Kate Atkinson: Elämä elämältä (Paksu heinäkuu 2014)

Heinäkuuta on vielä pari tuntia jäljellä, joten ehdin mukavasti esitellä viimeisen Paksun heinäkuun kirjan. Kingin tiiliskiven jälkeen olin jonkinlaisen lukuflow’n jälkeisessä kirjakrapulassa, eikä oikein mikään hyllyssäni jököttävä paksukainen tuntunut kutsuvan luokseen. Koetin tarttua ainakin jo vuosi sitten blogiystävältä hankittuun Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhiin, mutta sadan sivun kohdalla oli pakko luovuttaa. Kirja on selkeästi hyvä ja kuin minulle kirjoitettu, mutta hetki ei vain ollut oikea. Piti saada jotain, joka veisi mennessään hikisen helteisessä heinäkuun säässä.

Sattumalta tiistaina oli asiaa kaupunkiin ja kirjakauppaan, ja päätin katsella tarjontaa hieman sillä silmällä. Paljon mielenkiintoisia kirjoja olikin tarjolla, mutta monissa houkuttelevissa oli harmillisesti liian vähän sivuja ja paksut taas vaikuttivat sisältönsä puolesta liian raskailta tai vaikeilta. Sitten silmäni sattuivat Kate Atkinsonin uutuuteen Elämä elämältä, joka erheellisesti oli sijoitettu jännityshyllyyn. Päätin sijoittaa rahani ja kokeilla. Onneksi.

Olen lukenut Atkinsonin tuotannosta vain kolme suomennettua Jackson Brodie -dekkaria (esittelyt täällä ja täällä). Suhtauduin niiden perusteella tähän uusimpaan kirjaan, joka siis ei ole dekkari, hieman epäröiden. Samaten kirjan idea kuulosti korvissani jokseenkin arveluttavalta:

”Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena.
Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa.”

Jonkinlainen scifiromaani, ajattelin. Tavallaan pikkuisen, mutta ei sitten kuitenkaan yhtään! Jotain aivan muuta. Rohkeuttani tarttua kirjaan lisäsivät monien kirjabloggaajien myönteiset arviot teoksesta.*

Prologissa ollaan marraskuussa 1930 saksalaisessa kahvilassa. Englantilaistyttö tapaa ystävättärensä Eva Braunin ja tämän miesystävän seurueineen. Kesken kahvittelun tyttö ottaa käsilaukustaan pistoolin ja ampuu Hitleriä rintaan. Tyttö ammutaan.

Varsinaisessa alussa Ursula Todd syntyy yhä uudelleen lumimyrskyisenä yönä vuonna 1910 Englannissa napanuora kaulansa ympärille kiertyneenä. Tarina lähtee etenemään aina hieman eri tavalla. Tyttö kuolee monesti jo pienenä lapsena ja aina palataan uudelleen alkuun. Voi kuulostaa pitkästyttävältä, mutta on kaikkea muuta! Taitavasti Atkinson kertoo saman tarinan joka kerta hieman eri tavoin. Samat kohtaukset valottuvat eri tavalla jokaisessa versiossa. Kirjan loppupuolella ei ihan joka kerta aloiteta enää alusta, vaan jostakin keskeltä käännekohdasta.

Ideana lienee kiinnittää huomiota siihen, miten pienet, arkipäiväiset ja mitättömiltä vaikuttavat valinnat muuttavat elämämme kulkua kuin huomaamatta. Jopa maailmanhistoria saattaa muuttua ratkaisevasti, jos teemme jonkin valinnan jonakin päivänä toisin. (Tämä ajatus muuten sitoo oman lukukokemukseni hienosti edelliseen eli Kingin kirjaan!)

Kirjan rakenne on erikoinen, enkä ainakaan muista vastaavaa lukeneeni. Eri elämissään Ursula elää eripituisia aikoja ja täysin erilaisia kohtaloita. Yhdessä versiossa hän on Saksassa toisen maailmansodan loppuhetkillä, toisissa hän taas elää sodan Lontoossa. Myös muiden romaanin henkilöiden kohtalot vaihtelevat eri versioissa. On hankala kuvata tätä rakennetta niin, että se avautuisi, joten suosittelen lukemaan itse kirjan. Ette tule katumaan!

Ursulalla itsellään on jonkinlainen aavistus siitä, että hän on elänyt ennenkin. Nämä jonkinlaiset tuntemukset saavat hänet joissakin tärkeissä kohdissa toimimaan niin, ettei pimeys lankeakaan ihan vielä. Välillä yrityksiä jonkin vaarakohdan välttämiseksi tarvitaan useita. Aavistukset ovat kuitenkin hyvin heikkoja, mutta silti äiti Sylvie vie kymmenvuotiaan tytön useissa tarinatoisinnoissa psykoterapeutille. Tytön käytös herättää jonkin verran levottomuutta. Muuten Ursula ei ohjaile elämäänsä sen enempää kuin muutkaan ihmiset. Joskus hän vain aavistaa ennalta, mitä on tapahtumassa.

Elämä elämältä on hieno historiallinen sukuromaani, jossa kerrotaan Euroopan traagisista vaiheista 1900-luvun alkupuoliskolla. Vaikka kuinka on historiaa opiskellut ja monenlaista lukenut ja katsonut, unohtuu helposti, kuinka lähekkäin suursodat olivat ajallisesti. Molemmat sodat koskettivat todella monia ihmisiä. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Ursula on nelivuotias ja hänen isänsä joutuu Ranskaan rintamalle. Toisen maailmansodan alkaessa Ursula on 29-vuotias ja hänen molemmat pikkuveljensä joutuvat taisteluihin.

