Paksu heinäkuu pyörähti
käyntiin kunnon järkäleellä eli Joël
Dickerin bestsellerillä Totuus Harry
Quebertin tapauksesta. Kirjan lukemisen jälkeen olen
- iloinen, koska luin yli 800-sivuisen teoksen
käytännössä neljässä päivässä ja voin nyt ruksia sen yli luettavien
listaltani
- pettynyt, koska kirja osoittautui sisällöltään
heppoiseksi ja kieleltään yksinkertaiseksi, vaikka rikosjuoni olikin
vetävä
- ihmeissäni, miksi tämä kirja on otettu Tammen
arvostettuun Keltaiseen kirjastoon.
Sveitsiläinen,
ranskankielinen kirjailijatähti Joël Dicker on syntynyt vuonna 1985, ja THQT on
hänen esikoisteoksensa. Palkittu kirja on myynyt valtavia määriä Ranskassa.
Teosta on verrattu muun muassa Stieg Larssonin Millennium-sarjaan, Nabokovin Lolitaan ja Philip Rothin
teoksiin sekä kultti-tv-sarja Twin
Peaksiin. Kirjan luettuani voin sanoa, että ymmärrän nämä vertailut ja
ylistyksetkin, mutta en niistä itse kovin paljon innostunut.
THQT:n juoni on taitavasti
rakennettu. Nuori amerikkalainen kirjailijatähti Marcus Goldman sairastuu kirjailijantautiin
eli ei onnistukaan aloittamaan kaiken menestyksen ja juhlinnan jälkihuumassa
toista romaaniaan, jonka on jo myynyt kovalla summalla kustantajalleen. On
otettava jälleen yhteyttä entiseen opettajaan ja hyvään ystävään, kuuluisaan
kirjailijaan Harry Quebertiin. Quebert elää upeassa merenrantatalossaan
pikkuruisessa Auroran kaupungissa New Hampshiressa.
Marcus penkoo asunnolla
Quebertin tavaroita ja löytää materiaalia, josta käy ilmi, että ihaillulla
oppi-isällä on kolmekymmentä vuotta aikaisemmin 34-vuotiaana ollut suhde
paikalliseen 15-vuotiaaseen tyttöön, Nolaan. Marcus kauhistuu ja päättää
unohtaa koko asian. Kolme kuukautta myöhemmin Nolan ruumiin jäänteet löydetään
Quebertin tontin kulmalta. Quebertin suhde Nolaan paljastuu ja häntä odottaa
tuomio murhasta. Marcus rientää ystävänsä avuksi, alkaa tutkia tapausta ja
ryhtyy samalla kirjoittamaan tapauksesta kirjaa. Asiaa mutkistaa, että Marcus
alkaa saada uhkauskirjeitä.
Mitä enemmän asiaa
pengotaan, sitä monimutkaisemmaksi ja vaikeaselkoisemmaksi kuvio muuttuu. Ihana
ja kaunis Nola alkaa paljastua tytöksi, jossa on ollut monia ulottuvuuksia. Yhä
useampi pikkukaupungin asukas tuntuu sotkeutuneen asiaan ja yhä kummallisempia
asioita paljastuu menneestä ja nykyhetkestä. Totuus tuntuu pakenevan yhä
kauemmas, mitä enemmän sitä jahdataan.
Kirjan luvut on numeroitu
käänteisesti, eli alkuun lähdetään numerosta 31 ja 1 on viimeisenä. Ideana on,
että Marcus on aikoinaan saanut Quebertilta 31 ohjetta kirjailijan työtä
varten. Kukin luku alkaa tällä ohjeella ja siihen saattaa liittyä sivun verran
kerrontaa ja dialogiakin. Mikään ei kuitenkaan lopulta varsinaisesti selitä
tätä menetelmää, vaan se alkaa vaikuttaa vain kikkailulta. Kirja on jaettu
kolmeen osaan, joista ensimmäinen eli Kirjailijantauti
(kahdeksan kuukautta ennen kirjan ilmestymistä) on pisin.
Paitsi Nolan murhan
selvittelystä kirja kertoo myös kirjojen kirjoittamisesta. Kumpikaan taso ei
ole liialla realistisuudella tai ainakaan uskottavuudella pilattu. Ylipäätään
Dicker ei panosta henkilöhahmojen syventämiseen niin, että syntyisi illuusio
todentunteesta. Sama koskee miljöötä. Koko ajan kirjaa lukiessani mietin, miksi
se on sijoitettu Yhdysvaltoihin. Tapahtumat voisivat tapahtua periaatteessa
missä hyvänsä, mutta Dicker on valinnut New Hampshiren pikkukaupungin ja
amerikkalaisen bisenesmaailman tapahtumapaikoiksi viitsimättä tai haluamatta
sitten niitä sen tarkemmin kuvata ja tehdä lukijalle tutuiksi. Onko tarkoitus
etäännyttää?
Henkilöitä vaivaa sama
epäuskottavuus. Eniten minua häiritsi keskiössä oleva Nola, joka toimii ja
puhuu aivan kummallisesti ollakseen poikkeuksellisen kypsäkin 15-vuotiaaksi.
