Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Suhteeni Antti Tuomaisen tuotantoon rakentuu näemmä hyvin takaperoisesti. Aloitin siihen tutustumisen kolmannesta romaanista eli Parantajasta, johon ihastuin ikihyviksi. Siinä yhdistyvät taiten omat suosikkigenreni dekkari ja dystopia, joten eipä ihme. Seuraavaksi oli tarkoitus lukea Tuomaisen aiemmat kaksi romaania, mutta aie jäi toteutumatta, ja niin vain ehti neljäs romaani Synkkä niin kuin sydämeni tupsahtaa painosta ennen kuin sain mitään aikaiseksi. Uutuus lumosi jo nimellään niin tehokkaasti, että siihen oli tartuttava oitis.

Kaksi ensimmäistä kirjaa, Tappaja, toivoakseni ja Veljeni vartija, ovat nököttäneet hyllyssäni jo pitkään pokkaripainoksina, ja kun vapun tienoilla teimme pienen matkan, nappasin summamutikassa niistä toisen mukaani matkalukemiseksi. Sittemmin huomasin, että mukaan tarttunut Veljeni vartija on näistä kahdesta myöhemmin ilmestynyt eli järjestyksessä Tuomaisen toinen romaani. Ensimmäinen tulee siis oikeaoppisesti viimeisenä!

Matkalukemiseksi Veljeni vartija oli oivallinen valinta. Kirjan hotkaisee muutamassa tunnissa ja se vangitsee lukijan huomion juuri sopivan intensiivisesti. 

Paula Arvaksen ja Kirsi Luukkasen toimittamassa kirjassa Miten rikoskirjani ovat syntyneet Tuomainen kertoo itse kirjastaan näin:

”Halusin kirjoittaa rikosromaanin, joka olisi kieleltään hiottu ja tiukaksi vedetty. Siinä ei saisi olla ainuttakaan turhaa sanaa. Kuulostaa selkeältä, mutta kun huomasin, että haluan kertoa tarinan kolmessa eri aikatasossa, käyttää eri näkökulmia ja tuoda mukaan erilaisia tekstillisiä ratkaisuja, kuten kirjeitä, oli sanat valittava tarkoin.”

Voi sanoa, että näissä tavoitteissaan Tuomainen on kyllä onnistunut vallan mainiosti. Lukiessani kiinnitin huomiota juuri tiukkaan pakattuun dialogiin, jonka sujuvaksi saaminen ei varmasti ole mikään helppo temppu. Ei turhaa selittelyä, vain puhetta ja toimintaa. Juuri näin. Annetaan Tuomaisen kertoa vielä lisää:

”Veljeni vartija on kertomus kolmen miessukupolven risteävistä kohtaloista. Se käynnistyy kohtalokkaalla korttipelillä, jonka vaikutukset tuntuvat myös seuraavissa sukupolvissa. Se on sukutarina, joka päättyy niin onnellisesti kuin sukutarina yleensä voi päättyä.”

Nykyhetken päähenkilö ja kirjan minäkertoja on rehellinen kiinteistönvälittäjä Klaus Haapala, joka ensi sivuilla hankkii itselleen potkut, koska ei suostu allekirjoittamaan työnantajansa vaatimaa vaitiololupausta, joka liittyy erään saaren tonttikauppoihin. Kotona irtisanomisilmoitus herättää kylmässä ja kauniissa vaimossa kaikkea muuta kuin myötätuntoisia ajatuksia. Päivää ei paranna lainkaan, että vierailulle tunkee poliisi, joka kertoo pidättäneensä Klausin pikkuveljen epäiltynä huumekaupoista. Lisää vastoinkäymisiä on tulossa, ja seuraavana päivänä Klaus herää sairaalasta pää paketissa.

Toisessa aikatasossa seurataan isoisän tarinaa. Kohtalokas korttipeli suistaa rehellisen miehen väkivaltarikokseen, ja kierre on valmis. Vankila ei miestä paranna, jos ei välttämättä pahennakaan, mutta isän tehtävän hoitaminen jää turhan vähälle, ja niinpä paljon isäänsä hyväluontoisemmasta pojastakin tulee pikkurikollinen. Tahtoa parannukseen on, mutta jotenkin vain käy niin, että kolmannessakin polvessa houkutus laittomiin puuhiin on kova. Klaus on tehnyt kaikkensa katkaistakseen kierteen omalta kohdaltaan, mutta sitten tapahtumat lähtevät vyörymään vastustamattomalla voimalla, kuten jo aiemmin kuvailin. Kaiken lisäksi jokainen Klausin lähipiiristä tuntuu sotkeutuneen asioihin jollain tavoin. Kehen voi luottaa?

Tiukaksi Tuomainen on tosiaan juonen punonut, eikä kyseessä ole mikään tavanomainen dekkari muutenkaan. Rikoksia tapahtuu ja niistä kerrotaan, murhakin tapahtuu, mutta sen selvittelyä ei kuvata. Klaus ei ole mikään yksityisetsivä, vaan hän koettaa vain pelastaa oman ja veljensä nahan jollakin keinolla. Asiaa vaikeuttaa se, ettei veli vaikuta kovin yhteistyöhaluiselta. Muutenkin suvun miesten välit ovat heikossa hapessa, ja naiset ovat lähinnä lähteneet tiehensä. Hieman piti loppuselvittelyjen äärellä pinnistellä pysyäkseen mukana tiiviissä tapahtumissa, ja aukkojakin tarinaan jää. Hyvä niin, ei liikaa selittelyä!

Antti Tuomainen on vaihdellut kustantamoa melkoisella vauhdilla. Hän on mukana Crime Time -osuuskunnassa perustajajäsenenä, mutta ainakaan tietääkseni hän ei ole sen nimissä vielä julkaissut omaa kirjaa. Kaksi ensimmäistä rikoskirjaa julkaisi Myllylahti, mutta Parantajan Helsinki-kirjat. Neljäs romaani ilmestyi Liken kustantamana, samaten kahden ensimmäisen kirjan pokkaripainokset.

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Myllylahti 2009, Liken pokkaripainos 2013. 201 s.

Ostettu.

Lähteenä jutussa:

Paula Arvas, Kirsi Luukkanen: Miten rikoskirjani ovat syntyneet

Crime Time 2012.

Saatu liittymislahjana (e-kirja) Elisa Kirjan dekkaripiiristä. Dekkaripiirin idea vaikuttaa mukavalta, vaikka vielä mietinkin, ostanko Vera Valan Villa Sibyllan kirouksen e-kirjana vai maltanko odottaa kirjan perinteisen version ilmestymistä. Haluaisin kuitenkin kerätä Arianna-sarjan ihan oikean elämän hyllyyni, en vain virtuaalihyllyyn. Kirja on nimittäin jo julkaistu e-kirjana ja on tuon dekkaripiirin toukokuun kirjana.

P.S. Wikipedian artikkeli Tuomaisesta on ällistyttävän vanhentunut!

Antti Tuomaisen virallinen kirjailija-Fb-sivu. Tuomainen kertoo, mitä on lukemassa Lukulampussa.