoisen 100 ihmisen ydinryhmän, niin hän lahjoittaisi ilmaiseksi kirjat sinne, sille porukalle, joka sitten kertoisi kolmelle ystävälleen, joista taas yksi kaksi ostaisi ja näin edelleen.” Haastateltava toteaa Halttuselle, että juuri tuota pienkustantaja koko ajan tekee, vaikka ei aina edes lahjoita kirjoja. ”Se ydinjoukko on myös markkinoinnin, tiedonvälityksen kannalta erittäin olennainen välittäjäryhmä.” Kaimion toive on toteutunut sosiaalisen median avulla aika hienosti! Sitä kun vielä pienkustantamot oppivat (ja ehtivät) käyttämään.

Halttusen haastateltavat kokivat pienkustantajan työn hankalimmaksi puoleksi sen, että pitäisi olla niin monen asian ammattilainen ja asiantuntija. Aika ei kerta kaikkiaan riitä kaikkeen, ja se kuluu käsistä eri tehtävästä toiseen siirtyillessä. Aika paljon siis kuten anonyymi kommentoijanikin alussa kertoi. Ei ihme, että monet pienkustantamot jäävät lyhytikäisiksi avainhenkilöiden uupuessa työtaakkansa alle.

Halttusen kirjasta muuten löytyi vastaus kysymykseeni, onko helpompaa saada käsikirjoituksensa läpi pienkustantamossa kuin isossa yleiskustantamossa. Vastaus on varsin tyly ei. Pienkustantamot ovat usein tiukasti erikoistuneita ja niillä on yleensä jo valmiiksi sovittuina kustannusohjelmaa toiminnan alkaessa (joko kontaktien kautta saatua tai omaa tuotantoa). Usein uudelle kustantamolle virtaa alkuaikoina suorastaan tulvimalla käsikirjoituksia eri aloilta, mutta toiminnan vakiinnuttua tilanne rauhoittuu.

”Suomessa on muutaman sadan käsikirjoituksen lautta, joka seilaa pientä piiriä ympäri. Kyllähän meitäkin on lähestytty just sillä tavalla, että on muutama talo kierretty läpi ja sitten on ajateltu: alennutaan nyt lähettämään tuolle pienellekin, kun ei isoa kalaa saatu. Vähän epärealistisesti kirjoittajat luulee, että meillä rima olisi jotenkin matalammalla, siitähän ei ole kysymys, päin vastoin. Kuitenkin julkaistaan vähän ja valitaan se suhteessa yhtä paljosta kuin muutkin”, kertoo yksi Halttusen haastateltavista.

Ohjeita kirjailijalle: Miten ei kannata lähestyä kustantajaa

”Toivon teidän kiirehtivän käsikirjoituksen käsittelyssä, jotta ehdimme saada sen joulumarkkinoille.”

”Toivosin kommentteja 1800-sivuisesta käsikirjoituksesta jo mielellään ensi viikolla eli uudenvuoden alusviikolla.”

”Jos käsikirjoitus ei kiinnosta, voitte hävittää sen. En tee sillä mitään.”

Yllä olevat riemukkaat vinkit ovat peräisin tänä vuonna ilmestyneestä teoksesta Juosten kustannettu. Kirja vaikutti niin mielenkiintoiselta, etten malttanut olla tarttumatta siihen. Jo nimi pisti mielikuvituksen lentoon, vaikka kirjoittajat kirjan lopussa kirkkain silmin väittävätkin, että nimi viittaa pelkästään siihen vauhtiin, jolla pienkustantajan on edettävä työssään. Kirjan alaotsikko on Pienkustantajan salaiset kansiot tai 16,3 vuotta: Päättymätön kulttuuriteko (joka päättyi) eli opasluonteinen kertomus pienkustantamisesta kiinnostuneille siitä, miksi alalle ehdottomasti kannattaa ryhtyä, jos haluaa pysyä köyhänä.

Kustannus-Puntsi oli pieni pohjoissuomalainen vuonna 1996 perustettu lähinnä saamelaiseen kulttuuriin keskittynyt tietokirjakustantamo. Nimi tarkoittaa suomeksi tärkeilevää henkilöä, joka luulee itsestään liikoja. Perustajat olivat veljeksiä, jotka ensi töikseen kustansivat isänsä Teuvo Lehtolan pitkään työstämän historiateoksen saamelaisista ja Lapista. Kustantamiseen rohkaisivat aiemmat huonot kokemukset muista pienkustantamoista.

