Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

26.2.2014 Helsingin Sanomissa julkaistu Antti Majanderin kritiikki räjäytti jonkinlaisen kirjamaailman pankin meikäläisittäin. Majander hehkuttaa avoimen lääpällään juuri ilmestynyttä Tommi Kinnusen esikoisromaania Neljäntienristeys:  ”Neljäntienristeys on oivaltaen rakennettu, yksityiskohdissaan rikas ja ilmaisultaan herkkyydessään väkevä. Jo muutaman sivun jälkeen viriää vaikutelma, että käsissä on tapaus. Kun pääsee loppuun, on asiasta varma. Näin painokkaita ja varmaotteisia proosadebyyttejä ilmestyy harvoin. Jos sanon, että muutaman kerran vuosikymmenessä, saatan intoilla jo liikaakin. Vaan menköön. Kritiikin mittatikut joutavat rovioon.”

Yhtäkkiä suhteellisen tuntemattomasta turkulaisesta äidinkielen ja kirjallisuuden opettajasta tuli suhteellisen tunnettu kirjamaailman julkkis, jonka haastatteluja halutaan joka paikkaan ja jonka kirjan ensimmäinen painos myytiin vauhdilla loppuun kirjakaupoista. Minua onnisti, sillä sain napattua paikalliseen kirjakauppaan hankitun, todennäköisesti ainoan, kappaleen toisten kirjaa himonneitten nenien edestä. Varoin sen tarkemmin lukemasta Majanderin arviota, mutta sen yhteyteen liitetyn Kinnusen haastattelun luin kyllä. Mies vaikuttaa sympaattiselta, mutta ennen kaikkea kertomus kirjan synnystä viehätti. Lyhyen ajan sisään jo kolmannen kerran törmäsin siihen, että kirjailija on ensin luullut kustantajan yhteydenottoa pilapuheluksi.

Kaikesta huolimatta pääsin lukemaan romaania suhteellisen puhtaalta pöydältä. En tiennyt kovinkaan paljon siitä, mistä se kertoo. Sen tiesin, että tapahtumapaikka on Kuusamo ja aikajänne pitkä. Yksi keskeisistä henkilöistä on kätilö viime vuosisadan alussa. Siinäpä se. Lisäksi odotin laadukasta kerrontaa. En pettynyt hiukkaakaan. Tulin jopa yllätetyksi. Majanderin arvion allekirjoitan sataprosenttisesti. Neljäntienristeys on harvinaisen kypsä, hiottu ja tasokas esikoisromaani. Se olisi sitä, vaikka olisi tekijänsä kolmas tai kymmeneskin. Tarina viihdytti ja kosketti. Henkilökuvaus on harvinaisen taitavaa. Teemat puhuttelevat. Rakenne on pohdittu ja taiten sommiteltu. Mitään ei ole liikaa. Lukijalle jää vain jano saada lisää.

Romaani jakautuu neljään osaan, joissa kussakin on oma päähenkilönsä. Henkilöt nivoutuvat tiiviisti yhteen, sillä he ovat kaikki saman perheen jäseniä, vaikkakaan eivät kaikki keskenään aikalaisia. Näkökulmat ja kertomuksen palat risteävät paikoin, ja loppuun päästyään lukijalla on mielessään koko kuva erään perheen tarinasta. Tosin itse olen sen verran hidasjärkinen lukija, että hienon epilogin jälkeen minun oli palattava prologiin, joka vasta täysin avasi kuvion kaikki nyanssit. Ensi lukemalla en epilogista vielä paljoakaan tajunnut.

Kinnunen kertoo tuossa mainitsemassani Hesarin jutussa lähteneensä ensin kirjoittamaan novelleja, mutta kirjoittajakurssin vetäjä Kirsti Ellilä oli alkanut epäillä, että syntymässä onkin romaani. Novellimaisuus näkyykin Neljäntienristeyksessä mukavasti. Kunkin henkilön elämästä on poimittu joukko tapahtumia, lyhyitä välähdyksiä, jotka voi lukea taidokkaina novelleina halutessaan. Kinnusen tyylissä pidän paljon juuri selittelemättömyydestä, jonka Majanderkin nostaa esiin. Lukija joutuu tai saa itse päätellä, mitä kerrotusta seuraa tai mistä se johtuu.