Vaikuttavimmiksi jaksoiksi koin ne, joissa kuvataan Lontoon pommituksia toisen maailmansodan aikana. Joissakin versioissa Ursula osallistuu vapaaehtoisena suojelutyöhön, jossa raivataan pommien jälkiä, toisin sanoen koetetaan pelastaa ihmisiä raunioista ja kaavitaan ruumiiden osia kokoon. Lontoon kauheuksien kuvaus on riipaisevaa ja toivat mieleen Sarah Watersin Yövartion, jossa naiset kokevat saman sodan aika samankaltaisesta näkökulmasta.

On helppo yhtyä Costa-palkintoraadin ylistykseen: "Uskomatonta. Tämä kirja on kaikkea mitä fiktiolta saattaa toivoa, ja vielä enemmän."

Elämä elämältä oli koskettava, liikuttava, jännittävä, kiehtova ja syvyyksiinsä vastustamattomasti imaiseva lukukokemus.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life after life)

Schildts&Söderströms 2014. Suom. Kaisa Kattelus. 595 sivua.

Ostettu itselle.

* Blogiarvioita Elämä elämältä -kirjasta mm. näissä blogeissa:
P.S. Rakastan kirjoja
Luetut, lukemattomat
Taikakirjaimet
Lumiomena
Blogeista löytyy lisälinkkejä ja tietysti vanha kunnon Google auttaa myös.

Paksu heinäkuu päättyy siis tähän. Ajattelin kuitenkin vielä viikonloppuna tehdä kuukaudesta koosteen, jossa käyn läpi kuukauden tunnelmia. Ihanaa elokuuta!

Stephen King: 22.11.63 (Paksu heinäkuu 2014)

Paksun heinäkuun melkein koko naistenviikko ja unikeonpäivä kuluivat rattoisasti eräänlaisen paksun jokerin parissa. En nimittäin ole vuosiin, ainakaan viiteentoista vuoteen, lukenut vanhaa salaista rakkauttani eli Stephen Kingiä. Nyt eräässä nettikeskustelussa Kirjojen keskellä -blogin Maija sai minut suostutelluksi kokeilemaan pitkästä aikaa, millaista on vanhan mestarin nykytuotanto. Tavoitteenani oli Kuvun alla, mutta sitä ei kirjastosta saanut suoraan hyllystä, joten nappasin sitten mukaani kakkossuosituksen eli 22.11.63.

Tutustumiseni Kingin tuotantoon ajoittuu aivan yhdeksänkymmentäluvun alkuvuosiin. Olin juuri yliopistosta koulumaailmaan pullahtanut tuore ja ikävuosiltani nuori äidinkielen opettaja. Vuosia oli lukenut lähinnä tenttivaatimuksiin kuuluneita kotimaisia ja eurooppalaisia klassikoita sekä dekkareita ja hömppää tenttilukemiston vastapainoksi. Nuorten kirjasuosikeista minulla ei paradoksaalisesti ollut mitään hajua. Mutta asia onneksi selvisi kysymällä. Oppilaani ahmivat Stephen Kingiä, josta minullakin sentään oli jonkinlainen hämärä mielikuva. Oli taas turvauduttava kirjastoon, ja sieltähän sitä huumetta sai aivan vapaasti!

Vuoden 1991 kevään ja kesäloman aikana olen lukenut Kingiltä ainakin teokset Kosketus, Hohto, Painajainen, Kolkuttajat, Piina, Tukikohta, Uinu, uinu lemmikkini ja Se. Ei lainkaan hassummin, kun ottaa huomioon, että saman kesän aikana tein myös graduni valmiiksi! Omat suosikkini taitavat edelleen Kingin tuotannosta olla Tukikohta ja Se. Sanottakoon vielä sekin, että en ole mitenkään kova kauhun ystävä noin muuten, en esimerkiksi ole koskaan nauttinut kauhuelokuvien katselusta. Mutta Kingin kirjoissa vain oli jotain – koukuttavaa!

Taisin kuitenkin ottaa kerralla sellaisen yliannoksen, että King-suhteeni kuivahti varsin nopeasti. Sittemmin en ole kuin aivan satunnaisesti lukenut jotain (ja onpa jokin kirja tainnut jäädä jossain välissä keskenkin). Tein päätelmän, että olen Kingini lukenut. Mutta nyt sitten suhdetta lämmiteltiin oikein rautaisannoksella, sillä vuonna 2011 ilmestyneen teoksen suomenkielisessä versiossa on sivuja 869 ja painoa toista kiloa. 22.11.63 oli kuitenkin erittäin helppolukuinen kirja, jonka olisin ilman muun elämän väliin tunkemista selvittänyt lomalla vähintään kolmessa päivässä. Viimeisen puolikkaan luin aurinkoisena sunnuntaipäivänä, vaikka sentään kävin konsertissakin.

Kirjavalinta osui kaikin puolin nappiin, sillä kyseessä ei ole kauhukirja vaan enemmänkin scifimaustettu jännitys- ja rakkausromaani. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta paremmin en osaa kirjaa määritellä. Avainjippona on suursuosikkini eli aikamatkustus. Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimon ahmin silmät renkaina ja Diana Gabalbonin Matkantekijä-sarjaa olen seurannut nimenomaan tämän kiehtovan aiheen takia.

22.11.63:n päähenkilö ja minäkertoja Jake Epping on mainelaisen pikkukaupungin lukion äidinkielen opettaja. Alkoholistivaimo on lähtenyt, ja keski-ikää lähestyvän miehen elämä on tylsää ja tavallista, kunnes läheisen hampurilaisbaarin pitäjä Al pyytää Jakea pikaisesti luokseen. Vielä eilen terveeltä ja reippaalta vaikuttanut mies on vuorokaudessa laihtunut parikymmentä kiloa ja vanhentunut vuosia. Mitä oikein on tapahtunut? Selviää, että Alin kuppilan varastossa on kaninkolo tai madonreikä, josta pääsee siirtymään vuoteen 1958. Al tekee kuolemaa ja haluaa antaa tietonsa Jakelle. Lisäksi Al antaa Jakelle tehtävän: Jaken on estettävä John F. Kennedyn murha.

