Kuulin Päivi Alasalmen uutuudesta Joenjoen
laulusta ensimmäisen kerran keväällä Gummeruksen kirjallisessa
tilaisuudessa, johon minutkin oli ystävällisesti kutsuttu. Alasalmen piti itse
esiintyä ja esitellä teostaan, mutta jokin äkillinen este muutti suunnitelmat.
Kustantamon väki sitten kuitenkin lyhyesti kertoi kirjasta ja sen taustasta.
Kyse on siis saamelaiskulttuurista, ja kirjailija on tarttunut aiheeseen
muistaakseni oman puolisonsa sukutaustan innoittamana.
Saamelaisuutta sivuavia
kirjoja olen viime puolentoista vuoden aikana lukenut sattumalta useita, ja
aihe kiinnostaa edelleen. Lisäksi olen mielessäni lukenut Alasalmen vahvoihin
suomalaisiin naiskertojiin, omiin suosikkeihini siis. Mutta vilkaistuani
muistiinpanojani yllätyin huomatessani, että olen viimeksi lukenut häneltä kirjan
noin kymmenen vuotta sitten. Oli aika palata mieleisen kirjailijan tuotannon
äärelle.
Aiemmin lukemani perusteella
odotin Joenjoen laululta hieman
erilaisia asioita kuin mitä sain. Tämä ei suinkaan ollut kielteinen kokemus.
Kirjailija on muuttanut tyyliään ja onnistuneesti vielä. Hienoa.
Ensimmäinen kosketukseni
Alasalmen tuotantoon oli vuonna 1996 ilmestynyt ja Finlandia-ehdokkuudella
huomioitu Vainola. Lukukokemuksesta
on toistakymmentä vuotta aikaa, mutta ällistyneisyyteni kirjan äärellä on
edelleen hyvin mielessä. Aivan loistava kotimainen goottikauhuparodia, jossa
kyytinsä saavat myös mm. naistenlehtijuttujen kaavat. Alussa tunnelma alkaa
nopeasti tihentyä, ja loppu kohden meno vain kiihtyy kunnes lopulta mennään niin
överiksi, että paatuneinkin lukija antautuu kirjailijan taitojen edessä. Pelätä
vai nauraa?
Oma suosikkini Alasalmelta
lukemistani kirjoista on kuitenkin vallan mainio Ystävä sä naisien, joka oikeastaan pitäisikin lukea uudelleen.
Päähenkilö Armi joutuu työpaikallaan ankarasti kiusatuksi ja päättää lopulta
vaihtaa työpaikkaa. Uusi työ on Kosmisen Rakkauden kurssikeskuksen keittiössä.
Millennium lähenee ja meno kurssikeskuksessa alkaa muistuttaa maailmanlopun
meininkejä. Tarina on vähällä lähteä kirjoittajankin lapasesta, mutta nautin
joka hetkestä!
Näihin kirjoihin peilattuna Joenjoen laulu on vallan toisenlainen ja
minulle uutta Alasalmea. Romaanissa on kolme täysin erillistä osaa, jotka
voisivat olla itsenäisiä teoksia hieman laajennettuina. Yhdistäviä tekijöitä on
kuitenkin teemojen osalta kosolti, ja tarinoissakin on vinkkejä, jotka sitovat
ajallisesti etäiset tarinat hienosti toisiinsa.
Ensimmäinen osa sijoittuu
1500-luvulle. Saamelaistyttö Soruia löytää pahasti haavoitetun pirkkalaisen
tunturin juurelta ja päättää parantaa tästä itselleen aviomiehen. Omassa
kylässä kun ei naimaikäistä miestä ole siskon napattua Soruiaa miellyttäneen
viimeisen sopivan. Muut kyläläiset vastustavat ankarasti muukalaisen,
vihollisen, tuomista keskuuteensa, mutta vieraanvaraisuussäännöt kieltävät
loukkaantuneen häätämisenkin. Kun mies, Kaukomieli, alkaa toipua, huomaa Soruia
rakastuneensa. On tehtävä vaikeita ratkaisuja. Toipunut Kaikomieli alkaa olla
levoton ja ylimielinen. Kuilu saamelaisten ja valloittajien välillä on syvä.
