II osavuosikatsaus ja Paksu heinäkuu alkaa!

Kuukaudet kuluvat sellaista laukkaa, ettei ole mukana pysyä! On taas aika vilkaista taustapeiliin ja laatia osavuosikatsaus. Vuosi on puolessa, ajatelkaa! Toisaalta taakse vilkuillessaan ymmärtää, miksi aika tuntuu lentävän. Niin paljon kaikkea kivaa ja mielenkiintoista on tullut jälleen puuhattua kirjojen ja kirjamaailman liepeillä.

Huhtikuu alkoi kirjablogien yhteisellä vanhan kirjan päivällä. Ajatuksena oli osoittaa, että kirja ei ole mikään hetken tuote ja että kirjabloggaajatkin lukevat muuta kuin aivan uusinta kirjallisuutta. Olen kova Kjell Westö -fani, mutta vaikka kirjailijan alkupään tuotantoa on tullut hyllyyn hankituksi, on osa kirjoista edelleen lukematta. Päätin lyödä kaksi kärpästä samalla iskulla ja luin Langin hyllystäni. Kolmas kärpänen lyötiin sitten siten, että kirjailija sattui kiertueelle lähimaastoon, ja tietysti piti mennä kuuntelemaan. Suosittelen kaikille, sillä Westö puhuu hyvin ja kiinnostavasti. Raporttia kaikista kolmesta täällä.

Kuun loppuun osui toinen kirjallinen riento, kun onnekkaan sattuman takia pääsin osallistumaan kirjan ja ruusun päivänä Blogistanian kirjapalkintojen jakoon Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa. Tilaisuus oli lämminhenkinen ja kaikin puolin mukava. Harmi vain, että todella pieni osa bloggaajista ja äänestäneistä pääsi paikalle työviikon keskellä virka-aikaan. Puhetta olikin, että ensi vuonna pitäisi saada palkintojenjakoa siirretyksi lähemmäs voittajien julistamista eli aikaistettua. Silloin voisi kellonaikaakin kenties saada osallistujille sopivammaksi.

Kirjallisissa riennoissakin olen tullut kevään ja alkukesän mittaan riekkuneeksi. Atena ja Schildts&Söderströms järjestivät mediaväelle maistiaistilaisuuden syksyn kirjasadosta jo kesäkuun alussa. Lomalaisena onnistuin pääsemään kerrankin paikalle. Iltapäivän kohokohtia olivat ulkomaisten vieraiden haastattelut eli saimme kuulla Ursula Poznanskin ja Maggie O’Farrellin kertovan uutuuskirjoistaan. Kumpikin on jo julkaistu. Poznanskin Sokeista linnuista olen jo kirjoittanut esittelyn ja O’Farrellin uutuutta Varoitus tukalasta helteestä luen parhaillaan. On oikein hyvä, sen voin jo puolet luettuani sanoa.

Ihan kesäkuun loppuun osuivat Turun keskiaikaiset markkinat, joiden yhdeksi pieneksi ohjelmanumeroksi oli Brinkkalan kirjakauppaan kutsuttu puhumaan Kristiina Vuori historiallisista romaaneista ja niiden kirjoittamisesta. Raporttini tilaisuudesta on täällä. Samaan syssyyn Turun suunnan kirjabloggaajat kokoontuivat turisemaan kahvikupin äärelle. Oli kiva tavata! Pian uudestaan!

Turussa muuten vierailin kirja-asioiden tiimoilta jo aiemmin kesäkuussa. Syynä oli mukava osallistuminen Ylen radio Turun kirjapiiriohjelmaan. Minua pyydettiin ohjelmaan mukaan vierailijaksi. Kyseisessä istunnossa puhuttiin Antti Tuomaisen viime kesän dekkarista Synkkä niin kuin sydämeni. Jännitti sikana, mutta oikeasti kokemus oli oikein hauska ja leppoisa. Kyseessä on muuten kirjaston ja radion yhteisprojekti.

Lukeakin olen ehtinyt kaikesta liehumisesta huolimatta. Kirjoja on listalleni kertynyt kolmessa kuukaudessa huimat 46 kappaletta. Näistä suuri osa, peräti 20, on äänikirjoja, mikä selittää osaltaan määrää. Dekkarien osuus pysyttelee edelleen siellä noin kolmanneksessa kaikesta luetusta, ja arvostelukappaleita on neljännes luetuista. Toisen vuosineljänneksen ehdottomaksi lukunautintohuipuksi kohosi Anni Kytömäen upea esikoinen Kultarinta.

Itse itselleni tekemiäni lukuprojekteja on vaiheessa ainakin kaksi. Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi olen kuunnellut kaikki löytämäni Muumi-kirjat äänikirjoina. Vielä joitakin puuttuu, mutta kunhan koko sarja on koossa, kirjoitan yhteispostauksen niistä ja suhteestani Muumeihin ylipäätään. Sekaan saattaa lipsahtaa muutakin Janssoniin liittyvää, kuten kokemukseni Kesäkirjan kuuntelusta. Kannattaa muuten käydä Ateneumin upeassa näyttelyssä. Dekkaririntamalla projektina on lukea kaikki Josephine Teyn Alan Grant

-dekkarit. Kaksi kuudesta uupuu vielä. Tähänkin asiaan palaan syksymmällä.

Kolmas vuosineljännes on alkamassa. Heinäkuu on perinteisesti ollut kirjablogissa vaisuhkoa aikaa. Ehdin kyllä lukea ja kirjoittaakin, jopa enemmän kuin muina vuodenaikoina, mutta lukijoilla on muuta tekemistä. Ihan ymmärrettävää. Kukapa roikkuu netissä, kun voi olla ulkona ja ihmisten kanssa!

Heinäkuu on toivon mukaan pitkä ja kuuma, mutta omalta osaltani on varma, että se on ainakin PAKSU. Aion nimittäin toteuttaa jo keväällä suunnittelemani Paksujen kirjojen teemakuukauden. Luen vain paksuja kirjoja, tai ainakin bloggaan koko heinäkuun vain paksuista kirjoista. Paksussa kirjassa on yli 500 sivua. Vähemmän on siis enemmän! Kuuntelen edelleen varmasti äänikirjoja ja saatan lukeakin jotain ohutta välillä, mutta niistä julkaisen juttuni aikaisintaan elokuussa. Huomenna aloitan syntymäpäivälahjaksi saamallani Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksella, ja sitten katsotaan, mitä hyllystä löytyy. Tervetuloa seuraamaan Paksua heinäkuuta!

Kristiina Vuoren haastattelu ja Disa Hannuntytär

Kirjailija Kristiina Vuori Brinkkalan kirjakaupassa.

Suomen entisen pääkaupungin kesäohjelmaan kuuluvat mainiot keskiaikaiset markkinat. Lauantaina 28.6. markkinatohinaa suosi lämmin ja aurinkoinen sää, toisin kuin valitettavasti tänään, viimeisenä markkinapäivänä. Markkinahumun ytimessä, Brinkkalan talon sisäpihalla sijaitsevassa Turun museokeskuksen omistamassa Brinkkalan kirjakaupassa vieraili lauantaina kirjailija Kristiina Vuori kertomassa historiallisen romaanin kirjoittamisesta, omasta kirjailijanurastaan ylipäätään ja tietysti uusimmasta romaanistaan Disa Hannuntyttärestä, joka merkittäviltä osin sijoittuu keskiaikaiseen Turkuun ja Turun linnaan.

Pikkuruisen kirjakaupan sisuksiin mahtui juuri ja juuri kymmenkunta istumapaikkaa meille innokkaille kuulijoille. Saavuimme paikalle viime tingassa Todella vaiheessa -blogin Retan kanssa ja saimmekin sitten suomalaiseen tapaan viimeksi täyttyvät paikat eturivistä. Tilaisuus oli siis varsin intiimi ja leppoisa kaikin puolin. Haastattelua säesti sisäpihalta kuuluva väkijoukon mekkalointi keskiaikaiseen tyyliin.

Harrastuksesta mieluisaksi työksi

Kristiina Vuori kertoili kirjailijataustastaan ja siitä, miten juuri historiallinen viihderomaani valikoitui hänen genrekseen. Työ viestinnän ja markkinoinnin parissa on nyt vaihtunut kokopäiväiseksi kirjailijantyöksi.

- Nuorena mieluisia teoksia olivat muun muassa historialliset seikkailukirjat Ivanhoe, Robin Hood ja Viimeinen mohikaani. Keskiaikaan sijoittuvat aikuisten viihderomaanit olivat suosikkejani yläasteiässä. Historiallinen viihde on genrenä itselleni rakkain, joten valinta oli luonnollinen, kertoi Vuori.

Historialliset romaanit tuntuvat olevan niin sanotusti pinnalla juuri nyt. Mistä tämä mahtaa johtua?

- Lukeminen on minulle uppoutumista. Harrastan historiaa myös Hukka ry:n toiminnan kautta. Keskiaikaharrastus tuntuu monille seuran jäsenille olevan jonkinlaista stressinhoitoa: hidasta elämää nykyajan hektisyyden vastapainoksi.

Kirjoittamisesta ammatti

Vuori kertoi, että on jo nuoresta harrastanut tyypillistä pöytälaatikkokirjoittamista. Päiväkirjoja hänellä ei ole, on vain sinikantisia kirjoitusvihkoja, joissa on tarinoita ja romaanien aloituksia. Suurimman osan kirjailija on jossakin vaiheessa itsekritiikinpuuskassaan hävittänyt, mutta jotakin on vielä jäljellä.

- Varsinaisen kirjoittajakouluni kävin Oriveden opiston Kohti mestaruutta -kurssilla vuonna 2010. Siellä syntyi esikoiskirjani Näkijän tytär. Kurssi järjestetään valtion rahoituksella, mikäli riittävä määrä osallistujia saadaan kokoon. Halukkailla pitää olla valmiina aloitus ja lopetus sekä synopsis teoksesta. Kurssillani oli mukana kaikkiaan kaksitoista kirjailijaksi aikovaa, eri genrejä edustavaa kirjoittajaa. Kurssin aikana kokoonnuttiin kerran kuussa viikonlopuksi Orivedelle, muuten tehtiin töitä kotona. Otin kurssille päästyäni yhdeksän kuukautta vuorotteluvapaata ja keskityin kirjoittamiseen.