Miettimisaikaa ei juurikaan ole, ja Jake joutuu lähtemään toiseen aikaan lähes kylmiltään mukanaan Alin muistiinpanot Lee Harvey Oswaldista sekä urheilutietokirja, jonka avulla voi tienata vedonlyönnillä. Madonreikä toimii omien lakiensa mukaan. Onpa aikamatkustaja menneisyydessä kuinka kauan tahansa, aikaa nykyhetkessä kuluu vain kaksi minuuttia. Matkat myös niin sanotusti nollaavat toisensa. Jos siis palaa menneisyyteen, edellisen kerran teot ovat kadonneet. Menneisyyttä voi muuttaa, mutta se ei ole pysyvää, jos palaa takaisin. Idea on yksinkertainen, ainakin päällisin puolin.

Jake ymmärtää oitis, miksi Al haluaa pelastaa John F. Kennedyn. Maailma olisi toisenlainen, jos nuori, idealistinen demokraattipresidentti olisi saanut jatkaa kautensa loppuun ja kenties tullut valituksi toisellekin kaudelle. Vietnamin sotaa ei kenties olisi koskaan käyty. Ja niin edelleen. Mutta perhosilmiökin pelottaa. Miten muutokset vaikuttavat tulevaisuuteen? Mitkä muutokset vaikuttavat ja kuinka paljon? Entä antaako menneisyys muuttaa itseään? Jake huomaa pian, että hankaluuksia on luvassa, jos aikoo puuttua asioiden kulkuun.

Vuodesta 1958 on melkoinen matka Kennedyn murhan ajankohtaan eli marraskuun 22. päivään vuonna 1963. Jake asettuu pikkukaupunkiin Dallasin liepeille, koska huomaa Dallasin itsessään olevan vastenmielinen paikka kuusikymmenluvun alussa. Arjen eläminen menneisyydessä on kiehtovaa ja vaarallista. Jake ei lakkaa hämmästelemästä, miten elämä on muuttunut vuosikymmenten mittaan Amerikassa. Kaikki tuntuu olevan halpaa ja samalla aitoa. Tosin mistään paratiisista ei voi puhua. Rasismi kukoistaa, samoin saastuminen on arkipäivää teollisuuskaupungeissa, joiden slummit ovat ankeita ja karuja. Mutta Jodien kaupunki on idyllinen paikka, ainakin, kun sen lukioon tulee kirjastonhoitajaksi kaunis Sadie.

Jake elää kirjaimellista kaksoiselämää lukion äidinkielen opettajana ja Lee Harvey Oswaldin tappamista valmistelevana aikamatkustajana. Koska King on kertomisen mestari, tarina on pitkä ja monipolvinen. Pystyykö Jake estämään Kennedyn murhan? Voiko sen tehdä? Mitä siitä seuraisi? Myös sivupolkuja on paljon. Kirjan alussa Jake ’harjoittelee’ koettamalla estää kaksi muuta pienempää tragediaa. Niiden yhteydessä King iskee silmää lukijalle, jolle Se on tuttu. Intertekstuaalisuutta siis kirjailijan oman tuotannon sisällä! King myös viljelee mukavasti kirjallisuusviitteitä muutenkin, onhan Jake äidinkielen opettaja.

Kingillä on taito imaista lukija kokonaan kirjansa maailmaan. Ajankuva on aivan mahtavaa, yksityiskohtaista ja värikästä, mutta ei päälle liimattua vaan tarinaan oivallisesti istutettua. On herkullista tarkkailla amerikkalaista elämäntapaa ja sen muutoksia Jaken silmin. Henkilöt ovat eläviä, lihaa ja verta, joten heihin kiintyy tarinan mittaan melkoisesti. Myös kirjan perusajatus on kiehtova. Millainen maailma olisi, jos Kennedyä ei olisi murhattu?

Kuten huomaatte, olen aivan liekeissä. Ei mitään suurta maailmankirjallisuutta tämäkään, mutta olipa loistavaa viihdettä! King-himo taitaa syttyä uudelleen. Jokohan Kuvun alla olisi kirjastossa…

Stephen King: 22.11.63

Tammi 2012. Suom. Ilkka Rekiaro. 869 sivua.

Lainattu kirjastosta.

Heinäkuuta on vielä kivasti jäljellä ja lomakin jatkuu, joten ainakin yhden paksun ehtinen vielä vetäistä. Nyt vain pitäisi valita niistä jokin. Aurinkoista viikkoa!

Donna Tartt: Tikli (Paksu heinäkuu 2014)

Paksun heinäkuun kolmannelle teokselle alkoi muodostua kovia paineita jo kuukausia sitten, oikeastaan heti, kun ensimmäiset huhut tulossa olevasta Donna Tarttin romaanista alkoivat kantautua korviini. Tartt ja hänen taustajoukkonsa totisesti osaavat markkinoinnin ja median hyödyntämisen taidon. Ideana tuntuu olevan, että vähemmällä saa enemmän. Hämmästyttävästi tämä toimii. Toki on tarvittu esikoisromaanin mykistävä menestys, että nykyiseen tilanteeseen on päästy, mutta siltikin voi vain ihailla.

Kirjailijan tähänastinen romaanituotanto käsittää kolme teosta. Esikoisteos Jumalat juhlivat öisin ilmestyi vuonna 1992 (suomeksi vuonna 1993). Oman kappaleeni kansiliepeessä ylistetään teosta ja verrataan sitä Kärpästen herraan ja Rikokseen ja rangaistukseen. Todetaan myös, että kirja ”ei ole mikään kirjallisuuden kauhukakaran hätäisesti kokoon kyhäämä rahasyötti – Tarttilla meni teoksen hiomiseen yli yhdeksän vuotta”. Tartt on syntynyt vuonna 1963, joten esikoisteoksen hiominen oli siis vienyt lähes koko siihenastisen aikuisiän.

