Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Viime keväänä ilmestynyt Vihan sukua on edelleen Seppo Jokisen paras komisario Koskisesta kertova dekkari, ainakin toistaiseksi, ei voi mitään. Arvasin, että näin käy, kun kuulin uusimman sijoittuvan Australiaan. Tähän asti olen vähiten pitänyt niistä Koskisista, jotka sijoittuvat muualle kuin Tampereelle. Mustat sydämet on Kreikkalaista kolmiota ja 

Taikashow´ta paljon parempi, mutta ei yllä silti sarjan kärkisijoille omassa asteikossani.

Koskinen on siis lopulta toteuttanut pitkäaikaisen haaveensa ja lähtenyt parin muun tamperelaispoliisin kanssa Sydneyn maratonille Australiaan. Mukana on lukijalle täysin uusia kavereita Anni Kannista lukuun ottamatta. Tampere on mukana vain sivuroolissa, sillä siellä tekee arkityötä Ulla Lundelin. Ulla saa myös Koskiselta lisähommia, vaikka teinipojan harvinaisen raaka pahoinpitely työllistää Ullan tiimiä. Lisäksi naispoliisin yksityiselämä on solmussa, ja ne ongelmat jatkunevat seuraavassa kirjassakin.

Koskinen siis juoksee maratonia oopperatalon varjossa. Yllättäen häneen ottaa yhteyttä suomalaissiirtolainen Auli Kiuruvirta. Aulin mies Veikko on kuollut puoli vuotta sitten pudottuaan jyrkänteeltä, ja nyt Veikon veljentytär Valpuri on kadonnut. Auli pyytää Koskiselta apua Valpurin etsinnässä, koska paikallinen poliisi ei ole tapauksesta kiinnostunut. Ulkomaalaiset opiskelijat kun kuulemma katoilevat bailaamaan milloin minnekin. Valpuri kuitenkin kuulostaa poikkeuksellisen kunnolliselta tytöltä, ja Koskinen huomaa lupaavansa auttaa. Poliisikaverit majapaikassa ovat kuitenkin Annia lukuun ottamatta toista mieltä, ainakin aluksi.

Johtolankoja on vähän. Valpurin tietokoneelta löytyy joitakin vihjeitä, kuten runo mustista sydämistä, jotka vie meri. Entä mitä ovat Sutukka ja Soppakala? Asiaa penkoessaan Koskinen tutustuu varsin perusteellisesti suomalaissiirtolaisten elämään ja yhteisöön, jossa kaikki tuntuvat tuntevan kaikki. Koskinen matkustaa pitkälle puskaan tapaamaan Veikon kaveria, sitten mennäänkin jo joukolla kohti Brisbanea. Apua tarvitaan siis myös Suomesta, ja Ullalla onkin tuuria asioiden kaivelussa. Nykytekniikalla yhteydenpito on sujuvaa maapallon eri laidoiltakin.

Kirjan asetelmaa päähenkilökin pohdiskelee moneen kertaan. Turistilla ei ole vieraassa maassa poliisin oikeuksia, ja muutenkin koko juttu vaikuttaa hieman kyseenalaiselta. Onneksi Anni tutustuu paikalliseen poliisiin, jolta saadaan H-hetkellä tarpeellista taustatukea.

Paljon aikaa käytetään Australian hienouksien ja erikoisuuksien kuvailuun, ja mikäpä siinä, hyvän kirjoittajan käsissä matkakertomuskin on elävä ja mielenkiintoinen luettava. Suomalaissiirtolaisten historia ja nykypäivä ovat kiehtovia, ja Jokinen viljelee paikallisen väen repliikeissä fingelskaa, jonka tulkitseminen on hauskaa. Mitä ovat leipuri ja rakkikuski? Entä lerkki? Rikosvyyhtikin on ihan mielenkiintoinen, ja kotimaan sivujuoni selviää näpsäkästi. Mutta edellisen dekkarin tiiviydestä voi Mustien sydämien puolivälissä vain unelmoida. Vasta aivan lopussa päästään kunnolla eteenpäin ja homma paketoidaan varsin näppärästi. 

Mustien sydänten sound track: 

Waltzing Matilda soi Koskisen kännykän australialaisena soittoäänenä. Tämä kohtalokas kappale taas toistuu moneen kertaan tarinan mittaan... korvamatovaroitus (laulu alkoi soida päässäni jo lukiessani!)!

Seppo Jokisen Koskis-sarja on melkoisen mittava, sillä tämä uusin on jo sarjan 19. osa. Silti ei voi puhua leipiintymisestä tai puutumisesta, vaan sarja on pysynyt raikkaana ja kehittynyt mukavasti vuosien varrella. Vaikken aivan täysillä tähän Australia-keikkaan lämmennytkään, on se silti varmasti monen mielestä piristävää vaihtelua Tampereen ympäristön tahkoamiseen.

Komisario Koskisesta kertovan sarjan kaikki kirjat:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996. 

Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 

Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 

Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 

Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.

Hukan enkelit. Karisto, 2001. 

Piripolkka. Karisto, 2002. 

Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003.

Suurta pahaa. Karisto, 2004. 

Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 

Hiirileikki. Karisto, 2006. 

Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 

Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 

Lyöty mies. Karisto, 2009. 

Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 

Ajomies. Crime Time, 2011. 

Hervantalainen. Crime Time, 2012.

Vihan sukua. Crime Time, 2013. 

Mustat sydämet. Crime Time, 2014. 

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

CrimeTime 2014. 339 s.

Ostettu.

Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat

Maija Karman kauniit kannet.

Vaikka jo lapsena luin paljon ja minulle luettiin ja ostettiin kirjoja kotiinkin, on Marjatta Kurenniemen tuotanto mennyt minulta jotenkin ohitse. En ainakaan muista itse koskaan lapsena lukeneeni hänen kirjojaan, vaikka niitä varmasti esimerkiksi kirjastossa oli tarjolla 1970-luvun alussa. Suosittu, rakastettu ja jälleen ajankohtainen Onneli ja Anneli -sarjakin on jäänyt kokonaan lukematta, vaikka sen alkuosat ovat ilmestyneet juuri sopivasti 1960-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun tienoilla. Hämärästi muistelisin, että siskollani olisi jokin näistä alkupään kirjoista ollut itsellään, mutta että en olisi sitä jostain syystä lukenut. Kummallista sinänsä, koska luin käytännöllisesti katsoen kaiken, mitä käsiini sain.

Ensimmäiset lukemani Kurenniemen kirjat luin ääneen lapsilleni. Kymmenisen vuotta sitten Kurenniemen tuotannosta otettiin uusintapainoksia, ja olen kotiimme hankkinut näköispainokset kirjoista Puuhiset (1955) ja Kuinka Kum-Maa on kaikkialla (1954). Ainakin jälkimmäisestä muistan koko perheen pitäneen kovasti, ja se luettiin moneen kertaan iltasatuna läpi. Blogini ensimmäisenä kesänä innostuin kirjablogeissa pyörineestä nostalgiahaasteesta ja vaikka haastekirjana luinkin rakastamani Lilian Kallion Puumajakesän, etsin pääkirjaston varastosta myös Kurenniemen Kesälintu-nimisen nuortenromaanin, josta tohistiin blogeissa noihin aikoihin.

