Johanna Sinisalo: Auringon ydin

”Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kauan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. Parasta on kiihdyttää liekki aina uuteen raivoon, jos kamaa on vielä jäljellä; suun kipureseptorit reagoivat pieneenkin uuteen suupalaan kuin se olisi bensiinillä kasteltuun heitetty tulitikku. Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hampaan hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen kaltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä.”

Vuonna 2016 Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa kaikki huumaavat aineet on kielletty kahvista alkaen. Kun huomattiin, chilin sisältämä kapsaisiini on voimakas mielihyvän lähde, myös se luokiteltiin kielletyksi nautintoaineeksi. Tiukasti vartioiduilta rajoilta pääsee vielä hieman tihkumaan ainetta läpi, vaikka muut huumeet, kuten alkoholi, on onnistuttu varsin tarkoin maasta kitkemään.

’Nykysuomen sanakirja’ määrittelee eusistokratian seuraavasti: ”Suomessa vallitseva yhteiskuntajärjestys, ”hyvinvointivalta”. Pohjautuu latinan kielen sanoihin eu (hyvä) ja sistere (seistä), kirjaimellisesti siis ”pysyä, pysytellä hyvässä olotilassa”. ”Eusistokraattisessa yhteiskunnassa hallinnon tärkein tehtävä on edistää kansalaisten kaikinpuolista hyvinvointia ja terveyttä.”” Todellisuudessa hyvinvointi on varsin suhteellista. Kansalaiset ovat käytännössä miehiä, sillä vajaan sadan vuoden jalostus- ja kasvatustyöllä naisista on kehitetty ihmisten alalaji eloit. Eloisien tarkoitus on palvella, alistua ja miellyttää kaikessa miehiä. Hyvin kehittynyt eloi on vaalea tyhjäpäinen kaunotar, jonka elämän tarkoitus on palvella aviomiestään. Lopun liikenevän ajan eloit viihdyttävät itseään meikeillä, vaatteilla ja romanttisella hömpällä.

Eloin vastapari on masko, maskuliininen, miehinen mies. Näiden yhdistelmä tuottaa yhteiskunnalle lisää kaltaisiaan. Ainoa sallittu nautintoaine eusistokratiassa onkin seksi, jollei valtion valvomaa Lottoa voi myös sellaiseksi laskea.

Meno muistuttaa joiltain osin irvokkaalla tavalla Pohjois-Korean suljettua diktatuuria. Valtio valvoo kaikkea tiukasti, ja kansalaisten keskinäinen ilmiantojärjestelmä tehostaa valvontaa entisestään. Kansalaisille sallittu tekninen kehitys on pysähtynyt jonnekin 1950-luvulle. Kännyköistä ja tietokoneista on kyllä tihkunut Suomeen huhuja, mutta niiden todenperäisyydestä ei voi olla varma.

Kaiken tämän keskellä elää Espanjassa suomalaisista vanhemmista syntynyt Vanna, alkuperäiseltä nimeltään Vera. Vanna on ulkonäöltään täydellinen eloi kuten hänen pari vuotta nuorempi suloinen pikkusiskonsa Mannakin. Manna on kuitenkin myös mieleltään eloi. Vanna sen sijaan on teräväpäinen ja utelias oppimaan. Vanna on selvästi morlokki, joka valtion lakien mukaan olisi steriloitava ja jonka tarkoitus olisi vain tehdä työtä yhteiskunnan hyväksi. Tyttöjen täti Aulikki on kuitenkin päättänyt salata Vannan oikean luonteen ja kasvattaa tästä älykkään nuoren naisen bimbon valeasussa. Tehtävä on vaarallinen, ja osa naisten ottamista riskeistä laukeaakin myöhemmin.

