Nura Farah: Aavikon tyttäret

Jatketaan kirjaesittelyjä Afrikka-teemalla, vaikka tuossa välissä ehdinkin yhden kotimaisen dekkarin lukea. Palataan siihen myöhemmin. Parisen viikkoa sitten löysin postilaatikostani Nura Farahin kirjan Aavikon tyttäret. Kirja ei herättänyt minussa mitään muistikuvia, mutta lähes saman tien alkoikin mediamyllytys. Nura Farahia haastateltiin Kodin Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa ja Ylen tv-uutisissa. Kävi ilmi, että Farah on ensimmäinen somalitaustainen suomalaiskirjailija. Jo jonkin aikaa on kuulunut ns. kirjallisesta maailmasta mutinaa, miksi maahanmuuttajakirjailijoita ei ole. Miksi maahanmuuttajista kirjoittavat JariTervo, Anja Snellman tai vaikkapa Kati Hiekkapelto eivätkä he itse? **Tähän Mari a:n kommentin herättämä korjaan, että toki maahanmuuttajakirjailijoita meillä jo on ollut, kuten Mari a:n mainitsemat Umaya Abu-Hanna, TaoLin, Saeed Wasame ja Ranya ElRamly. Nura Farah on ensimmäinen SOMALItaustainen maahanmuuttaja, joka julkaisee romaanin suomeksi.

En tiedä, onko Aavikon tyttäret varsinaisesti vastaus näiden ihmettelijöiden odotuksiin, sillä kirja ei kerro maahanmuuttajan tarinaa. Jos siitä on kiinnostunut, kannattaa lukea vaikkapa tuo Kodin Kuvalehden haastattelu (KK 4/2014), jossa Farah kertoo varsin avoimesti oman ja perheensä tarinan. Aavikon tyttäret sijoittuu 1940 – 1960-lukujen Somaliaan ja kertoo paimentolaiselämää eläneestä Khadija-nimisestä tytöstä ja naisesta. Somalikulttuurin ja Somalian historian ymmärtämisessä kirja ainakin auttaa suomalaista lukijaa. Samalla kirja on koskettava ja jännittäväkin romaani.

Tarina alkaa jostakin aavikolta, jossa Khadija elää äitinsä ja tämän palvoman isoveljensä kanssa. Isä on kuollut sankarina puolustaessaan klaaninsa kameleita vihollisia vastaan, ja nyt äiti kasvattaa pojastaan kostajaa. Perhe ei kuitenkaan välty uusilta traagisilta kohtaloilta. Khadija on pienestä pitäen mustasukkainen veljelleen tämän saamasta äidin huomiosta. Poika on äidin sydän, tytär kädet. Khadija on älykäs tyttö, joka pääsee myös kylän päällikön suosioon. Hänellä on myös runonlaulajan lahja, vaikka hän on nainen.

Tarina etenee kronologisesti vaikkakin katkelmallisesti Khadijan lapsuudesta aina lähes vanhuuteen asti. Maailma muuttuu kuin varkain Khadijan ympärillä. Hän itse elää aidon paimentolaisnaisen elämän, mutta kirjan lopussa aikuistuva tytär kaipaa jo muuta, kaupunkilaiselämää ja koulutusta. Khadija itse asettuu jyrkästi tyttärensä toiveita vastaan.

Khadijan kautta Farah avaa somalikulttuurin ajattelutapaa lukijalle. On helppo ymmärtää, miksi naiset haluavat, että heidän tyttärensä ympärileikataan. Khadijakin itse vaatii, että kivuliaaksi tiedetty toimenpide tehdään. Sen seurauksista hän ei tietenkään voi tietää mitään, mutta yhteisön paine tehdä oikein on voimakas. Kukapa haluaisi olla hyljeksitty ja ’likainen’? Ympärileikkauskohtaus on kirjan rankimpia.

