Johanna Sinisalo: Auringon ydin

”Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kauan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. Parasta on kiihdyttää liekki aina uuteen raivoon, jos kamaa on vielä jäljellä; suun kipureseptorit reagoivat pieneenkin uuteen suupalaan kuin se olisi bensiinillä kasteltuun heitetty tulitikku. Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hampaan hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen kaltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä.”

Vuonna 2016 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa kaikki huumaavat aineet on kielletty kahvista alkaen. Kun huomattiin, chilin sisältämä kapsaisiini on voimakas mielihyvän lähde, myös se luokiteltiin kielletyksi nautintoaineeksi. Tiukasti vartioiduilta rajoilta pääsee vielä hieman tihkumaan ainetta läpi, vaikka muut huumeet, kuten alkoholi, on onnistuttu varsin tarkoin maasta kitkemään.

’Nykysuomen sanakirja’ määrittelee eusistokratian seuraavasti: ”Suomessa vallitseva yhteiskuntajärjestys, ”hyvinvointivalta”. Pohjautuu latinan kielen sanoihin eu (hyvä) ja sistere (seistä), kirjaimellisesti siis ”pysyä, pysytellä hyvässä olotilassa”. ”Eusistokraattisessa yhteiskunnassa hallinnon tärkein tehtävä on edistää kansalaisten kaikinpuolista hyvinvointia ja terveyttä.”” Todellisuudessa hyvinvointi on varsin suhteellista. Kansalaiset ovat käytännössä miehiä, sillä vajaan sadan vuoden jalostus- ja kasvatustyöllä naisista on kehitetty ihmisten alalaji eloit. Eloisien tarkoitus on palvella, alistua ja miellyttää kaikessa miehiä. Hyvin kehittynyt eloi on vaalea tyhjäpäinen kaunotar, jonka elämän tarkoitus on palvella aviomiestään. Lopun liikenevän ajan eloit viihdyttävät itseään meikeillä, vaatteilla ja romanttisella hömpällä.

Eloin vastapari on masko, maskuliininen, miehinen mies. Näiden yhdistelmä tuottaa yhteiskunnalle lisää kaltaisiaan. Ainoa sallittu nautintoaine eusistokratiassa onkin seksi, jollei valtion valvomaa Lottoa voi myös sellaiseksi laskea.

Meno muistuttaa joiltain osin irvokkaalla tavalla Pohjois-Korean suljettua diktatuuria. Valtio valvoo kaikkea tiukasti, ja kansalaisten keskinäinen ilmiantojärjestelmä tehostaa valvontaa entisestään. Kansalaisille sallittu tekninen kehitys on pysähtynyt jonnekin 1950-luvulle. Kännyköistä ja tietokoneista on kyllä tihkunut Suomeen huhuja, mutta niiden todenperäisyydestä ei voi olla varma.

Kaiken tämän keskellä elää Espanjassa suomalaisista vanhemmista syntynyt Vanna, alkuperäiseltä nimeltään Vera. Vanna on ulkonäöltään täydellinen eloi kuten hänen pari vuotta nuorempi suloinen pikkusiskonsa Mannakin. Manna on kuitenkin myös mieleltään eloi. Vanna sen sijaan on teräväpäinen ja utelias oppimaan. Vanna on selvästi morlokki, joka valtion lakien mukaan olisi steriloitava ja jonka tarkoitus olisi vain tehdä työtä yhteiskunnan hyväksi. Tyttöjen täti Aulikki on kuitenkin päättänyt salata Vannan oikean luonteen ja kasvattaa tästä älykkään nuoren naisen bimbon valeasussa. Tehtävä on vaarallinen, ja osa naisten ottamista riskeistä laukeaakin myöhemmin.

Nykyhetkessä Vanna opiskelee eloiopistossa Tampereella ja asuu yhdessä kihlattunsa Jaren kanssa. Suhde on kuitenkin platoninen ystävyyssuhde, sillä Jare tietää Vannan salaisuuden ja haluaa auttaa tätä niin kauan kuin voi. Manna on kuollut, tai ainakin niin oletetaan. Vanna ei halua uskoa virallista selitystä sisarensa kohtalosta vaan on päättänyt vielä löytää Mannan elävänä tai kuolleena. Vanna pysyy selväjärkisenä vain kapsaisiinin avulla. Aineen hankkiminen on kuitenkin koko ajan vaikeampaa ja vaarallisempaa. Sitten eräänä päivänä Jare tutustuu gaialaisiin.

Vaikutuin totaalisesti Johanna Sinisalon esikoisromaanista Ennen päivänlaskua ei voi. Se on vieläkin yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista. En ole tainnut Sinisalolta mitään pettymystä tuottavaa koskaan lukea, vaikka ihan kaikkea julkaistua en ole vielä ehtinytkään kokea. Viime vuonna lukemani Enkelten verta palautti Sinisalon mestarinotteet taas elävästi mieleeni, ja kun kuiske Auringon ytimen erinomaisuudesta alkoi kiiriä läpi kirjamaailman, oli siihenkin tartuttava. Luin kirjan pitäen silmällä Blogistanian kirjakisoja, mutta ihan palkintosijalle se ei kuitenkaan yltänyt. Se ei silti missään nimessä ollut pettymys, laimea lukukokemus tai muuta sellaista. Viime vuonna vain taisin lukea kertakaikkisen upeita kotimaisia uutuuksia.

Sinisalon kerrontatavassa on se jokin, oma ääni, kuten tavataan sanoa. Sinisalo luo kirjaan omalakisen maailman hienovaraisesti ja samalla jollain tapaa röyhkeästi. On vain uskottava ja annettava tarinan viedä. Sinisalo ei selittele tai maalaile turhia, vaan tarina alkaa yleensä suoraan ensimmäisestä virkkeestä ja sitten se onkin jo menoa. Kerronnan sekaan hänellä on tapana ripotella erilaisia realistisilta vaikuttavia tekstikatkelmia, kuten sanomalehti-, tietokirja- ja nettitekstipaloja. Tälläkin kertaa mukana on otteista Eusistokraattisen Suomen virallisten julkaisujen ja oppikirjojen katkelmia, otteita poliisikuulustelusta ja niin poispäin. Muuten tarina rakentuu kahden vuorottelevan minäkertojan, Vannan ja Jaren, varaan. Iso rooli on myös Vannan kadonneelle siskolleen kirjoittamilla kirjeillä, joista selviää, mitä aikaisemmin tapahtui eli miten nykyhetken tilanteeseen oikein on päädytty.

Sinisalon vaihtoehtohistorian ja dystopian risteymä on kiehtova ja samalla pelottava. Faktan ja fiktion yhdistely toimii upeasti myös kirjan keskeisen elementin eli chilin ja sen syvimmän olemuksen käsittelyssä. Kapsaisiini ja chili ovat oikeassakin todellisuudessa kiihkeän harrastajajoukon vaalimia intohimon kohteita, ja niiden houkutuksille eivät ole täysin immuuneja kaltaiseni taviksetkaan. Chilinhimo on polttava lukijallakin tässä kyydissä! Sinisalo on kuitenkin lisännyt huimasti kierroksia, ja chilillä on ihan oma tehtävänsä gaialaisten maailmankuvassa. Se on ’pakotie sisäänpäin’, ja Vannan tehtäväksi osuu tämän teorian todistaminen todeksi… Aika huimaa! Joka tapauksessa aina jonkin Sinisalon kirjan lukemisen jälkeen sulkiessani joudun hetken ravistelemaan itseäni ja tosissani pohtimaan, mikä onkaan faktaa, mikä fiktiota. Aina en ole ihan varma, onnistunko tämän kysymyksen ratkaisemaan!

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Teos 2013. 339 s.

Kirjastolaina.

Blogistanian vuoden 2013 kirjapalkintoehdokkaani

On taas aika julkistaa omat ehdokkaani Blogistanian kirjapalkintokisoihin. Tänä vuonna kisataan kaikkiaan neljässä eri kategoriassa:

Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia
Blogistanian Kuopus
Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan  tänään maanantaina 27.1.2014 klo 10, ja  tulokset julkaistaan emäntäblogeissa huomenna tiistaina 28.1.2014 klo 10. Tarkemmat säännöt voi käydä lukemassa vaikkapa Sallan lukupäiväkirja -blogista, joka toimii tänä vuonna myös Blogistanian Finlandian emäntäblogina. Sallan blogiin siis on ilmoitettu, mikäli on omia ehdokkaita asettanut BF:aan ja Salla laskee äänet ja julkistaa tulokset huomenna sovittuun aikaan.

Kilpailujen ideana on nostaa esiin vuonna 2013 ilmestyneitä kirjoja, jotka ovat nousseet kirjabloggaajien suosikeiksi. Tarkoitus on hieman peilata ns. tavallisten lukijoiden (mikä sitten on ’tavallinen lukija’, jää kyllä määrittelemättä) makua ja mieltymyksiä vaikkapa virallisten kirjapalkintoraatien valintoihin. Vuoden 2011 BF:n esimerkiksi sai Katja Ketun Kätilö, joka ei noussut edes Finlandia-ehdokkaaksi.