- Kurssin aikana opin säännöllisen työrytmin, jonka kokonaisen romaanin kirjoittaminen vaatii. Vertaispalaute oli tärkeää. Kirjoittaminen on hyvin yksinäistä työtä, ja kurssitovereista tärkeimmät ovat tukena edelleen. Kurssia veti ansiokkaasti Saara Kesävuori, joka ei lainkaan väheksynyt minua ja viihdekirjani käsikirjoitusta.

Mistä kirjojen ideat tulevat?

- Näkijän tyttären alkukohtauksen näin mielessäni filminpätkänä: nainen pakenee epätoivoissaan, ja tapahtuman yllä leijailee haukka. Vasta myöhemmin tajusin, että kirja tulee kertomaan tämän alkukohtauksen naisen tyttärestä.

- Esikoiskirjaani kirjoittaessani törmäsin tietoon, että veroja oli aikoinaan maksettu myös koulutettujen metsästyslintujen muodossa. Ajatus kiehtoi ja jäi mieleeni. Tästä tuli alkusysäys seuraavaan kirjaani Siipirikkoon. Sitä kirjoittaessani taas törmäsin merirosvousta kaapparilupien turvin harjoittaneisiin vitaaliveljeksiin, mistä päästäänkin sitten Disa Hannuntyttäreen.

Taustatyö kirjojen pohjana

Kristiina Vuoren kirjojen lopussa on kussakin lyhyt katsaus kirjan ajanjakson ja paikkojen todelliseen historiaan sekä kirjaan liittyvä sanasto.

- Haluan näin jakaa lukijalle esiin kaivamaani tietoa kiinnostavista asioista. Kieleen olen tietoisesti poiminut vanhaa sanastoa luomaan tiettyä tunnelmaa. Apuna olen käyttänyt Toivo Vuorelan Perinnesanakirjaa. Mielelläni käyn kirjojeni tapahtumapaikoilla. Disaa kirjoittaessani löysin netin kautta paikallisoppaan, jonka matkassa pääsin tutustumaan Kokemäen seutuun, muun muassa käymään paikalla, jossa Pyhänkorvan tila on sijainnut.

- Turun linnaan perehdyin paitsi kirjallisten lähteiden kautta myös tilaamani yksityiskierroksen avulla. Kierroksen veti Salme Kotivuori, joka myöhemmin kirjani luettuaan antoi siitä hyvää palautetta. Keskiaikaiseen purjehdukseen pyysin asiantuntija-apua meriarkeologilta. Myös erilaiset tietokirjat, lehtiartikkelit, tv-dokumentit ja jopa Youtube-videot ovat olleet lähdemateriaaliani kirjoitustyössä.

Fakta ja fiktio kohtaavat

Vuoren kirjojen päähenkilöt ovat täysin fiktiivisiä, mutta kirjoissa vilahtelee myös oikeita historiallisia henkilöitä.

- Fiktiivinen päähenkilö ei rajoita kerrontaa. Kirjoitan kuitenkin nykyaikaiselle lukijalle, ja haluan tarjota lukijalle samastumiskohteen. Naispäähenkilöni, kuten Disa Hannuntytär, kasvavat sisäisesti, löytävät niin sanotusti vahvuutensa. Myös rakkaus on vahva teema teoksissani.

- Disa Hannuntyttären sivuhenkilöksi tuli historiallinen henkilö, linnanherra Knut Bonpoika Grip, jota minun tuli oikeastaan sääli hänen elämäänsä tutustuessani. Siksi halusin kirjoittaa hänestä.

- Olen saanut kritiikkiä kirjojeni lopuista, jotka eivät ole olleet aivan niin onnellisia kuin genren perinteessä on totuttu. Haluan kuitenkin uudistaa genreä ja haluan, että kirjoissani on jokin erilainen tvisti.

Kirjalliset esikuvat ja seuraava kirja

Varsinaisen haastatteluosuuden jälkeen yleisöllekin annettiin vielä mahdollisuus heittää muutama kysymys kirjailijalle. Ketkä ovat kirjailijan kirjallisia esikuvia Kaari Utrion ja Mika Waltarin lisäksi?

- Ken Follettin Taivaanpilarit ja Maailma vailla loppua olen lukenut moneen kertaan. George R.  R. Martinin Game of Thrones -sarjaan jäin koukkuun vahingossa. Etsiskelin kirjastosta jotakin sopivaa mökkilukemista, mutta oikein mitään ei tuntunut olevan tarjolla. En ollut mikään fantasian ystävä vaan stereotyyppisesti ajattelin, että fantasia on nuortenkirjallisuutta. Piirroskansikin vei ajatukset siihen suuntaan. Mietin, noinkohan kirjaa saan luettua. Mutta sepä imaisikin täysin mukaansa! Tarinan taitava kerronta ja tietty saagamaisuus viehättävät. Myös Winston Grahamin Poldark-sarjasta pidän.

Entä mitä voit kertoa seuraavasta kirjastasi?

- Seuraava romaanini on nimeltään Neidonpaula. Se on löyhää jatkoa Näkijän tyttärelle ja sijoittuu 1400-luvulle. Päähenkilöt ovat kaksostytöt, Eiran jälkeläisiä, jotka kasvatetaan nunnaluostarissa Naantalissa. Šamanistisiin taipumuksiinsa tytöt suhtautuvat hyvin vastakkaisesti. Kykyjen puhkeaminen esiin luostariympäristössä aiheuttaa myös jännitteitä. Tarina kulkee Vadstenaan Ruotsiin ja todennäköisesti Hämeen linnaankin.

Lopuksi jäimme vielä hetkeksi Retan kanssa jututtamaan kirjailijaa. Yhteistä lukuhistoriaa löytyi, sillä myös Vuori on aikoinaan ahminut niin Angelica- kuin Catherine-sarjat. Reta kertoi panneensa merkille, että Vuori siirtyy kirjoissaan asteittain kohti nykyaikaa. Tämän kirjailija myönsi, mutta sanoi myös, ettei aio historiallisten romaaniensa kanssa tulla uskonpuhdistusta edemmäs nykyajan suuntaan. Mielessä on kuulemma monenlaisia ajatuksia, mitä kaikkea voisikaan kirjoittaa. Mielenkiintoisimmilta kuulostivat 1800-luvun Suomeen sijoittuva steampunk-romaani sekä ajatus historiallisesta dekkarista! Niitä jään tosiaankin odottelemaan!

Olen lukenut koko Vuoren tähänastisen tuotannon. Näkijän tyttärestä sain pyytämäni arvostelukappaleen kustantajalta, ja Siipirikon lainasin kirjastosta. Uusimman eli Disa Hannuntyttären hankin itselleni Elisa Kirjan kirjabloggaajille tarjoaman Kesäkirjakampanjan kautta. Sain siis teoksen äänikirjaversion omakseni tätä esittelyä vastaan. Kiitokset tästä Elisa Kirjalle! Valinta ei ollut vaikea, sillä olin jo ajatellut Disan jossain vaiheessa kesää lukevani, joten äänikirjamahdollisuus oli vain mieluisa bonus. Äänikirjan lukee ammattimaisesti Erja Manto, jonka luennasta olen oppinut pitämään yhä enemmän ja jonka rauhallinen ääni sopii vallan mainiosti tämän kirjan tunnelmaan. Tarina on niin mukaansa tempaava, että kesäiselle lenkkipolulle lähteminen oli sen kanssa entistäkin helpompaa.

Brinkkalan kirjakaupassa Reta huomasi, että Disan takaliepeeseen on lainattu useita kirjablogeja, joissa esitellään Siipirikkoa. Myös minun kirjanurkkaani siteerataan! Olen tiivistänyt juttuni loppuun näin: ”Siipirikko on laadukas historiallisen viihteen edustaja, jossa on vauhtia ja vaarallisia käänteitä, juonia ja romantiikkaa, taisteluja ja erotiikkaa sopivassa suhteessa.” Täsmälleen saman voin sanoa Disa Hannuntyttärestä, joskin sillä lisäyksellä varustettuna, että kyseessä on toistaiseksi Kristiina Vuoren paras kirja. Vauhti pysyy yllä koko matkan, eikä lukija pääse pitkästymään. Mukana on entiseen tapaan tuhti annos tietoa hienosti tarinaan upotettuna. Eniten minua kiehtoi Turun linnaan sijoittuva osuus, jopa siinä määrin, että suunnitteilla on pitkästä aikaa vierailu kohteessakin (linnassa muuten menossa parhaillaan aihetta sivuava kiintoisa näyttely, johon myös haluan tutustua).

Disa jää aivan alkusivuilla kokemäkeläisen Pyhänkorvan kartanonisännän leskeksi. Parikymmentä vuotta Disaa vanhempi mies on toistakymmentä vuotta pahoinpidellyt vaimoaan raa’asti, mutta yllättäen tämänkertainen selkäsauna jää viimeiseksi, kun pariskunnan ainoa yhteinen poika, kymmenvuotias Viljami ampuu jousella isänsä kuoliaaksi kesken potkimisen. Alistunut ja turtunut Disa joutuu kokoamaan itsensä ja ryhdistäytymään, kun miesvainajan aiemman avioliiton lapset puolisoineen osoittautuvat pelätysti armottomiksi ja ahneiksi. Disaa ja Viljamia uhkaa vankeus, jopa kuolema.