Mielenkiintoinen ja silmiä avaava on myös Khadijan avioliitto. Aviomiehellä on jo ennestään hyljeksitty, vammojensa takia noitana pidetty vaimo Luul, mutta Keyse rakastuu kauniiseen Khadijaan niin palavasti, että päättää ottaa toisenkin vaimon. Asetelma on jyrkkiä vastakohtia täynnä: vanha, lapseton ja ruma Luul, nuori, kaunis ja hedelmällinen Khadija. Luul rakastaa ja palvoo miestään, kun taas Khadija itkee ja masentuu joutuessaan tämän vaimoksi. Kun vastoin kaikkia odotuksia vaimot kuitenkin lopulta ystävystyvät, toteaa Keyse, ettei koskaan ole aviomiehelle eduksi, jos niin käy. Myöhemmin Khadijan pahin painajainen on, että jonakin päivänä Keyse ottaa vielä kolmannen vaimon. Uskonto sallii miehelle neljä vaimoa mutta velvoittaa kohtelemaan näitä tasapuolisesti. Mikään itsestään selvä idylli ei monivaimoinen perhe kuitenkaan näyttäisi olevan.

Farah kuvaa paimentolaisen somalikulttuurin miesvaltaisuutta, mutta valottaa sitä naisten näkökulmasta. Naiset ovat alisteisessa asemassa miehiin nähden, mutta läheskään kaikki miehet eivät pidä naisia arvottomampina. Khadijan kotikylän vanha viisas suldaan korostaa naisten merkitystä uuden elämän synnyttäjinä. Kauniista ja hyvistä vaimoista myös maksetaan merkittäviä summia, joten tytär ei välttämättä ole isälle taloudellinen taakka edes myötäjäisten osalta. Toisaalta taas monet naiset, kuten Khadijan äiti, korostavat miesten asemaa naisiin verrattuna. Hän moittii vielä vanhanakin jo aikuista tytärtään, joka on tyhmyyksissään mennyt synnyttämään miehelleen myös kaksi tytärtä. Täydet kymmenen poikaa kun olisi ollut hänen mielestään oivallisempi lahja aviomiehelle ja kenties pitänyt tämän uskollisena Khadijalle.

Kirjan loppupuoli on alkua katkelmallisempi ja siinä korostuvat yhteiskunnalliset muutokset, jotka vaikuttavat Khadijankin suljetussa maailmassa. Somalia itsenäistyy, ja vihatut britit poistuvat maasta. Näkyy jo viitteitä tulevasta. Nuorista ja opiskelleista monet haluaisivat rakentaa vapaasta Somaliasta edistyneempää valtiota kuin useimmat vanhemmista sukupolvista. Tarina kuitenkin päättyy jo 1960-luvun lopulle. Taas oli turvauduttava Wikipediaan ja hieman kerrattava Somalian historiaa. Pysäyttävää oli myös todeta Nura Farahin haastattelusta, että sisällissota Somaliassa on tosiaan jatkunut jo kaksikymmentä vuotta. Lohdutonta, mutta Farahilla on toivo sydämessään.

Aavikon tyttäret on siis kiinnostava romaani ulkokirjallisista syistä, mutta myös ja ennen kaikkea kirjallisten ansioidensa takia. Farah kertoo lukijalle tarinaa, ja kielen poljento muistuttaa etäisesti suullista kerrontaa. Tarina on koskettava ja kiinnostava, ja se pakottaa lukemaan eteenpäin. On saatava tietää, miten Khadijan käy. Jos odottaa kirjalta kauheuksilla ja naisten sortamisella mässäilyä, pettyy. Mutta jos asettuu lukijana alttiiksi uusille näkökulmille, saa paljon ajateltavaa ja pureksittavaa. Kirjallisuutta parhaimmillaan!

Hieman kirjasta tosin jäi raakilemainenkin maku. Henkilökuvaus on kaikesta huolimatta ohuehkoa, ja kirjan rakenne olisi kaivannut hiomista. Somalian aavikon kauneutta kirjassa kuitenkin kuvataan henkeäsalpaavasti.

Farah totesi jossakin haastattelussaan, muistaakseni televisiossa, että hän on ensimmäinen, mutta ei toivottavasti viimeinen. Hän tarkoitti tietysti somalitaustaista maahanmuuttajakirjailijaa tällä. Samaa toivon minäkin, mutta ennen kaikkea toivon, että Nura Farah itse jatkaa uraansa kirjailijana.

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Otava 2014. 236 s.

Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Nura Farah Aamun kirja -ohjelmassa.