Yhdistetään Kjell Westön, Eeva Joenpellon ja Sirpa
Kähkösen lavean eeppinen historiallisen romaanin kerronta ja loistava
henkilökuvaus ja lisätään siihen hyppysellinen kansanperinteestä ammentavaa
maagista realismia sekä tarkkoja luontohavaintoja ja raikasta kielenkäyttöä.
Siinä lyhykäisyydessään Anni Kytömäen
Kultarinnan valmistusresepti.
Kenties. Lisänä on aimo annos kirjallista lahjakkuutta ja rakkautta
tarinankerrontaan.
Turhaan ei ole
kirjamaailmassa kevään mittaan tästä romaanijärkäleestä innoittuneesti kuhistu,
sillä se vei kertaheitolla sydämeni. Voin olla myös huojentunut. Mitään huolta
ei suomalaisella kirjallisuudella ole, ainakaan proosalla. Sen ovat Tommi Kinnunen ja Kytömäki tänä keväänä
todistaneet. En tosin kovin huolissani ole ollutkaan, mutta melkoinen
esikoiskirjavuosi on kyllä menossa!
Kultarinta
on järkäle, lähes 650-sivuinen. Usein huomaan purnaavani tällaisten kirjojen
jälkeen, että tarinaa olisi ollut varaa tiivistää, joskus rutkastikin. Nyt en
valita, päinvastoin, harmitti kirjan loppuminen. Kun tarina vie ja jää vielä
loppupäästään mielikuvitusta kutkuttavasti avoimeksi, ei toivoisi kirjan ihan
vielä päättyvän. Mietin lukiessani, että tässä romaanissa on aineksia ainakin
kahteen teokseen, mutta kiitän kustantajaa, että mitään väkivaltaista
leikkausta ei ole tehty. Lukija saa lukea Stenforsin perheen ja suvun tarinan
niin kokonaisena kuin se nyt on mahdollista kertoa.
Romaani jakaantuu kahteen
osaan. Ensimmäinen osa on isän eli Erik Stenforsin näkökulmasta ja Erikin
suulla pääosin kerrottu. Näkökulma vaihtuu välillä jo Mallaan, Erikin
tyttäreen, mutta silloin vaihdetaan ulkopuoliseen kertojaan. Malla-nimisessä
hieman lyhyemmässä toisessa osassa roolit kääntyvät ja näkökulmia tulee yksi
lisää, kun henkilögalleriaan lisätään Joel, metsän keskellä mökissään asustava
punaorpopoika.
Kronologia on alkupuolella
rikottu. Romaani alkaa kohtauksesta vuoden 1919 keväästä. Erik palaa
kotikartanonsa tutulle kalliolle merenrantaan ainoana ajatuksenaan lopettaa
kaikki, antaa itsensä ja mukanaan tuomansa vastasyntyneen tyttärensä
yksinkertaisesti paleltua kuoliaaksi. Elämä tuntuu menettäneen kaiken
merkityksensä, kun sairaalasta on tullut murheellinen viesti juuri
synnyttäneestä vaimosta. Itsetuhoiset ajatukset kuitenkin tällä kertaa
väistyvät, sen lukija tietää, sillä kirjan päähenkilöiden tarina on vasta
alkamassa.
Palataan ajassa taaksepäin
Erikin lapsuuteen suuren Aspholmin kartanon ainoana lapsena. Isä on vaikuttava
ja äänekäs, dominoiva hahmo, senaatin virkamies ja kartanonisäntä, mutta ennen
kaikkea liikemies, jolla on suuruudenhullujakin ajatuksia. Yksi näistä on
päähänpinttymä rakentaa kartanolta oma rautatie merenrantaan seitsemänsadan
hehtaarin laajuisten metsien tukkien kuljettamista varten.
Äiti taas tuntuu olevan
hauras ja eteerinen, taiteellinen ja hieman haihattelusta innostuva, tietyllä
tavalla heikko luonne. Aikuisena Erik pohtii vanhempiensa avioliittoa, jonka
taustat lukijallekin jossain vaiheessa paljastetaan. Miksi kaksi niin täysin
erilaista ihmistä on mennyt yhteen? Missä vaiheessa he ovat huomanneet, että
eivät tunne toisiaan lainkaan? Vankin ihmissuhde Erikillä on taloudenhoitaja
Hannaan, joka kulkee perheen rinnalla romaanin loppuun saakka. Hanna on
horjumaton kallio, johon niin Erik kuin Mallakin voivat nojata.