Hurjien käänteiden jälkeen Disa ja Viljami päätyvät korean laivuri Sebastian Tarsin turvissa Turkuun kauppiassuvun huomaan, mutta vaikeudet eivät ole vielä ohi. On anottava turvakirjaa linnanherralta ja armoa piispalta. Nuori ja komea linnanherrakin huomaa Disan uhkeat muodot ja kauniit kasvot, ja niin Disa päätyy yllättäen Turun linnan varastoista vastaavaksi fatabuuriemännäksi. Juonittelu ja juonenkäänteet eivät kuitenkaan pääty tähän. Lisäksi on vielä kummallisesti käyttäytyvä Disan sydän, joka tuntuu sykkivän sekä linnanherran että laivurin suuntaan.

Disa on aiempia Vuoren sankarittaria kypsempi nainen, jolla on jo takanaan pitkä avioliitto ja usea keskenmeno ja imeväisikäisen lapsen menetys. Viljami on hänen ainoa elossa oleva lapsensa, jonka puolesta Disa on valmis tekemään mitä tahansa. Itsenäisyyden makuun Disa pääsee varakkaan lesken roolissa, samoin ammatti-ihmisenä linnassa. Mihin miehiä tarvitaan, kun ilman pärjää paremmin?

Kirjaa kuunnellessani mietin moneen kertaan, että Vuoren kirjoitustyylissä kohtaavat mukavalla tavalla Kaari Utrio, Diana Gabaldon ja Sergeanne Golon. Loppupuolella mukaan tulee Vuoren oma tvisti, kun tapahtuu odottamattomia juonenkäänteitä. Vain loppu on kenties astetta perinteisempi kuin aiemmin, mutta ei suinkaan vailla dramatiikkaa. Oivaa kesäluettavaa!

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär

Tammi 2014. Elisa Kirjan äänikirja, lukija Erja Manto. Kesto 15 h 58 min.

Arvostelukappale Elisa Kirjalta. Kiitos!

Peter James: Kuolema ei riitä

Nyt on käynyt niin, että allekirjoittanut, mukamas hyvinkin dekkarigenrestä ns. kartalla itseään pitävä kirjabloggaaja on mennyt sotkemaan kaksi kirjailijaa pahan kerran toisiinsa. Olen nimittäin näihin päiviin asti onnistunut kuvittelemaan, että useiden henkilöiden uutterasti kehuma brittidekkaristi Peter James ja amerikkalainen bestsellertehtailija James Patterson ovat yksi ja sama kirjailija… Pattersonilta olen joskus jonkin jännärin lukenut, ja silloin olen tehnyt päätöksen, etten enempää tuhlaa aikaani hänen nimissään kirjoitettuihin teoksiin.

Onneksi kuuluminen Facebookin Dekkariryhmään lopulta avasi silmäni ja tajusin, että on olemassa Peter James, joka siis ei ole James Patterson. Päätin uteliaisuuttani kokeilla, millaisia kirjoja tämä James kirjoittaa. Omassa lähikirjastossamme ei ollut Roy Grace

-sarjan aloitusosaa paikalla, eikä sitä löytynyt pääkirjastonkaan hyllystä. Lähinnä alkua oli sarjan kolmas osa Kuolema ei riitä (James Bond -mielleyhtymä muuten tästä). Vaikka mieluiten lukisin sarjat järjestyksessä, en viitsinyt ryhtyä varaamaan kirjaa, vaan nappasin tämän mukaani. Saisi siitä ainakin selville, kannattaisiko kirjoja ylipäätään lukea.

Kyllä näemmä kannattaa. Luin melkein viisisataasivuisen kirjan kahdessa päivässä, lomalla tosin, ja viimeiset luvut silmät lautasina ja tukka pystyssä keskellä yötä. Kunnon meininkiä siis. Mikä parasta, tätä on paljon lisää.

Rikosylikomisario Roy Grace työryhmineen tutkii rikoksia Brighton & Hoven alueella. Jo tämä miljöövalinta osui kohdallani aika lailla nappiin, sillä en muista aiemmin lukeneeni Brightoniin sijoittuvaa kirjallisuutta. Vietin 1980-luvun alussa kolme viikkoa kaupungissa kielikurssilla, joten oli hauskaa antaa alitajunnasta putkahdella muistikuvia paikoista, joita kirjassakin kuvattiin.

Grace on noin nelikymppinen poliisimies, jonka vaimo Sandy on kadonnut kuin tuhka tuuleen yhdeksän vuotta aiemmin. Ymmärsin, että aiemmissa osissa on jo aihetta sivuttu, ja tässä kirjassa Grace saa vihjeen, että hänen vaimonsa on nähty Münchenissä. Kesken murhatutkimuksenkin tutkinnanjohtaja lähtee vihjeen perässä Saksaan päiväksi. Ryntäily on pilata uuden, juuri kukoistukseen puhkeamassa olevan rakkaussuhteen.

Kaunis ja rikas edustusrouva Katie Bishop löytyy luksustalonsa makuuhuoneesta alastomana ja kuristettuna kaasunaamari kasvoillaan. Onko kyseessä murha vai pieleen mennyt seksileikki? Katien aviomies Brian Bishop tavoitetaan golfklubiltaan pelaamasta elämänsä parasta golfkierrosta. Mies tuntuu murheen murtamalta kuullessaan tapahtuneesta eikä voi käsittää, kuka olisi voinut haluta murhata hänen vaimonsa. Poliisi suhtautuu menestyvään liikemieheen alusta saakka epäluuloisesti, vaikka tämän alibi tuntuu olevan kunnossa.

Lukija saa seurata myös murhaajan toimia ja ajatuksenjuoksua alusta alkaen. Käy nopeasti ilmi, ettei uhreja valita umpimähkään, vaan naiset liittyvät Brian Bishopiin tavalla tai toisella. Lopulta myös Roy Grace alkaa raivostuttaa sadistista murhaajaa, ja seuraavaksi uhriksi valikoituu Royn uusi rakkaus.

James pyörittää kuviota piinaavasti. Verkko kiristyy murhaajan mutta samalla myös seuraavan uhrin ympärillä, aika on tiukoilla ja poliisi ehkä sittenkin hakoteillä. Lukijakaan ei oikein saa varmuutta siitä, onko Bishop sittenkin itse murhaaja vai ei. Onko miehellä muistiongelmia vai jakautunut mieli? Lisätodisteita Bishopin syyllisyydestä putkahtelee tasaiseen tahtiin, mutta samalla murtuvat poliisin rakentamat aikajanat. Miten mies on voinut olla kahdessa paikassa samaan aikaan?

Roy Grace on ihan mukavan oloinen kaveri. Vaimon katoaminen on tietysti trauma, joka ei jätä miestä rauhaan, mutta uusi rakkaus on siis tässä kolmannessa kirjassa jo hyvällä alulla. Miehellä ei ole alkoholiongelmaa eikä muitakaan tyypillisiä dekkarisankareiden pulmia, hankalaa esimiestä lukuun ottamatta. Poliisina Grace on huolellinen mutta ei poikkeuksellisen persoonallinen työtavoissaan. Hän on hyvä esimies ja reilu kaveri työtovereilleen.

James siis rakentaa juonen huolella piinaavan jännittäväksi, ja myös henkilökuvaus toimii. Ainoa kerronnassa ärsyttävä piirre on Jamesin tapa kuvata jokaisen tarinaan piipahtamaankin tulevan henkilön ulkonäköä huolella vaatetusta, kampausta ja kasvonpiirteitä myöden. En tiedä, mikä tällaisessa tyylissä minua oikein riepoo, mutta kiinnitin samaan huomiota myös suomalaisen Sebastian Lindellin kirjoissa. Ehkä syy on, että turha informaatio alkaa rasittaa. Mitä merkitystä on, minkä väriset housut ja paita on postinkantajalla? Varsinkin, kun postinkantaja vain tuo kirjeen eikä liity tarinaan mitenkään muuten? (Esimerkki omaa keksintöäni.)

Peter James on toiminut pitkään elokuvakäsikirjoittajana ja tuottajana, ja hänellä on laaja kirjallinen tuotanto. Roy Grace -sarja on ollut huippusuosittu ja sitä on käännetty kymmenille kielille. Suomessa Jamesin kustantaja on Minerva ja teoksia ovat kääntäneet Leena Mäntylä ja Maikki Soro.

Roy Grace -dekkareita on ilmestynyt tähän mennessä yhdeksän, ja Minerva on hienosti suomennuttanut kirjat ripeästi ja niinpä suomennokset ovat nyt ajan tasalla alkukielisten teosten kanssa.

Peter James: Kuolema ei riitä (Not Dead Enough)

Suom. Leena Mäntylä. Minerva 2011. 497 s.

Lainattu kirjastosta.

Roy Grace -sarja:

Kuoleman kanssa ei kujeilla

Kuolema katsoo kohti

Kuolema ei riitä

Kuolema peittää jäljet

Kuolema ei käy kauppaa

Kuolema kulkee kannoilla

Kuoleman koura on kylmä

Kuolema kulkee kulisseissa

Kuoleman kello käy

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Yksityisetsivä, kreivitär Arianna de Bellis tuntuu jo olevan kiinteä osaa kesänviettoani. Juhannuksen jälkeen suljin kannet kolmannesta italialais-suomalaisen Ariannan tutkimuksista kertovasta dekkarista Villa Sibyllan kirous. Tällä kertaa tunnelmani olivat aikaisempia ristiriitaisemmat. Kirja vaikutti jotenkin kovin synkältä ja mustalta. Miten tässä näin kävi?

Olen aiemmissa sarjaa käsittelevissä teksteissäni (linkit tekstin alalaidassa) ruotinut ’suhdettani’ sarjan kirjoittajaan, Italiassa asuvaan suomalaissyntyiseen kirjailijaan Vera Valaan, joten en enää sen kummemmin palaa siihen (terveisiä toki sinne Italiaan!). Tekstini paljastaa myös jotain aika olennaista aiemmista Arianna-sarjan osien juonista, ja koska sarja kannattaa lukea järjestyksessä, en suosittele lukemaan tätä pidemmälle, jos aiemmat osat ovat edelleen lukematta ja sarja kiinnostaa.