Sitten loikataankin Pajalan
pappilaan 1800-luvulle. Kertojaksi vaihtuu Lars Leevi Laestadius, suurperheen
isä ja herätysliikkeen karismaattinen puhuja. Kaaresuvannossa on tehty
hirmutöitä, joiden takia Laestadiuksen omatuntoa kolkuttaa. Onko hän puheillaan
yllyttänyt saamelaisväestöä tarttumaan aseisiin? Miten hänen ja hänen perheensä
käy, jos laki niin tulkitsee? Laestadiuksen hahmossa korostuu erilaisuus,
joukkoon kuulumattomuus. Äiti oli saamelainen, mutta tiukan luterilaisen opin
noudattaja, isä taas vanhaa pappissukua, vaikka ei itse pappi ollutkaan.
Saamelaiset juuret ja kieli vaikuttavat Laestadiuksen uraan ja ajattelutapaan.
Taikausko ja puhtaan rakkauden opin välillä ei paikoin näytä olevan ristiriitaa
uskon miehen mielessä. Laestadiukselle viinan kirot ovat pahan alku ja juuri,
ja viinaa vastaan hän on taistellut kiivaasti pelastaakseen saamelaisperheet
kurjuudesta. Tätä taas eivät ruotsalaiset vallanpitäjät hyvällä katso.
Tämä Laestadius-osuus oli
minusta kirjan heikoin osuus, vaikka se ei huono ollutkaan. Se olisi kuitenkin
ollut se osuus, joka olisi eniten vaatinut laajempaa syventämistä. Toisaalta se
oli täysi yllätys, varsinkin, kun olen tämän vuoden aikana lukenut useammankin
lestadiolaisuutta käsittelevän teoksen (ks. tarkemmin täältä). Niiden valossa
liikkeen perustaja näyttäytyy Alasalmen käsittelyssä varsin avarakatseisena
miehenä.
Kiintoisin ja mieluisin
osuus oli minusta kirjan viimeinen kolmannes, joka sijoittuu nykyaikaan. Citysaamelainen
ja elämäntaparikollinen, keski-ikää lähestyvä Sami Uddas on ajautunut
Tampereella sellaiseen umpikujaan, että ainoaksi keinoksi selviytyä edes
hengissä on palata kaikessa hiljaisuudessa kotiin pohjoiseen. Yllättävin asia,
joka Samille tapahtuu, on rakastuminen. Inga on nuori ja innokas saamelaisaktiivi,
joka on päättänyt pelastaa saamelaiskulttuurin.
Sami ja Samin kohtaamat
ihmiset ja heidän tarinansa tuntuvat vahvistavan kaikkia niitä stereotypioita,
joita kaltaisellani etelän ihmisellä on: saamelaiset ryyppäävät tolkuttomasti
ja elävät vaaroista piittaamatta mutta ovat kuitenkin osa pohjoista luontoa,
niin hyvässä kuin pahassa.
Helsingin Sanomissa Jukka Koskelainen arvioi Joenjoen laulua ja
toteaa, että se on asetelmallinen teos. Niin se on minustakin. Kaikissa
kolmessa osassa näytetään varsin suoraan, jopa osoittelevasti, että saamelaisia
on kohdeltu väärin viimeiset viisisataa vuotta ja että tilanne ei ole tällä
hetkellä olennaisesti parempi kuin 1800-luvullakaan. Maanomistuskysymys
esimerkiksi on edelleen ratkaisematta. Suomella ei ole juurikaan aihetta
ylpeyteen vähemmistökansanosansa kohtelussa. Alasalmi kirjoittaa kuitenkin
taitavasti, ja lukijan on helppo samastua heikompaan osapuoleen. Jos kirja saa
ajattelemaan huutavaa epäkohtaa ja tuntemaan myötätuntoa ja häpeää, ei se ole
ainakaan epäonnistunut.
Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Gummerus 2013. 306 s.
Hyvä, hyvä. Yhdyn etenkin viimeiseen lauseeseesi täysin. Vainola on minulta edelleen lukematta, mutta Ystävä sä naisien on tosiaan huima. Samoin Onnellisia ihmisiä. Ja Tuo tumma nainen ja... Niitä on monta. Joenjoen laulu tosiaan poikkeaa aiemmista. Ja tosiaan, jokaisesta kolmesta tarinasta saisi oman kirjansa. Itse pidin eniten vanhimman ajan tarinasta, ajasta ennen kristinuskoa kiehtovine muinaisuskoineen. Nykyaika puolestaan oli koskettavin, ja sai surulliseksi saamen kansan puolesta. Tässäkö sen kuva nyt - Sami Uddas?
VastaaPoistaMinulla on vakavia puutteita Alasalmen tuotannon lukemisessa! Pitää paikata tilanne pikimmiten. Sami Uddas on tosiaan surullisen hahmon saamelainen :(
PoistaTämä pitää lukea. Päivi Alasalmi on suosikkejani. Olen lukenut Vainolan, mutta sivuutin täysin tulkinnan goottikauhuparodiasta. Luin kirjan ihan pokerinaamalla ja suhtauduin kaikkeen vakavasti. Näinköhän se avautuisi paremmin toisella lukukerralla?
VastaaPoistaLue ihmeessä! Sujuva ja ajatteluttava kirja samoissa kansissa. Vainolaa voi toki lukea eri näkökulmista, mutta minä tulkitsin sen kyllä parodiaksi. Ehkä se ei sitä ole. Mistä sen tietää? Kukin lukee tavallaan.
PoistaOlen kuullut/lukenut myös sellaisen tulkinnan Vainolasta, että kirjan kertoja olisi epäluotettava tai suorastaan hullu. Parodiatulkinta on myös hyvä. En vain pystynyt hahmottamaan kirjaa parodiaksi, koska en ole lukenut tarpeeksi goottikauhua. Täytyy varmaan selvittää, olenko yhtään viisastunut edellisen lukukerran jälkeen.
PoistaTämä on hankittava! Valtasuhteet ja niitten kuvaus kiinnostaa, tätä olisi myös mielenkiintoista vertailla jopa joihinkin afrikkalaisiin romaaneihin :)
VastaaPoistaYhtymäkohtia varmasti löytyy, sillä kysehän on kolonialismista, vaikka sen miten selittäisi.
PoistaTämän lukemista odotan kovin! En ole lukenut Alasalmelta vielä muuta kuin yksittäisiä novelleja, mutta jo niiden perusteella tiedän odottaa hyvää. Myös saamelaisuus kiinnostaa, ja koska Wennströmin Lapinkylä ei reilu vuosi sitten täysin vakuuttanut, toivon saavani tältä sen, mitä siltä jäin kaipaamaan.
VastaaPoistaAnnica Wennströmin Lapinkylä minullekin tästä tuli vahvasti mieleen. Mielenkiintoista kuulla, mitä tästä pidät, meidän mieltymyksemme Lapinkylän kohdallahan poikkesivat aika selvästi. Minusta Alasalmen ote on keveämpi, vaikka teemat ovat osin samat. Aiheet eivät kuitenkaan ole aivan yhtä tummat eivätkä ihmiset yhtä sulkeutuneita.
VastaaPoistaPidin kovasti Joenjoen laulusta ja muistakin Alasalmen teoksista. Yksi erikoisemmista on myös Valkoinen nainen. Sitä luin ihmetellen, että mitäh... mitä nyt tämmöistä Alasalmi kirjoittaa, mutta loppukappaleen jymy-yllätys oli pysähdyttävä kokemus näin hoitoalan ammattilaisellekin.
VastaaPoista