JJÖ:tä kehutaan myös henkeäsalpaavan jännittäväksi ja häpeämättömän korkeakirjalliseksi. Näihin ylisanoihin suhtaudun näin kahdenkymmenen vuoden jälkeen, kun olen teoksen vuosien varrella lukenut uudelleenkin, sekä  lempeästi hyväksyen että hieman kulmiani kohauttaen. Tartt on taitava, tai ainakin JJÖ on mahdottoman koukuttavasti kirjoitettu ja se tarjosi molempina lukukertoina upean, nautinnollisen lukukokemuksen. Juoni on punottu ovelasti, ja aikaa henkilökuvaukseen ja muuhun kuvailuun käytetään runsaasti. Molemmista piirteistä pidän kovasti. Tarina sijoittuu amerikkalaiseen opiskelijamaailmaan, älykköinä itseään pitävien nuorten keskuuteen, mikä tuonee kirjaan sen ’korkeakirjallisen’ silauksen, josta myös kovasti nautin. Lyhyesti siis sanottakoon, että JJÖ on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkiromaaneistani.

JJÖ oli huima kansainvälinen myyntimenestys, jonka tuoton turvin varmaankin oli mahdollista hioa seuraavaa romaania taas kymmenen vuotta. Toinen romaani Pieni ystävä ei kuitenkaan lunastanut kaikkien lukijoiden innokkaita odotuksia. Oikeastaan odotusten lunastaminen ei olisi varmaan voinutkaan toteutua. Miten kirjoittaa sama romaani uudelleen? Ainakaan, kun kyseessä ei ollut mikään sarja. Pieni ystävä ilmestyi vuonna 2002, suomeksi vuonna 2003, eli kymmenen vuotta esikoisen jälkeen. Oli pakko vilkaista omia vuoden 2004 alkuun ajoittuvia muistiinpanojani, koska kirjasta ei ole jäänyt paljoakaan mieleen. Muistan vain, että se oli paikoin puuduttavaakin luettavaa, mutta olen kuitenkin pitänyt kirjasta aika lailla ja se on edelleen hyllyssäni JJÖ:n parina.

Yksitoista vuotta myöhemmin eli viime vuonna ilmestyi lopulta kolmas romaani Tikli (suomeksi vuoden 2014 keväällä). Ilkeästi voisi ajatella, että Tartt arvelee määrän korvaavan laatua, sillä kirjat vain laajenevat. JJÖ:n suomennoksessa on 551 sivua, PY:ssä 620 sivua ja Tiklissä musertavat 895 sivua. Ainakin Tiklin kohdalla voi sanoa, että tiivistämiseen olisi ollut varaa melkoisesti. Karsinta olisi voinut jäntevöittää teosta.

Edellisten teosten tavoin Tikli on vallan mainio lukuromaani. Mitään suurta maailmankirjallisuutta ei kaikesta huolimatta ole tämäkään Tarttin romaani, vaikka niin markkinointikoneisto haluaisi uskotella. Loistavaa viihdettä se kyllä on, huolella rakennettu jännitys- ja kasvutarina, jossa on kirjallisuus- ja taideviitteitä pikanttina mausteena. Lopussa vielä varsin suoraan tökätään lukijaa silmään Dostojevskin Idiootilla, jotta nyt varmasti huomaisi, mistä kirjan tarinassa on kyse…

Rakenteeltaan Tikli on simppeli. Alussa näytetään minäkertoja tukalassa tilanteessa amsterdamilaisessa hotellissa, sairaana ja epätoivoisena, kaiken menettäneenä ja henkensä edestä pelkäävänä. Sitten siirrytään tarinan alkuun, neljätoista vuotta taaksepäin ajassa. Kolmetoistavuotiaan Theo Deckerin kaunis, ihana äiti rakastaa taidetta. Isä taas on epäonnistunut näyttelijä, alkoholisti ja peliriippuvainen sekä omille teilleen kadonnut mies. Theon elämä mullistuu sekunnissa lopullisesti, kun terroristit räjäyttävät pommin newyorkilaisessa taidemuseossa. Äiti saa surmansa räjähdyksessä kymmenien muiden uhrien tavoin, mutta Theo jää henkiin. Kummallisen tapahtumasarjan seurauksena Theo kävelee ulos museosta kaiken menettäneenä mutta upea taideharvinaisuus kassissaan. Lisäksi hän on saanut kuolevalta vanhalta mieheltä tehtävän viedä viestin liikekumppanilleen. Monipolvisen tarinan päätteeksi palataan amsterdamilaiseen hotellihuoneeseen, jossa langanpäät lopulta solmitaan yhteen ja jäljellä on enää lyhyt häivytys (mitä sitten tapahtui -osuus).

Romaanin alku on vangitseva. Taidemuseon tapahtumat on kerrottu loistavasti. On kuin olisi itse mukana ja tuntee Theon valtavan ahdistuksen ja pelon epätodelliseksi muuttuneessa kauhumaailmassa. Myös sen jälkeiset tapahtumat ovat todentuntuisia ja samalla epätodellisia, epätoivon täyttämiä hetkiä. Theolle selviää, että äiti on kuollut. Viranomaisillekin alkaa selvitä, että Theo on vailla huoltajaa. Kadonnutta isää jäljitetään, mutta laihoin tuloksin. Isoisä tarjoaa hotellimajoitusta ainoalle lapsenlapselleen. Onneksi rikkaan koulutoverin vanhemmat ottavat Theon huostaansa, kunnes parempi ratkaisu keksitään. Ja kaiken aikaa Theolla on myös salaisuus, asunnossa piilossa oleva Fabritiuksen mestariteos Tikli. Miten palauttaa taulu ilman hässäkkää? Miksi palauttaa taulu ylipäätään? Miten pitää taulu salassa?