Arianna on piristävän persoonallinen yksityisetsivä. Nuori ja kaunis nainen on rikas leski, joka suruaan lievittääkseen pestautui serkkunsa Ermeksen yksityisetsivätoimistoon. Psykologian opinnot ovat gradua vaille valmiit, kuten on tapana sanoa. Arianna liikkuu Rooman seurapiirieliitin keskuudessa kuin kala vedessä, onhan hänen rakastettunsakin Italian ulkoministeri. Kuitenkaan Arianna ei oikein tunnu kerman keskuudessa viihtyvän. Hän kaipaa kotielämää ja lapsia. Aviomies kuoli auto-onnettomuudessa, jossa Arianna myös menetti syntymättömän lapsensa.

Ariannalla on merkillinen menneisyys. Hänen nuoruudestaan on pyyhkiytynyt kolme vuotta, joiden aikana hän oli kadoksissa ja joista hän ei käytännöllisesti katsoen muista mitään. Vain hämäriä aavistuksia pelottavasta El Lobosta, miehestä, nousee vähittäin muistin pintaan. Edellinen osa päättyi karmivaan kohtaukseen, jossa Arinna ja kuolleena pidetty mies kohtasivat autiolla rannalla. Menneisyys ei siis jätä sankaritarta rauhaan, vaan palaa uhkaavana.

Villa Sibyllan kirous sisältää toki murhatutkinnan. Upean huvilan omistajatar Katia Levrini on Ariannan etäisiä tuttavia ja pyytää epätoivoissaan Ariannan apua. Katia on suuren Elles-pankin johtajan Lorenzo Levrinin puoliso ja pienen lapsen äiti. Onnen ovat särkeneet uhkaavat nimettömät kirjeet. Uhkaa lisäsi ryöstö, jonka yhteydessä Katian mies ampui toisen rikollisista. Toinen, tunnistamattomaksi jäänyt mies pääsi pakoon. Liittyvätkö kirjeet jotenkin tähän pieleen menneeseen ryöstöön? Onko Katia oikeasti vaarassa?

Levrinin perhekuviot ovat monimutkaiset. Taloudessa asuu paitsi pariskunta lapsensa kanssa myös Lorenzon aikuinen poika edellisestä avioliitosta, Lorenzon sisar, joka hoitaa lasta, sekä entisen vaimon sisar, joka toimii jonkinlaisena perheen sihteerinä. Lisäksi on vielä siirtolaistaustainen taloudenhoitajatar ja hänen puutarhurimiehensä. Kun Arianna raaputtaa pintaa, käy ilmi, että aika monella voisi olla motiivi murhata Katia. Myös Lorenzon entiseen vaimoon Giuliaan tuntuu liittyvän jokin musta salaisuus.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Lorenzo ja Katia Levrini liittyvät salaperäiseen Legio Sacrorumiin ja sen harjoittamaan muinaiseen mithrakulttiin. Mistä Legio Sacrorumissa oikein on kyse, kiinnostaa kovasti myös Ariannaa. Ainakin pelissä ovat todella suuret ja kansainväliset rahat. Mukaan sotkeutuu myös järjestäytynyttä rikollisuutta, joka koettaa nostaa pitkästä aikaa päätään Roomassa. Liikkeellä on psykopaatteja ja huumehörhöjä, eikä nenäänsä toisten asioihin työntävä aatelisnainen todellakaan ole turvassa. Lisäksi Ariannan ja hänen rakastajansa menneisyyden arvoitukset sekä Levrinin perheen asiat alkavat kummallisen pelottavasti kietoutua yhteen.

                                                                                   

Villa Sibyllan kirouksessa on paljon materiaalia. Kaksi juonilinjaa eli Ariannan omaan menneisyyteen liittyvät arvoitukset sekä vain tässä kirjassa tutkittavana oleva rikostapaus yhdistyvät, mutta vasta pitkällisen ja toiminnantäyteisin kerronnan jälkeen. Ariannan menneisyyttä raotetaan nyt enemmän kuin aiemmissa kirjoissa yhteensä, mutta vieläkään mitään ratkaisevaa ei paljastu. Ilmaan jää runsaasti kysymyksiä, eli jatkoa on luvassa. Loppukoukku on jälleen melkoinen!

Ihastuin Arianna-sarjan aloitusosan kepeyteen. Siinä tuntui olevan mukana ripaus chic litiä, paljon aurinkoa, sopivasti huumoria, flirttailua sekä romantiikkaa ja viehättävä Italia tuoksuineen, väreineen ja makuineen. Villa Sibyllan kirous on kaukana tästä kepeydestä. Arianna on ahdistunut ja peloissaan. Hän ei uskalla olla rehellinen rakastajalleen Bartolomeolle, ja mitä kauemmin salailu kestää, sitä ahdistuneemmaksi Arianna muuttuu. El Lobo putkahtelee pelottavasti Ariannan elämään, ja hetken jo ajattelin, että Arianna on sekoamassa. Oikeastaan on ihme, että hän ei ole seonnut. Paineet ovat aivan mielettömät salaisuuksien ja uhkien ristivedossa, jossa nainen elää päivästä toiseen.

Kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu olevan iloinen ja onnellinen, ei edes Angelo. Huumori on kirjasta kaukana. Ruokaa toki syödään, ja nopea suklaakakkukin jossakin välissä pyöräytetään, mutta mistään nautinnoista ei ole tietoakaan. Kaunista Roomaa kuvaillaan, mutta se ei oikein houkuttele puoleensa, kun raiskaajia ja tappajia vilisee valloillaan. Miten tässä nyt näin pääsi käymään?

Kirjailija ja kolumnisti Vera Vala on vuosia asunut Italiassa. Väistämättä etäisyys suomen kieleen alkaa näkyä, ja mielestäni se näkyy Villa Sibyllan kirouksessa. Voisi olettaa, että ulkosuomalaisen kirjailijan kohdalla kustantaja panostaisi kielentarkastukseen enemmän. Esimerkkinä mainittakoon termi ’poliisisuojelu’, jolla siis tarkoitetaan, että poliisi suojelee esimerkiksi todistajaa tai mahdollista uhria. Sana esiintyy kirjassa ainakin muodoissa ’poliisinsuojelus’, ’poliisisuojelus’ ja ’poliisisuojelu’, joista viimeistä pitäisin oikeimpana. ’Suojelus’ perusmuotona ei sovi oikein tähän yhteyteen. Sanonta ’asettaa jalustalle’ kuulostaa oudolta, kun jalustasta tuleekin ’alusta’. Kyse on kosmetiikasta, toki, ja oikoluvun pitäisi tässä olla tarkkana. Kiireestä kertonee taas se, että yhden sivuhenkilön nimi on vuoroin Minelli, vuoroin Mancini samalla aukeamalla.

Hmm. Jutustani saa nyt kovin negatiivisen kuvan. Viihdyin kyllä mukavasti Ariannan matkassa, mutta toivoisin todella, että hänelle seuraavassa osassa olisi luvassa jo jotakin mukavaakin vaihteeksi. Liikaa en haluaisi Ariannan suuntaavan Dan Brown -tyyliseen maailmanpelastamiseen, mutta kenties sekin tässä jossain vaiheessa vielä pelastuu.

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Gummerus 2014. 426 s.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Arianna de Bellis tutkii -sarja:

Kuolema sypressin varjossa

Kosto ikuisessa kaupungissa

Amman lukuhetkestä löytyy hyvä linkkilista Villa Sibyllan kirouksen blogiarvioihin, samoin Vera Valan omasta blogista.

Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa

Reippaat kolme vuotta jatkuneen kirjabloggaajan ”urani” aikana olen ehtinyt kokea monenlaista mukavaa, kuten saanut tutustua mahtaviin tyyppeihin eli toisiin kirjabloggaajiin. On ollut myös mielenkiintoista seurata, mitä kaikkea kirjablogeista ja bloggaamisesta on seurannut joillekin ”kollegoista”. Jotkut ovat näiden vuosien aikana kirjoittaneet ja julkaisseet kaunokirjallisen teoksen, toiset taas ovat kunnostautuneet tietotekstirintamalla. Kirjoittaminen on muuttunut ainakin osittain työksi, tai ainakin siten virallisemmaksi, että tekstit on painettu kirjan muotoon tai julkaisun sivuille.

Vuosi sitten pitelin käsissäni bloggaajaystävieni Katja Jalkasen (Lumiomena) ja Hanna Pudaksen (Kirjainten virrassa) kirjablogikirjaa Rivien välissä, joka on yksi konkreettinen esimerkki siitä, mihin kirjabloggaaminen saattaa johtaa. Blogimaailman yhteisöllisyydestä kirjoitetaan Rivien välissä -teoksessa paljon, eikä yhteisöllisyys ainakaan ole vuoden mittaan vähentynyt. Siitä taas on konkreettinen todiste hiljattain painosta putkahtanut Linnasta humisevalle harjulle -teos, jossa Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen esittelevät kirjabloggaajien äänestämät 50 parasta kirjaa. Myös Savolainen on pitkän linjan kirjabloggaaja Amman lukuhetki -blogista.

Tekijät avaavat teoksen syntyideaa kirjan esipuheessa. Alkuaan idea putkahti esiin Kirjakantti-tapahtumaa suunniteltaessa, kun kirjabloggaajilta pyydettiin tapahtumaan ’rohkeaa tempausta’. Tästä idea lähti jalostumaan ja jatkokehittyi lopulta kirjaksi asti. Amman lukuhetki -blogissa järjestettiin kaksivaiheinen äänestys maailman parhaiden kirjojen löytymiseksi. Ensimmäinen vaihe oli kaikille avoin, eli ehdokkaita varsinaiseen äänestykseen saivat antaa kaikki, jotka vain blogiin sattuivat löytämään. Alustavaan listaan saatiin yli 500 ehdotusta vaikuttavista kaunokirjallisista teoksista. Näistä sitten kirjabloggaajat saivat äänestää kolmea suosikkiaan, joita ei onneksi tarvinnut laittaa paremmuusjärjestykseen.