Erik kulkee isän mukana
kartanon metsissä ja torppareiden peltojen liepeillä. Siinä missä isä näkee
taloudellisia resursseja, jotka on mahdollisimman tehokkaasti hyödynnettävä,
alkaa Erik nähdä jotain aivan muuta, kiinnostavan kiehtovaa, hieman
pelottavaakin. Metsureiksi palkattujen maatyöläisten pelonsekaiset kertomukset
metsän lumovoimaisista hengettäristä alkavat elää pikkupojan mielessä, ja
metsän helma alkaa houkutella puoleensa. Eräällä metsäretkellä Erik tapaa
siirtolohkareella istuvan pienen tytön.
Erik elää yltäkylläistä ja
suojattua elämäänsä. Taustalla Suomen ja maailman historia kuohuu. Bobrikov
murhataan, maailmansota alkaa. Siinä merkkipaaluja, joiden mukaan lukija voi
suunnistaa tarinan aikajanalla. Aikuiseksi varttuva Erik tuntee yhä
voimakkaampaa vetoa metsää kohtaan. Aspholmin metsistä on vielä puolet
hakkaamatta, koska isän mielenkiinto on lennähtänyt jo laajemmalle, Suomen
muihin metsiin ja metsäkauppoihin. Lääketieteen opinnot muuttuvat kuin varkain
biologian opinnoiksi ja isän toiveiden vastaisesti Erik heittäytyy
akateemiselle, köyhälle mutta antoisalle uralle. Sitten hän eräällä
linturetkellään tapaa Lidian, nuoren ja hennon mutta sitkeän työläisnaisen,
pyykkärin ja puolueaktivistin.
Etukäteen tiesin kirjasta,
että sen päähenkilö Erik lähtee juuri kansalaissodan alla pohjoiseen Lapin
erämaihin eikä osallistu sotaan. Tämä episodi on kuitenkin hyvin pieni osa
tarinaa, joskin aika erikoinen tapa kuvata kansalaissotaa. Erik ei lähde eristyksiin
erämaahan sotaa tai politiikkaa pakoon. Hän ei politiikasta paljoa piittaa,
vain Lidian kautta hänelle on valjennut sekin vähä, mitä hän tietää mistään.
Metsään vetäytymiseen on henkilökohtaisempi syy, eikä päätös synny mitenkään
erityisen tarkkaan punniten. Mahdollisuus vain avautuu ahdistuneen Erikin eteen
ja hän tarttuu siihen. Kun metsänvartijan sijaisuus keväällä 1918 päättyy,
ollaankin jo aika lähellä hetkeä, josta romaani alkoi. Kuitenkin Erikin ja
Mallan tarina on vasta alussa.
Mallan myötä tarinaan tulee
uudestaan lapsen näkökulma. Sekä Erik että Malla kasvavat romaanin mittaan
aikuisiksi ja kokevat suuren rakkauden. Pitäisinkin Kultarintaa ennemminkin historiallisena sukupolviromaanina, kasvu-
ja rakkauskertomuksena kuin luontoromaanina, jollaiseksi sitä olen nähnyt
useaan otteeseen kuvattavan. Luonnolla ja ennen kaikkea metsällä on tarinassa
merkittävä osuutensa, mutta se ei kuitenkaan ole hallitseva vaan samankaltainen
osa taustakudelmaa kuin vaikka ajankuvauskin. Molemmat, sekä ympäristön että
ajankuvauksen Kytömäki tekee taitavasti ja tietyllä tavalla keveästi, kuin
huomaamatta.
Toki Kytömäen
luontokartoittajan ammatti näkyy teoksessa, mutta minusta nimenomaan
myönteisesti. Kytömäki ei missään nimessä paasaa luonnonsuojelusta tai muusta
sellaisesta eikä äidy yltiörunollisiin kuvailuihin. Asiat näytetään henkilöiden
kautta, osana tarinaa, eivätkä ne korostu mitenkään liikaa. Juuri tätä
kerronnan kepeyttä ja samalla kielen kirkkautta lukiessani ihailin, samalla kun
tempauduin mukaan Erikin ja Mallan elämän käänteisiin, joissa on dramatiikkaa
ja tragiikkaakin, mutta myös valoa ja toivoa.
