Rakkaudentunnustus kirjastolaitokselle osa II

Kiskon vanhan kirjaston pääovi.
Rollaattorilla ei sisälle ollut portaiden takia asiaa.

Minusta tuli kirjaston asiakas syksyllä 1972, kun aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan kuntamme keskustaajamassa. Koulukampuksella sijaitsi kaksi koulurakennusta: puinen, vuonna 1923 rakennettu, sekä matalampi tiilirakennus vuodelta 1958. Tämän uudemman rakennuksen kellarissa toimi silloinen Kiskon kunnan pääkirjasto. Koulun johtajaopettaja Olavi Varho hoiti kirjastoa sivutyönään, ja kirjasto oli auki ainakin yhtenä välituntina viikossa oppilaitten kirjastokäyntejä varten.

Lasten ja nuorten kirjat olivat kirjaston etäisimmässä nurkassa ikkunaseinällä. Muistikuvissani kokoelma oli valtava, mutta aikuisen silmin tila ei niin järisyttävältä enää näytä. Kaikki on suhteellista. Kodin kirjahylly kuitenkin vertailussa jäi kevyesti toiseksi. Mutta tuossa valossa on helppo uskoa niitä, jotka muistelevat lukeneensa koulukirjaston tai vaikkapa koko kunnankirjastonkin läpikotaisin. Kyllä se on ollut ennen ihan mahdollista.

Kirjastokortteja ei koululaisille ollut, vaan opettaja/kirjastonhoitaja merkitsi meidän lainamme vihkoonsa. Sieltä sitten ruksattiin tai yliviivattiin, kun kirja palautettiin. Muistaisin myös, että meillä oli jokin rajoitus sen suhteen, montako kirjaa sai ottaa lainaan kerrallaan. Perusteluna taisi olla, ettei kirjojen lukeminen haittaisi sitten liikaa koulunkäyntiä eli läksyjen lukemista.

Kirjastoelämä oli tutun opettajan suojissa turvallista ja vakaata. Lainailimme ainakin Selja-sarjaa, Neiti etsiviä, Viisikoita ja muita Blytonin sarjoja uskollisesti. Minä taisin Tarzaneita ja Robinson Crusoen tapaisia ’poikien kirjojakin’ lueskella tyytyväisenä.

Täydellinen muutos tapahtui, kun siirryimme yläasteelle kaupunkiin. Oli aika luksusta, että kaupungin pääkirjasto sattui sijaitsemaan koulun naapurissa. Vaikka tilat olivat ahtaat ja kirjaston työntekijöiden mielestä varmaan kammottavat, minä viihdyin! Pääovi sijaitsi katutasossa. Siitä noustiin kapeita portaita pieneen eteiseen, ja vasemmalla oli lasten- ja nuorten osasto. Kokonainen huone! Uskomatonta. Sain myös ensimmäisen kirjastokortin. Lastenosaston asiakkailla se oli vaaleanpunainen pahvikortti, jonka virkailija kirjoitti koneella ja jota säilytettiin muovitaskussa. Kortti ’uusittiin’ vuosittain kirjaston leimalla. Vaaleanpunainen kortti vaihtui jossain vaiheessa keltaiseksi, kun aloin yhä useammin kääntyä eteisestä oikealle eli aikuisten osastolle. Hieman harmitti, kun vaaleanpunaisen kortin leimarivi ei vielä ollut tullut täyteen.

Lukioaikana meillä oli tapana poiketa kirjastossa myös välituntisin, mikä tuntui melkoiselta luksukselta sekin. Yläasteaikana välituntisin ei nimittäin saanut poistua koulun alueelta. Parhaat ystäväni opiskelivat lähellä sijaitsevassa toisessa oppilaitoksessa, ja meillä oli tapana treffata ruokatunneilla nimenomaan kirjastossa. Myös hyppytunneilla aikaa tapettiin lukupisteissä ja hyllyjen välissä. Lukiovuosina ahmin melkoisen pinon romanttista naisviihdettä opintojen vastapainoksi.

 

Kiskon kirjaston vanha pääsali ylätasanteelta kuvattuna.

Kouluvuodet kaupungissa tekivät minusta siis kaupungin kirjaston asiakkaan, ja oman kunnan kirjasto jäi sivuun. Sama ilmiö tapahtuu kirjastonhoitajamme mukaan edelleen. Minulla paluu tapahtui lukion jälkeisenä välivuotena, jonka aikana olin töissä kotikunnassa ja asuin kotona. Koska olin jo aikuinen, minutkin siirrettiin pois vihkojärjestelmästä. Sain asiakasnumeron, kuten muutkin aikuiset. Omani oli 1576. Jokaisen kirjaston kirjan takakannen sisällä oli tasku, jossa oli pahvinen kortti. Siihen korttiin kirjastonhoitaja merkitsi lainauspäivän leimalla ja käsin kirjoittamalla lainaajan numeron. Tämä oli varsin kätevää, kun haahuili hyllyillä etsimässä luettavaa: tuosta pahvikortista näki, oliko jo kirjan joskus lainannut! Tätä palvelua kaipaisin edelleen.