Pidin myös siitä, miten sattumalta Neljäntienristeys nivoutuu yhteen monen viime vuosina lukemieni loistavien romaanien kanssa. Ensinnäkin perheen kantaäiti Maria on ammatiltaan kätilö, itsellinen ja rohkea nainen. Eipä ollut vaikea etsiä yhtymäkohtia Katja Ketun Kätilö-romaaniin, vaikka ne ovatkin todella vain aiheen tason samankaltaisuuksia. Kätilön ammatti on ollut ensimmäisiä naisille avautuneita uravaihtoehtoja. Hinta itsenäisyydestä on kova, ja sen Mariakin joutuu elämässään maksamaan. Yhteistä on myös pohjoisen Suomen karut oltavat. Marian uran huippu asettuu 1900-luvun alkuvuosikymmeniin, mutta eivät olot paljoakaan siitä olleet muuttuneet Ketun Kätilön aikaan verrattuna.

Myös uskonnolla ja lestadiolaisuudella on näissä kahdessa romaanissa samankaltainen osuus. Se ei ole pääroolissa eikä keskeinen, mutta se vaikuttaa voimakkaana pohjavirtauksena ihmisten ajatuksissa ja teoissa, erityisesti syyllisyysnäkemys nousee uskonnollisesta kehyksestä. Lestadiolaisuuttahan tulin tutkailleeksi viime vuoden puolella monenkin romaanin kautta. Mieleen palasi myös vuoden 2013 alkupuolen lukukohokohta Tapani Heinosen Reunalla.

Marian jälkeen ääneen pääsee tämän tytär Lahja. Äitinsä tavoin Lahja haluaa olla itsenäinen ja taistelee itselleen harvinaisen ammatin, jota hänen poikansa Johannes aikanaan jatkaa. Lahja ei kuitenkaan ole muuten luonteeltaan Marian kaltainen. Mariaa kunnioitettiin ja pelättiin, koska hän puolusti viimeiseen saakka äitejä, jotka nääntyivät toistuvien synnytysten piinaamina. Maria ei pelännyt puhua suoraan luimisteleville isännille ja paheksuville uskonveljille. Lahja haluaa saada hyväksyntää.

Kolmantena mukaan tulee Kaarina, Lahjan miniä. Lahjan ja Kaarinan välit eivät koskaan lämpene kunnolla, vaikka he asuvat samassa talossa neljäkymmentä vuotta. Vielä kuolinvuoteellaan Lahja ajattelee, ettei koskaan suostunut sinuttelemaan miniäänsä. Eikä kadu, sitä. Kaarina on muualta tullut. Johannes on hänet tuonut miniäksi kotitaloonsa. Kaarinan näkökulmasta kerrotuissa luvuissa myös Johannes tulee lukijaa lähimmäs. 

Viimeisenä kerrotaan Onnin tarina. Vasta tämä osa romaania avaa kunnolla sen, mikä meni Lahjan ja Onnin suhteessa ja avioliitossa niin korjaamattomasti pieleen. Lahjan katkeruus ja jopa viha saavat selityksensä. Sota muutti Onnin lopullisesti, mutta jotain muutakin oli. Rauhan aikainen rakentamisvimmakin saa selityksensä. Marian poltetun pitkän talon tilalle Onni rakentaa pitäjän korkeimman ja suurimman talon. Vähän harmittaa jäädä aikanaan kirkolle toiseksi. Onnin tarina ja sen vaikutus kaikkeen muuhun on minusta koko romaanin riipaisevin osuus.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY 2014. 334 s.

Ostettu kirjakaupasta. 

Lukunäyte kustantajan sivuilta.