Taulusta muodostuu monia rankkoja elämänvaiheita kokevan Theon pakkomielteeksi. Se on konkreettinen muisto äidistä mutta myös paljon muuta. Se on kuin sormus Frodolle: kielletty mutta kiehtova ja lopulta turmioon vievä konkreettinen pahuus. Theon aarre tuntuu olevan jatkuvassa vaarassa paljastua tai tuhoutua, ja pakkomielle taulusta riivaa koko hänen elämäänsä. Se houkuttaa myös muita. Lisäksi viranomaiset alkavat vuosien varrella vakuuttua, että taulu ei ole tuhoutunut räjähdyksessä vaan se on edelleen jossakin jollakulla. Verkko tuntuu kiristyvän Theon ja taulun ympärillä, kunnes tapahtumat lopulta lähtevät melkoiseen vyöryyn.

Taulu on keskeinen osa juonta, mutta siitä puhutaan tiiliskiviromaanin mittaan kuitenkin aika vähän. Tartt antaa paljon tilaa Theon elämälle ja siihen tuleville ihmisille. Hän kuvailee tarkasti Las Vegasin liepeiden autioita rakennustyömaita, joiden keskelle Theo ajautuu asumaan lähes vuodeksi ja jossa hän tutustuu yhteen elämänsä tärkeimpään ihmiseen Borikseen. Paljon aikaa käytetään myös antiikkiesineiden entisöinnin kuvailuun ja niiden myymiseen, joihin Theo tutustuu vietyään pyydetyn viestin kuolleen miehen liikekumppanille. Myös Theon rakkaudet ja opinnot saavat paljon tilaa, samoin hänen riippuvuutensa. Lääkkeet, huumeet ja alkoholi ovat Theolle arkipäivää, joilla hän koettaa pitää demonit loitolla. Kuvaukset vieroitusoireista ovat pikkutarkkoja.

Loppua kohden romaanin jännite toimintajännärimäisestä loppuhuipennuksesta huolimatta jonkin verran lörpsähtää. Viimeisiä kolmeasataa sivua lukiessani oikeastaan vain odotin, milloin tarina loppuu. Halusin toki tietää, miten Theo selviytyy ulos ahdingostaan, joka vain syveni entisestään joka sivulla. Mutta toisaalta halusin kirjan jo lopulta loppuvan, koska selvää oli, että loppu ei voi ainakaan kaikilta osin millään olla onnellinen. Eikä se sitten sitä onneksi olekaan, vaikka aika näppärästi tauluongelma lopulta ratkeaa.

Loppusivuilla on vielä jollain tapaa turhauttavaa metakirjallista selitystä siitä, miksi Theo on nyt tämän tarinansa pannut paperille ja kuten jo alussa sanoin, alleviivausta siitä, miten Theon ja Idiootin tarinat ovat rinnasteiset. Boris ja Theo pohdiskelevat sattuman perimmäistä olemusta sekä sitä, seuraako pahoista teoista vain pahaa tai hyvistä vain hyvää. Vai voiko olla mahdollista, että hyvästä seuraisi myös jotain pahaa? (Mitä arvelette?! Kylläpä on filosofista!) Theon hyvä ystävä, entisöijä Hobie pohdiskelee sitä, onko oikein kiintyä kauniisiin esineisiin enemmän kuin ihmisiin. Onko väärin käyttää aikaa, rahaa ja taitoja huonekalujen korjaamiseen, jos voisi kuitenkin auttaa vaikka sairaita lapsia samalla vaivalla? Ja niin edelleen.

Tikli oli siis hyvä ja viihdyttävä lukukokemus. Alkupuoliskosta pidin loppua enemmän, ja suorastaan ahmin ensimmäiset viisisataa sivua. Syynä saattoi olla, että nuoresta Theosta oli helpompi pitää kuin aikuisesta Theosta. Tikli ei ole JJÖ:n veroinen omalla asteikollani, mutta parempi kuin PY. Suomennosta lukiessani kiinnitin huomiota jokseenkin runsaisiin oikolukuvirheisiin, joita oli matkan varrella kirjan paksuuden huomioon ottaenkin luvattoman paljon. Kiire näkyy harmillisesti.

Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch)

Suom. Hilkka Pekkanen. WSOY 2014. 895 sivua.

Äitienpäivälahja. Kiitokset perheelle!

Donna Tarttin romaanit:

Jumalat juhlivat öisin (The Secret History)

Suom. Eva Siikarla. WSOY 1993. 551 s.

Pieni ystävä (The Little Friend)

Suom. Eva Siikarla. WSOY 2003. 620 s.

John Irving: Minä olen monta (Paksu heinäkuu 2014)

Tietyt ihmiset katsovat oikeudekseen kertoa kirjailijoille mitä sanoja heidän pitäisi käyttää. Kun kuulen samojen tyyppien käyttävän sanaa ’tahtotila’ mieleni tekisi oksentaa!

Paksun heinäkuun toinen paksu kirjani oli, lopultakin, John Irvingin viime keväänä suomeksi ilmestynyt romaani Minä olen monta. Olen erittäin tyytyväinen, että lopultakin poimin kirjan hyllystäni luettavaksi, sillä se on kaikin puolin hyvin Irvingmäinen. Irving on ollut suosikkejani jo vuosikymmeniä ja olen ostanut monet hänen kirjansa omaankin hyllyyni, vaikka jo lapsuudenkodissani luin niitä äidin hyllystä. Ikisuosikkini on ollut Kaikki isäni hotellit, josta onnistuin näkemään myös suomalaisten teatteriversion joitakin vuosia sitten. Erinomainen muuten! Siskoni piti enemmän Oman elämänsä sankarista, joka on auennut minulle vasta myöhemmin.