Opiskelut veivät sitten Turkuun ja yliopiston laitoskirjastojen notkuvien kirjahyllyjen ääreen. Hankin myös pääkirjastosta itselleni kirjastokortin. 1980-luvulla Turun pääkirjasto oli juhlallinen ja arvokas, enkä kuollaksenikaan muista, mitä olen sieltä joskus uskaltanut lainata. Kotoisemmalta tuntui myöhemmin upouudelta vaikuttanut Varissuon sivukirjasto, josta ainakin dekkareita hain tenttiruuhkia tasapainottamaan.

Saloon rakennettiin 1980-luvun loppupuolella (muistaakseni) upea uusi kirjastotalo vanhan tunnelmallisen ahtimuksen tilalle. Sittemmin uuttakin kirjastoa on vielä laajennettu reilusti. Aikanaan Kiskon kirjastoonkin alettiin palkata ihan oma kirjastonhoitaja, eikä enää ajateltu, että esimerkiksi opettaja voisi sivutöinään homman hoitaa. Tosin taisi virka olla ainakin välillä jonkinlainen kunnan kulttuurisihteerin ja kirjastonhoitajan yhdistelmä. Seudullinen yhteistyökin tiivistyi, ja jossain vaiheessa sai Kiskon kirjastokortilla jo lainata kirjoja vaikka Salon pääkirjastosta ja päinvastoin. Minulla oli kortti molempiin, ja ne olivat jo nykyaikaisia luottokortin kaltaisia muoviläpysköjä viivakoodeineen. Kerran erehdyin asioimaan Salossa infotiskillä ja virkailija hoksasi koneeltaan, että minullahan on kaksi korttia. Jouduin luovuttamaan oitis toisen, ja virkailija leikkasi sen kahtia! Valinta ei ollut vaikea: säilytin Kiskon kirjastokortin, ja se minulla on vieläkin. Yrittäkääpä vaihtaa se joksikin Salomo-kortiksi!

Opiskelujen lomassa olin asettunut asumaan vanhalle kotipaikkakunnalleni, joten minusta tuli taas vanhan lähikirjastoni asiakas. Vanhan rakkauden uudistaminen ei ollut vaikeaa, sillä kirjasto oli edelleen vanhalla tutulla paikallaan. Tilaa oli vain hieman pariin otteeseen laajennettu koulun kellaritiloista lohkaistuilla huoneilla. Kuntaliitos toi lisää yhteistä kaupungin kirjaston kanssa, ja uusi virkailija raivasi rohkeasti tilaa hyllyihin. Jo aikaisemmin alettiin huomata, että vanhat hyvät tilat ovat ehkä sittenkin alkaneet tulla tiensä päähän. Sisällä oli huonetiloja useissa eri tasoissa ja jo itse kirjastotilaan tultaessa piti laskeutua muutama porras. Liikuntarajoitteisia ei ollut otettu mitenkään huomioon sen paremmin ulkona kuin sisälläkään. Tilanahtaus vaivasi. Valaistus oli kehno. Lattia oli puhki.

Jotain piti tehdä. Suunnitelmiakin oli. Yksi ajatus ainakin oli laajentaa tiloja silloisella paikalla eli kaivaa lisätilaa maan alle. Rahaa vain ei ollut. Sitten ehdotettiin kirjaston siirtämistä keskeisemmälle paikalle eli vanhaan kunnantaloon. Haittapuolena olisi ollut etäisyys koulusta ja päiväkodista. Ja rappusten määrä olisi ainakin kolminkertaistunut. 

Kaupungin kiinteistöjen käytön järkiperäistäminen ei ole helppoa, mutta jotenkin kuitenkin lopulta päädyttiin vuoden 2013 alussa tekemään päätös, että kirjastomme siirtyykin vieressä sijaitsevaan nuorisotalon nimellä kulkeneeseen entiseen suojeluskuntataloon eli Kiskolaan. Asia ei ollut ihan helposti nieltävissä, sillä Kiskolaa oli kunta aikanaan vuokrannut huokealla myös juhlatilaksi. Monet syntymäpäivät ja häät olen minäkin talossa vieraan roolissa juhlinut. Koulu piti siellä myös joulujuhlansa ennen urheiluhallin valmistumista. Mutta päätös oli yhtä kaikki tehty, ja remonttikin saanut määrärahat. Koska kunnallisella sektorilla hitaasti hyvä tulee (ja kaikki muukin), muuttamaan kirjasto pääsi joulukuun alussa.

Muuttolaatikot vanhassa kirjastossa odottamassa täyttöä.

 Vuodenvaihteen jälkeen alkoi lopulta olla valmista! Lopputulosta katsellessa on aika vaikea löytää valittamisen aihetta! Upeaa. Viihtyisää. Tilavaa. Valoisaa. Vai mitä? Kiitos, Salon kaupunki ja meidän oma Anna S., joka suunnitteli ja toteutti tämän kaiken!

Uuden kirjastotilan lehtienlukuosasto.

Uudet kalusteet ovat värikkäitä ja houkuttelevia.

Samassa kiinteistössä toimii myös kaupungin nuorisotoimen pyörittämä nuorisotila, ja toiveissa olisi saada nuoria houkuteltua myös kirjaston asiakkaiksi. Ainakin luulisi olevan helppo samasta eteisestä poiketa, ja tilat ovat todella herkullisen houkuttelevat. Uusien hyllyjen alla on pyörät, joten tarvittaessa voidaan kirjastosaliin raivata tilaa tapahtumille. Runoiltoja, kirjallisia konsertteja, lukupiirejä, keskustelu- ja kirjavinkkausiltoja…Mitä vain! Kyll kelppa!