Lopussa tulee kyllä jonkinlainen selitys, mutta en sitäkään oikein onnistunut
nielaisemaan. Miten kummassa aikuinen mies tai itse asiassa kuten käy ilmi,
useampikin, mukamas täysin menettää järkensä yhden tytön takia? Jotenkin tätä
pitäisi lukijalle perustella eikä vain hokea, kuinka ihana Nola on Quebertin
mielestä ja kuinka vain Nola sai hänet inspiroitumaan ja kirjoittamaan.
Dialogin kirjoittajana Dicker on harvinaisen tönkkö. Vai onko tämäkin jokin
taiteellinen keino, jota en vain ymmärtänyt?
-
Hemmetti, Nola! Minä pelästyin pahasti!
-
Ai pelkoako minä sinussa herätänkin?
-
Tiedät ettei tuo ole totta…Mitä sinä täällä teet?
Nola purskahti itkuun.
-
En minä tiedä…Rakastan sinua niin kauheasti. En ole
ikinä tuntenut näin…
-
Karkasitko sinä kotoa?
-
Karkasin. Minä rakastan sinua, Harry. Kuuletko? Minä
rakastan sinua enemmän kuin ketään ennen sinua tai sinun jälkeesi.
-
Älä sano noin…
-
Mitä varten?
Henkilöt ovat paikoin
äärimmäisen kärjistettyjä. Esimerkiksi Marcuksen äiti, joka ei lainkaan
kuuntele poikaansa ja joka vain tyrkyttää tälle vaimoehdokkaita, tai hänen
häikäilemätön ja rahanahne kustantajansa Barnaski ovat kuin suoraan
komediasarjasta tai sarjakuvasta irrotettuja. Marcus itsekään ei ole
päähenkilö, josta lopulta kovin paljon pitäisi, Harry Quebertista nyt
puhumattakaan. Toisaalta kirjailijan elämä, erityisesti
supertähtikirjailijoiden elämä Amerikassa, näyttää hyvin yksinäiseltä ja
ankealta. Kannattaako huippumenestystä oikeastaan tavoitella? Myös
markkinavoimien ja median armottomuutta ruoskitaan aika tavalla kirjan
nykyhetkessä.
Dicker on ironisesti
päätynyt samaan tilanteeseen kirjansa päähenkilön kanssa ainakin, mitä
huippumenestykseen tulee. Ranskassa kirjaa on myyty yli miljoona kappaletta,
eikä myynti Suomessakaan taida aivan vaatimaton olla. Alussa kerroin
ihmetteleväni, miksi kustantaja Tammi on laittanut tämä teoksen
laatukirjallisuutena profiloituvaan Keltaiseen kirjastoonsa. Syy ei ainakaan
minulle kirjan mittaan avautunut. Kenties sarjan luonnetta ollaan muuttamassa
keveämpään suuntaan? Ainakin THQT on heppoinen sivumäärästään huolimatta
Keltaisen kirjaston muiden teosten seurassa.
Paksu heinäkuu lähti siis
suhteellisen kepeästi liikkeelle dekkarijuonta seuraillessa. Seuraavaksi taidan
valita hyllystäni lisää Keltaista kirjastoa, sillä viime kesänä ilmestynyt John Irvingin Minä olen monta on odotellut jo toista vuotta lukuvuoroaan.
Suosikkikirjailijani viimeisimmässä on mukavasti sivuja siinäkin, 615.
Joël Dicker: Totuus Harry
Quebertin tapauksesta (La vérité sur l’affaire Harry Quebert)
Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi 2014. 809 sivua.
Syntymäpäivälahja.
THQT:sta muissa blogeissa: Also Sprach Jussi, Lumiomena, Sonjan lukuhetket, Lillin kirjataivas, Amman lukuhetki.
THQT:sta muissa blogeissa: Also Sprach Jussi, Lumiomena, Sonjan lukuhetket, Lillin kirjataivas, Amman lukuhetki.
Olen viime kuukaudet ollut kahden vaiheilla, luenko tätä kirjaa. Jos kirja olisi lyhyempi, voisin ehkä lukea kirjan mielenkiinnosta, jotta näkisin, kuulunko tykänneisiin vai pettyneisiin, mutta pettyneitä kommentteja on kuulunut korviini sen verran paljon, että ehkäpä jätän kirjan vain lukematta. Ei kaikkea vain ehdi ja tällä hetkellä Dickerin kirja ei oikein tunnu aikana arvoiselta, vaikka tietysti on sekin mahdollisuus, että kirjasta tykkäisin.
VastaaPoistaTätä kirjaa on vaikea suositella tai olla suosittelematta toiselle. Se on paksu, mutta melko nopealukuinen, joten sen puoleen kannattanee ainakin kokeilla.