Jossain vaiheessa alkoi pahasti vaikuttaa siltä, että kirjailija oli väsähtämässä ja kirjat olivat mitäänsanomattomia, jopa pitkäveteisiä. Olin jo luopumassa Irvingistä, mutta sitten jotain tapahtui, ja mestarin kynä on ollut viime kirjoissa taas kunnon vedossa. Leski vuoden verran ja Neljäs käsi ovat minun mielestäni ihan luettavia teoksia, mutta eivät tosiaankaan parasta Irvingiä. Sirkuksen poika ei oikein avautunut. Kunnes löydän sinut oli jo lupaava, ja Viimeinen yö Twisted Riverillä palautti Irvingin aseman sydämessäni. Jälkimmäisen lukemisestakin on jo kuitenkin niin paljon aikaa, ettei sitä vielä ole esitelty blogissani. On siis jo aika saada Irving tuohon sivupalkin kirjailijalistaan.

Pitkän tien Irvingin seurassa kulkeneelle lukijalle Minä olen monta oli riemastuttava lukukokemus. Irvingin persoonallinen, rönsyilevä kerronta on entisellään, kenties vielä entistäkin pidemmälle vietyä ja erittäin tunnistettavaa. Aiemmasta tuotannosta tutut motiivit toistuvat jälleen painia, Wieniä ja jopa ironisesti karhuja myöden. Myös seksuaalisuuden teema on aiemmasta tuotannosta tuttua, joskin vielä entistä rohkeammin käsiteltynä. Kirja oli viihdyttävä ja samalla koskettava lukukokemus. Lukiessani myös moneen kertaan mietin kirjailijan käsittämätöntä uskallusta kirjoittaa aiheista, jotka monissa amerikkalaisissa piireissä ja muuallakin herättävät varmasti suoranaista raivoa.

Minä olen monta -romaanin minäkertoja William Abbott on seitsemääkymmentä lähenevä biseksuaali kirjailija, joka kirjoittaa omaelämäkerrallista romaania. Vermontilaisessa pikkukaupungissa ja sen poikakoulussa varttunut William on nuoresta asti tiennyt omasta erikoisesta seksuaalisesta identiteetistään, mutta helppoa ei ole ollut. Koko hänen elämäntarinansa on erikoinen. Äiti kasvatti hänet yksin, koska isä katosi omille teilleen hyvin varhain eikä William tai oikeammin Billy muista isästään juuri mitään. Jotain tarinanpalasia hän saa vuosien mittaan kokokoon erikoiseksi osoittautuvasta isästään.

Billyn ensimmäinen suuri rakkaus on hänen isäpuolensa Richard Abbott, paikallisen poikakoulun englanninopettaja ja teatterikerhon vetäjä. Teatteriharrastus liittyy tiiviisti Billyn perheeseen muutenkin, sillä First Sisterin pikkukaupungissa toimii virkeä harrastajateatteri, jossa hänen äitinsä toimii vakituisena kuiskaajana. Täti Muriel ja isoisä Harry ovat teatterin vakituisia näyttelijöitä, ja Harry on erikoistunut naisten roolien esittämiseen. Arkena tukkilaisen asussa nähtävä Harry on naisena uskottava. Sukupuolten sekoittuminen ja niiden rajojen hämärtyminen toistuu siis monella tapaa jo Billyn lapsuudessa.

Toinen suuri rakkaus nuoren Williamin elämässä on pienen kaupunginkirjastonhoitaja neiti First, isokokoinen mutta ihastuttavan pienirintainen nainen. Kolmas rakkaus on Billyn ikätoveri, poikakoulun opettajapariskunnan tytär Elaine. Myös Elainen puheopetusta antava äiti kiehtoo Billyn eroottista mielikuvitusta. Jo hyvin nuorena käy siis selväksi, että Billy pitää sekä naisista että miehistä.

Billyn isä on ollut nuori amerikkalainen sotilas toisessa maailmansodassa, ja Billyn koulu- ja nuoruusvuotensa ajoittuvat 1950- ja 1960-luvuille. Poikakoulun ilmapiiri sekä näytelmäkerhot ovat keskeisiä Billyn nuoruudessa. Perheessä vallitsee tiukka puhumattomuuden kulttuuri. Kaikesta tärkeästä mieluiten vaietaan. Koulu kuitenkin liittyy hyvin tiukasti myös perheeseen, onhan isäpuoli Richard koulun opettaja ja perhe asuu opettajien asuntolassa.

William Abbott avaa vähitellen elämäntarinaansa, josta ei yllätyksiä ja dramaattisia käänteitä puutu. Seksi ja seksuaalisuus ovat keskeisessä asemassa tarinassa ja kerronnassa, joka paikoin on varsin suorasukaista ja säästelemätöntäkin. Mieleen tulee, että Irving provosoi tarkoituksella, ja varmaan provosoikin. Irving viljelee myös runsaasti ennakointeja, jotka pitävät lukijan mielenkiinnon yllä. Jossain vaiheessa kirjaa alkaa käydä selväksi, että alun onnelliset jaksot, vaikka ongelmien värittämät, ovat vain leppeää alkusoittoa tuleville synkille ajoille. Kun tarinassa päästään 1980-luvun alkuun, on selvää, ettei AIDS-epidemialta vältytä. Loppu onkin riipaisevaa kuvausta kuolevista ystävistä.

Väkisinkin tulin mielessäni vertailleeksi näitä kahta peräkkäin lukemaani Keltaisen kirjaston järkälettä toisiinsa. Tarkoitan siis Totuus Harry Quebertin tapauksesta -teosta ja tätä Minä olen monta -kirjaa. Edellinen osoittautui varsin raskaaksi pettymykseksi, kun taas jälkimmäinen ylitti odotukset. Asetelma ei tietenkään ole aivan reilu. Joël Dicker on esikoiskirjailija, kun taas John Irving on pitkän ja loistavan kirjailijanuran tehnyt arvostettu tekijä. Silti minun mielessäni kirjat asettuivat vertailtaviksi.

