|
Kiskon vanhan kirjaston pääovi.
Rollaattorilla ei sisälle ollut portaiden takia asiaa. |
Minusta tuli kirjaston
asiakas syksyllä 1972, kun aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan kuntamme
keskustaajamassa. Koulukampuksella sijaitsi kaksi koulurakennusta: puinen,
vuonna 1923 rakennettu, sekä matalampi tiilirakennus vuodelta 1958. Tämän
uudemman rakennuksen kellarissa toimi silloinen Kiskon kunnan pääkirjasto.
Koulun johtajaopettaja Olavi Varho hoiti kirjastoa sivutyönään, ja kirjasto oli
auki ainakin yhtenä välituntina viikossa oppilaitten kirjastokäyntejä varten.
Lasten ja nuorten kirjat
olivat kirjaston etäisimmässä nurkassa ikkunaseinällä. Muistikuvissani kokoelma
oli valtava, mutta aikuisen silmin tila ei niin järisyttävältä enää näytä.
Kaikki on suhteellista. Kodin kirjahylly kuitenkin vertailussa jäi kevyesti
toiseksi. Mutta tuossa valossa on helppo uskoa niitä, jotka muistelevat
lukeneensa koulukirjaston tai vaikkapa koko kunnankirjastonkin läpikotaisin. Kyllä
se on ollut ennen ihan mahdollista.
Kirjastokortteja ei
koululaisille ollut, vaan opettaja/kirjastonhoitaja merkitsi meidän lainamme
vihkoonsa. Sieltä sitten ruksattiin tai yliviivattiin, kun kirja palautettiin.
Muistaisin myös, että meillä oli jokin rajoitus sen suhteen, montako kirjaa sai
ottaa lainaan kerrallaan. Perusteluna taisi olla, ettei kirjojen lukeminen
haittaisi sitten liikaa koulunkäyntiä eli läksyjen lukemista.
Kirjastoelämä oli tutun
opettajan suojissa turvallista ja vakaata. Lainailimme ainakin Selja-sarjaa,
Neiti etsiviä, Viisikoita ja muita Blytonin sarjoja uskollisesti. Minä taisin
Tarzaneita ja Robinson Crusoen tapaisia ’poikien kirjojakin’ lueskella
tyytyväisenä.
Täydellinen muutos tapahtui,
kun siirryimme yläasteelle kaupunkiin. Oli aika luksusta, että kaupungin
pääkirjasto sattui sijaitsemaan koulun naapurissa. Vaikka tilat olivat ahtaat
ja kirjaston työntekijöiden mielestä varmaan kammottavat, minä viihdyin! Pääovi
sijaitsi katutasossa. Siitä noustiin kapeita portaita pieneen eteiseen, ja
vasemmalla oli lasten- ja nuorten osasto. Kokonainen huone! Uskomatonta. Sain
myös ensimmäisen kirjastokortin. Lastenosaston asiakkailla se oli
vaaleanpunainen pahvikortti, jonka virkailija kirjoitti koneella ja jota
säilytettiin muovitaskussa. Kortti ’uusittiin’ vuosittain kirjaston leimalla.
Vaaleanpunainen kortti vaihtui jossain vaiheessa keltaiseksi, kun aloin yhä
useammin kääntyä eteisestä oikealle eli aikuisten osastolle. Hieman harmitti,
kun vaaleanpunaisen kortin leimarivi ei vielä ollut tullut täyteen.
Lukioaikana meillä oli
tapana poiketa kirjastossa myös välituntisin, mikä tuntui melkoiselta
luksukselta sekin. Yläasteaikana välituntisin ei nimittäin saanut poistua
koulun alueelta. Parhaat ystäväni opiskelivat lähellä sijaitsevassa toisessa
oppilaitoksessa, ja meillä oli tapana treffata ruokatunneilla nimenomaan
kirjastossa. Myös hyppytunneilla aikaa tapettiin lukupisteissä ja hyllyjen
välissä. Lukiovuosina ahmin melkoisen pinon romanttista naisviihdettä opintojen
vastapainoksi.
|
Kiskon kirjaston vanha pääsali ylätasanteelta kuvattuna. |
Kouluvuodet kaupungissa
tekivät minusta siis kaupungin kirjaston asiakkaan, ja oman kunnan kirjasto jäi
sivuun. Sama ilmiö tapahtuu kirjastonhoitajamme mukaan edelleen. Minulla paluu
tapahtui lukion jälkeisenä välivuotena, jonka aikana olin töissä kotikunnassa
ja asuin kotona. Koska olin jo aikuinen, minutkin siirrettiin pois
vihkojärjestelmästä. Sain asiakasnumeron, kuten muutkin aikuiset. Omani oli
1576. Jokaisen kirjaston kirjan takakannen sisällä oli tasku, jossa oli
pahvinen kortti. Siihen korttiin kirjastonhoitaja merkitsi lainauspäivän
leimalla ja käsin kirjoittamalla lainaajan numeron. Tämä oli varsin kätevää,
kun haahuili hyllyillä etsimässä luettavaa: tuosta pahvikortista näki, oliko jo
kirjan joskus lainannut! Tätä palvelua kaipaisin edelleen.
Opiskelut veivät sitten
Turkuun ja yliopiston laitoskirjastojen notkuvien kirjahyllyjen ääreen. Hankin
myös pääkirjastosta itselleni kirjastokortin. 1980-luvulla Turun pääkirjasto
oli juhlallinen ja arvokas, enkä kuollaksenikaan muista, mitä olen sieltä
joskus uskaltanut lainata. Kotoisemmalta tuntui myöhemmin upouudelta
vaikuttanut Varissuon sivukirjasto, josta ainakin dekkareita hain tenttiruuhkia
tasapainottamaan.