Tämän vuoden alussa tuli ensi-iltaan Saara Cantellin elokuva Onneli ja Anneli, joten Kurenniemi on jälleen ajankohtainen. WSOY:n vuonna 2003 julkaisema Onnelin ja Annelin kootut kertomukset on myynyt taas mukavasti. Sattumalta kuitenkin törmäsin Onneliin ja Anneliin kirjaston lastenosaston äänikirjahyllyllä. Nyt kuunneltuina ovat nuo neljä ensimmäistä sarjan osaa, jotka on sidottu yksiin kansiin koottuihin kertomuksiinkin. Sarjaan kuuluu vielä kaksi myöhempää teosta, joissa nimihenkilönä on Putti Vaaksanheimo, aikaisempien osien huimapäinen sivuhenkilö.

Cantellin elokuva, jota en ole nähnyt, perustuu sarjan ensimmäiseen osaan eli kirjaan Onnelin ja Annelin talo (1966). Trailerin perusteella elokuva näyttäisi noudattelevan aika tarkkaan kirjan tapahtumia. Varsinainen juoni on ainakin kirjassa löyhähkö. Ekaluokkalaiset ystävykset Onneli ja Anneli löytävät kesäloman alussa Ruusukujalta kirjekuoren täynnä rahaa. Rahoilla tytöt ostavat itselleen talon rouva Ruusupuulta. Talossa on kaikkea, mitä tuonikäiset tytöt rohkenevat uneksia, ja rahaa jää vielä elämiseenkin. Varsinainen runsaudensarvi siis avautuu tuon onnenkantamoisen kautta.

Tummemman loimen tarinaan tuo se, että kummankaan tytön kotiväki ei asetu muuttoa vastaan. Toisen tytön vanhemmat asuvat erillään ja ovat niin kiireisiä, että luulevat tyttärensä olevan toisen vanhemman matkassa. Toisessa kodissa taas lapsia on niin paljon, ettei yhden puuttumista huomaa. Asiantila paljastuu vanhemmille vasta kirjan lopussa.

Ruusukujalla tuntuu olevan ilmassa magiaa. Naapurissa asuvat hauskat sisarukset Tingelstiina ja Tangelstiina Vappunen, joiden puutarhassa kasvaa kaikenlaista hauskaa, kuten vappuhuiskia ja joulukoristeita. Yllätyskanat munivat yllätysmunia. Kaiken saa iloisesti kukoistamaan paitsi ahkera työ myös velimies Vekotiituksen oivalliset keksinnöt, kuten lannoiteliemet. Mutta toinen naapuri rouva Rosina vaikuttaa kummallisen happamalta. Tytöt tutustuvat myös poliisi Urho Ulpukkaan, josta onkin tarinan mittaan vielä paljon apua.

Ensimmäinen osa on varsin löyhäjuoninen ja keskittyy lähinnä kuvaamaan tyttöjä ja heidän ihanaa taloaan. Seuraavissa osissa mukaan tulee enemmän jännittäviä juonenkäänteitä. Onnelin ja Annelin talvessa tytöt saavat yllättäen vieraakseen merkillisen Vaaksanheimon perheen, joka nimensä mukaisesti on miniatyyrikokoinen. Perheen koti on hajotettu tietyömaan alta, ja nyt Vaaksanheimot etsivät uutta turvapaikkaa. Ahneet ja ilkeät ihmiset koettavat vangita Vaaksanheimot voidakseen ansaita rahaa näyttelemällä heitä muille. Tytöt ihastuvat Vaaksanheimoihin kovasti, mutta ikävyyksiä on tulossa yllättävältä taholta. Eräänä päivänä näet Annelin vanhempien entinen kotiapulainen Minna Pinna saapuu tyttöjen luokse. Miten säilyttää Vaaksanheimojen salaisuus?

Ilkeään Minna Pinnaan törmätään myös kolmannessa osassa Onneli, Anneli ja orpolapset, jossa Minna alkaa johtaa naapuriin avattua orpokotia kovin ja kylmin ottein. Tytöt tutustuvat yhteen orpokodin asukkaista, ja yhdessä Vaaksanheimojen kanssa lopulta ratkaistaan kiperä ongelma. Myös Vekotiitus Vappusesta on arvaamatonta apua.

Onneli, Anneli ja nukutuskello ottaa kantaa ympäristökysymyksiin. Vappusten tontin läpi ollaan vetämässä nelikaistaista moottoritietä joen yläjuoksulle rakennetun hajuvesitehtaan tarpeisiin. Matkaa kaupunkiin on näet nopeutettava ainakin parilla minuutilla. Käynnistyvä tehdas pilaa nopeasti joen veden ja tappaa kalat. Muutenkin tehtaan ja sen omistajien toiminnassa tuntuu olevan jotakin perin juurin vinossa. Jälleen tarvitaan Putti Vaaksanheimon apua, jotta katalat aikeet saadaan ajoissa estettyä. Osuutensa on Vekotiituksen herätyskellon vastavoimaksi keksimällä nukutuskellollakin, tietysti.

Kurenniemi kirjoissa tuntuu vallitsevan lämminhenkisyys ja turvallisuus. Ilkeitä ihmisiäkin on olemassa, mutta heidät voidaan yhteisvoimin pistää järjestykseen. Satumaailma on värikäs ja iloinen, eikä mielikuvituksen lennolla tunnu olevan rajoja.

Onneli ja Anneli -sarja

Onnelin ja Annelin talo (WSOY, 1966)

Onnelin ja Annelin talvi (WSOY, 1968)

Onneli, Anneli ja orpolapset (WSOY, 1971)

Onneli, Anneli ja nukutuskello (WSOY, 1984)

Putti ja pilvilaivat (WSOY, 1987)

Putti Puuhkajasaarella (WSOY, 1989)

Kuuntelemani äänikirjat, lainattu kirjastosta:

Onnelin ja Annelin talo (WSOY, 1966)

Lukija Annu Valonen. 3 cd:tä.

Onnelin ja Annelin talvi (WSOY, 1968)

Lukija Annu Valonen. 2 cd:tä.

Onneli, Anneli ja orpolapset (WSOY, 1971)

Lukija Annu Valonen. 2 cd:tä.

Onneli, Anneli ja nukutuskello (WSOY, 1984)

Lukija Annu Valonen. 2 cd:tä, kesto 2 tuntia 25 min.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

En kyllä lakkaa ihmettelemästä sitä, miten kummallisesti kirjat vievät toisten kirjojen äärelle. Lukusuunnitelmia voin kyllä laatia ja laadinkin jatkuvasti, mutta todellisuudessa sattuma usein johdattaa seuraavan kirjan äärelle. Niin kävi nytkin. Muutaman viikon ajan takkusin maailman parhaaksi (tai jotain) kuulemma valitun dekkarin eli Josephine Teyn Ajan tyttären parissa. Kirja ei vain ottanut edetäkseen, mutta runnoin sen sitten väsyttämällä loppuun. Teyn Alan Grant -sarjasta kirjoitan myöhemmin lisää, mutta dekkarin idea on lyhyesti se, että komisario makaa sairaalassa ja alkaa aikaa tappaakseen tutkia, oliko kuningas Richard III murhaaja vai ei. Historian oppikirjoissa kerrotaan, että Richard murhasi tai ainakin murhautti nuoret veljenpoikansa Towerissa ja ruumiit kätkettiin. Grant vakuuttuu vähitellen siitä, että Richard taisikin olla syytön.

Tuskailin kirjan kanssa, koska ongelma ei tuntunut kiinnostavan minua tipan vertaa. Lisäksi historian juonittelut ja samannimiset henkilöt menivät iloisesti sekaisin mielessäni. Ajattelin, että kunhan pääsen loppuun, en enää halua kuulla sanaakaan ruusujen sodasta tai Englannin keskiaikaisesta historiasta. Toisin kävi.