Dickerin kirjassa pettymys oli ainakin sen kuvainnollinen ohuus. Irvingin teos taas on hämmästyttävän moniulotteinen ja -kerroksinen. Henkilökuvauksessa Irving on mestari, kun taas Dickerin henkilöt jäävät yksiulotteisiksi ja mielenkiinnottomiksi. Irving onnistuu tekemään sivuhenkilöistäkin verta ja lihaa, ja lukija haluaa tietää heistä lisää. Tästä pidän kovasti. Tarinan kaari myös kantaa loistavasti ilman sen kummempaa cliffhanger-kikkailua. Arvostan.

Dickerin kirjaa myös markkinoidaan ’kirjallisena’ romaanina. Kyllähän kirjassa kovasti kirjoitetaan romaaneja ja kerrotaan niiden tekemisestä, mutta jotenkin pinnalliseksi jää. Silmään pistää Irvingiin verrattaessa, että Dickerillä ei tunnu olevan yhtäkään oikeaa kirjallista viittausta massiivisessa teoksessaan (ainakaan minä en niitä muista tai tunnistanut, kirja on nyt annettu eteenpäin lainaan, joten en voi tarkistaa).

Irving taas suorastaan ilottelee kirjallisilla viittauksilla ja lainauksilla. Richard Abbot rakastaa Shakespearen näytelmiä ja niitä harjoitellaan ja esitetään joukoittain kirjan mittaan. Näytelmistä myös puhutaan kirjassa paljon, ja ne kuuluvat kirjan henkilöiden elämään. Neiti First alkaa määrätietoisesti tehdä Billystä lukijaa, ja Billy taas jo varhain päättää haluta kirjailijaksi. Kaupunkilaisten harrastajateatterin ohjaaja on Ibsenin ihailija, ja Ibsenin naishahmoista on runsaasti puhetta. Rouva Bovarylla on asemansa niin Billyn kuin hänen isänsäkin elämässä ja niin edelleen. Näin sen pitää mennä! Ei tunnu yhtään kikkailulta tai brassailulta, vaan saa taas lukuhimon heräämään. Klassikoitten lukemisesta kun on livahtanut jo joitakin vuosikymmeniä!

John Irving: Minä olen monta (In One Person)

Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2013. 615 s.

Ostettu itselle.

”Naiset taitavat lukea romaaneja miehiä enemmän.”

Paksu heinäkuu jatkuu seuraavaksi oikealla järkäleitten äidillä eli Donna Tarttin Tiklillä, joka vähän mutkikkaiden käänteiden jälkeen lopulta päätyi pöydälleni. Odotukset ovat hieman ristiriitaiset, sillä Jumalat juhlivat öisin on yksi ikisuosikeistani. Miten mahtaa Tikli asettua jatkumoon? Hieman helpottaa, että Pieni ystävä oli pieni pettymys, mutta luettava kuitenkin. Tunnelmistani sitten lisää, kunhan 895 sivua on luettu!

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Paksu heinäkuu 2014)

Paksu heinäkuu pyörähti käyntiin kunnon järkäleellä eli Joël Dickerin bestsellerillä Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kirjan lukemisen jälkeen olen

• iloinen, koska luin yli 800-sivuisen teoksen käytännössä neljässä päivässä ja voin nyt ruksia sen yli luettavien listaltani
• pettynyt, koska kirja osoittautui sisällöltään heppoiseksi ja kieleltään yksinkertaiseksi, vaikka rikosjuoni olikin vetävä
• ihmeissäni, miksi tämä kirja on otettu Tammen arvostettuun Keltaiseen kirjastoon.

Sveitsiläinen, ranskankielinen kirjailijatähti Joël Dicker on syntynyt vuonna 1985, ja THQT on hänen esikoisteoksensa. Palkittu kirja on myynyt valtavia määriä Ranskassa. Teosta on verrattu muun muassa Stieg Larssonin Millennium-sarjaan, Nabokovin Lolitaan ja Philip Rothin teoksiin sekä kultti-tv-sarja Twin Peaksiin. Kirjan luettuani voin sanoa, että ymmärrän nämä vertailut ja ylistyksetkin, mutta en niistä itse kovin paljon innostunut.

THQT:n juoni on taitavasti rakennettu. Nuori amerikkalainen kirjailijatähti Marcus Goldman sairastuu kirjailijantautiin eli ei onnistukaan aloittamaan kaiken menestyksen ja juhlinnan jälkihuumassa toista romaaniaan, jonka on jo myynyt kovalla summalla kustantajalleen. On otettava jälleen yhteyttä entiseen opettajaan ja hyvään ystävään, kuuluisaan kirjailijaan Harry Quebertiin. Quebert elää upeassa merenrantatalossaan pikkuruisessa Auroran kaupungissa New Hampshiressa.

Marcus penkoo asunnolla Quebertin tavaroita ja löytää materiaalia, josta käy ilmi, että ihaillulla oppi-isällä on kolmekymmentä vuotta aikaisemmin 34-vuotiaana ollut suhde paikalliseen 15-vuotiaaseen tyttöön, Nolaan. Marcus kauhistuu ja päättää unohtaa koko asian. Kolme kuukautta myöhemmin Nolan ruumiin jäänteet löydetään Quebertin tontin kulmalta. Quebertin suhde Nolaan paljastuu ja häntä odottaa tuomio murhasta. Marcus rientää ystävänsä avuksi, alkaa tutkia tapausta ja ryhtyy samalla kirjoittamaan tapauksesta kirjaa. Asiaa mutkistaa, että Marcus alkaa saada uhkauskirjeitä.