Olen innokas listaihminen ja olen omassa blogissanikin esitellyt monenlaisia suosituslistoja, mutta tälle äänestykselle en oikein ollut lämmetä. Tehtävä tuntui ja tuntuu edelleen ylivoimaiselta. Mistä voin tietää, mikä kirja on ollut juuri minulle vaikuttavin lukukokemus? Olenhan aivan eri ihminen nyt kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Muisti on petollinen kaveri. Maailmakin tässä muuttuu, ja kirjallisuus. Osallistuin sitten kuitenkin, koska äänestäminenhän on kansalaisvelvollisuus, tässä tapauksessa kirjabloggaajavelvollisuus. Olen hukannut onnistuneesti sähköpostin, jolla ääneni annoin, enkä ole enää varma, mitä kirjoja sitten lopulta äänestin. Ainakin viiden kovimman kärkiteoksen kesken jouduin arpomaan. Onneksi mistään kovin lopullisesta asiasta ei kuitenkaan ole kyse, kuten tekijätkin huomauttavat. Jos lista laadittaisiin nyt, se olisi todennäköisesti ainakin osittain erinäköinen.

Äänestys oli lopulta kärjen osalta hyvin tiukka, sillä ensimmäisen ja toisen sijan välinen ero oli vain yksi ääni. Tekijät eivät paljasta äänimääriä tms. seikkoja, vain tulokset. Teokseen on otettu 50 parasta kirjaa, mutta paremmuusjärjestys on kuulemma selkeä vain kymmenen parhaan osalta. Sen jälkeen on paljon samoja pistemääriä saaneita, joten paremmuusjärjestys on todellakin vain viitteellinen.

Kirja on mainio kirjavinkkauskirja. Idea myötäilee Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen teosten Lukukirja ja Aloittamisen taito ideoita. Kirjan esittely aloitetaan sitaatilla, minkä jälkeen seuraa tietoa kirjasta, sen juonesta ynnä muusta ja yleensä myös kirjailijasta ja kirjan vastaanotosta lyhyesti. Loppuun on liitetty vinkkejä, mistä voi etsiä lisätietoa sekä suositus, kenelle kirja erityisesti sopii. Esittelyjen laajuutta ei ole tiukasti säädelty, vaan ne vaihtelevat hieman tilanteen mukaan parista neljään sivuun. Tekstit ovat pääosin sujuvia ja mielenkiintoisia, ja tutuista kirjoista lukeminen on hauskaa. Oli pakko jarrutella itseään, sillä kirjan idea menee mielestäni osittain piloille, jos sen ahmaisisi nopeasti. Oli hyvä hieman pysähtyä kunkin esittelyn äärelle ja vertailla omia muistikuvia kirjoista. Kaikkia en toki ole lukenut, mutta muualta ja muuten tuttuja ovat kaikki viisikymmentä. Kyseessä on siis todellinen klassikkokavalkadi.

50 parasta kirjaa vuoden 2014 keväällä kirjabloggaajien mielestä ovat:

50. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Runoteos, jota en ole lukenut mutta toki tiennyt olen kirjasta ja sen merkityksestä.

49. Yann Martell: Piin elämä

Kirja löytyy hyllystäkin, mutta on edelleen lukematta. Lumouduin kirjasta tehdystä upeasta elokuvasta! Hieno, vavahduttava tarina, ja mitkä maisemat!

48. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Upea kirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille.

47. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Klassikko, joka on edelleen lukematta. Osia elokuvasta lienen nähnyt. Tarina tuttu useista yhteyksistä vuosikymmenten varrella.

46. George Orwell: 1984

Luin teoksen hyvin nuorena lähellä nimen vuosilukua. Aika vähän taisin saada kirjasta irti. Elokuvankin lienen nähnyt. Uusi lukukerta ei olisi pahaksi.

45. James Joyce: Odysseus/Ulysses

Saarikosken käännös löytyy jopa omasta hyllystä, mutta en edelleenkään usko, että tätä tulen koskaan lukemaan.

                                          

44. Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Loistava kirja, johon uppouduin ja johon ihastuin. Oates päätyi tämän kautta suosikkieni laajaan joukkoon!

43. William Golding: Kärpästen herra

Koulujen lukulistalla edelleen, ja tokihan tämänkin olen joskus nuorena lukenut ihan vapaaehtoisesti. Muistan kokemuksen varsin ahdistavaksi. Pitäisi kerrata.

42. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

Koska olen ehdoton ja vannoutunut TSH-fani, on tämäkin luettu ja omaksi omille lapsille ostettu. Elokuvatkin olemme yhdessä katsoneet jo lähes aikuisten lasten kanssa. Pakollinen asianharrastajalle.

41. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Rakastuin tähän! Upea, ihana kirja. Sen jälkeen valitettavasti Hustvedt ei ole onnistunut samanveroisesti lumoamaan.

40. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Uhh, pitäisi lukea. Olin lapsi kirjan ja siitä tehdyn elokuvan kohuaikaan, enkä ole varmaan elokuvaakaan kokonaan katsonut. Aihepiiri kiinnostaa kyllä.

39. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Lukemisesta on jo kaksi vuosikymmentä, mutta muistan vaikuttavan, verkkaisen kerronnan tehneen suuren vaikutuksen. Myös elokuva hieno!

38. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Luin kirjan hyvin nuorena. Evääksi sain varoittelua, että kirja sitten itkettää. En itkenyt kirjan äärellä, vaan nautin kovasti tarinasta. Kun sitten ystäväni kanssa kävimme katsomassa tämän elokuvan teatterissa, itkin vuolaasti, kuten joka kerta sittemmin elokuvaa katsoessani. Työn takia olen elokuvaan perehtynyt enemmänkin, ja se on edelleen suosikkejani. Jatko-osaan en koskisi mistään hinnasta, pyhäinhäväistys!

37. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Olen elänyt Lindgrenin kyllästämää lapsuutta. Veljeni Leijonamielen ilmestyessä olin jo toisella kymmenellä, ja muistan kirjan tehneen suuren vaikutuksen erilaisena Lindgreninä. Kyseessä oli myös johdatus fantasiakirjallisuuteen, vaikka en tietenkään sitä silloin älynnyt. Nautin vain loistavasta, jännittävästä, pelottavasta tarinasta. En myöskään osannut pitää pahana kuolemaa, jota kirjassa käsitellään. Sittemmin olen useasti kyynelehtinyt kirjan äärellä, muun muassa lukiessani sitä omille lapsilleni, jotka rakastivat kirjaa yhtä lailla kuin äitinsä.

36. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Idea ei ole sytyttänyt toistaiseksi.

35. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Kyllä ei olisi voinut listalta jäädä pois!

34. Victor Hugo: Kurjat

Klassikkojärkäle, joka on edelleen kesyttämättä.

33. Tove Jansson: Taikatalvi

Lapsena luettu lukuisia kertoja ja löytyi siis omasta hyllystä. Tänä keväänä olen kuunnellut Muumi-tarinoita äänikirjoina, myös tämän. Kirjat avautuvat aikuiselle aivan toisin kuin lapselle. Hienoja kirjoja, suosittelen kokeilemaan.

32. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Ensikosketus on omilta lukioajoilta, ja taidetaan tätä pienoisromaania edelleen luettaa kouluissa. Eikä syyttä, sillä pieni kirja pitää sisällään suuren tarinan ja paljon viisautta. Uudelleen lämmittelin tämän kokemuksen äänikirjana. Hieno niinkin.

31. Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Dekkareiden ehdotonta kermaa, huippulaatua. Ohittamaton! Vetoaa aina uusiin lukijasukupolviin.

30. Minna Canth: Anna Liisa

Canth on vanha rakkauteni, kirjailija- ja naisidolini. Anna Liisa on synkeä suosikkini hänen teostensa joukossa. Olen lukenut näytelmän, olen katsonut elokuvaversiot useaan kertaan ja nähnyt erilaisia näytelmätoteutuksia. Edelleen vetoaa ja vaikuttaa.

29. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Tämän olen lukenut pariin kertaan, mikä jo itsessään kertoo paljon. Ohittamaton dekkarifanille.

28. Ulla-Lena Lundberg: Jää

Mikä luonnonolosuhteiden kuvaus! Voi, miten itkin!

27. John Irving: Ystäväni Owen Meany

Kyseinen Irving ei ole suosikkini, mutta kestäisi kenties uudelleen lukemisen?

26. Lionel Shriver: Poikani Kevin

Tätä kirjaa en taida pystyä lukemaan.

25. L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Lähes puhki luettu kappale lapsuudesta vielä tallessa. Koko suomennettu sarja hankittu hyllyyn.

24. Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Hieno pienoisromaani kiinnostavasta aiheesta. Ollikaisen seuraavaa kirjaa odottelen!

23. Leo Tolstoi: Anna Karenina

Kirjan olen jälleen kovin nuorena, ajat sitten lukenut. Elokuva ja Turun kaupunginteatterin massiivinen näytelmä ovat palauttaneet tarinan mieleen sittemmin.

22. Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Tämän olen lukenut ja viihtynytkin kauhistellessani kaameita ihmiskohtaloita ja sietämätöntä julmuutta, mutta minusta kirjan pilasi sen siirappimainen ja epäuskottava loppu. En ole muuta Hosseinilta sitten lukenutkaan.

21. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Suurimpia rakkauksiani. Kirja, joka pitää sisällään kaiken. Tätä taisin äänestää. Suosittelen myös äänikirjaa.

20. Louisa M. Alcott: Pikku naisia

Kuten Anna-sarja, tämäkin puhkiluettuna omassa hyllyssä. Kyynelehditty myös elokuvamuodossa.

19. Michael Cunningham: Tunnit

Elokuva avasi äänikirjaversion tästä hieman hankalasta romaanista. Mielenkiintoinen.

18. Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Ronja ilmestyi hieman myöhässä minulle, mutta olen toki kirjan lukenut ja lapsille hankkinut. Teatteri- ja elokuvaversiot myös tuttuja.