Kirjaa lopetellessani törmäsin jossakin, kenties Facebookissa, mainokseen, että televisiossa alkaa vielä toukokuussa brittisarja Valkoinen kuningatar, jossa kerrotaan Richard III:n ajasta. Sarja perustuu Philippa Gregoryn kirjasarjaan. Nimet soittivat jotakin kelloa muistissani, ja kappas, Gregoryn Valkoinen kuningatar löytyikin omasta kirjahyllystäni. Olen sen jostain joskus kotiuttanut parempaa lukuaikaa odottelemaan. Mikäpä olisi oivallisempi hetki tutustua uuteen kirjailijaan? Siispä toimeen.

Varsin nopeasti kirjan käsiini otettuani tajusin, että sen päähenkilö Elisabet Woodville oli juuri kyseisten Towerin prinssien äiti. Enpä siis päässyt eroon aiheista, joihin tunsin jo perin pohjin kyllästyneeni! Gregorylla on kuitenkin täysin erilainen lähestymistapa aiheeseen kuin Teylla, ja arvoituksen ratkaisukin, kuten aikanaan romaanin lopussa selviää, on toisenlainen. Yllätyksiä on siis luvassa historian hyvinkin tuntevalle lukijalle, vaikka henkilöt ovat oikeita historian henkilöitä. Fakta ja fiktio lomittuvat Gregoryn käsissä yhteen varsin kutkuttavasti.

Vaikka Valkoisen kuningattaren kansien välissä on tuhti annos politiikkaa, sotahistoriaa ja ajankuvausta, se on silti selkeästi fiktiota. Elisabetin äiti on kotoisin Burgundin maakunnasta ja polveutuu seudun vanhasta aatelista, joka taas uskoo, että vedenjumalatar Melusina on heidän esiäitinsä. Melusina oli puoliksi nainen, puoliksi kala (kuten merenneidot). Myytti on varmaan kaikille tuttu eri muunnelmina. Suvun naiset perivät esiäidiltään ennalta näkemisen lahjan. Elisabetin äidillä on hallussaan muitakin yliluonnollisia taitoja, joita hän opettaa myös tyttärelleen. Tätä kautta koko tarinaan tulee mukaan fantasian piirteitä.

Elisabetin isä kuuluu Lancasterien sukuun ja on taistellut ruusujen sodassa Yorkin sukua vastaan. Tämä ei kuitenkaan estä sotaleskeksi jäänyttä Elisabetia, lady Greyta, rakastumasta intohimoisesti komeaan kuningas Edvardiin. Tunnemyrsky ja liekehtivä intohimo ovat molemminpuolisia ikäerosta (Elisabet on muutaman vuoden vanhempi) ja säätyerosta huolimatta. Koska Elisabet pelaa korttinsa taiten, ts. ei antaudu hurmurikuninkaalle ilman avioliittoa, pari vihitään salaa perheen maaseutukappelissa. Edes morsiamen isä ei tiedä avioliitosta sen ensi kuukausina.

Kun lopulta paljastuu, että Edvard on vastoin neuvonantajiensa ja kannattajiensa ohjeita nainut mitättömästä Riversien suvusta (ja vastustajien joukosta!) kuvankauniin vaimon, alkavat juonittelut ja avoin vastarinta. Seuraa salaliittojen, sotien, avioliittojen, kapinoiden, murhien ja mestausten sekä juonien ja muiden kiemuroiden vuosikymmeniä. Elisabet sukuineen osoittautuu varsin vallanhimoiseksi myös, joten joukkoon Riversit sopivat vallan mainiosti. Elisabet ja Edvard kohtaavat keväällä 1464, ja kirja päättyy huhtikuuhun 1485, jolloin punotaan leskeksi jääneen ja syrjäytetyn kuningattaren esikoistyttären Elisabetin avioliittosuunnitelmia.

Paksu, lähes 500-sivuinen lukuromaani viihdyttää kyllä, vaikka juonittelujen runsaus sekä väistämätön samannimisten henkilöiden paljous välillä puuduttavatkin. On mielenkiintoista nähdä, miten tarina on siirretty tv-sarjaksi. Vaikuttaisi siltä, että kymmenosaisessa sarjassa on käytetty muitakin Greogoryn ruusujen sodan ympärille kirjoitetun kirjasarjan osia kuin vain tätä aloitusosaa. Kirjoja on tähän asti ilmestynyt viisi, ja niistä on suomennettu kolme. Tv-sarjan roolitus vaikuttaa googlettamieni kuvien perusteella hieman vaisulta. Päähenkilöitä esittävät nuoret ja kauniit näyttelijät, mutta onko heillä sitten tarpeeksi karismaa nostaa sarja lentoon? Se jää nähtäväksi. 

Gregorykaan ei varsinaisesti kunnostaudu henkilökuvauksessa, vaan keskeisimmätkin, jopa minäkertoja Elisabet, jäävät aika ohuiksi. Mielenkiintoiseksi kirjan kuitenkin tekee juuri valittu naisnäkökulma. Elisabet ja hänen äitinsä ovat vahvoja ja taipumattomia naisia, jotka osaavat pelata valtapelejä siinä missä miehetkin. Keinot vain saattavat olla erilaiset. Gregory myös puhuu paljon leiskuvasta intohimosta, mutta mitään eroottisia kohtauksia tästä kirjasta ei löydy, vaan kovin on kesyä meno sen suhteen!

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen)

Suom. Natasha Vilokkinen. Bazar 2011. 476 s. 

Ostettu omaan hyllyyn.

Philippa Gregoryn Serkusten sota -sarja (ruusujen sota):

1. The White Queen (2009) – The story of Elizabeth Woodville, the queen consort of King Edward IV of England and mother of Edward V. Suom. 2011, Valkoinen kuningatar. Bazar. 
2. The Red Queen (2010) – The story of Lady Margaret Beaufort and her quest to place her son Henry Tudor on the English throne. Suom. 2012, Punainen kuningatar. Bazar.
3. The Lady of the Rivers (2011) – The story of Jacquetta of Luxembourg, the mother of Elizabeth Woodville. Suom. 2014, Sininen herttuatar. Bazar.
4. The Kingmaker's Daughter (2012) – The story of Anne Neville, daughter of Warwick "the Kingmaker" and wife of Edward of Westminster, Prince of Wales, and later of Richard III of England, and of Anne's elder sister Isabel Neville, wife of George Duke of Clarence
5. The White Princess (2013) – The story of Elizabeth of York, daughter of Elizabeth Woodville and Edward IV. Wife of Henry VII and mother of Henry VIII of England.

(Also, The King's Curse, formerly known as The Last Rose (TBA) – Margaret Pole, Countess of Salisbury) Kirja ei ole vielä ilmestynyt.

Kirjojen kronologinen järjestys:

• The Lady of the Rivers
• The White Queen
• The Red Queen
• The Kingmaker's Daughter
• The White Princess
• The King's Curse
  
  Tv-sarja Valkoinen kuningatar alkaa Yle1:llä torstaina 29.5. klo 21.05. Sarjan alkamista juhlistaakseni julistan myös pienen arvonnan. Arvon omistamani ja itse kirjakaupasta ostamani, kerran lukemani kovakantisen kappaleen Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar -romaania tätä juttua helatorstaina 29.5. klo 12.00 mennessä kommentoineiden kesken. Ilmoita kommentissasi, oletko mukana arvonnassa. Koska anonyymit kommentit on estetty, voi arvontaan osallistua myös Kirsin kirjanurkan FB-sivulla samoilla ehdoilla.
  