Ensimmäistä teosta suoramarkkinoitiin kiivaasti ja se julkistettiin näyttävästi Ivalon kirjastossa kakkukahvien höystämänä ja toimittajien sankan joukon edessä. Jo ensimmäisessä lehtiuutisessa kirjasta korostettiin sen merkitystä kulttuuritekona. Tästä tulikin sitten usein toistuva fraasi, joka käytännössä tarkoitti, ettei teoksen kustantaminen ollut taloudellisesti kannattavaa.

Juosten kustannettu on hulvattoman hauska ja samalla surullinen kirja. Kustantamo ei missään vaiheessa elättänyt yhtäkään omistajistaan, vaan kaikki säilyttivät (viisaasti) päivätyönsä. Koska useat omistajista myös kirjoittivat kustannettavia teoksia tai muuten osallistuivat kiinteästi kustannustoiminnan eri työvaiheisiin, kustantamo nieli käytännössä omistajiensa kaiken liikenevän vapaa-ajan viimeistä tuntia myöden. Silti lähes jokaisen julkaistun teoksen (yhteensä 49 kirjaa) kohdalla oltiin miltei paniikin partaalla ennen kuin kirja oli tupsahtanut painosta. Sitten alkoi markkinointi ja myynti, jotka harmillisen usein jäivät lapsipuolen asemaan.

Kustantamo perustettiin siis jo tietoteknisen vallankumouksen tapahduttua, mutta monet vaikeudet liittyivät tietotekniikkaan: yhteen sopimattomat laitteet ja ohjelmat temppuilivat, aikataulut laadittiin liian optimistisiksi jne. Merkittävässä roolissa oli myös yhden osakkaan vanha Lada, joka uskollisesti matkasi kirjalastissa milloin minkälaisessa säässä pitkin Suomen maanteitä. Yleensä kyseessä oli matka painosta julkistamistilaisuuteen…

Kustannus-Puntsin tarina olisi voinut olla Kai Halttusen tutkimusmateriaalia. Toisaalta Puntsin perustajat olisivat ehkä jättäneet yrityksensä perustamatta, jos he olisivat ensin lukeneet Halttusen teoksen Pienkustantajan arkipäivä.

Kustannus-Puntsissa toteutuivat kaikki Halttusen kuvailemat ideaalipienkustantajan piirteet. Yritys perustettiin innostuksen vallassa, lähipiiristä löytyi valmista materiaalia ensimmäisiin julkaisuihin, yleisö oli tuttu ja varsin rajattu, rahavirtojen käsittelyyn oltiin tottumattomia, markkinointi jäi usein retuperälle, usko omiin kykyihin oli hieman ylimitoitettua ja niin edelleen. Kustannus-Puntsin omistajien mukaan ”kulttuurin nälkä ja kauneuden kaipuu on olennaisempaa kuin satunnainen mahan kurne”.  Siihen nähden kustantamon elinikä on varsin pitkä ja kunnioitettava.

”Optimismi on pienkustantamisen aa ja yö.”

Anonyymin kommentoijan lisäksi sain toisenkin kustannusalan ihmisen kommentin taannoiseen juttuuni. Pienkustantaja Raija Airaksinen-Björklund kommentoi näin:

Pienkustantajan eksyin (vinkkauksen perusteella ) lukemaan tätä keskustelua. Joskin olen ns. ammattikirjallisuuden pienkustantaja, en fiktiivisen / kertomakirjallisuuden. Pienkustantajaksi ajauduin siksi, että mikään iso kustantamo ei kiinnostunut 2000-luvun alussa marginaaliryhmälle suunnatusta ammattikirjallisuudesta, potentiaalinen ostajakunta rajallinen. Otin riskin - ja nyt olen pyörittänyt omaa kustantamoa reilut 10 vuotta. Ei tällä rikastu, mutta tunnen tekeväni arvokasta työtä - onneksi myös kollegoiden mielestä. Painosmäärä 500 -1000 kpl, jotka sitten pyörivät 5 -7 vuotta varastossa. Toimin myös kustannustoimittajana, apuna muutama alan asiantuntija varmistamassa sisällöllistä oikeellisuutta ja kielenhuoltoporukkaa niin ikään. Onneksi kirjoittajatiimiläiseni ovat myös kielellisesti lahjakkaita (pääosin opettajia). Keskeneräistä ei julkaista, tehdään niin hyvin kuin osataan. Jokaisessa kirjaprojektissa oppii uutta. Jokaisesta julkaisusta löytyy aina parannettavaa - varmaan myös isoissa kustantamoissa.
Tässä kohtaa nosta myös "omaa häntää", kun teemme rajattuun aihepiiriin kirjallisuutta, on meillä asiantuntijuus hallussa. Emme julkaise "höttöä" , tavoitteenamme on tuottaa alalle asianmukaista, ajantasaista ja teoriaan pohjautuvaa materiaalia ja sillä tavoin edistää meidän tapauksessamme draama- ja teatteriopetuksen / teatterilähtöisten menetelmien tietoisuuden lisääntymistä ja osaamista. Olen tehnyt kirjan myös isolle kustantamolle - ja sen projektin aikana kustannustoimittajan substanssi nousi arvoon arvaamattomaan. Hikoilin, kun alaa tuntematon päsmäröi tekstejä - kyseenalaisti ja muokkasi ymmärtämättä kontekstia. Kertomakirjallisuudessa asia on varmasti erilainen.
Toimiva tiimi on mielestäni avainasia. Kaikki ovat mukana alusta alkaen - kuvittaja, taittaja, oikolukija kirjoittajien ja kustannustoimittajan kanssa tiiviissä yhteistyössä. Dialogissa koko prosessin ajan.
Käsityötä, ei teollista liukuhihnatyötä.
Tässäpä muuta pienkustantajan ajatus sunnuntaipäivän ratoksi, asiasta tai asian vierestä.

