NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

On oikeastaan harmi, että kirjoja lukiessaan tulee aina väistämättä peilanneeksi uutta kirjaa ja kirjailijaa aiemmin lukemaansa. Tämä on kuitenkin väistämätöntä, tiedän, mutta tuntuu silti välillä epäreilulta. Tällainen ajatus nousi jälleen mieleen, kun luin zimbabwelaissyntyisen, Yhdysvalloissa asuvan korkeastikouluttautuneen nuoren naiskirjailijan NoViolet Bulawayon esikoisromaania Me tarvitaan uudet nimet. Bulawayon romaani on ollut menestys, ja se on kerännyt joukon arvokkaita palkintoehdokkuuksia.

Ehdokkuudet ovat toki ansaittuja. Kirjailija on taitava, ja aihepiiri on kiinnostava. Ei ole Bulawayon syy, että minun mieleeni jatkuvasti nousivat Chimanda Ngozi Adichien ja Taiye Selasin teokset, joiden perusasetelma ja teemat ovat väistämättä samat kuin Me tarvitaan uudet nimet -kirjassa. On heti myös todettava, ettei Bulawayo mitenkään jää näiden mestareiden varjoon, vaan on selkeästi omaääninen kirjailija.

                                                                                                            

Teoksen tapahtumat sijoittuvat Zimbabween ja Yhdysvaltoihin. Päähenkilö on Kulta-niminen tyttö. Kirjan alussa Kulta on noin kymmenvuotias. Bulawayo on loistava lapsen ajatusmaailman kuvaaja. Kulta ystävineen etsii syötävää rikkaitten muurein eristetyistä puutarhoista. Nälkä kalvaa sisuksia, mutta yksipuolinen hedelmäruokavalio aiheuttaa omat ongelmansa. Huolta on myös Chiposta, yksitoistavuotiaasta tytöstä, joka on raskaana. Miten saada vauva pois tytön mahasta? Lapset ovat kuulleet, että synnytykseen voi kuolla, joten olisi toimittava ennen sitä.

Vähitellen miljöö alkaa hahmottua lukijalle. Lapset asuvat perheineen slummissa, peltihökkeleissä, jotka on hätäisesti kursittu kokoon. Aina ei ole ollut niin. Kulta muistaa vielä hyvin ajan, jolloin vanhemmilla oli työpaikat ja heillä oikea talo, jossa oli suihkukin. Sitten tulivat raivaustraktorit, ja kaikki menetettiin. Isä muuttui ja lähti lopulta Etelä-Afrikkaan. Luvattua rahaa ei ole kuulunut sen koommin.

Levottomassa maassa kaikki lapsia myöden haaveilevat Amerikasta. Ennen kaiken romahtamista maasta lähteneisiin kohdistetaan kaikki toivo. Kultakin odottaa, milloin äidin sisko tulee häntä noutamaan luokseen Amerikkaan. Silloin kaikki on toisin, hyvin.

Yllättävää kyllä Fostalina-täti hakee Kullan Amerikkaan. Murrosikäisen tytön koko elämä mullistuu täysin. Vuosien tauon jälkeen hän aloittaa taas koulun. Opiskelu on lastenleikkiä, ällistyttävän helppoa, mutta ystävien löytäminen on vaikeampaa. Oudon näköinen, oudosti puhuva ja käyttäytyvä lapsi joutuu eläimellisen kiusaamisen kohteeksi. Onneksi helpottaa, kun luokalle tulee uusi kiusattava. Tämä tekee pian itsemurhan. Amerikka näyttää muutenkin tulokkaille nurjat puolensa.

MTUN on katkelmallinen romaani. Amerikan vuodet kuluvat nopeasti. Bulawayo ei malta olla kuvaamatta siirtolaisten ongelmia laajemminkin kuin vain Kullan kokemusten kautta. Fostalina-täti tekee kolmea työtä voidakseen lähettää rahaa kotimaahan sitä pyytäville. Pyynnöt näyttäytyvät oudossa valossa, kun tarve koskee vaikkapa satelliittiantennia. Kotimaan ongelmien parissa kamppailevat ihmiset eivät ymmärrä, että Amerikkaan ’päässeet’ eivät olekaan automaattisesti upporikkaita. Paperittomuus tekee monista lainsuojattomia. Kultakaan ei voi matkustaa käymään kotona, koska hänen viisuminsa on mennyt umpeen. Sama kohtalo on tuhansilla eri maista tulleilla. Zimbabwelaiset vanhemmat pitävät Amerikkaa toisaalta kuolemaakin pahempana: he eivät enää koskaan näe lapsiaan, mutta heillä ei myöskään ole hautaa, jolla käydä suremassa.

Tältä osin Bulawayo valottaa siirtolaisuutta toisesta näkökulmasta kuin Adichie ja Selasi. Zimbabwessa asiat ovat niin huonosti, että kaikki kynnelle kykenevät jättävät maansa hinnalla millä hyvänsä (ihan kirjaimellisesti). Useimmat eivät pysty koskaan palaamaan, ja kotimaa alkaa häipyä vain uutisaiheeksi. Uutiset ovat lisäksi aina huonoja. Monien lähteneiden osa uudessa kotimaassa, missä se sitten sijaitseekin, ei ole kaksinen. Ei opiskella yliopistossa lääkäreiksi ja lakimiehiksi. Juurettomuuden tunne on muutakin kuin akateemista sieluntuskaa ja vierautta uudessa sekä vanhassa maassa.

Bulawayo kertoo hyvin viitteellisesti Zimbabwesta, joten oli ihan pakko hieman lukea taustoja. Maa on onnettomassa tilassa kaikin puolin. Suomessa aihe ei tunnu olevan kovin kiinnostava uutisaihe, mutta muistelisin vuosi pari sitten lukeneeni laajahkon artikkelin aiheesta, olisiko ollut HS:n Kuukausiliitteestä. Useimmat Wikipedian suppean artikkelin mainitsemista ongelmista koskettavat suoraan Kultaa ja hänen perhettään.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names)

Suom. Sari Karhulahti. Gummerus 2013. 288 s.

Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!