17. Haruki Murakami: Kafka rannalla

En oikein ole vielä päässyt Murakamin kyytiin, mutta tämä on lukulistalla.

16. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi

Kirja on niin tuttu, että en ole varma, olenko lukenut sen vai en. Lapsilla on kuitenkin kirja hyllyssään, joten todennäköisesti.

15. Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Kähköstä en lakkaa ylistämästä. Olen lukenut koko Kuopio-sarjan. Jos kaipaa kunnon historiallista romaania, loistavaa ajankuvaa ja hyvin pohjustettuja henkilöitä, suosittelen!

14. John Irving: Carpin maailma

Irving-suosikkejani, jonka elokuvaversioon olen rakastunut. Useakaan katselukerta ei pilaa tarinan lumoa.

13. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Kuten Taikatalvi, myös tämä luettu joskus lapsena ja tänä keväänä kuunneltu äänikirjana. Upea.

12. Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Sanattomaksi vetää. Aika velikultia.

11. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Olen lukenut tämän opiskeluaikoina, enkä muista, että olisi tehnyt kummoistakaan vaikutusta. Uusi lukukerta ei olisi pahitteeksi?

10. Leen Krohn: Tainaron

Jotenkin jäänyt välistä.

9. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Kirja ja elokuva nautiskeltu useaan otteeseen. Myös Rhysin Siintää Sargassomeri luettu.

8. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Ahh, ohittamaton! Westö on suosikkejani, ja tämä hänen toistaiseksi parhaansa.

7. Sofi Oksanen: Puhdistus

Vaikutuin heti ilmestymisen jälkeen. Rankka. En halua katsoa elokuvaa, näytelmä ja ooppera kiinnostaisivat.

6. Emily Brontë: Humiseva harju

Syksyn musikaaliin jo liput varattu! Hurja, synkkä, lumoava!

5. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Kenties huutavin aukko kirjallisessa sivistyksessäni…

4. J. R. R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta

Kenties äänestin tätä? Suuri kirjarakkauteni, löytö teini-iässä. Luettu useaan kertaan, myös elokuvat katsottu monesti.

3. Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen

Mahtava lukujärkäle, uskomaton romaani! Pariin kertaan olen lukenut kirjan, ja silti äänikirja vei mennessään niin, että olen päättänyt kuunnella sen vielä uudelleen.

2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Kirjan olen lukenut vasta elokuva- ja tv-sarjaversioiden katselun jälkeen, mikä hieman pilasi tunnelmaa. Henkilöt eivät millään tahtoneet karistaa yltään näyttelijöiden kasvoja ja puhetapaa. Silti kirja kannattaa ehdottomasti lukea, koska se avaa aivan uusia nyansseja tarinaan.

1. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Olinpa iloinen, että tämä sentään veti tiukassa kisassa voiton. Kirja, joka on jo instituutio. Mikään elokuvasovitus ei kykene tästä raaputtamaan kuin pintaa. Jos suomalainen lukee vain yhden kirjan elämässään, toivon, että se on tämä.

Kuten huomasitte, en malttanut olla sörkkimättä listaa omilla kommenteillani. Ilokseni huomasin, että luettuna kirjoista on peräti 38 kappaletta, ja ne on merkitty tummennuksella listaan. Joistakin olen jopa blogannut, ja niihin vie linkki. Mitään suuria yllätyksiä minun mielestäni listalla ei ole.

Tätä juttua suunnitellessani mieleeni palautui Juhani Niemen tietoteos Suomalaisten suosikkikirjat, jossa Niemi listaa eniten painettuja suomalaisia kaunokirjallisia teoksia ja tekee myös analyysia siitä, mikä nostaa teoksen suosituksi:

Mikä on suosikkikirjan, steadysellerin, resepti? Ei liene yllätys, että mitään yhtä selkeää kaavaa ei ole olemassa. Mutta kyllä Niemi vetää aineistostaan joitakin johtopäätöksiä.

Ensinnäkin hyvä, vastaanottajan hallittavissa oleva tarina on eduksi. Juonen ei siis kannata olla kovin monimutkainen. Tästä hyvä esimerkki on Seitsemän veljestä. Juonikaavahan on todella yksinkertainen. Kovin kummoista juonta ei ole Täällä Pohjantähden alla -romaanissakaan, jos vähän raaputetaan tapahtumia päältä pois.

Henkilökuvauksen sen sijaan on oltava mieleen jäävää. Originelliin tyyppiin pitää pystyä yhdistämään riittävän yleispätevää ja mielikuvitukseen vetoavaa myyttistä alkuhämärää, kuten Niemi asian ilmaisee. Yhteiskunnalliseen rakennemuutokseen kytkeytyminen on henkilölle myös eduksi.

Paras edellytys steadyselleriksi pääsemiselle on julkaisu murros- tai kriisikaudella. Kirjallisuuden kysyntä kasvaa todistetusti kriisiaikoina, ja sen merkitys koetaan samaan aikaan yhteiskunnassa tärkeäksi. Hyötyä on myös eeppisestä muodosta. Se taas johtaa siihen, että tietty realistisuus näyttää olevan yhteistä steadysellereille. Tyylilajeja saa kuitenkin maltillisesti sekoittaa, se voi jopa olla eduksi. Liiallinen idealismi ja siihen liittyvä korostunut eettisyys voi olla haitaksi siksikin, että se on usein aikaansa sidottua. Huumori on vahvoilla.

Keskimääräisen maun myötäily koituu myös nopeasti tuhoksi, jos tavoittelee kestosuosiota. Vastavirtaan kulkeminen ja rehellinen totuudellisuuteen pyrkiminen taas ovat selvästi eduksi. Niemi määrittelee tämän todellisuusilluusioksi, joka vallitsee suosituimmassa suomalaisessa kirjallisuudessa. Imitaation estetiikaksi kutsutaan lukutapaa, jossa ”sanat vastaavat maailmaa”. (Lainaus omasta kirjoituksestani Niemen kirjasta.)

Jos näiden Niemen kriteerien valossa katsoo vaikkapa kymmenen parhaan kirjan listaa, ei ole vaikea huomata, että varsin monen teoksen kohdalla edellytykset täyttyvät: eeppinen muoto, henkilökuvauksen korostuminen, selkeä juonirakenne, yhteiskunnallinen murros, realistisuus, huumori.

Vielä pari huomiota itse teoksesta eli Linnasta humisevalle harjulle. Nautin siis kovasti kirjan lukemisesta, ja pidän sen ideaa hienona. Oman kappaleeni säilytän mieluusti hyllyssä ja tulen siihen varmasti vielä usein palaamaan, kun haluan kerrata asioita tutuista kirjoista.

Valitettavasti kirjan viimeistelyssä on hieman toivomisen varaa. Tekstiin on jäänyt oikolukuvirheitä, kuten puuttuvia sanoja tai sanan taivutuksen unohtumisia. Myös selkeitä oikeakielisyyslipsahduksia poimin, kuten että kirjan nimi Täällä Pohjantähden alla on viimeisessä artikkelissa lähes johdonmukaisesti kirjoitettu muodossa Täällä pohjantähden alla.

Kiire näkyy myös muutamissa artikkeleissa tyyliseikkojen muodossa. Esimerkiksi Kafka rannalla -teosta esittelevässä artikkelissa lainataan samaa kohtaa teoksesta kahdesti. Varmasti laajasta romaanista olisi löytynyt kaksi erilaistakin lainausta, toinen aloitukseen ja toinen sitten tekstiin analysoitavaksi. Muutamissa muissakin artikkeleissa on toistoa jonkin verran.

Olen myös tiennyt, että Joycen Odysseusta/Ulyssesta pidetään hankalalukuisena, mutta hieman jo pisti hymyilyttämään, kun kolmisivuisessa artikkelissa toistuu sana haaste seitsemän eri kertaa, eri muodoissaan tosin: --teos, jota pidetään---lukijansa haastavana kirjana; kieli ja rakenne vaihtelevat tyylillisesti, mikä haastaa lukijan keskittymisen; Joycella oli haasteita saada romaaninsa julkaistua; ---pieni este lukusuoritukselle, jonka läpivieminen voisi olla haasteellinen Paavo Väyrysellekin (Tuomioja); Ulysses haastaa niin kokonsa ---; kieleltään U. on siinä määrin haastavaa luettavaa; Joycen tajunnanvirran seuraaminen voi olla paikoin haastavaa. Huh, haastavaa on, uskotaan!

Hieman kummastelin myös, millaista enää onkaan ’eleettömän vähäeleinen’ näytteleminen (suolapatsastelua?), tai eikö vanha hyvä ’onneton’ enää kelpaa ’onnellisen’ vastakohdaksi (käytetään merkillistä yhdistelmää ei-onnellinen).

Mietin pariin otteeseen myös, kuinka paljon on sopivaa paljastaa selkeän klassikonkin juonesta. Kuten tuosta omasta kommentoidusta listastanikin käy ilmi, tarinat ovat tuttuja, vaikka kirjaa ei olisi lukenutkaan. Silti kavahdin muutaman kirjan kohdalla juonen perinpohjaista läpikäyntiä, kuten Veljeni Leijonamielen ja Tuulen viemän osalta. Kummassakin keskeiset juonenkäänteet paljastetaan loppuratkaisuja myöten sumeilematta. Minuahan se ei haittaa, mutta jos nuo helmet kuitenkin vielä odottavat (nuoren) lukijan lukupinossa, olisi osa lukuiloa kenties mennyttä. Ehkä. Ylipäätään juonipaljastuksia kirjassa tehdään maltillisemmin.

Näistä pikkumaisista nillittelyistäni huolimatta virtuaalivilkutukset Katjalle ja Ammalle! Linnasta humisevalle harjulle on jälleen näyttö siitä, mihin kaikkeen yhteisöllisyyden voimalla voidaan saada ainakin alkusysäys!

Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa

Avain 2014. 260 s.

Ostettu itselle.