Pitemmittä puheitta ehdookkaani:

Blogistanian Finlandia

1. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu ( 3 p.)

2. Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (2 p.)

3. Antti Heikkinen: Pihkatappi (1 p.)

Kaksi parasta ovat olleet selvillä oikeastaan kesästä asti, kun sain käsiini Rauhalan Taivaslaulun. Lukiessani keväällä Pelon teosta koin erittäin vahvasti, että käsissäni oli jotain varsin poikkeuksellista suomalaisessa romaanitaiteessa. Jos kirja ei olisi Finlandia-ehdokkaana syksyllä, en paljoa välittäisi enää koko kilpailusta! Onneksi olin oikeassa! Kahden parhaan sijoittaminen paremmuusjärjestykseen tähän omaan listaani sen sijaan tuottikin sitten enemmän päänvaivaa. Päätin antaa Rauhalalle kuitenkin etusijan, koska Pelo jo ehti virallisen Finlandian pokata. Myös lukukokemuksena teokset ovat varsin erilaiset. Peloa on luettava ajatuksella, keskittyen. Sisältö sen paremmin kuin muotokaan eivät päästä lukijaa helpolla. Rauhalan teksti taas vei mukanaan tavalla, jota olen harvoin kokenut. Rauhalakin on sovittanut muodon ja sisällön toisiinsa upeasti, vaikka tiettyjä esikoisteoksen pieniä kauneusvirheitä toki onkin, näin jälkikäteen arvioiden.

Kolmossijasta oli myös kovaa kisaa. Kalkkiviivoille pääsivät myös Kjell Westön Kangastus 38 ja Johanna Sinisalon Auringon ydin (bloggaus tulossa keskiviikkona). Sekä Westö että Sinisalo ovat vanhoja, vankkoja kirjallisia rakkauksiani, jotka eivät pettäneet tälläkään kertaa. Päätin nostaa kuitenkin Heikkisen Pihkatapin kolmoseksi, koska lukukokemus oli riemastuttava ja raikas. Uusille kirjallisille suosikeille on onneksi aina tilaa vanhojen rinnalle. Saatoin muuten valita BF-ehdokkaani lähes neljästäkymmenestä vaatimukset täyttävästä teoksesta!

Tulokset siis Sallan lukupäiväkirjasta tiistaina!

Blogistanian Globalia

1. Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (3 p.)

2. Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (2 p.)

3. Mikael Niemi: Veden viemää (1 p.)

Tässäkin kisassa kaksi ensimmäistä tekivät selvää kaulaa toisiin ja niiden keskinäinen järjestys piti ratkaista lähes arpomalla. Selasi veti ykköspaikan uutuusedullaan. Adichie on vanha perussuosikkini, jonka rinnalle uusi tulokas Selasi nousi heti esikoisromaanillaan.

Kolmannen valintakaan ei ollut vaikeaa. Kevättalvella luettu Veden viemää nostaa vieläkin niskakarvat pystyyn. Teos ei ole mitään suurta maailmankirjallisuutta, mutta vetävästi kirjoitettu ja pelottava. Tällaiselle kirjallisuudelle on ehdottomasti paikkansa ainakin minun kirjallisessa elämässäni.

Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri-blogin Taika, eli sieltä näkee huomenna, miten ehdokkaani sijoittuvat lopullisella listalla.

Blogistanian Kuopus

1. Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous (3 p.)

2. Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet (2 p.)

3.Salla Simukka: Punainen kuin veri (1 p.)

Enorannan valinta ykkössijalle oli oikeastaan selvää jo heti kirjan luettuani. Vaikuttava dystopia! Khao Lakin sydämet taas päätyi kakkoseksi aiheensa ja varsin perinteisen kerrontatapansa myötä. Vaikka perusaihe on surullinen, Tiainen kirjoittaa valoisasti ja lohdullisesti. Aina ei tarvita suurta draamaa. Simukka taas räjäytti Lumikki-sarjallaan pankin, ja ihastuin erityisesti tähän sarjan aloitusosan tuoreuteen. Kakkosessa alkuperäinen satumaisuus hieman hukataan.

Kuopuksen tulokset löytyvät huomenna Les! Lue! -blogista.

Blogistanian Tieto

1. Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (3 p.)

2. Jari Lehtola, Jorma Lehtola ja Veli-Pekka Lehtola: Juosten kustannettu (2 p.)

3. Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä (1 p.)

Tietoon saatoin juuri ja juuri asettaa kolme ehdokasta, sillä vaatimukset täyttäviä teoksia olen lukenut vuoden aikana yhteensä neljä. Järjestys ei tuottanut vaikeuksia, vain Mia Kankimäen kirjan sijoittaminen tietokirjakategoriaan aiheuttaa tuskaa. Minusta kyseessä on ennen kaikkea romaani, mutta minkäs teet. Olkoon sitten!

Tietokirjoja luen siis selkeästi vähiten. Toisaalta luen kyllä tietokirjallisuutta, mutta aika vähän alusta loppuun, kannesta kanteen. Lähinnä etsin tarpeellista tietoa ja poimin haluamani tekstistä.

Blogistanian Tietoa emännöi tänä vuonna Luetut, lukemattomat -blogi.

Jännittävää kisaa kaikille!

Kirjailija Chimamanda Ngozi Adichien tuotanto

Monilukuisten suosikkikirjailijoitteni kärkikaartiin kuuluu ehdottomasti nigerialais-yhdysvaltalainen, vuonna 1977 syntynyt huippulahjakas Chimamanda Ngozi Adichie. Adichie on niitä parempien tähtien alla syntyneitä ihmisiä, joilta tuntuu onnistuvan kaikki, mihin he ikinä päättävätkin ryhtyä. Akateemisen, kuusilapsisen perheen viides lapsi aloitti lääketieteen opinnoit Nigeriassa, mutta muutti sitten Yhdysvaltoihin ja jatkoi opintojaan toisilla aloilla. Menestystä tuli niin akateemisessa maailmassa kuin kaunokirjallisessakin. Kaikki hänen julkaisemansa proosateokset ovat olleet palkittuja ja kiitettyjä.

Itse tutustuin tähän kirjailijaan menestysteoksen Puolikas keltaista aurinkoa suomennoksen ilmestyttyä vuonna 2009. Sen jälkeen olen tarkasti pitänyt huolen, että hankin uudet suomennokset tuoreina luettavakseni. Suomennosjärjestys oli epäkronologinen, koska alkuun lähdettiin tällä vuonna 2006 ilmestyneellä läpimurtoteoksella.

Puolikas keltaista aurinkoa -romaanin tapahtumat ajoittuvat 1960-luvulle itsenäistyneen Nigerian alkuvuosiin sekä vuosikymmenen lopulla käytyyn Nigerian ja Biafran sotaan. Pitkä ajanjakso takaa sen, että henkilökuvat ehtivät syventyä kunnolla ja henkilöt käydä lukijalle läheisiksi. Sota myös muuttaa kirjan henkilöitä uskottavasti. Adichieta ei ole turhaan ylistetty henkilökuvauksen taitajaksi.

Varsinaista päähenkilöä kirjassa ei ole, vaan tapahtumia kuvataan viiden hyvin erilaisen ihmisen näkökulmista. Keskiössä ovat ylellistä keskiluokkaista elämää viettäneet kaksossisarukset Olanna ja Kainene, jotka 1960-luvun alussa ovat etääntyneet toisistaan. Kumpikin valitsee itselleen elämänkumppanin, jota heidän nousukasvanhempansa eivät hyväksy. Kaunis Olanna rakastuu radikaaliin yliopiston matematiikanopettajaan, ja Kainene ottaa luokseen valkoisen, englantilaisen kirjailijan Richardin.

Lisäväriä tähän kirjavaan henkilövalikoimaan tuo vielä Olannan miehen palveluspoika Ugwu, joka kymmenvuotiaana näkee ensimmäisen kerran jääkaapin. Älykkäästä Ugwusta tulee Olannan perheelle hyvin läheinen ihminen. Henkilöiden tarinat kietoutuvat yhteen, erkanevat ja taas yhdistyvät. Adichie on lisännyt tarinansa kiehtovuutta hylkäämällä kronologisen kerrontajärjestyksen.

Afrikka kiehtoo lukijaa eksoottisuudellaan. Adichie ei kuitenkaan romantisoi, vaan näyttää mantereen ja Nigerian monet kasvot. Britti-imperiumi on häikäilemättä ajanut niin taloudellisia kuin ulkopoliittisiakin etujaan muodostaessaan Nigerian valtion. Heimorajoista tai maantieteellisistä olosuhteista ei ole piitattu. Korruptio kukoistaa ja huhut heimojen eriarvoisesta kohtelusta leviävät nuoressa valtiossa. Sota tuntuu väistämättömältä.

Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen luokittelu rakkausromaaniksi ei tee sille oikeutta. Henkilöt tuntevat niin rakkautta, vihaa, intohimoa, pelkoa, mustasukkaisuutta, toivoa kuin kaikkia muitakin inhimillisiä tunteita. Sota ja nälänhätä ajavat ihmiset epätoivoisiin tekoihin, joita Adichie kuvaa säästeliäästi mutta tehokkaasti.