  ***
  
  Arvonta-aika on päättynyt. Kirjasta kiinnostui kaikkiaan seitsemän henkilöä, kuusi täällä blogikommenteissa ja yksi FB:n puolella. Random.org-menetelmällä voittajaksi arpoutui Jonna Kirjalaapin kummitus -blogista! Onnittelut! Laitapa minulle osoitteesi sähköpostilla tulemaan, niin saat mukavan lukupaketin kesän alkua piristämään!

Jukka Parkkinen: Kotimainen krokotiili

Jukka Parkkinen on suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden suuri nimi, joka kuitenkin tuntuu jäävän jollakin merkillisellä tavalla sivuun, tuntemattomaksi tekijäksi jonnekin taustalle. Toivottavasti tämä on vain oma, subjektiivinen tuntemukseni, ja väärä sellainen, sillä Parkkisen tuotanto on hämmästyttävän laaja, monipuolinen ja korkeatasoinen. Jos ei usko, voi vaikka kurkata Parkkisen kotisivuille koottuja tuotantolistoja. Teoksia on ilmestynyt jo viidellä vuosikymmenellä, ja kaikki kirjallisuuden lajit runoista tietokirjoihin ovat listoilla mukana. Parkkisen teoksia on käännetty eri kielille, ja hän on itse kääntänyt kirjallisuutta suomeksi.

Parkkisen tyylille on ominaista lempeä huumori, joka puhuttelee niin aikuista kuin lastakin. Mielellään hän leikittelee kielellä, erilaisilla kielikuvilla ja sanojen monimerkityksisyydellä, ja ehkä siksikin monet hänen tekstinsä toimivat hyvin myös kuultuina. Suosittu Karhukirjeitä-sarja onkin alkuaan kirjoitettu pieniksi radioteksteiksi, ja niistä kootut kirjat sekä äänikirjat ovat olleet suosittuja. Sarja onkin paisunut moniosaiseksi. Oma perheeni nautti aikanaan Karhukirjeistä kovasti, ja ne kuunneltiin autossa kauppareissuilla moneen kertaan. Aikuiset ja lapset naurahtelivat usein eri kohdissa, mutta se ei lainkaan haitannut. On oikeastaan harmi, että lapset kasvavat niin nopeasti. Osa hauskuudesta katoaa, kun kuuntelee lastenkirjoja vain itsekseen. Korppi-sarjaa olen muuten myös bongaillut kirjastojen äänikirjahyllyissä, ja sen olen päättänyt jossain vaiheessa kuunnella järjestyksessä. Kirjat luin aikoinaan opiskelujen takia, mutta ovat pääosin unohtuneet.

Parkkisen varhaisimpiin teoksiin kuuluu tällä kertaa kuuntelemani Kotimainen krokotiili. Se on kirjana ilmestynyt vuonna 1981. Itse kuuntelin kirjan pari vuotta sitten ilmestyneenä cd-levymuotoisena äänikirjana, jonka lukee hersyvän herkullisesti Lars Svedberg. Lasten satukirjoja luettaessa saa tosiaan lukija irrotella hieman enemmän kuin aikuisten romaanien parissa!

Kotimainen krokotiili on novelli- tai tarinakokoelma, jossa on kahdeksan eläinaiheista satua. Novellit tai tarinat kuitenkin nivoutuvat yhteen ja muodostavat mukavan kokonaisuuden. Matkaan lähdetään Jussin ja hänen viisaan Halli-koiransa kanssa. Jussi joutuu purolla hurjaan ja vaaralliseenkin seikkailuun, mutta Halli auttaa poikaa pelastumaan. Jussille Halli puhuu ihmisten kieltä, seikka, jota ei muuten turhaan selitetä vaan joka vain luontevasti on niin. Tarinan lopussa Hallille käy vähän huonosti, ja koira joutuu kauas kotoaan. Tästä alkaa kuitenkin uusi tarina, jossa Halli tapaa varis Pitkäsen. Näin tarinat nivoutuvat toisiinsa ketjuksi. Päähenkilönä on milloin Jussin isän tekemä variksenpelätti Pelätti, milloin sen taskussa pesivä vaivaishiiripariskunta eli Taisto ja Rauha. Jokainen tarina on paikoin varsin jännittävä, mutta loppu on aina onnellinen.

Viimeisessä tarinassa Jussi tapaa ojarummusta krokotiili Mustin, joka ei syö Jussia, koska Jussi oitis huomaa, ettei Musti ole tukki vaan krokotiili. Krokotiili seuraa Jussia myös kouluun, ja selvää on, että siitä seuraa hauskoja ja täpäriä tilanteita. Lopussa on sitten onnellinen jälleennäkeminen, jota lukija on jo osannut hieman aavistella tarinoiden mittaan.

Kotimainen krokotiili on iätön kokoelma, jota kuunnellessa ei lainkaan tullut mieleen, että se on kirjoitettu jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Laadukas taidesatu kestää aikaa.

Jukka Parkkinen: Kotimainen krokotiili

WSOY 1981. Äänikirjassa 3 cd:tä, kesto yhteensä 3 h 36 min. Lukija Lars Svedberg.

Arvostelukappale, josta lehtijuttu jäänyt kirjoittamatta.

Kirjoista kuunnelmia

Äänikirjoista ja niiden erinomaisista puolista olen täällä paasannut jo varmaan kyllästymiseen asti. Tällä kertaa paneudutaan hetkeksi niiden lähisukulaisiin eli tallennettuihin ja kirjoihin perustuviin kuunnelmiin. Pari sellaista olen täällä jo ehtinyt esitelläkin, eli ainakin Tuntemattoman sotilaan ja Kunnon sotamies Švejkin.

Kirjasto on vallan mainio aarreaitta kaltaiselleni kuuntelijalle, joka ei pysty istumaan radion ääressä tiettynä kellonlyömänä eikä oikein osaa keskittyä netin kautta kuunneltaviin versioihinkaan. Kotona ollessa on liikaa häiriötekijöitä, ja paras kuunnelmienkin nautintatapa minulle on autossa istuessa kuuntelu. Tähän tarkoitukseen istuvat cd-tallenteet vallan mainiosti.

Kuten hyvin kaikki tietävät, kuunnelma ja äänikirja eroavat varsin monella tapaa toisistaan. Äänikirja on kirjan ääneen luettu versio. Se luetaan sanasta sanaan niin kuin kirjaan on painettu. Yleensä lukijoita on yksi, ja hän sitten valitsemallaan tavalla lukee teoksen läpi. Toiset lukijat näyttelevät tai antavat oman äänen eri henkilöille varsin antaumuksellisesti, toiset taas tyytyvät tasapaksumpaan luentaan. Kummallakin tyylillä on kannattajansa. Taitavan lukijan tekemänä lopputulos on nautittava, tehtiinpä se sitten kummalla tavalla tahansa. Legendaarinen Veikko Sinisalo antaa Täällä Pohjantähden alla -äänikirjassa oman, persoonallisen äänen kaikille henkilöille. Samaten lastenkirjoissa monet lukijat heittäytyvät varsin hulvattomiin suorituksiin, ja lopputulos on joskus pelkkää kirjaa antoisampi.

Kuunnelma taas on dramatisoitu kuten näytelmäkin. Eri rooleissa on eri näyttelijät, jotka eivät lue vuorosanojaan vaan näyttelevät osansa. Mukana on äänitehosteita ja musiikkia kuten näytelmissä. Dramatisointi tarkoittaa myös itse kirjan joskus rankkaakin lyhentämistä ja sovittamista. Kyse ei siis ole enää edes samasta taideteoksesta, vaan kuunnelman teksti (vain) perustuu kirjaan. Kuunnelman kuunneltuaan ei voi ruksata kirjaa luettujen listalta, vaikka onkin saanut tietää, mitä kirjassa pääpiirteittäin tapahtuu. Mutta toisaalta on saanut todennäköisesti hienon taide-elämyksen.