Oma suhteeni Kultarintaan lähti alkuun räväkästi,
mutta sitten oli otettava aikalisä. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran
Facebookissa, kun kirjablogikollegani Pekka Poplaari-blogista kertoi, että
hänen pikkusiskonsa romaani julkaistaan keväällä. Jo tuolloin päätin, että
kirja on jossain vaiheessa luettava. Kun kirja sitten ilmestyi, alkoi heti
kuulua varsin myönteistä hyminää. Päätin, että ostan kirjan itselleni
voidakseni lukea ja kirjoittaa siitä mahdollisimman vapaasti, ilman mitään
sidoksia mihinkään suuntaan. Näin teinkin, ja kirjaa ostaessani kirjakaupan
myyjä käänteli Kultarintaa ja paria
muuta tyttäreni ja minun ostosta käsissään ja totesi, että olemme valinneet
’mielenkiintoisia teoksia’.
Kirjan tuhti koko kuitenkin
yllätti ja päätin odottaa parempia lukuaikoja eli kesälomaa. Sitten kirja
tupsahti pyytämättömänä arvostelukappaleena postilaatikkoon. Laitoin
kustantajalle sähköpostia, jossa kiitin kirjasta ja kerroin, että
lukusuunnitelmissani Kultarinta olisi
vasta kesän korvalla. Kuulemma ei haitannut. Kolmas kappale Kultarintaa tuli käteeni avustamastani
paikallislehdestä! Kohtaloni oli siis vääjäämättä lukea tämä kirja.
Koska tulossa olisi oman
arvion kirjoittaminen, jouduin karttelemaan kirjasta tehtyjä tekstejä. Näin
koetan järjestelmällisesti toimia, jos tiedän jostain kirjasta lehteen
kirjoittavani. Postitin juttuni toimitukseen viikonloppuna, viikko sen jälkeen,
kun olin kirjan kannet sulkenut. Väkevä lukukokemus vaati sulatteluaikaa, mutta
eipä juttuuni tullut mitään negatiiviselta edes tuoksahtavaa. Olen myyty.
Piste. Koska sain kirjan myös kustantajalta blogia varten ja erityisesti koska
haluan äänestää sitä ensi kevättalven Blogistanian Finlandia -äänestyksessä,
kirjoitin myös tämän bloggauksen. Sama ylistyslaulu tosin jatkuu, anteeksi
vain!
Nyt uskalsin vihdoin kurkata
muidenkin ajatuksia Kultarinnasta.
Ihan ensiksi katsoin Ylen Aamun kirjan
ohjelman Areenasta. Onnellisena huomasin, että Nadja Nowak ja Seppo Puttonen
ovat aivan yhtä myytyjä Kultarinnasta kuin
minäkin! Lisäksi olemme ihastuneet samoihin seikkoihin romaanissa. Ohjelmassa
Anni Kytömäki on miellyttävän rauhallinen ja vaatimaton. Huomasin myös, että
hän paljasti jo suunnittelevansa uutta kirjaa! Mahtavaa!
Poplaariin Pekka listaa kirjasta ilmestyneitä arviota, kannattaa sieltä kurkkia lisää. Useimmat arviot
ovat kiittäviä, jopa ylistäviä kuten tämä minun. Vastalääkkeeksi kannattaa
lukea Jokken kirjanurkasta aivan
vastakkainen, mainio arvio. Hyvä kirja jakaa lukijansa, jälleen.
Omaan lehtiarviooni
kirjoitin, että Kultarintaa on
mahdotonta sivuuttaa syksyn kirjapalkintoehdokkuuksia jaettaessa.
Mielenkiintoista on vuoden kuluttua nähdä, millaista satoa Kytömäki lopulta
tällä esikoisellaan niittää.
Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus 2014. 644 s.
Ostettu itselle.
Arvostelukappale lehteen.
Arvostelukappale
kustantajalta. Kiitos!
Myyty olin minäkin, vaikka kovasti etukäteen epäilin, että Kultarinta ei olisi minun kirjani (en ole mikään luontokuvausten ystävä). Luin kirjan kirjaston kappaleena, mutta haaveilen saavani kirjan omaan hyllyyni jossain vaiheessa, sillä olisi mukava lukea kirja joskus uudelleen.