Seuraavana suomennettiin vuonna 2003 ilmestynyt Adichien esikoisromaani Purppuranpunainen hibiskus, jonka kertoja on 15-vuotias Kambili-niminen tyttö. Nelihenkinen perhe edustaa 1980-luvun Nigerian yläluokkaa. Isä on arvostettu vapaustaistelija, joka on omin käsin luonut menestyvän yritysryppään, johon kuuluu mm. suorasanainen sanomalehti. Perhe elää yltäkylläisyydessä, vaikka maata koettelevat poliittiset selkkaukset ja muut ongelmat pitävät pääosan kansasta rutiköyhänä.

Ulospäin kaikki näyttää Kambilin perheessä hyvältä. Vanhin lapsi on poika, ja molemmat lapset ovat hienojen koulujensa parhaita oppilaita. Perhe osallistuu aktiivisesti katolisen kirkon toimintaan, ja isä harjoittaa avokätisesti hyväntekeväisyyttä.

Kotona asiat ovat kuitenkin aivan toisin. Isä on väkivaltainen hirmuvaltias, jonka oikkuja muun perheen on toteltava. Isä terrorisoi perhettään äärimmäisellä uskonnollisuudella ja kunnollisuuden tavoittelulla. Ruokarukoukset ovat ikuisuuden mittaisia, eikä messukäyntejä tai ehtoollista tule jättää väliin. Lapsille on laadittu tiukat päiväohjelmat, joiden noudattamista myös tarkasti valvotaan.

Isä on kieltänyt lapsiaan olemasta missään tekemisissä pakanauskontojen harjoittajien kanssa. Pahaksi onneksi isän oma isä ei ole suostunut kääntymään kristinuskoon. Välit ovat katkenneet, ja isoisä elää äärimmäisessä köyhyydessä poikansa kesäpalatsin liepeillä.

Ainoa henkireikä Kambilille ja veljelle Jajalle on isän vapaamielinen ja rohkea sisko, joka ottaa lapset vierailulle luokseen Nsukkaan. Tädin perheen elämä on kuin toiselta planeetalta. Normaalia elämää nähtyään lasten on entistä vaikeampi sopeutua kotona yhä kovenevaan mielivaltaan. Törmäys on väistämätön.

Adichie osoittaa jo esikoisromaanissaan hienot kertojan kykynsä. Erityisesti henkilökuvaus on johdonmukaista ja vakuuttavaa. Romaani on väkevä kuvaus elävästä, oikeasta Afrikasta jyrkkine vastakohtaisuuksineen. Se on myös hieno ja uskottava kertomus nuoren tytön aikuistumisesta vaikeuksista huolimatta.

Kolmantena suomennosvuorossa oli vuonna 2009 ilmestynyt novellikokoelma Huominen on liian kaukana. Olin jo hieman kärsimätön, sillä en edelleenkään osaa arvostaa novelleja romaanien veroisiksi, kun on kysymys lukunautinnosta. Onneksi viimein viime vuoden loppupuolella ilmestyi kauan odotettu romaani, joka täytti kaikki Puolikas keltaista aurinkoa -kirjan asettamat odotukset: Kotiinpalaajat.

Keskiluokkaisia nigerialaisia eivät aja pois kotimaastaan nälkä tai sota, vaan yleinen olojen levottomuus ja näköalattomuus. Korruptoituneet hallitukset eivät saa valtiota toimimaan, ja yliopistojen opetus katkeilee jatkuviin lakkoihin. Vaikka tutkinnon saisi suoritettuakin, mitä sillä voisi tehdä, jollei haluaisi kansainvälisten öljyfirmojen palvelukseen?

Älykäs mutta vähävarainen Ifemelu onnistuu saamaan osittaisen opiskelustipendin ja viisumin Yhdysvaltoihin. Vaikka perillä odottaakin ystäviä ja sukulaisia, on kulttuurishokki tyrmäävä. Nigeriassa Amerikka on häilynyt mielessä unelmien kultamaana, mutta totuus on toinen. Ilman työlupaa maahan tullut musta afrikkalaisnainen on yhteiskunnan pohjasakkaa.

Rotukysymys lyö Ifemelua päin kasvoja, mutta sanavalmis nainen kääntää tilanteen edukseen perustamalla rotua käsittelevän blogin. Menestys ei kuitenkaan auta lopulliseen kotiutumiseen, ja romaanin alussa kerrotaankin, että Ifemelu on jo tehnyt päätöksen: hän palaa kotiin.

Kotona on muutakin kuin vain vieraaksi muuttunut Nigeria. Lagosissa elää Ifemelun suuri rakkaus Obinze, jonka Ifemelu on jättänyt ilman selityksiä ankeimpina Amerikan-aikoinaan. Obinze on myös kotiinpalaaja, vaikka hänen kokemuksensa Lontoosta ovat vielä monin verroin Ifemelun vastoinkäymisiä karummat. Mutta voivatko muualla asuneet enää tuntea oloaan kotoisaksi Nigeriassa?

Kotiinpalaajat on paitsi hyvin yhteiskunnallinen ja inhimillisiä peruskysymyksiä käsittelevä teos myös ja ennen kaikkea rakkauskertomus. Miten Ifemelun ja Obinzen käy, kun takana on kummallakin erilaista elämää ja kokemuksia? Adichie kertoo tarinansa kiehtovasti. Kirjan sivuilla sykkii afrikkalainen elämä värikkäänä ja aitona, koristeellisesta eksotiikasta riisuttuna.

Jos aloittelee nyt Chimamanda Ngozi Adichien tuotantoon tutustumisen suomeksi, voi aloittaa esikoisromaanilla ja edetä järjestyksessä. Voisin kuvitella, että se on paras ratkaisu.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun)

Suom. Sari Karhulahti. Otava. 608 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Purple Hibiscus)

Suom. Kristiina Savikurki. Otava. 334 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americanah)

Suom. Hanna Tarkka. Otava. 528 s.

Arvostelukappale lehteen (jutussa lainattu omaa lehtiarviota).

Nemo Rossi: Rooman sudet ja Mafian linnut

Postiluukusta tupsahti yllätyspakettina värikäs nuortenromaaniuutuus Mafian linnut. Viime vuonna panin merkille tämän Arkeomysteeri-sarjan aloitusosan Rooman sudet ilmestymisen, mutta en sitten tullut kirjaa käsiini hankkineeksi. Nyt kuitenkin päätin olla huolellinen ja lukea aloitusosan ennen kakkosen avaamista.

Nykypäivän Roomaan sijoittuvien vauhdikkaiden ja samalla historiaan ja kulttuuriin vahvasti viittaavien kirjojen takaa löytyy nimimerkki Nemo Rossi. Tämän nimimerkin suojissa kirjoja parityönä kirjoittavat Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen. Asiantuntemusta ja kirjoittajakokemusta miehillä on vaikka muille jakaa, joten ei ihme, että kirjat ovat mielenkiintoisia ja sujuvalukuisia, aikuistakin lukijaa viihdyttäviä (ja salavihkaa sivistäviä).

Kirjojen päähenkilöt ovat murrosikäiset kaksossisarukset Kaius ja Silva sekä heidän samanikäinen ystävänsä Leo. Kaikki kolme asuvat tällä hetkellä vanhempiensa työkomennusten takia Roomassa ja käyvät siellä koulua. Kaiuksen ja Silvan isä on arkeologian kansainvälisesti arvostettu asiantuntija. Lasten äiti on kuollut auto-onnettomuudessa vuosia sitten, ja isästä on tullut oikea hajamielisen professorin prototyyppi. Niinä kaksoset ovat varsin omatoimisia. Arkea helpottaa vielä kotiapulainen Irina. Seikkailuja sujuvoittaa myös italian kieli, joka nuorilla on täysin hallussa.

Kaius on poikkeuksellisen kiinnostunut kirjatiedosta ja historiasta ja on olemukseltaan vähän hissukkamainen tyyppi. Hänen lempipuuhiaan on uppoutua Rooman upeisiin kirjastoihin etsimään tietoa milloin mistäkin. Silva taas on verraton tietokonevelho, joka taikoo netistä esiin jos mitä. Kolmikon urheilullisin on parkour-harrastaja Leo. Kaikkien erityistaidoista on arvoituksia selvitellessä luonnollisesti hyötyä.

Rooman susissa pojat ovat maaseudulla Rooman ulkopuolella todistamassa empiirisin kokein poikkeuksellista maan vetovoiman ilmiötä Soratte-vuorella, kun he sattuvat peltikolarin silminnäkijöiksi. Poikien mielestä maantielle erään ison talon portista ajaneen pakettiauton kuljettaja ja hanttimies toimivat kummallisesti ja koettavat salata, mitä auton kyydissä on. Kaius kuitenkin näkee vilauksen laatikosta ja sen kylkiteksteistä, jotka antavat johtolangan seurattavaksi. Lisäksi kyydissä näytti olevan melkoinen ase ja iso, pelottava koira.