Kirjaston (ja parinkin) äänikirjavalikoimat varsin tarkkaan läpi kolunneena poikkesin talvella myös kuunnelmataltiointiosastolle. Mukaan tarttui ensin Thomas Mannin klassikkoromaanista Taikavuori tehty kuunnelma. Kuuntelemani versio on Outi Nyytäjän dramatisoima ja ohjaama Radioteatterin toteutus vuodelta 1998. Viiden cd-levyn paketin kesto on 329 minuuttia, eli varsin kohtuullinen versio yli 700-sivuisesta romaanijärkäleestä. Rooleissa ovat muun muassa Jukka Pitkänen, Kari-Pekka Toivonen ja Merja Larivaara. Ilahduin myös kovasti tunnistaessani yhden suosikeistani eli Esko Nikkarin äänen henkilögalleriasta. Reippaasti tiivistetyssä kuunnelmassakin tavoitettaneen romaanin verkkainen parantolan elämäntahti, jossa kuolema alati häilyy ihmisten taustalla. Kuukaudet ja vuodet kuluvat kuin sumussa eristyneellä vuorella.

Taikavuoren rohkaisemana palasin kirjaston kuunnelmahyllylle, josta seuraavaksi käteen osui Douglas Adamsin legendaarinen Linnunradan käsikirja liftareille. Olin huomannut, että Yle esitti sarjaa kevättalvella radiossa uusintana, mutta en aikomuksista huolimatta taaskaan tullut ryhtyneeksi sarjaa kuuntelemaan. Mutta tallenteena voisin yrittää. Kirjasarjasta olen muistaakseni lukenut ensimmäisen osan, ja elokuvastakin olen katsonut alun. Nyt voisi kokeilla, uppoaisiko koko sarja kuunnelmana. Koitos vaikutti kevyeltä, vain muutaman cd:n paketti…

Enpä tiennytkään, että Adams oli alkuaankin kirjoittanut kulttiteoksensa suoraan BBC:lle kuunnelmaksi. Kaksitoistaosaisesta kuunnelmasarjasta muokkautuivat myöhemmin viisiosaisen trilogian kaksi ensimmäistä romaania. Tuon alkuperäisen kuunnelmapaketin Radioteatteri teki suomeksi vuosina 1984–1985 Lars Svedbergin ohjaamana. Suomennoksesta vastasi Pekka Markkula. Suomessa oltiin sitten lopun kanssa reippaasti brittejä edellä, sillä Markkula dramatisoi lopuista kolmesta kirjasta jatko-osat kuunnelmasarjaan vuosina 1990 ja 1994–1995.

Svedberg kuvailee kokonaisuutta paitsi scifiparodiaksi myös filosofiseksi ilotulitukseksi, mitä se tietysti onkin. Kaikkiaan lähes kuusitoistatuntinen kuunnelmapaketti on melkoinen järkäle sulateltavaksi, ja kuuntelinkin sen kevään mittaan pienissä paloissa. Katkelmallisuus ei pahemmin haitannut, koska muutenkin kokonaisuus on käsittämätön! Linnunradalla ja ajassa sukkuloidaan sellaista vauhtia, ettei lukijan tai kuulijan ole kai tarkoituskaan pysyä juonessa mukana. Jos varsinaista juonta sitten edes onkaan. Alussa Maa tuhoutuu, sitten selvitellään syitä ja lopussa Maa tuhoutuu taas. Siinäpä se!

Radioteatterin Linnunradan käsikirja liftareille on tosiaankin teatteri- ja radiohistoriaa. Mukana on joukko legendaarisia näyttelijöitä, kuten kertojana toimiva Heikki Kinnunen. Oma ehdoton suosikkini on kuitenkin Arthur Dentin roolin tekevä Pekka Autiovuori. Mukana vilahtelee myös Kauko Helovirta, josta olen pitänyt aina. Mukavaa oli tunnistaa Esa Saario masentuneen robotin Marvinin äänenä.

Myönnettäköön, että niin innokas Adams-fani en ole, että olisin koko kirjasarjan saanut jossain välissä kokonaan luettua, mutta kuunnelman jaksoin tällä menetelmällä kuunnella ihan mukavasti. Tärkeimmät kohokohdat ja lainatuimmat jutut kirjoista ovat nyt hallinnassa. Tiedän esimerkiksi, mikä on vastaus perimmäiseen kysymykseen (vaikka en sitä, mikä se kysymys on!). 

Linnunradan käsikirja liftareille -kuunnelman esittely Yle Areenassa. 

Millaisia kokemuksia Sinulla on kirjoihin perustuvista kuunnelmista? Kuunteletko? Missä ja miten? Mikä on suosikkisi ja mitä suosittelisit minulle?

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut

Tuntuu, että olen viime aikoina törmännyt usealla areenalla keskusteluun siitä, syrjäyttääkö sähköinen kirja perinteisen ja jos niin tapahtuu, niin milloin ja miksi niin käy. Perinteisen kirjan kanssa minulla on ehtinyt muodostua läheinen ja vakiintunut suhde lukuisien vuosikymmenten saatossa, mutta mielestäni suhtaudun melko avarakatseisesti myös muihin tapoihin nauttia kirjoista. Varsinaisia sähkökirjoja olen toistaiseksi lukenut vain muutamia, mutta äänikirjoihin minulla on yhä kiinteytyvämpi ja kiihkeämmäksi käyvä (riippuvuus)suhde.

Jälleen kerran vannon äänikirjojen nimiin ja ihastelen formaatin lukuisia hyviä puolia. Luen paljon, mutta enemmänkin haluaisin ehtiä lukea. Keskeinen keino lisätä päivän lukutunteja on käyttää autossa istumiseen tuhraantuva aika hyödyksi kuunnellen ajaessa hyviä, laadukkaasti luettuja kirjoja. Tänä kevättalvena olen kuunnellut koko joukon lasten- ja nuortenkirjoja, joita tuskin olisin muussa formaatissa tullut lukeneeksi. Paikkasin aukon kirjasivistyksessäni kuuntelemalla läpi koko Me Rosvolat -sarjan, joka olikin vallan mainio kuunneltava. Olen kuunnellut myös minulta aikanaan väliin jääneen Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -sarjan kirjoja. Tänään lainasin vielä puuttuvat osat, ja kunhan kaikki on kuunneltu, teen siitäkin oman jutun tänne. Menossa on myös Tove Janssonin Muumi-äänikirjojen läpikuuntelu, mikä valmistuttuaan myös muuntuu raportiksi tänne blogiin.

Viimeisin kuuntelemani nuortenkirja oli Mark Twainin klassikko Huckleberry Finnin seikkailut. Olen lukenut kirjan lapsena valehtelematta kymmenen kertaa, ehkä ylikin. Se nimittäin oli niitä kirjoja, jotka sain ihan omaksi joulu- tai syntymäpäivälahjoina. Tätä juttua varten yritin etsiä kirjan tarkistaakseni sen kannen sisältä vuoden, jolloin olen sen vanhemmiltani saanut, mutta harmikseni en löytänyt kirjaa mistään! Kirjat siis tuntuvat myös katoavan kotoani mystiseen mustaan aukkoon. Vastaavasti kirjat tuntuvat itsekseen lisääntyvän. Joka tapauksessa omistamani kappale oli kovakantinen Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painos 1970-luvun alusta. Wikipedian mukaan HFS suomennettiin uudelleen (jälleen) (Jarkko Laine) vuonna 1972, joten lienen saanut sen pian tämän jälkeen.  