Kirjasta muualla:
Tuijata-blogissa analysoidaan Jalkasen ja Savolaisen kirjoitustyyliä ansiokkaasti. Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja oli alkuun skeptinen kirjan suhteen, mutta antautui täysin. Jaan ajatuksen hitaasta luennasta. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile on sattumalta lukenut listalta myös 38 kirjaa!

.

Toimittaja Nadja Nowakin kesäkirjasuositukset

Harmillisen vähän televisiosta tulee kirjaohjelmia ja vieläkin vähemmän ehdin niitä katsoa. Ehdoton helmi vähäisen tarjonnan joukossa on kuitenkin Ylen Aamu-tv:n yhteydessä viikoittain lähetettävä Aamun kirja, jossa toimittajat Nadja Nowak ja Seppo Puttonen haastattelevat kiinnostavia ja ajankohtaisia kotimaisia kirjailijoita. 10–15 minuutin ohjelmassa ehditään puhua yllättävän paljon asiaa. Huolellisesta valmistelusta kertoo myös, että molemmat toimittajat ovat lukeneet kulloinkin käsiteltävän kirjan.  Myös haastateltavat on valittu huolella ja herkällä korvalla. Ohjelmasta paistaa kauas ennen kaikkea rakkaus kirjoihin ja kirjallisuuteen. Nowak ja Puttonen ovat valloittavan innostuneita asiastaan, ja tunne välittyy katsojallekin. Tulee himo tarttua kirjaan, nyt, heti!

Ainakaan minä en pysty katsomaan kyseistä ohjelmaa sen varsinaisena lähetysaikana, koska käyn päivätyössä, mutta pelastuksena on Areena, jossa kaikki sarjan ohjelmat ovat edelleen katsottavissa. Muutenkin on mukavaa palata ohjelmaan, kun on itse ehtinyt käsitellyn kirjan lukea, sillä silloin siitä saa tietysti enemmän irti. Esimerkiksi Kultarinnasta kirjoitettuani etsin Anni Kytömäen haastattelun Areenasta, ja oli hauskaa vertailla, kuinka samanlaisia tunteita kirja oli toimittajissa nostanut kuin minussa itsessäni.

Tuota Kytömäen haastattelua etsiessäni tulin katsoneeksi myös uusimman osan ohjelmasarjasta. Kesän kunniaksi (tai kesälomien takia?) ohjelman formaatti poikkeaa tavanomaisesta, ja ohjelman ’vieraana’ onkin Nadja Nowak, joka esittelee pinon kesäkirjoiksi suosittelemiaan teoksia. Toimittajat osallistuvat oivallisesti keskusteluun, vaikka samoja kirjoja ei nyt olekaan luettu joukolla. Ilahduin Nowakin pinoa katsellessani, sillä kovin tutuilta kirjat vaikuttivat. Suositukset eivät siis ole mitään liian korkealentoisia tai -kulttuurisia. Joukossa on monenlaista.

Kevään kotimaisista uutuuksista Nowakin suosituksiksi nousevat ne samat kaksi teosta, joita itsekin ole monelle suositellut ja edelleen suosittelen lämpimästi, eli Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja Anni Kytömäen Kultarinta. Kumpikin on ällistyttävän hieno esikoisromaani ja kummankin lukeminen on ollut kevätkauden upeimpia lukukokemuksiani. Jos lukee vain muutamia kirjoja kesässä, näitä ei ainakaan kannata ohittaa. Kirjat sopivat kaikille, niin naisille kuin miehille, nuorille kuin vanhoille. Kultarinnan paksuutta ei kannata säikähtää, sillä teksti vetää mainiosti. Sekä Kinnunen että Kytömäki ovat olleet Aamun kirjan haastateltavina.

Kotimaisesta viihteestä Nowak suosittelee Kristiina Vuoren kolmatta romaania Disa Hannuntytär. Oivallinen suositus sikäli, että kyseinen teos on minulla parhaillaan äänikirjana kuuntelussa. Puolivälissä ollaan, ja sen perusteella vaikuttaa hyvinkin perinteiseltä historialliselta (nais)viihteeltä. Vauhdikas tarina, jossa juonitellaan ja himoitaan kilvan. Kirjasta tarkemmin myöhemmin, mutta vaikuttaa onnistuneimmalta vaikkakin vähiten omaperäiseltä Vuoren teokselta tähän asti. Näkijän tyttären ja Siipirikon olen esitellyt aiemmin, ja nekin sopivat hyvin riippukeinuseuraksi.

Kesällä Nowak lukee myös dekkareita. Suosituslistalle on päässyt Jarkko Sipilän uunituore Luupuisto. Sipilän tyyli ei aina ole oikein minulle maistunut, mutta olen kuunnellut uusimpia äänikirjoina, ihan hiljan sain loppuun edellisen Takamäki-dekkarin Valepoliisi. Sipilä on panostanut aiempaa enemmän henkilöidensä kuvaukseen, mikä on tehnyt hyvää teoksille. Luupuistokin siis lukulistalle! Toinen Nowakin suositus sen sijaan nostaa katkeran palan kurkkuuni: Leif G. W. Perssonin Pinokkion nenä. Ainoa kokemukseni monien kehumasta Perssonista on äänikirjaversio teoksesta Putoaa vapaasti kuin unessa. Herranen aika, miten piiiitkäveteinen! Pinokkion nenään siis tuskin tartun. Jos muutan mieleni Perssonin suhteen, löytyy omasta hyllystä kolme vielä lukematonta.

Käännöskirjojen pinossa Nowakilla nököttää lähes 900-sivuinen Donna Tarttin Tikli, jota edelleen odotan äitienpäivälahjakseni… Nowak kertoo muuten lukeneensa teoksen päivässä! Kaikki kolme toimittajaa jakavat kokemuksen, että Tarttin esikoiskirja Jumalat juhlivat öisin oli kaksikymmentä vuotta sitten todellinen elämys. Jaan saman tunteen! Hieman sekavat odotukset ovat Tiklin suhteen.

Siri Hustvedtin uutuudesta Säihkyvä maailma Nowak kertoo pitäneensä vähänlaisesti, mutta Hustvedt on suomalaisten (naisten) suosikki, joten kirja kannattaa esitellä. Rakastuin aikanaan Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -romaaniin, ja loput ovat olleet enemmän tai vähemmän laimeita siihen verrattuna. Tämä uusin ei ole edes lukulistallani. Kesälukemiseksi sopii kyllä Kesä ilman miehiä.

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty sen sijaan on hankinta- ja lukulistallani. Tosin edellisistäkin teoksista useimmat ovat lukematta. Aikanaan luin Tuoreen maan ja vakuutuin kerralla. Lahiri oli keväällä Tammen vieraana Keltaisen kirjaston 60-vuotisjuhlassa, ja kirjailija teki positiivisen vaikutuksen. Kirjan aihepiiri, siirtolaisuus, kiinnostaa myös jo itsessään. Samaa aihetta käsittelee NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet, joka sijoittuu Afrikkaan ja Yhdysvaltoihin.

Vartin ohjelman lopussa hyväulosantiset ihmiset ehtivät vielä puhua muistakin kirjoista, ja viimeisenä vinkkinä annetaan runokirjasuositus: Aulikki Oksasen Helise, taivas! sopii myös kesäluettavaksi. Kyseessä on kirjailijan tuotannosta poimitut valitut runot vuosilta 1964-2014.

Ihan kelpo listan Nowak on koonnut. Sen kesän aikana läpi lukemalla on saanut jo monenlaisia lukuelämyksiä! Mutta puuttuuko listalta jotain olennaista? Mitä kirjaa Sinä suosittelisit kesälukemiseksi?

                                               

Kirjasampo kyseli kuun alussa meidän kirjabloggaajien kesäkirjasuosituksia, kurkkaa!

Haluan myös toivottaa oikein hyvää juhannusta kaikille teille, 

jotka jaksatte blogiani lukea ja kommentoida! 

Anni Kytömäki: Kultarinta

Yhdistetään Kjell Westön, Eeva Joenpellon ja Sirpa Kähkösen lavean eeppinen historiallisen romaanin kerronta ja loistava henkilökuvaus ja lisätään siihen hyppysellinen kansanperinteestä ammentavaa maagista realismia sekä tarkkoja luontohavaintoja ja raikasta kielenkäyttöä. Siinä lyhykäisyydessään Anni Kytömäen Kultarinnan valmistusresepti. Kenties. Lisänä on aimo annos kirjallista lahjakkuutta ja rakkautta tarinankerrontaan.

Turhaan ei ole kirjamaailmassa kevään mittaan tästä romaanijärkäleestä innoittuneesti kuhistu, sillä se vei kertaheitolla sydämeni. Voin olla myös huojentunut. Mitään huolta ei suomalaisella kirjallisuudella ole, ainakaan proosalla. Sen ovat Tommi Kinnunen ja Kytömäki tänä keväänä todistaneet. En tosin kovin huolissani ole ollutkaan, mutta melkoinen esikoiskirjavuosi on kyllä menossa!

Kultarinta on järkäle, lähes 650-sivuinen. Usein huomaan purnaavani tällaisten kirjojen jälkeen, että tarinaa olisi ollut varaa tiivistää, joskus rutkastikin. Nyt en valita, päinvastoin, harmitti kirjan loppuminen. Kun tarina vie ja jää vielä loppupäästään mielikuvitusta kutkuttavasti avoimeksi, ei toivoisi kirjan ihan vielä päättyvän. Mietin lukiessani, että tässä romaanissa on aineksia ainakin kahteen teokseen, mutta kiitän kustantajaa, että mitään väkivaltaista leikkausta ei ole tehty. Lukija saa lukea Stenforsin perheen ja suvun tarinan niin kokonaisena kuin se nyt on mahdollista kertoa.