Saloon rakennettiin
1980-luvun loppupuolella (muistaakseni) upea uusi kirjastotalo vanhan
tunnelmallisen ahtimuksen tilalle. Sittemmin uuttakin kirjastoa on vielä laajennettu
reilusti. Aikanaan Kiskon kirjastoonkin alettiin palkata ihan oma
kirjastonhoitaja, eikä enää ajateltu, että esimerkiksi opettaja voisi
sivutöinään homman hoitaa. Tosin taisi virka olla ainakin välillä jonkinlainen
kunnan kulttuurisihteerin ja kirjastonhoitajan yhdistelmä. Seudullinen
yhteistyökin tiivistyi, ja jossain vaiheessa sai Kiskon kirjastokortilla jo
lainata kirjoja vaikka Salon pääkirjastosta ja päinvastoin. Minulla oli kortti
molempiin, ja ne olivat jo nykyaikaisia luottokortin kaltaisia muoviläpysköjä
viivakoodeineen. Kerran erehdyin asioimaan Salossa infotiskillä ja virkailija
hoksasi koneeltaan, että minullahan on kaksi korttia. Jouduin luovuttamaan
oitis toisen, ja virkailija leikkasi sen kahtia! Valinta ei ollut vaikea:
säilytin Kiskon kirjastokortin, ja se minulla on vieläkin. Yrittäkääpä vaihtaa se
joksikin Salomo-kortiksi!
Opiskelujen lomassa olin
asettunut asumaan vanhalle kotipaikkakunnalleni, joten minusta tuli taas vanhan
lähikirjastoni asiakas. Vanhan rakkauden uudistaminen ei ollut vaikeaa, sillä
kirjasto oli edelleen vanhalla tutulla paikallaan. Tilaa oli vain hieman pariin
otteeseen laajennettu koulun kellaritiloista lohkaistuilla huoneilla.
Kuntaliitos toi lisää yhteistä kaupungin kirjaston kanssa, ja uusi virkailija
raivasi rohkeasti tilaa hyllyihin. Jo aikaisemmin alettiin huomata, että vanhat
hyvät tilat ovat ehkä sittenkin alkaneet tulla tiensä päähän. Sisällä oli
huonetiloja useissa eri tasoissa ja jo itse kirjastotilaan tultaessa piti
laskeutua muutama porras. Liikuntarajoitteisia ei ollut otettu mitenkään
huomioon sen paremmin ulkona kuin sisälläkään. Tilanahtaus vaivasi. Valaistus
oli kehno. Lattia oli puhki.
Jotain piti tehdä. Suunnitelmiakin oli. Yksi
ajatus ainakin oli laajentaa tiloja silloisella paikalla eli kaivaa lisätilaa
maan alle. Rahaa vain ei ollut. Sitten ehdotettiin kirjaston siirtämistä
keskeisemmälle paikalle eli vanhaan kunnantaloon. Haittapuolena olisi ollut
etäisyys koulusta ja päiväkodista. Ja rappusten määrä olisi ainakin
kolminkertaistunut.
Kaupungin kiinteistöjen
käytön järkiperäistäminen ei ole helppoa, mutta jotenkin kuitenkin lopulta
päädyttiin vuoden 2013 alussa tekemään päätös, että kirjastomme siirtyykin
vieressä sijaitsevaan nuorisotalon nimellä kulkeneeseen entiseen
suojeluskuntataloon eli Kiskolaan. Asia ei ollut ihan helposti nieltävissä,
sillä Kiskolaa oli kunta aikanaan vuokrannut huokealla myös juhlatilaksi. Monet
syntymäpäivät ja häät olen minäkin talossa vieraan roolissa juhlinut. Koulu
piti siellä myös joulujuhlansa ennen urheiluhallin valmistumista. Mutta päätös
oli yhtä kaikki tehty, ja remonttikin saanut määrärahat. Koska kunnallisella
sektorilla hitaasti hyvä tulee (ja kaikki muukin), muuttamaan kirjasto pääsi
joulukuun alussa.
|
Muuttolaatikot vanhassa kirjastossa odottamassa täyttöä. |
Vuodenvaihteen jälkeen alkoi lopulta olla valmista!
Lopputulosta katsellessa on aika vaikea löytää valittamisen aihetta! Upeaa.
Viihtyisää. Tilavaa. Valoisaa. Vai mitä? Kiitos, Salon kaupunki ja meidän oma
Anna S., joka suunnitteli ja toteutti tämän kaiken!
|
Uuden kirjastotilan lehtienlukuosasto. |
|
Uudet kalusteet ovat värikkäitä ja houkuttelevia. |
Samassa kiinteistössä toimii
myös kaupungin nuorisotoimen pyörittämä nuorisotila, ja toiveissa olisi saada
nuoria houkuteltua myös kirjaston asiakkaiksi. Ainakin luulisi olevan helppo
samasta eteisestä poiketa, ja tilat ovat todella herkullisen houkuttelevat.
Uusien hyllyjen alla on pyörät, joten tarvittaessa voidaan kirjastosaliin
raivata tilaa tapahtumille. Runoiltoja, kirjallisia konsertteja, lukupiirejä,
keskustelu- ja kirjavinkkausiltoja…Mitä vain! Kyll kelppa!