Luin siis kiistatta kirjan moneen otteeseen vuosikymmeniä sitten, ja muistan pitäneeni siitä aika lailla. Tarina oli jännittävä ja suomalaislapselle eksoottinen, ja joitakin mielikuvia siitä jäi väkevänä mieleen, kuten valtava joki, lautta ja vaarallisen seikkailun tuntu. Muistin myös tervassa ja höyhenissä kieritetyt huijarit ja sen, että lopussa Tom Sawyerkin liittyi tarinan kulkuun. Mutta siinäpä se oikeastaan sitten olikin. Tomiin tutustuin koulussa, jossa opettajamme luki meille ahkerasti ääneen. Yksi suosikeista ja siten moneen kertaan luettu tarina oli juuri Tom Sawyerin seikkailut. Sen huippukohta oli omien muistojeni mukaan tapaus, jossa Tom tyttöystävineen eksyy luolastoon ja on vähällä nääntyä nälkään. Repaleisen kappaleen pokkari-Sawyeriakin muistan jossain vaiheessa omistaneeni.

Otava on julkaissut molemmat seikkailukirjat äänikirjoina vuonna 2007, ja ne lukee vallan nautittavasti Antti Virmavirta. Kuuntelin Tom Sawyerin seikkailut jo jokin aika sitten, ja nyt törmäsin kirjastossa Huckiin. Olihan se lainattava. Nopeasti tempauduin taas virran ja tarinan vietäväksi. Hauskaa oli myös kuunnellessa havainnoida oman muistin toimintaa. Jos olisi pitänyt kylmiltään yrittää kertoa, mitä kirjassa tapahtui, olisin saanut varsin vähän kokoon. Tarinan edetessä kuitenkin huomasin, että muisti palaili yllättäen ja pätkittäin. Osasinkin siis ’ennakoida’ aika monia juonenkäänteitä kuunnellessani, mutta osa tuli edelleen yllätyksenä. Monia yllätyksiä ällistelin, sillä ne olivat yleensä varsin keskeisiä juonenkäänteitä, ja parhaiten mieleen tuntuivat jääneen merkityksettömät sivuseikat, kuten elohopealimput, joilla etsittiin hukkuneita.

Aikuinen lukija huomasi kuitenkin kirjassa paljon sellaista, joka on mennyt täysin ohi lapselta 1970-luvulla. Ensinnäkin kirjan vallan mainio kieli! Jarkko Laine on kääntänyt orjien ja neekereiden* puheen Turun murteelle (tosin olen joidenkin muotojen runsaasta viljelystä hieman närkästynyt), mikä meikäläistä miellytti ja viihdytti kovasti. Vuonna 1884 ilmestyneessä teoksessa esitetään orjuus ja orjiin suhtautuminen varsin ironisessa valossa. Huck potee kammottavia omantunnontuskia, koska hän auttaa orjaa pakenemaan. Toisaalta hän huomaan matkan aikana, että Jim on neekeriksi* varsin älykäs. Huck myös ällistyy huomatessaan, että Jim oikeasti ikävöi lapsiaan ja vaimoaan kuten valkoihoisetkin. Koko järjestelmä näyttäytyy naurettavassa valossa, jos osaa katsoa.

Huck on karkuripoika, huonosti kohdeltu kulkuri, mutta hän nauttii hyvistä tarinoista niin kerrottuina kuin luettuinakin. Parhaita hetkiä ovat lepotauot nuotion äärellä hyvän kirjan kanssa. Mukana onkin koko joukko kirjallisia viittauksia. Myös Tom on varsin lukenut kaveri, ja Tomin vilkas mielikuvitus yhdistettynä laajaan seikkailuhenkiseen lukeneisuuteen ajaa pojat lopussa melkoiseen sotkuun. Mitään hyvää ei seuraa sen puoleen näytelmäkirjallisuudestakaan, sen saa huijarikaksikko tuta nahoissaan. Kirjassa on ylipäätään nasevaa huumoria, joka nauratti ihan oikeasti. Myös tarinan absurdi loppuhuipennus sai hykertelemään. Kyseessä on todellinen klassikko, sillä se on kestänyt ajan kulumisen täysin vaurioitta.

Äänikirjamuodossa oli siis mukavaa ja helppoa palata tähän vanhaan, jo pääosin unohtuneeseen suosikkiinsa. Muuten tuskin olisin tätä enää tullut lukeneeksi.

* Käytän tekstissäni neekeri-sanaa, koska sitä teoksessakin käytetään. Asiasta muuten lisää täällä.

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (The Adventures of Huckleberry Finn)

1884. Suom. Jarkko Laine 1972. Otavan äänikirja 2007, lukija Antti Virmavirta.

Paperikirja saatu lapsena lahjaksi ja aikuisena hukattu, äänikirja lainattu kirjastosta.

Vauhkon kirjat -blogissa on muuten kuva siitä versiosta, jonka omistan (tai omistin?).

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Suhteeni Antti Tuomaisen tuotantoon rakentuu näemmä hyvin takaperoisesti. Aloitin siihen tutustumisen kolmannesta romaanista eli Parantajasta, johon ihastuin ikihyviksi. Siinä yhdistyvät taiten omat suosikkigenreni dekkari ja dystopia, joten eipä ihme. Seuraavaksi oli tarkoitus lukea Tuomaisen aiemmat kaksi romaania, mutta aie jäi toteutumatta, ja niin vain ehti neljäs romaani Synkkä niin kuin sydämeni tupsahtaa painosta ennen kuin sain mitään aikaiseksi. Uutuus lumosi jo nimellään niin tehokkaasti, että siihen oli tartuttava oitis.

Kaksi ensimmäistä kirjaa, Tappaja, toivoakseni ja Veljeni vartija, ovat nököttäneet hyllyssäni jo pitkään pokkaripainoksina, ja kun vapun tienoilla teimme pienen matkan, nappasin summamutikassa niistä toisen mukaani matkalukemiseksi. Sittemmin huomasin, että mukaan tarttunut Veljeni vartija on näistä kahdesta myöhemmin ilmestynyt eli järjestyksessä Tuomaisen toinen romaani. Ensimmäinen tulee siis oikeaoppisesti viimeisenä!

Matkalukemiseksi Veljeni vartija oli oivallinen valinta. Kirjan hotkaisee muutamassa tunnissa ja se vangitsee lukijan huomion juuri sopivan intensiivisesti. 

Paula Arvaksen ja Kirsi Luukkasen toimittamassa kirjassa Miten rikoskirjani ovat syntyneet Tuomainen kertoo itse kirjastaan näin:

”Halusin kirjoittaa rikosromaanin, joka olisi kieleltään hiottu ja tiukaksi vedetty. Siinä ei saisi olla ainuttakaan turhaa sanaa. Kuulostaa selkeältä, mutta kun huomasin, että haluan kertoa tarinan kolmessa eri aikatasossa, käyttää eri näkökulmia ja tuoda mukaan erilaisia tekstillisiä ratkaisuja, kuten kirjeitä, oli sanat valittava tarkoin.”