VastaaPoistaTämä saattaisi ollakin kirja, jonka haluaisi joskus vielä lukea uudelleen. Samoin tuo Kinnusen teos. Huikeita molemmat.
PoistaHieno arvio kirjasta Kirsi :)
VastaaPoistaTämä on minusta poikkeus, yleensä meidän kirjamakumme ovat varsin yhteneväiset, mutta tämä ja Kiannon Punainen Viiva tekevät poikkeuksen. Molemmissa tarkastellaan osin samalla tavalla luontoa, vaikka Punaisessa viivassa huomio on vaaleissa.
Teos on joiltain osin minusta lohduton. Mainitset Erikin vanhempien avioliiton. Eli kirjan tekstin mukaan "erisäätyinen" avioliitto ei onnistu. Toinen joka ilmenee hyvin teoksesta, että lapsen sijoitus ei onnistu välttämättä vaikka perhe olisi hyvä. Itse kritisoin vielä näkemystä, jonka mukaan aivan pieneten lasten pitäisi "harrastaa" aikuisten kanssa. Minusta puu- ja linturetket eivät kuulu aivan pikkulapsille, vaan niitä pitäisi annostella pikku hiljaa. Lapsilla pitää olla myös lasten leikit ja lapsia kavereina, ei aikuisia aikuisten haihatteluissa.
Kaiken kaikkiaan Kirsi hieno arvio :)
Kiitos :) Myyttinen karhu näemmä toimii vedenjakajana kirjamakujemme välillä!
PoistaMinä otin tämän(kin) kirjan kuitenkin aika puhtaasti fiktiona, jossa sallitaan paljon sellaistakin, mitä ei reaalimaailmassa pidetä suotavana. Fiktiivisyyttä Kytömäkikin minusta korostaa monenlaisilla yhteensattumilla, joita voinee pitää epärealistisina, sekä aivan suoranaisilla viittauksilla mytologiaan. Nautin hyvästä ja mainiosti kerrotusta tarinasta.
P.S: Talitiaisetkin säksättävät varoittaessaan esim. lähestyvästä ihmisestä :)
Minullekin Kultarinta on ollut yksi kevään upeimmista kirjoista. Minulla kävi niin, että heti kirjan suljettua harmittelin paria (etenkin yhtä) epäuskottavuusseikkaa, enkä siksi pitänyt kirjaa aivan täydellisenä. Sittemmin ruodittiin kirjaa siskon kanssa puhelimessa ja minulle selvisi, ettei se "epäuskottavuusseikka" ollutkaan epäuskottava vaan upea ympyrän sulkeutuminen, jota en vain ollut lukiessani tajunnut. Kultarinta onkin vain tiukentanut otettaan lukijansydämestäni.
VastaaPoistaOn kyllä ihme, jos ei Kultarintaa edes nimettäisi palkintoehdokkaaksi syksyn palkintoja jaettaessa. Mielettömän hieno kirja.
Mielenkiintoisia asetelmia tosiaan jo nyt alkukesästä kirjapalkintoja ajatellen! Kuten tuossa Jokkellekin kirjoitin, on tarinassa toki 'epäuskottavuuksia', mutta niille on hyvässä fiktiossa sijansa. Upea kirja, ihailen.
PoistaTotta, hyvä kirja jakaa lukijansa. Minäkin ihastuin tähän. Lukiessani mietin kyllä, että romaani on turhan pitkä, mutta lopulta en olisi kuitenkaan muuttanut mitään. En keksinyt, mistä tarinaa olisi voinut tiivistää. Kultarinta on niin vaikuttava, että ainakin toistaiseksi se on mielestäni vuoden paras esikoinen - ehkä koko vuoden paras kotimainen.
VastaaPoistaKevät ei tosiaan enää ole mitään heikkoa kirjasesonkia. Viime keväänä ilmestyi Pelon Jokapäiväinen elämämme, esimerkiksi!
PoistaMinä viihdyin kirjan maailmassa ja olin haikea ja murheissani, kun se loppui. Sellaisen tunteen kokeminen kertoo minulle aina, että on ollut jonkin hienon äärellä.
Ai että kuinka odotan Kultarinnan lukemista! Kirja on jo hyllyssä, mutta säästelen sitä kesän rauhalliseen hetkeen.