Nuoret päättävät ottaa selvää, mitä Sorattella oikein on tekeillä. Laatikon tekstinpalanen johdattaa nuoret ikivanhan susipapiston ympärille kehittyneiden myyttien pariin. Rooman liepeiltä on kenties löydetty jotain, joka halutaan hyödyntää laittomasti. Kyseessä voivat olla isotkin rahat, sillä antiikkiesineet ovat pimeillä markkinoilla kysyttyä tavaraa. Seuraa jännittäviä vaiheita yöllisellä vuorenrinteellä sekä itse Rooman kaupungissa. Loppunäytös on varsin näyttävä räjähdyksineen päivineen, joten melko toiminnallisesta kirjasta on kyse, vaikka esimerkiksi Rooman perustamistarua ruoditaan pariinkin otteeseen.

Mafian linnut tapahtuu noin vuotta Rooman susien jälkeen. Kaksosten isä toimii Roomassa asiantuntijana eräällä kaivauksella, jolla tehdään uskomattoman hieno löytö juuri, kun suomalainen lukiolaisryhmä on vierailulla kohteessa. Henrik Puustinen ei ole tyytyväinen löydön ajoitukseen, vaan jokin tuntuu olevan vinossa. Lintuaiheinen pieni kivitaulu on kuitenkin kiehtova.

Kaius ajautuu kuin vahingossa lukiolaisryhmän oppaaksi, ja nuoret törmäävät roomalaisessa galleriassa lähes identtiseen kivitauluun. Seuraavana aamuna Kaiuksen ja Silvan isä haetaan kotoa aamuvarhain, ja kuin huomaamatta nuoret ovat päätyneet jälleen huimaan seikkailuun, jossa on mukana niin väärennettyjen antiikkijäljennösten kaupittelua, mafia, eteläamerikkalainen presidentti, jalkapallo kuin poliisikin. Vauhdikkaat käänteet vievät nuoret milloin akveduktin raunioille, milloin katakombien pimeisiin käytäviin. Kiperiä tilanteita seuraa kiivaaseen tahtiin.

Minua nämä Arkeomysteeri-sarjan kirjat viehättävät kovasti. Idea on kiva ja toimiva. Uskon, että nämä uppoavat hyvin myös kohderyhmäänsä, 10–13-vuotiaisiin, kenties vanhempiinkin nuoriin, jotka ovat kiinnostuneita historiasta tai matkailusta. Kakkososassa on pikkuinen ripaus ujoa teiniromantiikkaa kuin pikanttina mausteena. Huumoria tarinaan tulee lukiolaisryhmää vetävän historianopettaja Ovaskaisen hahmosta. Tapahtumapaikan valinta antaa paljon mahdollisuuksia ja tuo kansainvälistä väriä kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen.

Nemo Rossi: Rooman sudet

WSOY 2012. 220 s.

Kirjasto.

Nemo Rossi: Mafian linnut

Myllylahti 2013. 344 s.

Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Kiitokset tosiaan Myllylahdelle kirjasta tai oikeammin kirjoista, sillä jostain syystä sain kirjan kahteen kertaan. Lahjoitan nuo molemmat kappaleet mieluusti eteenpäin. Jos siis haluaisit Mafian linnut omaksesi, laita alle kommentti ja kerro kiinnostuksestasi. Jos halukkaita ilmenee sunnuntaihin 26.1. klo 12. mennessä enemmän kuin kaksi, arvon kirjat halukkaiden kesken. Toinen kirjoista on lukematon, ja toisen olen lukenut kerran. Molemmat ovat siistejä ja uuden veroisia. 

***
Arvonta-aika on päättynyt. Kiitokset kaikille osallistuneille! Onni suosi tällä kertaa aakoo.ok ja Marja-Liisa. Onnittelut! Laittakaa pikimmiten postiosoitteenne minulle sähköpostiin, niin saatte palkintonne kotiin kannettuna. Osoitteeni on siis kirsi.htnn (at) gmail.com.

HUOM! Jos nimimerkki aakoo.ok ei ole huomiseen ma 3.2.2014 klo 18 mennessä ottanut minuun sähköpostitse yhteyttä, arvon kirjan uudelleen aiemmin osallistuneiden kesken!

Uusinta-arvonnassa onni suosi Niina T:tä. Onnea! Lähetäthän minulle pikaisesti postiosoitteesi?

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (romaani) ja Afrikkalaistyttöjen seksielämä (novelli)

Kiinnostuin Taiye Selasista syksyllä luettuani Helsingin Sanomista pitkän kirjailijaa käsittelevän artikkelin. Poikkeuksellisen lahjakkaan nuoren naisen esittely jäi mieleen. Jo tuota juttua lukiessani ajattelin, että kirjailijan tausta vaikuttaa aika paljon samantapaiselta kuin vanhemman suosikkikirjailijani Chimamanda Ngozi Adichien. Nigerian ja Ghanan historiat lomittuvat ja liittyvät yhteen, ja kummankin kirjailijan tuotannossa nuo maat ja niiden kansat ovat vahvasti mukana. Mutta niin ovat mukana myös länsimaat, Yhdysvallat ja Eurooppa.

Selasin menestys kirjailijana vaikuttaa satumaiselta. Esikoisromaani myytiin useisiin maihin jo sen käsikirjoitusvaiheessa. Novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä pääsi vuonna 2011 Britannian Grantaan ja syksyllä 2013 Suomen ensimmäiseen Grantaan. Grantan kautta minunkin tuttavuuteni Selasiin pääsi syvenemään, kun luin tuon novellin ennen arviotavakseni saamani romaaniin tarttumista.

Laajahko novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä on taitavasti kirjoitettu. Yhden päivän novelli avaa kokonaisen perheen historian yksitoistavuotiaan tytön Edemin kautta. Ei ihme, että kustantaja pyysi Selasia laajentamaan novellia romaaniksi. Hienoa, että niin ei kuitenkaan tapahtunut. Liika asioiden avaaminen olisi voinut viedä tekstistä sen viehätyksen. Nyt paljon jää lukijan oman päättelyn ja mielikuvituksen varaan. Luin novellin nyt parin kuukauden jälkeen uudelleen, mikä ei ainakaan tehnyt tekstille vahinkoa.

Edem on joutunut eroon äidistään, kun eno on hakenut hänet luokseen Nigeriasta Ghanaan. Rikkaan enon perhe ei vaikuta kovin onnelliselta. Täti on kylmä ja kireä, serkku Comfort opiskelee huippuyliopistoissa ulkomailla mutta keikistelee kotona käydessään bikineissään palvelusväestä piittaamatta tai sitä viekoitellakseen. Tädin eno Mahmood vaikuttaa turhankin kiinnostuneelta pienestä ja äitinsä tavoin kauniista Edemistä.

Talossa valmistellaan hienoja juhlia, joiden illasta novelli alkaa ja päättyy. Päivän aikana Edem sattuu epäsopivasti enon työhuoneeseen ja näkee jotain, joka palauttaa mieleen lähes samantapaisen näyn lapsuudesta, kun hän yllätti äitinsä ja hotellinjohtajan intiimillä hetkellä. Perheen keskinäiset suhteet keikahtavat päivän tapahtumien takia uusiin asentoihin. Miten tapahtumat tekstin loputtua jatkuvat, jää lukijan pääteltäväksi.

Varsin kuvaava on kahteen kertaan tekstissä toistettu lause: ”Afrikkalaisten kotien oudossa arvojärjestyksessä äiditöntä lasta alempana on ainoastaan lapseton äiti.” Yllättävän moni talon väestä näyttää lopulta kuuluvan näihin kahteen alimpaan kastiin.

Mielenkiintoista on sekin, että Selasi käyttää novellissaan harvinaista toisen persoonan kertojaa. Päähenkilö on Edem ja näkökulma on hänen, mutta kerronnan persoona on sinä: ”Siinä sinä olet, yksitoistavuotiaana, yksin työhuoneen pimeässä, kuunvalon viileässä läikässä ikkunan äärellä.” Sinä on siis Edem. En muista lukeneeni aiemmin kuin yhden vastaavaa kerrontatekniikkaa käyttämällä kirjoitetun tekstin, ja se on novelli Chimamanda Ngozi Adichien kokoelmassa Huominen on liian kaukana.

Tartuin siis suurin odotuksin ja innokkaana romaaniin Ghana ikuisesti, joka ilmestyi suomeksi syksyllä. En joutunut hiukkaakaan pettymään. Romaani on kerrassaan upea. Kirjoitin siitä arviossani muun muassa näin:

Ghana ikuisesti alkaa Ghanaan palanneen perheenisän ja erityislaatuisen lahjakkaan kirurgi Kweku Sain kuolemasta. Yllättävä kuolema aamunkoitteessa tapahtuu nopeasti, mutta sen aikana Kweku ehtii palata ajassa taaksepäin moneen otteeseen. Lukija voi ryhtyä keräämään tarinan palasia Kwekun tehdessä lähtöä.