Voi sanoa, että näissä tavoitteissaan Tuomainen on kyllä onnistunut vallan mainiosti. Lukiessani kiinnitin huomiota juuri tiukkaan pakattuun dialogiin, jonka sujuvaksi saaminen ei varmasti ole mikään helppo temppu. Ei turhaa selittelyä, vain puhetta ja toimintaa. Juuri näin. Annetaan Tuomaisen kertoa vielä lisää:

”Veljeni vartija on kertomus kolmen miessukupolven risteävistä kohtaloista. Se käynnistyy kohtalokkaalla korttipelillä, jonka vaikutukset tuntuvat myös seuraavissa sukupolvissa. Se on sukutarina, joka päättyy niin onnellisesti kuin sukutarina yleensä voi päättyä.”

Nykyhetken päähenkilö ja kirjan minäkertoja on rehellinen kiinteistönvälittäjä Klaus Haapala, joka ensi sivuilla hankkii itselleen potkut, koska ei suostu allekirjoittamaan työnantajansa vaatimaa vaitiololupausta, joka liittyy erään saaren tonttikauppoihin. Kotona irtisanomisilmoitus herättää kylmässä ja kauniissa vaimossa kaikkea muuta kuin myötätuntoisia ajatuksia. Päivää ei paranna lainkaan, että vierailulle tunkee poliisi, joka kertoo pidättäneensä Klausin pikkuveljen epäiltynä huumekaupoista. Lisää vastoinkäymisiä on tulossa, ja seuraavana päivänä Klaus herää sairaalasta pää paketissa.

Toisessa aikatasossa seurataan isoisän tarinaa. Kohtalokas korttipeli suistaa rehellisen miehen väkivaltarikokseen, ja kierre on valmis. Vankila ei miestä paranna, jos ei välttämättä pahennakaan, mutta isän tehtävän hoitaminen jää turhan vähälle, ja niinpä paljon isäänsä hyväluontoisemmasta pojastakin tulee pikkurikollinen. Tahtoa parannukseen on, mutta jotenkin vain käy niin, että kolmannessakin polvessa houkutus laittomiin puuhiin on kova. Klaus on tehnyt kaikkensa katkaistakseen kierteen omalta kohdaltaan, mutta sitten tapahtumat lähtevät vyörymään vastustamattomalla voimalla, kuten jo aiemmin kuvailin. Kaiken lisäksi jokainen Klausin lähipiiristä tuntuu sotkeutuneen asioihin jollain tavoin. Kehen voi luottaa?

Tiukaksi Tuomainen on tosiaan juonen punonut, eikä kyseessä ole mikään tavanomainen dekkari muutenkaan. Rikoksia tapahtuu ja niistä kerrotaan, murhakin tapahtuu, mutta sen selvittelyä ei kuvata. Klaus ei ole mikään yksityisetsivä, vaan hän koettaa vain pelastaa oman ja veljensä nahan jollakin keinolla. Asiaa vaikeuttaa se, ettei veli vaikuta kovin yhteistyöhaluiselta. Muutenkin suvun miesten välit ovat heikossa hapessa, ja naiset ovat lähinnä lähteneet tiehensä. Hieman piti loppuselvittelyjen äärellä pinnistellä pysyäkseen mukana tiiviissä tapahtumissa, ja aukkojakin tarinaan jää. Hyvä niin, ei liikaa selittelyä!

Antti Tuomainen on vaihdellut kustantamoa melkoisella vauhdilla. Hän on mukana Crime Time -osuuskunnassa perustajajäsenenä, mutta ainakaan tietääkseni hän ei ole sen nimissä vielä julkaissut omaa kirjaa. Kaksi ensimmäistä rikoskirjaa julkaisi Myllylahti, mutta Parantajan Helsinki-kirjat. Neljäs romaani ilmestyi Liken kustantamana, samaten kahden ensimmäisen kirjan pokkaripainokset.

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Myllylahti 2009, Liken pokkaripainos 2013. 201 s.

Ostettu.

Lähteenä jutussa:

Paula Arvas, Kirsi Luukkanen: Miten rikoskirjani ovat syntyneet

Crime Time 2012.

Saatu liittymislahjana (e-kirja) Elisa Kirjan dekkaripiiristä. Dekkaripiirin idea vaikuttaa mukavalta, vaikka vielä mietinkin, ostanko Vera Valan Villa Sibyllan kirouksen e-kirjana vai maltanko odottaa kirjan perinteisen version ilmestymistä. Haluaisin kuitenkin kerätä Arianna-sarjan ihan oikean elämän hyllyyni, en vain virtuaalihyllyyn. Kirja on nimittäin jo julkaistu e-kirjana ja on tuon dekkaripiirin toukokuun kirjana.

P.S. Wikipedian artikkeli Tuomaisesta on ällistyttävän vanhentunut!

Antti Tuomaisen virallinen kirjailija-Fb-sivu. Tuomainen kertoo, mitä on lukemassa Lukulampussa.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Lienee syytä heti alkuun tunnustaa syntinsä. En ole aikaisemmin lukenut ainuttakaan Jari Järvelän teosta, vaikka hänen kaksi romaaniaan on ollut ihan Finlandia-ehdokkaanakin. Jostain syystä niin vain on käynyt. Olen mielessäni tainnut myös sekoittaa Järvelän johonkuhun toiseen suomalaiseen mieskirjailijaan. Mutta en tee sitä enää, ja arvelenpa, että Järvelän tuotannosta tulen muutakin vielä lukemaan. Ainakin vahva kipinä on saatu.

Kipinän sytytti Järvelän uusi aluevaltaus eli dekkari Tyttö ja pommi. Kirjasta alkoi heti sen ilmestyttyä kaikua vain pelkkää ylistystä eri suunnilta, ja kiinnostus nousi nopeaa tahtia. E-kirjamessutarjous Elisa Kirjassa olikin sitten lopullinen koukku. Ostaa pläjäytin kirjan itselleni e-kirjana, vaikka en ko. formaattiin niin kauhean ihastunut olekaan. Syy lienee siinä, että en omista mitään lukulaitetta tai tablettia, vaan luen e-kirjat puhelimeni (isolta) näytöltä, mitä en pidä kovin mukavana menetelmänä. Puhelinkirjaa olen yleensä lukenut vain, jos muuta tapaa ei ole jostain syystä käytettävissä. Kotona sohvannurkassa puhelimen tuijotus ei oikein houkuttele.

Mutta näemmä riittävän hyvä kirja muuttaa tottumukset helposti. Kun olin Tytön ja pommin ladannut, oli pakko hieman kurkata, mistä on kyse. Sitten se olikin menoa.

Jännitteen rakentamisessa Järvelä on tosi taitava. Harva dekkari alkaa yhtä latautuneesti ja suoraan toiminnalla kuin tämä. Syrjäisellä ratapihalla kaksi nuorta, Rust ja Metro, on maalaamassa graffiteja Kotkan sataman tuntumassa tavarajunavaunujen kylkiin. He eivät tiedä, että vaunut ovat ansa, jonka VR ja paikallinen turvallisuusalan yrittäjä Raittila ovat virittäneet heille. Jännitys tihenee nopeasti, kun lukija seuraa tapahtumia vuoroin kahdesta näkökulmasta.

Metro edustaa vartijoille Bakteereja, yhteiskunnan vihollisia, jotka töhrivät yhteistä omaisuutta mistään piittaamatta. Jere Kalliola, tavallistakin tavallisempi perheenisä, on vartiointiliikkeen palveluksessa eli Rotta, joka jahtaa työkseen Bakteereja. Jotenkin Järvelä saa lukijan (ainakin minut) heti asettumaan kapinallisten nuorten puolelle (vaikka oikeasti vastustan kiivaasti töhrimistä!). Seuraa kiihkeän jännittävä ja hurja takaa-ajo, joka päättyy merikeskus Vellamon katolle ja rakennuksen juurelle. Sinne pysähtyy kaikki tyrmistyttäviksi sekunneiksi, mutta tarina vasta alkaa.