VastaaPoistaRauhaa kirja siinä mielessä vaatiikin, että kerran aloitettuaan sitä on vaikea jättää käsistään.
PoistaHieno arvio, Kirsi! Minua hymyilyttää tuo, kuinka Kultarinta lehahti luoksesi kaikkiaan kolmena kappaleena :)
VastaaPoistaKiitos :D En kyllä olisi voinut enää mitenkään jättää tätä lukematta!
PoistaMinulle kirja oli upein kevään lukukokemus. Pyysin kirjan kustantajalta. Tekijän tausta vaikutti pyyntööni. Ajattelin lukevani kirjan, jossa ei tarvitse olla vaivautunut tai harmistunut. Eikä tarvinnut olla. Kytömäki tuntee todella luonnon. Ihastuin kirjaan. Itse minä rähmin alun ja sain lukea sen takia alun uusiksi.
VastaaPoista:D Jokin sitten rähminnästä huolimatta sai sinut jatkamaan. Olen samaa mieltä tuosta, että Kytömäki tietää mistä kirjoittaa luonnosta kirjoittaessaan. Ammattitaito paistaa kauas.
PoistaKiitos hienosta ja tarkkanäköisestä arviosta!
VastaaPoistaKirjan "luontokuvauksia" on monessa tekstissä ruodittu ja kiitetty - minusta tuo kuvaus-termi on hiukan harhaanjohtava, sillä kuten kirjoitit, Kultarinnassa luontoa ei kuvata pelkän kuvaamisen vuoksi. Se liittyy kiinteästi tapahtumiin ja mielentiloihin, tuo niihin oman lisänsä ja on enemmän kuin passiivinen tapahtumapaikka. Itse Kultarintaa lukiessani en oikeastaan mitenkään erikseen edes huomannut luontokuvauksia, ne ovat niin oleellinen osa tapahtumia.
Kirjan laajuutta ovat jotkut harmitelleet, mutta mistä sitten karsia? Siihen ei kukaan ole vastannut... Haikein mielin laskin kirjan kädestäni viimeisen sivun jälkeen. Mielestä se ei lähtenyt pitkään aikaan, lähteneekö milloinkaan. Toivottavasti ei!
Ja vielä "uskottavuusongelmat": kukin miettiköön omalla kohdallaan, miten pienten hetkien, yhteensattumien ja tapahtumien takia itsekukin on nyt tässä. Elämä ei ole oikein uskottavaa :)
Olen samaa mieltä kanssasi, että tässä on kaikesta huolimatta varsin niukasti varsinaista luontokuvausta. Luonto tunkee luontevasti läpi tarinan, mikä erityisesti ainakin minua miellytti.
PoistaFiktiivisyyteen otin kantaa jo ylempänä :D
Olen juuri aloittanut Mallan osuuden ja olen innoissani kirjasta. Kerronta on verkkaista, mutta raikasta, henkilöt tulevat lähelle ja luonto aivan viereen. Lukemisen iloa jokainen sivu. Hieno arvio, Kirsi!
VastaaPoistaKiitos! Mallan osuudessa on vielä paljon uutta ja odottamatontakin luvassa! Kirja on upea matka.
PoistaPikkuisen vielä kesken minulla.Huomaan säästeleväni kuin hunajaisen teelasin viimeisiä tilkkoja.En halua tämän lopuuvan! Mistä nyt löydän rinnalle-jatkoksi yhtä lailla tunteisiin vetoavan,kieltä helisyttävän teoksen.Kun tässä kaikki osuu kohdalleen.Jo alkuneljänneksen luettuani arvelin täsät tulevan syksyn palkintojenmetsästäjän.Hienoa lukea samankaltaisia mielipiteitä. Katri Virtanen
VastaaPoistaKivaa kuulla, että kirja herättää muissakin tällaisia tuntemuksia! Palkintoja ei ole tainnut ehdokkuuksista huolimatta tulla, mutta kirja on löytänyt lukijat. Se lienee tärkeintä. Lisää Kytömäeltä odotellaan!
PoistaKyllä oli hieno tämä. Juuri sain loppuun. Ja hieno on myös sinun tekstisi Kirsi, sinä se osaat kertoa kertomatta liikaa.
VastaaPoistaJees, vihdoinkin! Arvasin, että pidät! Nyt kurkkaamaan Sinun juttuasi...
Poista