Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Kuulin Päivi Alasalmen uutuudesta Joenjoen laulusta ensimmäisen kerran keväällä Gummeruksen kirjallisessa tilaisuudessa, johon minutkin oli ystävällisesti kutsuttu. Alasalmen piti itse esiintyä ja esitellä teostaan, mutta jokin äkillinen este muutti suunnitelmat. Kustantamon väki sitten kuitenkin lyhyesti kertoi kirjasta ja sen taustasta. Kyse on siis saamelaiskulttuurista, ja kirjailija on tarttunut aiheeseen muistaakseni oman puolisonsa sukutaustan innoittamana.

Saamelaisuutta sivuavia kirjoja olen viime puolentoista vuoden aikana lukenut sattumalta useita, ja aihe kiinnostaa edelleen. Lisäksi olen mielessäni lukenut Alasalmen vahvoihin suomalaisiin naiskertojiin, omiin suosikkeihini siis. Mutta vilkaistuani muistiinpanojani yllätyin huomatessani, että olen viimeksi lukenut häneltä kirjan noin kymmenen vuotta sitten. Oli aika palata mieleisen kirjailijan tuotannon äärelle.

Aiemmin lukemani perusteella odotin Joenjoen laululta hieman erilaisia asioita kuin mitä sain. Tämä ei suinkaan ollut kielteinen kokemus. Kirjailija on muuttanut tyyliään ja onnistuneesti vielä. Hienoa.

Ensimmäinen kosketukseni Alasalmen tuotantoon oli vuonna 1996 ilmestynyt ja Finlandia-ehdokkuudella huomioitu Vainola. Lukukokemuksesta on toistakymmentä vuotta aikaa, mutta ällistyneisyyteni kirjan äärellä on edelleen hyvin mielessä. Aivan loistava kotimainen goottikauhuparodia, jossa kyytinsä saavat myös mm. naistenlehtijuttujen kaavat. Alussa tunnelma alkaa nopeasti tihentyä, ja loppu kohden meno vain kiihtyy kunnes lopulta mennään niin överiksi, että paatuneinkin lukija antautuu kirjailijan taitojen edessä. Pelätä vai nauraa?

Oma suosikkini Alasalmelta lukemistani kirjoista on kuitenkin vallan mainio Ystävä sä naisien, joka oikeastaan pitäisikin lukea uudelleen. Päähenkilö Armi joutuu työpaikallaan ankarasti kiusatuksi ja päättää lopulta vaihtaa työpaikkaa. Uusi työ on Kosmisen Rakkauden kurssikeskuksen keittiössä. Millennium lähenee ja meno kurssikeskuksessa alkaa muistuttaa maailmanlopun meininkejä. Tarina on vähällä lähteä kirjoittajankin lapasesta, mutta nautin joka hetkestä!

Näihin kirjoihin peilattuna Joenjoen laulu on vallan toisenlainen ja minulle uutta Alasalmea. Romaanissa on kolme täysin erillistä osaa, jotka voisivat olla itsenäisiä teoksia hieman laajennettuina. Yhdistäviä tekijöitä on kuitenkin teemojen osalta kosolti, ja tarinoissakin on vinkkejä, jotka sitovat ajallisesti etäiset tarinat hienosti toisiinsa.

Ensimmäinen osa sijoittuu 1500-luvulle. Saamelaistyttö Soruia löytää pahasti haavoitetun pirkkalaisen tunturin juurelta ja päättää parantaa tästä itselleen aviomiehen. Omassa kylässä kun ei naimaikäistä miestä ole siskon napattua Soruiaa miellyttäneen viimeisen sopivan. Muut kyläläiset vastustavat ankarasti muukalaisen, vihollisen, tuomista keskuuteensa, mutta vieraanvaraisuussäännöt kieltävät loukkaantuneen häätämisenkin. Kun mies, Kaukomieli, alkaa toipua, huomaa Soruia rakastuneensa. On tehtävä vaikeita ratkaisuja. Toipunut Kaikomieli alkaa olla levoton ja ylimielinen. Kuilu saamelaisten ja valloittajien välillä on syvä.