Jere Kalliolan keskiluokkainen unelma sortuu kuin korttitalo, kun hän huomaa joutuneensa armottoman kostajan tähtäimeen. Peliä pelataan lopulta pelottavan kovilla panoksilla, eikä säälillä ole sijaa puolin eikä toisin.

Järvelä on siis kirjoittanut todella vetävän tarinan. Lopulta en enää tiennyt, miten toivoin kirjassa käyvän, niin taitavasti Järvelä pyörittelee henkilöitään ja lukijaansa. Loppu on, no, tyrmäävä, ja epilogin loivennus jättää mukavasti asioita auki. Puhkiselittelyyn Järvelä ei sorru. Jännite säilyy loppuun saakka.

Kirja toimi samalla myös mainiona perehdytyksenä graffitien ja katutaiteen maailmaan. Kyse on oikeasti paljon isommasta ja monisyisemmästä asiasta kuin julkisten ja yksityistenkin pintojen töhrimisestä. Tekijät ovat liikkeellä useasta eri syystä. Jotkut selvästikin purkavat omaa ahdistustaan, mutta toisilla on tähtäimessään vaikuttaminen, toisilla taas vaikuttimena ihan aito halu ilmaista itseään taiteen avulla. Kieltämättä laittomuus ja kiinni jäämisen riski lisännevät panoksia jokaisella edellä mainitulla ryhmällä. Myös vastapuolen motiiveja Järvelä raottaa tarinansa avulla.

Jukka Hakasen muraali Salossa Asemakadulla.
Salon perustaja tms. on seppä Lauri
ja Varsinais-Suomen maakuntaeläin on kettu.

Tagit, piissit ja muraalit tulevat tutuiksi. Ilahduin, kun kirjan juuri luettuani huomasin paikallislehdestä uutisen, jonka mukaan kaupunkimme keskustaan erään liikehuoneiston isoon päätyseinään ollaan maalaamassa muraalia (ja tiesin, mikä se on). Työ on tilattu ihan oikealta katutaiteilija Jukka Hakaselta. Hieno näyttäisi tulevan. Katukuvaa tulee tämän lukemisen jälkeen muutenkin tutkailtua ihan eri silmin!

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Crime Time 2014. E-kirja Elisa Kirja.

Ostettu e-kirjana.

Hieno kuvitettu kävelyretki kirjan maisemissa löytyy Hendenvaara-blogista.

Marjo Näkki: Hepoa Tallinnaan

Vapun ja viikonlopun mittaan luin parikin kirjaa, jotka ovat jo pitkään roikkuneet alitajuisella ’pitäisi-mahdollisimman-pian-mutta-aina-jotakin-tunkee-väliin’ -listallani. Lisäksi kesken kituuttaa dekkari, jonka haluaisin lukea itse itselleni väsäämäni lukuprojektin osana. Itse asiassa kirjan piti olla koko projektin paras pala, mutta sen nieleminen on osoittautunut harmillisen tuskalliseksi. Mutta palaan siihen tuonnempana, kunhan projektini valmistuu. Valmistuu se. Periksi en aio antaa!

Ensimmäinen lukemani tuolta aikomuslistaltani oli vuonna 2010 ilmestynyt Marjo Näkin kirja Hepoa Tallinnaan. Kyseessä ovat STT:n Tallinnan-kirjeenvaihtajana vuodesta 2008 alkaen toimineen toimittajan ’muistelmat’ kaksivuotisen pestin ajalta. Kirja luokitellaan tietokirjaksi, vaikka se on sävyltään kepeä ja muistuttaa tietyin osin chic lit -kirjallisuuttakin. En vastusta luokittelua, sillä Näkki on ujuttanut mukaan varsin tuhdin annoksen Viron historiaa, kulttuuria ja politiikkaa, ja hipaistaan teoksessa myös muita Baltian maita tästä näkökulmasta. Sitten taas kansi ja kirjan nimi viittaavat aivan toiseen, keveään tyylilajiin ja sisältöönkin. Harvinaisen ristiriitaista! Kirjan nimi muuten on anekdootin perusteella peräisin MTV:n rikostoimittaja ja kirjailija Jarkko Sipilältä.

Kirja olisi todennäköisesti jäänyt minulta kokonaan lukematta, ellen sattumalta olisi tunnistanut sen kirjoittajan persoonallista nimeä ja muistoissani tehnyt tiettyjä yhdistämisiä. Totta on, kuten arvelinkin, että tiemme ovat hamalla 1990-luvulla Marjo Näkin kanssa kohdanneet. Kertoopa hän teoksessa yhden anekdootin jo edesmenneestä kollegastani ja ystävästänikin. Tällaiset kirjalliset kohtaamiset ovat aina hauskoja ja muuttavat omalla tavallaan lukukokemuksen henkilökohtaisemmaksi kuin tavallisesti.

Näkki opiskeli Iso-Britanniassa journalismia ja työskenteli Suomessa rikostoimittajana samalla haaveillen sotakirjeenvaihtajan urasta. Haave karkasi todennäköisesti lopullisesti käsistä, kun toimittaja puolivahingossa lupasi ottaa kaksivuotisen pestin Tallinnan-kirjeenvaihtajana. Vuoden 2007 puolivälissä idea tuntui kauhistuttavan kaikkia niin sukulaisten kuin kollegoittenkin keskuudessa, eikä vähiten Näkin itsensä. Vaatimattomasti hän paljastaa olemattomat tietonsa eteläisestä veljeskansastamme, mutta ryhtyy määrätietoisesti opettelemaan kieltä ja kulttuuria. Vuoden 2008 alusta alkavat varsinainen komennus ja konkreettinen työ etelänaapurissa. Kirjeenvaihtajan tehtävät vievät nuoren sinkkunaisen mielenkiintoisiin paikkoihin, ja Näkki kuvailee kaikkea eloisasti ja huumorin siivittämänä. Kommelluksilta ja komeilta miehiltä ei tietenkään vältytä.

Vuodet kuluvat Näkin matkassa mukavan letkeästi, ja sivussa tulee kerranneeksi muutaman vuoden takaisia uutistapahtumia ja kaukaisempaakin historiaa hauskassa, helppolukuisessa paketissa. Joitakin lukijoita Näkin tapa puhutella lukijaa saattaa alkaa ärsyttää, mutta minä pidin siitä, koska oli helppo kuvitella iloinen ja reipas nuori nainen puhumaan tarinoitaan juuri minulle. Uskoisin, että tämä toimii muillakin.

Kirja päättyy kahden vuoden komennuksen päättymiseen eikä kerro, miten kirjoittajalle sittemmin kävi. Googlen mukaan ei lainkaan hassummin, sillä Marjo Näkin nimi vilahtelee Tallinnan Suomen suurlähetystön sivuilla. Lienee sama nainen kyseessä. Ei lainkaan hassumpaa!

Marjo Näkki: Hepoa Tallinnaan

Gummerus 2010. 304 s. 

Kirjan lopussa on vielä tiivis pikaopas Tallinnan-matkalle.

Ostettu itselle.

P.S: Toinen kauan listallani roikkunut ja nyt luettu kirja on Antti Tuomaisen dekkari Veljeni vartija. Sitä edeltävä Tappaja, toivoakseni on edelleen lukematta, mutta ihan pian lienee sen vuoro.