Kweku on tehnyt sen, mistä moni vain haaveilee. Hän on omiin kykyihinsä nojaten lähtenyt savimajasta ja muuttanut perheineen yhdysvaltalaiseen hienostolähiöön. Hinta on ollut kuitenkin kova. Vähintään yhtä lahjakas vaimo on luopunut yliopistostipendistään, ja perheen neljä lahjakasta lasta jäävät isälleen vieraiksi. On keskityttävä suorittamaan menestymistä.

Tieto isän kuolemasta saavuttaa täysin hajalle lyödyn perheen. Aikuiset sisarukset eivät kaikki edes tiedä toistensa asuinmaata saati puhelinnumeroa. Yllätys on monelle myös, että äitikin on muuttanut Ghanaan, jossa hänellä on oma salattu menneisyytensä.

Juurettomuus ja historiattomuus ovat Ghana ikuisesti -teoksen teemoja. Voiko pirstaleiksi lyöty perhe vielä eheytyä? Puhumattomuus ja hylkäämisen traditio kalvavat aikuisia lapsia. Heidän pahan olonsa edessä äiti Fola tuntee raskasta syyllisyyttä ratkaisuista, joita on tehnyt vain lastensa parasta ajatellen.

Selasin tapa käyttää kieltä on omintakeinen. Paikoin kielikuvat ovat runollisen kauniita ja raikkaita. Seuraavassa lauseessa voi kuitenkin olla lyhenteitä tai muita lähinnä asiakirjoittamiseen, kuten raportteihin, liittyviä typografisia keinoja. Suomentaja Marianna Kurtto on tehnyt hienon käännöksen, vaikka aikataulu lienee ollut kireä.

Myös rakenteeltaan romaani on taitavasti sommiteltu. Näkökulmien vaihtelut avaavat tapahtumien kulkua mielenkiintoisesti. Ghana ikuisesti on upea sukupolviromaani afrikkalaisen unelman toteutumisen vaikeudesta mutta myös afrikkalaisuuden perusolemuksesta: ”Lyömätön äly, muttei lainkaan moraalista selkärankaa. Sen vuoksi teillä on lapsisotilaita, raiskauksia. Kuinka voisitte arvostaa toisen miehen tytärtä, tai poikaa, kun ette arvosta edes omianne?”

Nyt vain on odoteltava Selasin seuraavaa teosta. On hauskaa, että kaltaiseni suomeksi lukevatkin pääsevät seuraamaan todella lupaavasti alkanutta kirjailijanuraa kronologisessa järjestyksessä ja lähes samaa tahtia muun maailman kanssa. Odotellessa voi vaikka lukea keväällä ilmestyvää Jhumpa Lahirin uutuutta Tulvaniitty. Lahiri on nimittäin kolmas kirjailija, jonka teemat lyövät hyvin yksiin näiden afrikkalaistaustaisten kirjailijoiden kanssa.

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Ghana Must Go)

Otava 2013. Suom. Marianna Kurtto. 400 s.

Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä

Novelli. Suom. Marianna Kurtto. Ilm. Suomen Granta 1:ssä 2013 syksyllä.

Ghana ikuisesti arvostelukappale lehteä varten, Granta 1 ostettu.

Ensimmäinen Suomen Granta on minulla edelleen kesken, mutta aion siitä vielä ainakin muutaman novellin lukea ennen seuraavan ilmestymistä.

Robert Galbraith: Käen kutsu

Viime heinäkuussa vuoti julkisuuteen tieto, että Harry Potterin kirjoittaja J. K. Rowling oli julkaissut salanimellä Robert Galbraith salapoliisiromaanin The Cuckoo’s Calling. Kuten arvata saattaa, nousi tästä paljastuksesta pienoinen kohu ainakin kirjallisessa maailmassa. Toinen ilmeinen seuraus oli, että kirjan myyntiluvut suorastaan ampaisivat nousuun. Päätös suomennoksestakin tehtiin pikavauhtia, samoin käännös itsessään, ja kirja julkaistiin suomeksi jo lokakuussa. Joulukuussa teos oli Suomessakin kivunnut kymmenen myydyimmän käännösromaanin listalle.

Kyynisenä ihmisenä en oikein vieläkään täysin niele selitystä, miten tieto salanimen taakse kätkeytyvästä Rowlingista pääsi julkisuuteen. Heinäkuussa suhtauduin epäillen myös itse kirjaan, vaikka aikaisempi Rowlingin aikuisten romaani Paikka vapaana olikin ollut positiivinen yllätys. Myönnettäköön myös, että Harry Potterien parissa olen ihan aidosti viihtynyt, joten en oikein osaa selittää, mistä epäileväinen ennakkoasenteeni oikein johtuu.

Vähitellen kirjasta kuulemani alkoi kallistua yhä positiivisemmalle kannalle, ja päätös kirjan lukemisesta jossain vaiheessa muodostui pääni sisällä kuin varkain. Lontoon-reissulla pitelin kirjan pokkaripainosta jo Heathrow’n lentokentän kirjakaupassa kädessäni, mutta kauhistuin sen paksuutta ja päätin kiltisti odottaa suomennosta. Sitten huomasin, että äänikirjaversio oli saatavana Elisa Kirjasta, ja päätin ostaa sen itselleni joululahjaksi. Päätöksen sinetöi se, että lukijaksi oli valittu Eero Saarinen. Pidän kovasti hänen äänestään ja lukutyylistään. Ajatuksena oli kuunnella kirjaa lenkkiseurana, mutta parin lenkin jälkeen se siirtyikin työmatkaseuraksi, koska en malttanut odottaa kunnon lenkkeilykelejä.

Käen kutsu on yllättävän perinteinen salapoliisiromaani. Tämä oikeastaan taisi vedota minuun eniten. Lisäksi se on hyvin kirjoitettu: juoni on sommiteltu taiten ja vakuuttavasti ja henkilö- ja miljöökuvaukseen on panostettu. Tarkoituksena on ollut alun alkaenkin kirjoittaa sarja, joten henkilöt saavat rauhassa tulla lukijalle tutuiksi.

Sankarina on ihan oikea yksityisetsivä, mikä tietysti on dekkarifanille mannaa. Cormoran Strike on kiinnostava hahmo, ja kirjailijasivuillaan Galbraith-Rowling kertookin tehneensä paljon taustatyötä hänen hahmoaan rakennellessaan. Strike on Afganistanin veteraani ja sotainvalidi, entinen sotapoliisi. Hänellä on mielenkiintoinen ja traumaattinenkin perhetausta, hän on älykäs ja persoonaltaan miellyttävän miehekäs. Nyrkkeilyä harrastanut iso, karkeapiirteinen mies menestyy ällistyttävästi, kun kisataan häikäisevien kaunottarien suosiosta, mutta siitä huolimatta romaanin alussa Strike muuttaa asumaan rähjäiseen toimistoonsa. Liiketoimet eivät tunnu sujuvan yksityiselämää paremmin. Kaiken huippuna ovat vielä viikoittain saapuvat värikkäät tappouhkauskirjeet.

Kuin taivaan lahjana Striken elämän ja toimiston kaaokselle on sihteeri Robin, joka pyrähtää paikalle varsin dramaattisesti kirjan alussa. Väliaikaiseksi tarkoitettu pesti tietysti venyy, koska Robin tuntee todella viihtyvänsä työssä ja Strike huomaa nopeasti olevansa riippuvainen tehokkaasta, järjestelmällisestä, taitavasta, nokkelasta ja innokkaasta sihteeristään.

Strikea pyydetään selvittämään pari kuukautta aiemmin tapahtunutta huippumalli Lula Landryn kuolemaa. Paparatsien jahtaama malli putosi loistoasuntonsa parvekkeelta. Poliisin mukaan kyseessä oli itsemurha, mutta Lulan kasvattiveli pyytää epätoivoissaan Strikea vielä tutkimaan asiaa, koska hänen mielestään Lula ei ole voinut tappaa itseään. Todisteet puhuvat tosin vahvasti itsemurhan puolesta, mutta rahapulassa kärvistelevä Strike päättää ottaa tehtävän vastaan.

Kyseessä on muunnos suljetun huoneen tapauksesta. Strike ja Robin ryhtyvät sitkeästi tutkimaan jokaista vähänkin merkittävältä tuntuvaa yksityiskohtaa. Henkilöitä etsitään, heitä puhutetaan ja Lulan kuolinpäivää käydään läpi yhä uudelleen. Tapahtumat etenevät verkkaan, ja hyvin hitaasti tuntuu Strikekin pääsevän tapauksessa eteenpäin. Sitten tulee toinen epäilyttävä kuolemantapaus, joka vakuuttaa Striken siitä, että kyseessä sittenkin oli murha ja että vapaana on vaarallinen murhaaja, joka ei kaihda tehdä uusia rikoksia vanhojen peittelemiseksi. Poliisi vain ei ole asiasta lainkaan yhtä vakuuttunut.