Nykyhetkessä Vanna opiskelee eloiopistossa Tampereella ja asuu yhdessä kihlattunsa Jaren kanssa. Suhde on kuitenkin platoninen ystävyyssuhde, sillä Jare tietää Vannan salaisuuden ja haluaa auttaa tätä niin kauan kuin voi. Manna on kuollut, tai ainakin niin oletetaan. Vanna ei halua uskoa virallista selitystä sisarensa kohtalosta vaan on päättänyt vielä löytää Mannan elävänä tai kuolleena. Vanna pysyy selväjärkisenä vain kapsaisiinin avulla. Aineen hankkiminen on kuitenkin koko ajan vaikeampaa ja vaarallisempaa. Sitten eräänä päivänä Jare tutustuu gaialaisiin.

Vaikutuin totaalisesti Johanna Sinisalon esikoisromaanista Ennen päivänlaskua ei voi. Se on vieläkin yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista. En ole tainnut Sinisalolta mitään pettymystä tuottavaa koskaan lukea, vaikka ihan kaikkea julkaistua en ole vielä ehtinytkään kokea. Viime vuonna lukemani Enkelten verta palautti Sinisalon mestarinotteet taas elävästi mieleeni, ja kun kuiske Auringon ytimen erinomaisuudesta alkoi kiiriä läpi kirjamaailman, oli siihenkin tartuttava. Luin kirjan pitäen silmällä Blogistanian kirjakisoja, mutta ihan palkintosijalle se ei kuitenkaan yltänyt. Se ei silti missään nimessä ollut pettymys, laimea lukukokemus tai muuta sellaista. Viime vuonna vain taisin lukea kertakaikkisen upeita kotimaisia uutuuksia.

Sinisalon kerrontatavassa on se jokin, oma ääni, kuten tavataan sanoa. Sinisalo luo kirjaan omalakisen maailman hienovaraisesti ja samalla jollain tapaa röyhkeästi. On vain uskottava ja annettava tarinan viedä. Sinisalo ei selittele tai maalaile turhia, vaan tarina alkaa yleensä suoraan ensimmäisestä virkkeestä ja sitten se onkin jo menoa. Kerronnan sekaan hänellä on tapana ripotella erilaisia realistisilta vaikuttavia tekstikatkelmia, kuten sanomalehti-, tietokirja- ja nettitekstipaloja. Tälläkin kertaa mukana on otteista Eusistokraattisen Suomen virallisten julkaisujen ja oppikirjojen katkelmia, otteita poliisikuulustelusta ja niin poispäin. Muuten tarina rakentuu kahden vuorottelevan minäkertojan, Vannan ja Jaren, varaan. Iso rooli on myös Vannan kadonneelle siskolleen kirjoittamilla kirjeillä, joista selviää, mitä aikaisemmin tapahtui eli miten nykyhetken tilanteeseen oikein on päädytty.

Sinisalon vaihtoehtohistorian ja dystopian risteymä on kiehtova ja samalla pelottava. Faktan ja fiktion yhdistely toimii upeasti myös kirjan keskeisen elementin eli chilin ja sen syvimmän olemuksen käsittelyssä. Kapsaisiini ja chili ovat oikeassakin todellisuudessa kiihkeän harrastajajoukon vaalimia intohimon kohteita, ja niiden houkutuksille eivät ole täysin immuuneja kaltaiseni taviksetkaan. Chilinhimo on polttava lukijallakin tässä kyydissä! Sinisalo on kuitenkin lisännyt huimasti kierroksia, ja chilillä on ihan oma tehtävänsä gaialaisten maailmankuvassa. Se on ’pakotie sisäänpäin’, ja Vannan tehtäväksi osuu tämän teorian todistaminen todeksi… Aika huimaa! Joka tapauksessa aina jonkin Sinisalon kirjan lukemisen jälkeen sulkiessani joudun hetken ravistelemaan itseäni ja tosissani pohtimaan, mikä onkaan faktaa, mikä fiktiota. Aina en ole ihan varma, onnistunko tämän kysymyksen ratkaisemaan!

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Teos 2013. 339 s.

Kirjastolaina.