Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Kansi Elina Warsta.

- Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, - kun olet ollut kotona ja tavallisesti.

- Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti.

Menossa oleva kirjakevät tuntuu ainakin kotimaisen kirjallisuuden ystävän näkökulmasta olevan harvinaisen korkeatasoinen. Kirjablogeissa ja muuallakin somessa on kuhinaa herättänyt Anni Kytömäen muhkea esikoisromaani Kultarinta. Se odottelee minulla kesäloman rauhaisia lukuhetkiä. Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander taas antautui varsinaiseen ylistykseen Tommi Kinnusen esikoisromaanin Neljäntienristeys edessä. Majanderin mukaan sen kaltaisia huippuesikoisia ilmestyy ehkä muutama kymmenessä vuodessa. Harvinaisen suopea kritiikki valtalehdessä aiheutti ostoryntäyksen kirjakaupoissa, ja teoksen painos myytiin loppuun. Onnistuin saamaan oman kappaleeni viime hetkellä kirjakaupan hyllystä. Ensimmäisen osan romaanista luettuani voin jo sanoa, ettei Majandet tainnut väärässä olla.

Esikoisteos on myös Sari Pöyliön vallan mainio novellikokoelma Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Jo nimi kertoo, mistä on kyse: äitien ja tyttärien kipeänkauniista suhteesta, vihasta ja rakkaudesta. Nimestä myös paljastuu, että kirjailija on käsitellyt tätä klassista aihetta varsin rankalla, mustanpuhuvallakin huumorilla höystettynä. Äidit eivät ole pyhimyksiä, mutta virheettömiä eivät ole sen paremmin tyttäretkään.

Lukumakuani vähänkin tuntevat tietävät, että en ole kovin suuri novellien ystävä. Mitä paksumpi romaani, sen parempi, on ollut jo vuosikymmeniä mottoni. Tietysti sillä edellytyksellä, että kirjan osaset muuten ovat kohdillaan. Pelkkä mitta mitan vuoksi ei minua lämmitä sekään. Olen kyllä tajunnut, että syy novellien vieroksumiseeni on omassa lukutavassani. Koetan lukea novellikokoelmaa kuin romaania eli yhteen menoon, kaikki novellit putkeen. Se ei tee teksteille oikeutta. Novellit on kuitenkin tarkoitettu nautittavaksi yksittäin, vaikka ne kokoelmaan olisikin valittu teemoittain.

Pölynimurikauppiaan kanssa päätin edetä toisin ja annoin itselleni luvan lukea vain yhden novellin päivässä. Rinnalla kulki sitten pari muuta teosta, sillä näin luettuna ohutkin kokoelma kesti viikon ja päivän verran. Olin kuitenkin tyytyväinen. Nyt tekstit pääsivät oikeuksiinsa ja ehdin aina hieman sulatella edellistä ennen seuraavan aloittamista. Tarinat pysyivät irrallaan toisistaan, itsenäisinä.

Harvat äidit ovat Pöyliön novelleissa tavallisia. Aloitusnovellissa Matkalla äidin kanssa äiti sairastaa kummallista aivosairautta, joka saa hänet käyttäytymään arvaamattomasti. Näin ainakin tavallisen kunnolliset tytär ja mies haluavat selittää äidin tilanteen. Äidin ja tyttären suhde on kääntynyt jo varhain ylösalaiseksi: pedantti ja äärimmäisen suunnitelmahakuinen tytär joutuu huolehtimaan impulsiivisesta äidistään. Vähän vastaava asetelma on monimerkityksisesti nimetyssä novellissa Side: kolmen sukupolven naiset matkustavat kesähuvilalle, ja ainoa käytännön asioista ymmärtävä ja huolehtiva on murrosikäinen Maria. Äiti haluaa vain ottaa aurinkoa ja isoäiti asentaa digiboksin. Maria aikuistuu konkreettisesti, mutta kolmikon muista jäsenistä ei oikein aikuisen rooliin ole.

Itse pidin eniten täysin överiksi vedetystä novellista Kellonkissaniitty. Novellin alkutilanteessa Tainan ja Päivin, aikuisten sisarusten, äiti on kuollut. Jo sairaalassa isälle ja Tainalle tulee riitaa siitä, haudataanko äiti isän varaamaan yhteiseen hautapaikkaan vai äidin toiveiden mukaisesti kotipitäjään kissankelloniitylle. Kumpikaan ei anna periksi, ja niin Taina päättää toteuttaa äidin toiveen ilman isän lupaa. Hän varastaa äidin ruumiin sairaalan ruumishuoneelta ja lähtee hurjalle pakomatkalle kohti Pohjanmaata. Raskaana oleva maanpuolustuskurssille osallistunut Päivi rientää sisarensa apuun…

Hauska ja hyvin toimiva idea on myös viimeinen novelli Melkein ihminen, jossa kaikkien muiden novellien äidit ovat koolla omituisessa laitoksessa tekemässä kuolemaa. Kurssinvetäjä kertoo heille terveisiä ja kuulumisia elämäänsä jatkaneilta tyttäriltä.

Pöyliön novellit siis veivät sydämeni kerta kaikkiaan. Löysin monesta tarinasta itseni, kuten ylihuolehtivasta äidistä kertovasta novellista Syvyyteen. Sitäkö minäkin pelkään, että talo tyhjenee liian pian ja on pakko kohdata itsensä? Toivottavasti omat lapseni kuitenkin hieman hellemmin irtautuvat takertuvasta äidistä kuin novellin Silja.

Toivottavasti saamme pian lisää luettavaa Pöyliön kynästä. Minä tietysti toivon romaania, mutta ’tyydyn’ kyllä novelleihin, jos taso pysyy yhtä hyvänä!

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Atena 2014. 166 s.

Ostettu omaksi (PEKKin kuukaudenkirja).