Mitä enemmän asiaa pengotaan, sitä monimutkaisemmaksi ja vaikeaselkoisemmaksi kuvio muuttuu. Ihana ja kaunis Nola alkaa paljastua tytöksi, jossa on ollut monia ulottuvuuksia. Yhä useampi pikkukaupungin asukas tuntuu sotkeutuneen asiaan ja yhä kummallisempia asioita paljastuu menneestä ja nykyhetkestä. Totuus tuntuu pakenevan yhä kauemmas, mitä enemmän sitä jahdataan.

Kirjan luvut on numeroitu käänteisesti, eli alkuun lähdetään numerosta 31 ja 1 on viimeisenä. Ideana on, että Marcus on aikoinaan saanut Quebertilta 31 ohjetta kirjailijan työtä varten. Kukin luku alkaa tällä ohjeella ja siihen saattaa liittyä sivun verran kerrontaa ja dialogiakin. Mikään ei kuitenkaan lopulta varsinaisesti selitä tätä menetelmää, vaan se alkaa vaikuttaa vain kikkailulta. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen eli Kirjailijantauti (kahdeksan kuukautta ennen kirjan ilmestymistä) on pisin.

Paitsi Nolan murhan selvittelystä kirja kertoo myös kirjojen kirjoittamisesta. Kumpikaan taso ei ole liialla realistisuudella tai ainakaan uskottavuudella pilattu. Ylipäätään Dicker ei panosta henkilöhahmojen syventämiseen niin, että syntyisi illuusio todentunteesta. Sama koskee miljöötä. Koko ajan kirjaa lukiessani mietin, miksi se on sijoitettu Yhdysvaltoihin. Tapahtumat voisivat tapahtua periaatteessa missä hyvänsä, mutta Dicker on valinnut New Hampshiren pikkukaupungin ja amerikkalaisen bisenesmaailman tapahtumapaikoiksi viitsimättä tai haluamatta sitten niitä sen tarkemmin kuvata ja tehdä lukijalle tutuiksi. Onko tarkoitus etäännyttää?

Henkilöitä vaivaa sama epäuskottavuus. Eniten minua häiritsi keskiössä oleva Nola, joka toimii ja puhuu aivan kummallisesti ollakseen poikkeuksellisen kypsäkin 15-vuotiaaksi. Lopussa tulee kyllä jonkinlainen selitys, mutta en sitäkään oikein onnistunut nielaisemaan. Miten kummassa aikuinen mies tai itse asiassa kuten käy ilmi, useampikin, mukamas täysin menettää järkensä yhden tytön takia? Jotenkin tätä pitäisi lukijalle perustella eikä vain hokea, kuinka ihana Nola on Quebertin mielestä ja kuinka vain Nola sai hänet inspiroitumaan ja kirjoittamaan. Dialogin kirjoittajana Dicker on harvinaisen tönkkö. Vai onko tämäkin jokin taiteellinen keino, jota en vain ymmärtänyt?

-        Hemmetti, Nola! Minä pelästyin pahasti!

-        Ai pelkoako minä sinussa herätänkin?

-        Tiedät ettei tuo ole totta…Mitä sinä täällä teet?

Nola purskahti itkuun.

-        En minä tiedä…Rakastan sinua niin kauheasti. En ole ikinä tuntenut näin…

-        Karkasitko sinä kotoa?

-        Karkasin. Minä rakastan sinua, Harry. Kuuletko? Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään ennen sinua tai sinun jälkeesi.

-        Älä sano noin…

-        Mitä varten?

Henkilöt ovat paikoin äärimmäisen kärjistettyjä. Esimerkiksi Marcuksen äiti, joka ei lainkaan kuuntele poikaansa ja joka vain tyrkyttää tälle vaimoehdokkaita, tai hänen häikäilemätön ja rahanahne kustantajansa Barnaski ovat kuin suoraan komediasarjasta tai sarjakuvasta irrotettuja. Marcus itsekään ei ole päähenkilö, josta lopulta kovin paljon pitäisi, Harry Quebertista nyt puhumattakaan. Toisaalta kirjailijan elämä, erityisesti supertähtikirjailijoiden elämä Amerikassa, näyttää hyvin yksinäiseltä ja ankealta. Kannattaako huippumenestystä oikeastaan tavoitella? Myös markkinavoimien ja median armottomuutta ruoskitaan aika tavalla kirjan nykyhetkessä.

Dicker on ironisesti päätynyt samaan tilanteeseen kirjansa päähenkilön kanssa ainakin, mitä huippumenestykseen tulee. Ranskassa kirjaa on myyty yli miljoona kappaletta, eikä myynti Suomessakaan taida aivan vaatimaton olla. Alussa kerroin ihmetteleväni, miksi kustantaja Tammi on laittanut tämä teoksen laatukirjallisuutena profiloituvaan Keltaiseen kirjastoonsa. Syy ei ainakaan minulle kirjan mittaan avautunut. Kenties sarjan luonnetta ollaan muuttamassa keveämpään suuntaan? Ainakin THQT on heppoinen sivumäärästään huolimatta Keltaisen kirjaston muiden teosten seurassa.

Paksu heinäkuu lähti siis suhteellisen kepeästi liikkeelle dekkarijuonta seuraillessa. Seuraavaksi taidan valita hyllystäni lisää Keltaista kirjastoa, sillä viime kesänä ilmestynyt John Irvingin Minä olen monta on odotellut jo toista vuotta lukuvuoroaan. Suosikkikirjailijani viimeisimmässä on mukavasti sivuja siinäkin, 615. 

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (La vérité sur l’affaire Harry Quebert)

Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi 2014. 809 sivua.

Syntymäpäivälahja.

THQT:sta muissa blogeissa: Also Sprach Jussi, Lumiomena, Sonjan lukuhetket, Lillin kirjataivas, Amman lukuhetki.