PoistaMinusta alkoi kirjan luettua tuntua siltä, että Dickeristä tarkoituksella tehdään Marcuksen kaltaista: komea nuori kirjailija, jonka esikoinen saavuttaa hurjan suosion jne. Olihan kirjan kiitoksetkin osoitettu kirjan hahmoille, jolloin ei voinut olla ihan varma onko kiitoksetkin edelleen osa kirjaa vai esikuvahahmoille peitellysti välitetyt kiitokset.
VastaaPoistaTuota samaa mietiskelin myös. Jonkinlaista toden ja mielikuvituksen sekoittelua harrastetaan mahdollisimman monella tasolla. Toisaalta ihan kiva idea, mutta...
PoistaSe on sääli, jos Keltainen kirjasto kovin viihteellistyy. Luin tällä viikolla Tóibínin Brooklynin ja mietin, että onko tämä oikeasti Keltainen kirja vai joku viihdepokkari? Harmi, jos tämä on linja jatkossa... Vaikka eihän siinä sinänsä ole mitään pahaa, että kirjan äärellä viihtyy. Tätä Dickeriä en ole lukenut, mutta tuo rikosjuoni ohuesti houkuttelee. :)
VastaaPoistaMinäkin pidän kovasti siitä, että viihdyn kirjan parissa, mutta hyvä lukukokemus tarjoaa aina jotain enemmän kuin pelkkää viihdettä. Sitä linjaa toivoisin KK:n jatkossakin pitävän.
PoistaKepeää luettavaa, mutta ihan kelpo sellaista nyt kun kesäkin viimein saapui. Kannattaa ihan heti unohtaa kirjan KK jäsenyys ja suhtautua siihen viihteellisenä kesälukemisena.
VastaaPoistaTuo onkin hyvä ohje, mutta valitettavasti se ei enää omalla kohdallani toimi :D
PoistaMinäkin pääsin kirjaan mukaan paremmin, kun otin sen ennemminkin viihdyttävänä dekkarina kuin kaunokirjallisena nykyklassikkona. Ihan tykkäsin ja olihan se nopea lukea noinkin paksuksi kirjaksi.
PoistaKyllä Brooklynin kelpuuttaisin Keltaisiin, mutta tämä on kyllä aika yllättävä valinta. Dicker viihdytti, mutta että jonkinmoiseksi klassikoksi tai edes sarjan jäseneksi... En nostaisi. Ehkä kadun tätä lausuntoa 10 tai 20 vuoden kuluttua. Tämän jälkeen kirjailijalta odottaisi jotain todella huimaa. Hurja markkinointi ei riitä.
VastaaPoistaVaikea tästä on klassikkoa kuvitella, vaikka ihan viihdyttävä kertaalleen ahmittava kirja onkin.
PoistaHauskaa seurata tätä Paksua heinäkuutasi. Aikamoisella järkäleellä urakkasi aloitit. :) Minäkin aion lukea tämän jossain vaiheessa. Ehkäpä sitten, kun oikein tosissani kaipaan jotain vetävää dekkaria... :)
VastaaPoistaKivaa, että olet mukana Paksua seuraamassa :D Kirjat eivät näytä tästä ainakaan pienenevän!
PoistaMinä nautin kovin kirjasta. Pidin juuri siitä, että se oli yksinkertaisesti kirjoitettu :)
VastaaPoistaLuin kirjan vasta nyt. Olen samoilla linjoilla kanssasi: yllättävää, kuinka kirjapaksukaisen voi lukaista näin nopeasti. No siksi, että tämä oli kulutuskirjallisuutta. Kuin olisi autobahnalla ajellut ja kilometrit vaan vilistää ;)
VastaaPoistaEi todellakaan vuosikymmenen ikimuistoisinta kirjallisuutta tai klassikkoainesta.
524 sivua takana ja itsehillintä petti. Päädyin nettiin selvittämään olenko ainoa jonka mielestä tämä kirja on pökerryttävän kömpelösti kirjoitettu (tai suomennettu). Aivan kuin Dickerillä olisi ollut kirjoitusopas vierellä ja John Irving polvella teosta työstäessään. On tasoja ja lähestymistapoja mutta hahmot eivät ole todellisia. Monesti henkilöiden keskustelut saavat aivan kummallisia käänteitä ja kaiken huippuna on Nola joka nyt vain on ihana. Ihana. Hän ei myöskään kykene minkäänlaiseen normaaliin keskusteluun jatkuvien rakkaudentunnustuksien lisäksi.
VastaaPoistaKieli on .. erikoista tyyliin: 'metsästä putkahti verinen tyttö'. Tai raaka pahoinpitely on siveästi 'mukilointi'. Onneksi kirja on nopealukuinen (skippaan tosin kahteen kertaan printatut rakkauskirjeet - lähettäjä ja vastaanottaja nääs).
Seksiä ja väkivaltaa on vaikka minkälaista mutta ei päähenkilöiden �� . Ei vaikka heidän suhteensa on kirjan keskeinen asia.
Dicker ei mene jatkoon eikä tästä arpiakaan jää (monet naurut on naurettu kun olen lukenut katkelmia ääneen) mutta miten Keltainen Kirjasto tähän oikein päätyi?