Romaani jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on isän eli Erik Stenforsin näkökulmasta ja Erikin suulla pääosin kerrottu. Näkökulma vaihtuu välillä jo Mallaan, Erikin tyttäreen, mutta silloin vaihdetaan ulkopuoliseen kertojaan. Malla-nimisessä hieman lyhyemmässä toisessa osassa roolit kääntyvät ja näkökulmia tulee yksi lisää, kun henkilögalleriaan lisätään Joel, metsän keskellä mökissään asustava punaorpopoika.

Kronologia on alkupuolella rikottu. Romaani alkaa kohtauksesta vuoden 1919 keväästä. Erik palaa kotikartanonsa tutulle kalliolle merenrantaan ainoana ajatuksenaan lopettaa kaikki, antaa itsensä ja mukanaan tuomansa vastasyntyneen tyttärensä yksinkertaisesti paleltua kuoliaaksi. Elämä tuntuu menettäneen kaiken merkityksensä, kun sairaalasta on tullut murheellinen viesti juuri synnyttäneestä vaimosta. Itsetuhoiset ajatukset kuitenkin tällä kertaa väistyvät, sen lukija tietää, sillä kirjan päähenkilöiden tarina on vasta alkamassa.

Palataan ajassa taaksepäin Erikin lapsuuteen suuren Aspholmin kartanon ainoana lapsena. Isä on vaikuttava ja äänekäs, dominoiva hahmo, senaatin virkamies ja kartanonisäntä, mutta ennen kaikkea liikemies, jolla on suuruudenhullujakin ajatuksia. Yksi näistä on päähänpinttymä rakentaa kartanolta oma rautatie merenrantaan seitsemänsadan hehtaarin laajuisten metsien tukkien kuljettamista varten.

Äiti taas tuntuu olevan hauras ja eteerinen, taiteellinen ja hieman haihattelusta innostuva, tietyllä tavalla heikko luonne. Aikuisena Erik pohtii vanhempiensa avioliittoa, jonka taustat lukijallekin jossain vaiheessa paljastetaan. Miksi kaksi niin täysin erilaista ihmistä on mennyt yhteen? Missä vaiheessa he ovat huomanneet, että eivät tunne toisiaan lainkaan? Vankin ihmissuhde Erikillä on taloudenhoitaja Hannaan, joka kulkee perheen rinnalla romaanin loppuun saakka. Hanna on horjumaton kallio, johon niin Erik kuin Mallakin voivat nojata.

Erik kulkee isän mukana kartanon metsissä ja torppareiden peltojen liepeillä. Siinä missä isä näkee taloudellisia resursseja, jotka on mahdollisimman tehokkaasti hyödynnettävä, alkaa Erik nähdä jotain aivan muuta, kiinnostavan kiehtovaa, hieman pelottavaakin. Metsureiksi palkattujen maatyöläisten pelonsekaiset kertomukset metsän lumovoimaisista hengettäristä alkavat elää pikkupojan mielessä, ja metsän helma alkaa houkutella puoleensa. Eräällä metsäretkellä Erik tapaa siirtolohkareella istuvan pienen tytön.

Erik elää yltäkylläistä ja suojattua elämäänsä. Taustalla Suomen ja maailman historia kuohuu. Bobrikov murhataan, maailmansota alkaa. Siinä merkkipaaluja, joiden mukaan lukija voi suunnistaa tarinan aikajanalla. Aikuiseksi varttuva Erik tuntee yhä voimakkaampaa vetoa metsää kohtaan. Aspholmin metsistä on vielä puolet hakkaamatta, koska isän mielenkiinto on lennähtänyt jo laajemmalle, Suomen muihin metsiin ja metsäkauppoihin. Lääketieteen opinnot muuttuvat kuin varkain biologian opinnoiksi ja isän toiveiden vastaisesti Erik heittäytyy akateemiselle, köyhälle mutta antoisalle uralle. Sitten hän eräällä linturetkellään tapaa Lidian, nuoren ja hennon mutta sitkeän työläisnaisen, pyykkärin ja puolueaktivistin.

Etukäteen tiesin kirjasta, että sen päähenkilö Erik lähtee juuri kansalaissodan alla pohjoiseen Lapin erämaihin eikä osallistu sotaan. Tämä episodi on kuitenkin hyvin pieni osa tarinaa, joskin aika erikoinen tapa kuvata kansalaissotaa. Erik ei lähde eristyksiin erämaahan sotaa tai politiikkaa pakoon. Hän ei politiikasta paljoa piittaa, vain Lidian kautta hänelle on valjennut sekin vähä, mitä hän tietää mistään. Metsään vetäytymiseen on henkilökohtaisempi syy, eikä päätös synny mitenkään erityisen tarkkaan punniten. Mahdollisuus vain avautuu ahdistuneen Erikin eteen ja hän tarttuu siihen. Kun metsänvartijan sijaisuus keväällä 1918 päättyy, ollaankin jo aika lähellä hetkeä, josta romaani alkoi. Kuitenkin Erikin ja Mallan tarina on vasta alussa.

Mallan myötä tarinaan tulee uudestaan lapsen näkökulma. Sekä Erik että Malla kasvavat romaanin mittaan aikuisiksi ja kokevat suuren rakkauden. Pitäisinkin Kultarintaa ennemminkin historiallisena sukupolviromaanina, kasvu- ja rakkauskertomuksena kuin luontoromaanina, jollaiseksi sitä olen nähnyt useaan otteeseen kuvattavan. Luonnolla ja ennen kaikkea metsällä on tarinassa merkittävä osuutensa, mutta se ei kuitenkaan ole hallitseva vaan samankaltainen osa taustakudelmaa kuin vaikka ajankuvauskin. Molemmat, sekä ympäristön että ajankuvauksen Kytömäki tekee taitavasti ja tietyllä tavalla keveästi, kuin huomaamatta.

Toki Kytömäen luontokartoittajan ammatti näkyy teoksessa, mutta minusta nimenomaan myönteisesti. Kytömäki ei missään nimessä paasaa luonnonsuojelusta tai muusta sellaisesta eikä äidy yltiörunollisiin kuvailuihin. Asiat näytetään henkilöiden kautta, osana tarinaa, eivätkä ne korostu mitenkään liikaa. Juuri tätä kerronnan kepeyttä ja samalla kielen kirkkautta lukiessani ihailin, samalla kun tempauduin mukaan Erikin ja Mallan elämän käänteisiin, joissa on dramatiikkaa ja tragiikkaakin, mutta myös valoa ja toivoa.

Oma suhteeni Kultarintaan lähti alkuun räväkästi, mutta sitten oli otettava aikalisä. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran Facebookissa, kun kirjablogikollegani Pekka Poplaari-blogista kertoi, että hänen pikkusiskonsa romaani julkaistaan keväällä. Jo tuolloin päätin, että kirja on jossain vaiheessa luettava. Kun kirja sitten ilmestyi, alkoi heti kuulua varsin myönteistä hyminää. Päätin, että ostan kirjan itselleni voidakseni lukea ja kirjoittaa siitä mahdollisimman vapaasti, ilman mitään sidoksia mihinkään suuntaan. Näin teinkin, ja kirjaa ostaessani kirjakaupan myyjä käänteli Kultarintaa ja paria muuta tyttäreni ja minun ostosta käsissään ja totesi, että olemme valinneet ’mielenkiintoisia teoksia’.

Kirjan tuhti koko kuitenkin yllätti ja päätin odottaa parempia lukuaikoja eli kesälomaa. Sitten kirja tupsahti pyytämättömänä arvostelukappaleena postilaatikkoon. Laitoin kustantajalle sähköpostia, jossa kiitin kirjasta ja kerroin, että lukusuunnitelmissani Kultarinta olisi vasta kesän korvalla. Kuulemma ei haitannut. Kolmas kappale Kultarintaa tuli käteeni avustamastani paikallislehdestä! Kohtaloni oli siis vääjäämättä lukea tämä kirja.

Koska tulossa olisi oman arvion kirjoittaminen, jouduin karttelemaan kirjasta tehtyjä tekstejä. Näin koetan järjestelmällisesti toimia, jos tiedän jostain kirjasta lehteen kirjoittavani. Postitin juttuni toimitukseen viikonloppuna, viikko sen jälkeen, kun olin kirjan kannet sulkenut. Väkevä lukukokemus vaati sulatteluaikaa, mutta eipä juttuuni tullut mitään negatiiviselta edes tuoksahtavaa. Olen myyty. Piste. Koska sain kirjan myös kustantajalta blogia varten ja erityisesti koska haluan äänestää sitä ensi kevättalven Blogistanian Finlandia -äänestyksessä, kirjoitin myös tämän bloggauksen. Sama ylistyslaulu tosin jatkuu, anteeksi vain!

Nyt uskalsin vihdoin kurkata muidenkin ajatuksia Kultarinnasta. Ihan ensiksi katsoin Ylen Aamun kirjan ohjelman Areenasta. Onnellisena huomasin, että Nadja Nowak ja Seppo Puttonen ovat aivan yhtä myytyjä Kultarinnasta kuin minäkin! Lisäksi olemme ihastuneet samoihin seikkoihin romaanissa. Ohjelmassa Anni Kytömäki on miellyttävän rauhallinen ja vaatimaton. Huomasin myös, että hän paljasti jo suunnittelevansa uutta kirjaa! Mahtavaa!

Poplaariin Pekka listaa kirjasta ilmestyneitä arviota, kannattaa sieltä kurkkia lisää. Useimmat arviot ovat kiittäviä, jopa ylistäviä kuten tämä minun. Vastalääkkeeksi kannattaa lukea Jokken kirjanurkasta aivan vastakkainen, mainio arvio. Hyvä kirja jakaa lukijansa, jälleen.

Omaan lehtiarviooni kirjoitin, että Kultarintaa on mahdotonta sivuuttaa syksyn kirjapalkintoehdokkuuksia jaettaessa. Mielenkiintoista on vuoden kuluttua nähdä, millaista satoa Kytömäki lopulta tällä esikoisellaan niittää.

Anni Kytömäki: Kultarinta

Gummerus 2014. 644 s.

Ostettu itselle.

Arvostelukappale lehteen.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!