Galbraith-Rowling kuvaa varsin viiltävästi rahan ja julkisuuden vaikutusta ihmisiin. Kun on yllättäen saanut menestystä ja kerännyt mittavan omaisuuden, kuten Lula mallintöillään, ei enää voikaan luottaa kehenkään. Kuka tahansa lähipiiristä on milloin tahansa valmis myymään mitä tahansa tietoa medialle. Mitä raadollisempaa materiaali on, sitä parempi. Kaikki tuntuvat kärkkyvän omaa siivuaan julkisuudesta ja rahoista hinnalla millä hyvänsä.

Itse juoni etenee siis varsin verkkaan, ja toimintaa on vähänlaisesti, vaikka lopussa onkin varsin jännät paikat. Hidas meno ei tällä kertaa haitannut lainkaan, koska siinä sivussa mielenkiintoiset päähenkilöt saivat syvyyttä ja tulivat tuttaviksi. Osansa oli varmasti silläkin, että Saarisen luentaa kuuntelen mieluusti, vaikka mielenkiintoisia juonenkäänteitä ei ihan vilisemällä olekaan. Toisaalta hitaus saa kyllä perustelunsa. Sieltä yhä uudelleen läpi käytyjen yksityiskohtien joukosta Strike siivilöi todisteet. Juoni on myös sikäli onnistunut, että arvailin murhaajaa useaan otteeseen matkan varrella, mutta vedin vesiperän joka kerralla. Silti kun syyllinen lopulta istuu kuuntelemassa Striken todisteita, olin varsin tyytyväinen: näinhän tämän pitikin mennä!

Jään tyytyväisin mielin odottelemaan jatkoa, jota pitäisikin olla luvassa jo tänä vuonna.

Robert Galbraith: Käen kutsu (The Cuckoo’s Calling)

Suom. Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 16 h 36 min. Kirjassa 463 s. Otava.

Ostettu Elisa Kirjasta puhelimeen.

Jasu Rinneoja: Myrkyttäjä

Usein dekkarin tai jännärin alussa tapahtuu rikos. Aika usein joku tapetaan, eli tapahtuu murha. Eilen jälleen näytetyssä elokuvassa Komisario Palmun erehdys Palmu neuvoo alaistaan dekkarin kirjoittamisessa: siinä pitää olla murha, rikoksista sovittamattomin. Jasu Rinneoja on rakentanut oman psykologisen trillerinsä Myrkyttäjä käänteisen ratkaisun varaan: alkajaisiksi vuoden ajan koomassa maannut mies alkaa osoittaa elonmerkkejä. Ratkaisu on aika rohkea, varsinkin, kun seuraava juonen kohokohta antaa odottaa itseään varsin pitkään.

Myrkyttäjä ei olekaan varsinainen dekkari, vaan kuten sanottu, enemminkin psykologinen trilleri. Markku Renqvist, Renqvist Invest -yrityksen despoottinen toimitusjohtaja, on vuosi sitten joutunut liikenneonnettomuuteen ja ollut siitä saakka tajuton. Poika Pasi on ottanut yrityksen johdon haltuunsa, mutta ei suostu vierailemaan sairaalassa isänsä vuoteen vierellä. Tytär Paula sen sijaan käy uskollisesti päivittäin katsomassa isäänsä, jonka kanssa hänellä on aina ollut läheiset välit. Vaimo Saara haluaisi päästää aviomiehensä jo pois kärsimästä, mutta Paula ei halua kuullakaan mitään sen suuntaista. Saaran ja perheen läheinen ystävä ja terapeutti Irja sen sijaan kannattaa ajatusta lämpimästi.

Kun Markku yllättäen alkaa osoittaa toipumisen merkkejä, sähköistyy tunnelma niin firmassa kuin perheenjäsenten kodeissakin. Pasin avovaimo Wilma koettaa painostaa Pasia avioitumaan kanssaan, ja Paulan poikaystävä Mikko haluaisi lapsen Paulan kanssa, mielellään mahdollisimman pian. Saara taas tarvitsisi kipeästi rahaa taidegalleriansa pelastamiseksi. Talousjohtaja Hujanenkin kiinnostuu Markusta, kun kuulee tämän heränneen.

Rinneoja kirjoittaa sujuvasti ja hyvin dialogipainotteisesti. Kohtaukset ovat lyhyitä ja kiivastahtisia, mutta siitä huolimatta juoni etenee varsin verkkaan. Osan hitaudesta selittää henkilögallerian runsaus ja näkökulmien paljous. Jo perhettä on kuusi henkeä, kun vähitellen heräilevä Markkukin pääsee välillä ääneen. Lisäksi ovat vielä Irja ja esimerkiksi Wilman työkaveri miehineen sekä poliisiaseman väki. Kaikkien henkilöiden päässä tuntuu pyörivän loputon määrä selvittämättömiä kysymyksiä. Oliko Markun onnettomuus vahinko vai murhayritys? Miten Markun rahat jakautuisivat, jos hän kuolisi? Kuka hyötyisi eniten? Mitä tapahtuu firmassa, jos Markku onnistuu vielä palaamaan? Entä missä kunnossa on Saaran ja Markun avioliitto? Miten Markku suhtautuisi vävyehdokkaaseen ja tajuttomuuden aikana kuvioihin tulleeseen miniäkokelaaseen?

Vähitellen alkaa selvitä, että kaikilla kirjan henkilöillä on enemmän tai vähemmän salattavaa. Aika monella olisi myös motiivi haluta Markulle pahaa. Kun kuvioihin astuu salaperäinen Rolf, jolla tuntuu olevan yhteyksiä kansainvälisiin rikollisiin ja todelliseen synkkään pahuuteen, alkaa vauhti kiihtyä – jopa liikaakin, ainakin minun makuuni. Jälleen törmäsin uskottavuusongelmaan. En tullut vakuutetuksi siitä, että romaanin juonikuviot voisivat olla totta – tai edes sinne päin. Syynä on lähinnä se, ettei kirjoittaja oikeastaan edes yrittänyt saada minua vakuuttuneeksi tyytyessään melko pintapuoliseen kerrontaan.

Ongelmia ei siis ole varsinaisessa pintatasossa. Kirja on toimitettu huolella ja säästelemättä. Kannet ovat hienot ja kieli hiottua ja viimeisteltyä. Nämä seikat eivät siis päässeet lukunautintoa häiritsemään, kuten joskus käy. Henkilöitä on, kuten sanottu, paljon ja kenties jopa liikaa. Kukaan heistä ei nouse selkeästi kirjan päähenkilöksi, eikä kukaan oikeastaan syvene sitä vertaa, että heitä oppisi tuntemaan. Kaikki ovat myös enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä ihmisiä tavalla tai toisella. Oikeastaan vain Paula tuntuu olevan ainoa, joka oikeasti haluaa Markun, isänsä, vielä paranevan.

Käteen jää kaiken selvittyä oikeastaan varsin vähän. Auto-onnettomuuden syy selviää, samoin Renqvist Investin asioiden tolasta saa lukija tietää jotakin, mutta varsinainen syy siihen, miksi Markun henki on vaarassa vielä sairaalassakin, jää aika heikosti perustelluksi. Rinneoja tyytyy vain vihjailemaan motiiveista, joita tietyillä henkilöillä on. Tapahtuu tarinassa murhakin, mutta se on todellisella sivuraiteella. Poliisit ovat totaalisen pihalla kaikesta, vaikka onnistuvatkin hieman arvailemaan, mitkä kaikki tapahtumat liittyvät kaupungissa toisiinsa.

Kotisivuillaan Rinneoja paljastaa olevansa sivutoiminen raisiolaiskirjailija, joka on ryhtynyt kirjoittamaan vasta ’vanhalla’ iällä. Esikoiskirja, kehityskertomus Varjossa kasvaneet ilmestyi vuonna 2011, ja viime vuonna julkaistiin seuraavat kaksi: dekkari Elä ja anna loisten kuolla (Kylmäkorpi-sarjan aloitusosa) ja tämä Myrkyttäjä. Kahdella viimeisellä teoksella on ohut kosketuspintakin, sillä komisario Kylmäkorpi alaisineen vilahtavat Myrkyttäjässä hetkittäin. Rinneojan muita teoksia en ole Myrkyttäjän lisäksi lukenut, mutta esittelyjen perusteella ne vaikuttavat keskenään melko erilaisilta teoksilta.

Jasu Rinneoja: Myrkyttäjä

Reuna 2013. 427 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle!

Blogin uusi ilme!

Pikkuisen yli kolmivuotiasta Kirsin kirjanurkkaa pitempään seuranneet lienevät huomanneet, että en ole kovin visuaalinen ihminen. Blogia perustaessani olin innoissani sisällön tuottamisen mahdollisuudesta ja blogin ulkonäköön tuli kiinnitettyä hyvin vähän huomiota. Jotain raavin kasaan ihan Bloggerin perustyökaluilla saadakseni jonkinlaisen kirjoitus- ja julkaisualustan jutuilleni. Ulkoasu sai olla lähestulkoon koskematon näihin päiviin asti. Joitakin ilmoituksia lisäilin ja poistelin tuossa sivupalkissa, mutta eipä juuri muuta tapahtunut.