Sitten loikataankin Pajalan pappilaan 1800-luvulle. Kertojaksi vaihtuu Lars Leevi Laestadius, suurperheen isä ja herätysliikkeen karismaattinen puhuja. Kaaresuvannossa on tehty hirmutöitä, joiden takia Laestadiuksen omatuntoa kolkuttaa. Onko hän puheillaan yllyttänyt saamelaisväestöä tarttumaan aseisiin? Miten hänen ja hänen perheensä käy, jos laki niin tulkitsee? Laestadiuksen hahmossa korostuu erilaisuus, joukkoon kuulumattomuus. Äiti oli saamelainen, mutta tiukan luterilaisen opin noudattaja, isä taas vanhaa pappissukua, vaikka ei itse pappi ollutkaan. Saamelaiset juuret ja kieli vaikuttavat Laestadiuksen uraan ja ajattelutapaan. Taikausko ja puhtaan rakkauden opin välillä ei paikoin näytä olevan ristiriitaa uskon miehen mielessä. Laestadiukselle viinan kirot ovat pahan alku ja juuri, ja viinaa vastaan hän on taistellut kiivaasti pelastaakseen saamelaisperheet kurjuudesta. Tätä taas eivät ruotsalaiset vallanpitäjät hyvällä katso.

Tämä Laestadius-osuus oli minusta kirjan heikoin osuus, vaikka se ei huono ollutkaan. Se olisi kuitenkin ollut se osuus, joka olisi eniten vaatinut laajempaa syventämistä. Toisaalta se oli täysi yllätys, varsinkin, kun olen tämän vuoden aikana lukenut useammankin lestadiolaisuutta käsittelevän teoksen (ks. tarkemmin täältä). Niiden valossa liikkeen perustaja näyttäytyy Alasalmen käsittelyssä varsin avarakatseisena miehenä.

Kiintoisin ja mieluisin osuus oli minusta kirjan viimeinen kolmannes, joka sijoittuu nykyaikaan. Citysaamelainen ja elämäntaparikollinen, keski-ikää lähestyvä Sami Uddas on ajautunut Tampereella sellaiseen umpikujaan, että ainoaksi keinoksi selviytyä edes hengissä on palata kaikessa hiljaisuudessa kotiin pohjoiseen. Yllättävin asia, joka Samille tapahtuu, on rakastuminen. Inga on nuori ja innokas saamelaisaktiivi, joka on päättänyt pelastaa saamelaiskulttuurin.

Sami ja Samin kohtaamat ihmiset ja heidän tarinansa tuntuvat vahvistavan kaikkia niitä stereotypioita, joita kaltaisellani etelän ihmisellä on: saamelaiset ryyppäävät tolkuttomasti ja elävät vaaroista piittaamatta mutta ovat kuitenkin osa pohjoista luontoa, niin hyvässä kuin pahassa.

Helsingin Sanomissa Jukka Koskelainen arvioi Joenjoen laulua ja toteaa, että se on asetelmallinen teos. Niin se on minustakin. Kaikissa kolmessa osassa näytetään varsin suoraan, jopa osoittelevasti, että saamelaisia on kohdeltu väärin viimeiset viisisataa vuotta ja että tilanne ei ole tällä hetkellä olennaisesti parempi kuin 1800-luvullakaan. Maanomistuskysymys esimerkiksi on edelleen ratkaisematta. Suomella ei ole juurikaan aihetta ylpeyteen vähemmistökansanosansa kohtelussa. Alasalmi kirjoittaa kuitenkin taitavasti, ja lukijan on helppo samastua heikompaan osapuoleen. Jos kirja saa ajattelemaan huutavaa epäkohtaa ja tuntemaan myötätuntoa ja häpeää, ei se ole ainakaan epäonnistunut.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Gummerus 2013. 306 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Joenjoen laulun ovat lukeneet myös Arja, Jaana, Jonna.