p.s. lohduttavin 'painovirhepaholainen' löytyi syksyllä ruotsalaisen Lars Keplerin pokkarin takakannesta, jossa päähenkilön Joona Linnan nimi oli jäänyt Jonna Linnaksi.
Lohdutti.
Sattuu sitä isommillekin.

Kiitos vielä anonyymille ja Raijalle kommenteista! Pienkustannusala vaikuttaa edelleen kiehtovalta mutta samalla pelottavan haastavalta toiminnalta. Onnea ja menestystä kaikille siihen rohkeasti ryhtyneille!

Kai Halttunen: Pienkustantajan arkipäivä. Tutkimus julkaisuprosessista ja toimintakulttuurista.
Nykykulttuurin tutkimusyksikkö, Jyväskylän yliopisto 1995. 93 s. (Kirjasto)

Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava 2008. 622 s. (Kirjasto)

Lehtola - Lehtola - Lehtola: Juosten kustannettu. 
Kustannus-Puntsi 2013. 174 s. (Kirjasto)

Olisi mukavaa kuulla lisää erilaisia kokemuksia alalta niin kustantajien kuin kirjailijoiden tai muiden tavalla tai toisella osallisten suunnasta. 

Anu Holopainen kirjoitti jokin aika sitten Alaston kirjailija! -blogissa näin:
"Sekin minua uteloittaa, minkä verran kustantamolla on merkitystä. Aina joskus olen havainnut näkemyksiä, joiden mukaan pienkustantamot ovat harrastelijamaisia ja vain isot ammattitaitoisia, tai kääntäen isoista suolletaan kaupallista massakökköä ja pienet kustantamot panostavat laatuun. Voivatko tällaiset ajatukset olla mukana kirjaan tartuttaessa?"


Miten on, vaikuttaako kustantamo siihen, mitä valitset luettavaksesi? Sana on vapaa!

Blogistanian kirjapalkinnot 2013

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2013 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:
Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia

Blogistanian Kuopus

Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10.

Blogistanian Finlandia 2013

Blogistanian Finlandia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. 

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja.

Blogistanian Globalia 2013

Blogistanian Globalia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Sarah Watersin Vieras kartanossa ja Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri.

 Blogistanian Kuopus 2013

Blogistanian Kuopus on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Kilpailu järjestetään toista kertaa. Aiemmin on palkittu Annukka Salaman Käärmeenlumooja. Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!

                                                                                   

Blogistanian Tieto 2013

Blogistanian Tieto 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita tietokirjoja. Kilpailu koskee kotimaisia vuonna 2013 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2013 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Kilpailu järjestetään ensimmäistä kertaa. Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat.

Osallistumisohjeet

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Osallistuja julkaisee listan blogissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10 ja käy linkittämässä listansa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (20.1.2014). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa listan julkaistavaksi etukäteen. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä listoja ei huomioida eikä listaa saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta listasta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun lista on ajastettu julkaistavaksi.

Bloggaaja voi muodostaa listan kaikkiin kategorioihin tai yhteen tai useampaan kategoriaan. Ääntenlaskennan sujumisen vuoksi äänestäjän tulee jättää kommentti jokaisen äänestämänsä kategorian emäntäblogiin. 

Pisteytys

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään kirjakohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Kilpailujen voittaja on kirja, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

Järjestelyt

Kilpailu on kirjabloggaajien vapaaehtoisvoimin järjestämä epäkaupallinen äänestys. Palkintona jaetaan kunniakirja ja voittajakirjailijalle järjestetään kukitus mahdollisuuksien mukaan. 

Tämän vuoden emäntäblogit on arvottu. Kilpailun järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden kilpailuemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.