Monissa kirjablogeissakin panostetaan paljon kuviin ja kuvaamiseen. Kirjat eivät välttämättä ensiajattelulla juurikaan innosta kuvasommitteluun, mutta luovat ihmiset saavat silläkin saralla paljon aikaan. Ei tyydytä pelkkään kannen skannailuun tai kustantajan tarjoamaan mediakuvaan, vaan rakennetaan kirjan ympärille rekvisiittaa, joka sopii sen kannen tai jopa sisällön henkeen ja tunnelmaan. Näitä kuvia on ilo katsella, mutta olen päättänyt, että en ryhdy sellaista edes yrittämään. Taidot, mielikuvitus ja aikakaan eivät riitä. Koetan panostaa niihin asioihin, joissa tunnen olevani edes jotenkin vahvoilla, eli lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Jossain vaiheessa blogin staattinen ulkoasu alkoi jo kyllästyttää minuakin, vaikka olin hieman kapinallisesti ajatellut, että pidän kiinni alkuperäisestä linjastani, kävi miten kävi. Sitten joulukuussa luin paikallislehdestä mielenkiintoisen jutun nuoresta naisesta, joka oli innostunut perustamaan yrityksen. Lukiolainen muokkailee vapaa-aikanaan muiden ihmisten blogien ulkoasua pientä maksua vastaan. Idea oli ymmärtääkseni syntynyt lukion nuori yrittäjä -kurssilla. Jutun perusteella löysin Julia Ehrnroothin Julko ny -yrityksen, ja otin yhteyttä yrittäjään. Julian kädenjälki on nyt silmiesi edessä!

Idea on minusta vallan mainio ja ihailtava. Pienellä alkupääomalla perustettu pienen riskin yritys sopii varmasti hienosti nuoren opiskelijan tarkoituksiin. Yrittäjä voi käyttää henkistä pääomaansa, ja kaltaiseni laiskat, mielikuvituksettomat bloggaajat voivat jättää säätämisen asiantuntijan hoidettavaksi. Yhteydenpito sujuu nykyisillä sähköisillä menetelmillä vaivattomasti ja nopeasti. Lisäbonuksena pystyin vielä tukemaan paikallista yrittäjää.

Olen myös varsin tyytyväinen lopputulokseen. Itse en olisi tullut näin rohkeaa värimaailmaa valinneeksi, mutta nopeasti oma silmäni tottui. Liikuttavaa oli myös, että sekä Facebookin että Twitterin kautta sain teiltä lukijoilta kyselyjä, mitä blogilleni on tapahtunut, kun se yllättäen olikin melkein kaksi päivää suljettuna säätöjen takia. Kiitos huolenpidosta ja kärsivällisyydestä! Toivottavasti uusi, raikkaan keväinen ilme miellyttää myös muita kuin minua!  Kiitos myös Julialle yhteistyöstä!

Vuoden 2013 parhaat dekkarit

Tasan vuosi sitten julkaisin koosteen vuonna 2012 lukemistani parhaista dekkareista. Yllättäen tuosta kirjoituksesta on tullut blogini kestosuosikki, jota luetaan tasaiseen tahtiin kuukaudesta toiseen. Listaus on tehty varsin kevyin, omia mieltymyksiä noudattelevin perustein, mutta varmasti siitä ihan mukavia lukuvinkkejä saa. Juttu liittyi blogimeemiin TTT eli Top Ten Tuesday -sarjaan, jota viime vuoden alussa innokkaasti koetin toteuttaa. TTT-jutut ovat sitten jääneet omalta osaltani historiaan, mutta tuon dekkareitten Top 10:n päätin ottaa uudelleen esille.

Tällä kertaa siis koosteena vuoden 2013 parhaat dekkarikokemukseni. Huomatkaa myös, että kaikki listani kirjat eivät todellakaan ilmestyneet vuonna 2013, minä vain luin ne silloin. Lisäksi tässäkin listassa kirjat ovat lukemis-, eivät paremmuusjärjestyksessä.

1. Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet sekä Sameissa vesissä

Islantilaisen Arnaldurin Erlendur-sarja on vuosia ollut suosikkini. Sarjan suomennosvauhdista pudonneena päätin hieman kiriä ja luin viime vuonna kevättalvella kaksi osaa. Ratkaisu olikin toimiva, sillä kirjat olivat rinnakkaisteoksia, jotka tapahtuivat samaan aikaan eri paikoissa. Sarjasta ilmestyi viime vuonna jälleen uusi osa Mestaruusottelu, joka kuulemma sijoittuu 1970-luvulle. Islanniksi sarjaa on sen jälkeenkin ilmestynyt vielä kaksi osaa, ja sarjan kaksi ensimmäistäkin osaa on vielä suomentamatta. Alakuloista ja synkkää islantilaistunnelmaa on siis vielä hyvä varasto jäljellä.

2. Timo Sandberg: Mustamäki

Sandbergin poliisidekkareita olen lueskellut vuosien mittaan, ja sympaattisesta Heittolasta on tullut jo tuttu kaveri. Ihan Seppo Jokisen kaltainen suosikki Sandberg ei minulle ole, mutta kirjojen parissa olen viihtynyt. Oli kuitenkin iloinen yllätys, että Sandberg oli tehnyt uuden aluevaltauksen lähihistoriaan sijoitetulla dekkarilla. Kansalaissodan jälkeinen tulehtunut aika sopii mainiosti poliisiromaanin miljööksi, ja juuri ajankuvan Sandberg on rakentanut Mustamäkeen taiten. Ymmärsin, että kirjalle on aikanaan tulossa jatkoakin. Keväällä ilmestyy kuitenkin seuraava Heittola-dekkari.

3. Kirsti Manninen ja Jouko Raivio: Johannes Calonius -sarja

Innostuin historiallisista dekkareista kevättalvella niin, että päätin lukea uudelleen vanhan 1860-luvulle sijoittuvan suosikkisarjani, joka kertoo epäonnisesta lakitieteen opiskelijasta Johannes Caloniuksesta ja hänen tehokkaasta vanhapiikasukulaisestaan Matilda Ehrströmistä. Ilokseni vanha suosikki oli edelleen loistavassa terässä!

4. Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen ja Julma

Löysin uuden suomalaisen dekkaristisuosikin, jonka sankari Antti Hautalehto sulatti sydämeni viimeistään jälkimmäisessä kirjassa, vuonna 2013 ilmestyneessä Julmassa. Rönnbackan tyyli sijoittuu jonnekin Jarkko Sipilän hieman totisen realismin ja Reijo Mäen poskensoittelun välimaastoon. Antti Hautalehto on herrasmies viimeistä hiuskarvaa myöten, mutta ronski huulenheitto sujuu siitä huolimatta. Jännitystä ja toimintaakin riittää.

5. Kati Hiekkapelto: Kolibri

Vuoden 2013 tulokkaista Kati Hiekkapelto on ehdottomasti mielenkiintoisimpia. Ihastuin vetävästi kirjoitettuun Kolibriin kovasti, vaikka muutamia juttuja olisin toisin toivonut tehtävänkin. Esikoisdekkariksi Kolibri on minusta edelleenkin poikkeuksellisen lupaava. Päähenkilö Anna Feketen vaiheita seurailen mieluusti lisääkin, eikä odotus enää ole kovin pitkä: Suojattomat ilmestyy maaliskuussa.

6. Seppo Jokinen: Vihan sukua

Pidin edellistä Jokisen Hervantalaista Koskis-sarjan yhtenä parhaista, joten oli melkoinen yllätys, että heti tämä seuraava Vihan sukua pesi senkin mennen tullen. Kotijoukoilta sain vielä tukea näkemykselleni. Kirja alkaa sellaisella rytinällä, että alta pois! Usein vingun siitä, että kirjat, dekkaritkin, käynnistyvät luvattoman hitaasti tai laiskasti. Ottakaa mallia tästä! Paketti pysyy mukavasti koossa loppuun asti, ja lisäpisteitä historia-aspektista. Seuraavaa odottelen jo!

7. Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Vuoden odotetuimpia kirjoja oli kesän korvalla ilmestynyt Tuomaisen uutuus. Menetin lukusydämeni Parantajalle, jossa yhdistyi hienosti dekkarijuoni synkkään dystopiakuvaukseen. Synkkä niin kuin sydämeni on viisaasti ja rohkeasti erilainen kuin edeltäjänsä. Tuomainen tekee onnistuneen paluun perinteisemmän dekkarin pariin tällä kirjalla. Edelleen minulla ovat rästissä miehen kaksi ensimmäistä. Hyllyssä ne jo sentään odottelevat.

8. Kristina Ohlsson: Nukketalo, Tuhatkaunot ja Varjelijat

Vuoden aikana tein vakaan päätöksen lopettaa muutamankin menestyneen ruotsalaisen naisdekkaristin tuotannon lukemisen, mutta tilalle löytyi uusi suosikki, jonka koko tähän asti suomennetun tuotannon vetäisinkin sitten lähes putkeen. Lisää odottelen jo kiihkeästi. Onneksi sarjasta on jo viisi osaa valmiina, ja seuraava suomennos Paratiisiuhrit ilmestyy toukokuussa.

9. Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Juonivetoinen, lähes kerralla ahmittava ja karvoineen nieltävä trilleri, joka ei kestä kovin kriittistä analysointia mutta joka viihdyttää mukavasti. Myyntimenestys maailmalla, ja kuten arvelinkin, kirjailijan aiempaa tuotantoa on tulossa suomeksi: Paha paikka ilmestyy kesäkuussa.

10. Marisha Pessl: Yönäytös

Todellinen järkäle romaaniksi, jonka pudottamista jalalle kannattaa varoa. Pessl sekoittaa dekkaria ja kauhugenreä oivalliseksi keitokseksi, jonka pyörteissä lukijaa viedään kuin kuoriämpäriä. Voiko kaikelle sittenkin löytyä aivan arkinen selitys?

6/10 kotimaisia, vain vähän emmän miehiä kuin naisia! Ihan hienot jakaumat minusta.

Lukuvuoteen 2013 mahtui jälleen viitisenkymmentä dekkaria, eikä suotta. Joukossa oli tosiaan monia helmiä, uusia ja vanhojakin, mikä erityisesti ilahduttaa. Mitkä olivat Sinun dekkarihelmesi viime vuonna? Mitä uutuuksia odotat jo malttamattomana vuodelta 2014?


Vuoden 2012 parhaat dekkarit
Vuoden 2014 parhaat dekkarit

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia ja Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Onpa tosiaan hämmentynyt olo. Ensimmäisen Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkarin Ihan tavallisena päivänä äärellä huokailin ihastuksesta ja vannoin löytäneeni uuden suosikkidekkaristin. Lukiessani kakkososaa Kaikkein vähäpätöisin asia (KVA) aloin epäillä omaa järkeäni. Olinko tosiaan pitänyt tämän kirjailijan kirjasta? Olin näet vaipua epätoivoon pitkäveteisesti etenevän tarinan parissa. Kirja eteni vain väkipakolla. Olin kuitenkin päättänyt lukea vielä kolmannenkin osan Eikö vieläkään hyviä uutisia (EVHU), jonka olin lainannut kirjastosta ja jonka laina-aika oli kulumassa umpeen.

Minua oli varoitettu, että Atkinsonin sarjan osat ovat keskenään kovin erilaisia, ja niin ne totisesti ovatkin. Pidin näet taas aika lailla kolmososasta! Melko yllättävää, mutta niin vain pääsi käymään.

Kakkososa lienee tarkoitettu jonkinlaiseksi dekkariparodiaksi. Ainakin sen tapahtumat ovat varsinaista farssia. Ristiriitaisesti kaikki henkilöt ovat joko pitkästyneitä tai pitkästyttäviä – tai mikä vielä pahempaa – molempia. Koska tarina ei ottanut edetäkseen, alkoi myös Atkinsonin tapa kirjoittaa runsaasti tekstiä sulkeisiin ärsyttää aivan suunnattomasti. Tiedänkin lukijoita, jotka näiden kahden syyn takia ovat jättäneet kirjan kesken. Itsekin käytän teksteissäni sulkeita, mutta alkaa totisesti olla liikaa, kun kaunokirjallisessa tekstissä on turhia sulkeita useita joka aukeamalla.

Ensimmäinen Jackson Brodie sijoittuu Cambridgeen, mutta nämä seuraavat kaksi osaa tapahtuvat pääosin Edinburghissa. KVA:ssa Jackson on Edinburghissa, koska hänen naisystävänsä Julia näyttelee kehnohkon teatteriseurueen esityksessä Edinburghin teatterifestivaaleilla. Tapahtumat alkavat, kun palkkamurhaaja Paul Bradley joutuu raa’an pahoinpitelyn uhriksi pienen peltikolarin takia. Tapaus sattuu keskellä kaupunkia, ja silminnäkijöinä on kymmenittäin teatteriin jonottavia festivaalivieraita. Joukossa sattuvat olemaan Jackson Brodie sekä rikoskirjailija Martin Canning. Martin tekee jotain itselleen tavatonta pelastamalla Bradleyn hengen heittämällä kannettavalla tietokoneellaan pahoinpitelijää.

Tämän tapahtuman jälkeen Atkinson jaarittelee tyhjää kymmeniä sivuja, ennen kuin alkaa varsinaisesti tapahtua. Perusteellisesti tutustutaan Martin Canningin pitkäveteiseen elämään, jota Martin itsekin pitää pitkäveteisenä. Hän unelmoi toisenlaisesta elämästä, joka on jos mahdollista vielä tylsempää. Näitä unelmia Atkinson silti kuvailee sivukaupalla uuvuttaen lukijaparan. Toki tajusin, että Martin on jonkinlainen humoristinen pilakuva ’tyypillisestä’ rikoskirjailijasta. Silti vitsi ei jaksanut edes hymyilyttää.

Lisäksi lukija tutustutetaan epäsovinnaiseen rikoskomisario Louise Monroeen, jolla on kotihuolia 14-vuotiaan pojan yksinhuoltajana. Uusi kotikin osoittautuu pettymykseksi. Graham Hatterin talobisneksen tuotteet eivät taida aivan täyttää kaikkia rakennusmääräyksiä.

Kuusikymppinen Gloria Hatter saa kuulla, että hänen talousrikoksista epäilty aviomiehensä Graham on joutunut teholle saatuaan sydänkohtauksen varsin kiusallisissa oloissa. Vihannekseksi muuttunut Graham ei herätä Gloriassa kovinkaan helliä tunteita, mutta hänen kanssaan sairaskohtauksen yllättäessä ollut nainen sen sijaan vaikuttaa mielenkiintoiselta tuttavuudelta. Nainen työskentelee salaperäisessä firmassa, joka tarjoaa siivous- ynnä muita palveluksia.

Kaikki nämä juonikuviot liittyvät lopulta tietysti yhteen. On myönnettävä, että hyvien juonien punomisessa Atkinson on todella taitava eikä taito ole kadoksissa KVA:ssakaan, mutta pitkäveteisyyttä on silti vaikea antaa anteeksi. Edes lopun kieltämättä yllättävä käänne ei pelasta kokonaisuutta.

KVA:n ja EVHU:n välillä on ehtinyt kulua lähes kolme vuotta. Jackson on asettunut aloilleen Lontooseen, mutta on sattumalta pohjoisessa hakemassa tärkeää DNA-näytettä, kun hän paluumatkalla astuu väärään junaan.

EVHU kuitenkin alkaa prologilla kolmenkymmenen vuoden takaa. Doverissa tapahtuu kammottava verilöyly: ohikulkija surmaa nuoren äidin, yksivuotiaan vauvan rattaisiin sekä kahdeksanvuotiaan tytön. Kuusivuotias Joanna pääsee pakenemaan viime hetkellä. Tekijä saadaan kiinni, ja hänet tuomitaan elinkautiseen.

Nykyhetkessä Joanna on itse yksivuotiaan lapsen onnellinen äiti ja työssäkäyvä lääkäri Edinburghissa. Hänellä on kotiapulaisena onneton Reggie Chase, 16-vuotias orpotyttö, jolla on vain huumekauppoihin sekaantunut isoveli sekä kuolemansairas entinen opettaja, joka koettaa auttaa häntä suorittamaan ylioppilastutkinnon. Jostain käsittämättömästä syystä Englannissa annetaan 16-vuotiaan asua yksinään, kun hän on menettänyt huoltajansa. Reggie on kuitenkin poikkeuksellisen älykäs ja selviytymishaluinen. Tohtori Hunteria eli Joannaa hän palvoo koko sydämestään.

Atkinson rakastaa yhteensattumia, ja niitä on jälleen tarjolla kosolti. Joannan perheen murhaaja on vapautettu ja kadonnut valvojiltaan. Joannan aviomiehen bisnekset eivät oikein luista, ja viimeksi paloi hänen omistamansa peliluola. Sitten tapahtuu tuhoisa junaonnettomuus juuri, kun Reggie on hoitamassa opettajaystävänsä koiraa radanvarsiasunnossa. Myöhemmin huomataan, että samaan aikaan Joanna ja vauva ovat kadonneet.

EVHU ei ollut lainkaan pitkästyttävä. Syynä on ainakin se, että päähenkilön asemaan nouseva Reggie on kaikkea muuta kuin pitkästyttävä henkilö. Kukaan ei myöskään ole tarinassa pitkästynyt, kaikkea muuta. Omituisia yhteensattumia ja sekaannuksia riittää, ja Atkinsonin ensimmäisessä osassa paljastama salakavala huumori toimii hienosti. Viihdyin mainiosti tämän parissa!

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia (One Good Turn)

Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms 2012. 388 s.

Arvostelukappale lehteen, mutta juttu jäänyt aikanaan tekemättä.

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia? (When will there be good news?)

Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms 2013. 361 s.

Lainattu kirjastosta.

Jackson Brodie -sarja:

Ihan tavallisena päivänä (2004, suom. 2011)

Kaikkein vähäpätöisin asia (2006, suom. 2012)

Eikö vieläkään hyviä uutisia? (2008, suom. 2013)

Started Early, Tog My Dog (2010)