John Irving: Minä olen monta (Paksu heinäkuu 2014)

Tietyt ihmiset katsovat oikeudekseen kertoa kirjailijoille mitä sanoja heidän pitäisi käyttää. Kun kuulen samojen tyyppien käyttävän sanaa ’tahtotila’ mieleni tekisi oksentaa!

Paksun heinäkuun toinen paksu kirjani oli, lopultakin, John Irvingin viime keväänä suomeksi ilmestynyt romaani Minä olen monta. Olen erittäin tyytyväinen, että lopultakin poimin kirjan hyllystäni luettavaksi, sillä se on kaikin puolin hyvin Irvingmäinen. Irving on ollut suosikkejani jo vuosikymmeniä ja olen ostanut monet hänen kirjansa omaankin hyllyyni, vaikka jo lapsuudenkodissani luin niitä äidin hyllystä. Ikisuosikkini on ollut Kaikki isäni hotellit, josta onnistuin näkemään myös suomalaisten teatteriversion joitakin vuosia sitten. Erinomainen muuten! Siskoni piti enemmän Oman elämänsä sankarista, joka on auennut minulle vasta myöhemmin.

Jossain vaiheessa alkoi pahasti vaikuttaa siltä, että kirjailija oli väsähtämässä ja kirjat olivat mitäänsanomattomia, jopa pitkäveteisiä. Olin jo luopumassa Irvingistä, mutta sitten jotain tapahtui, ja mestarin kynä on ollut viime kirjoissa taas kunnon vedossa. Leski vuoden verran ja Neljäs käsi ovat minun mielestäni ihan luettavia teoksia, mutta eivät tosiaankaan parasta Irvingiä. Sirkuksen poika ei oikein avautunut. Kunnes löydän sinut oli jo lupaava, ja Viimeinen yö Twisted Riverillä palautti Irvingin aseman sydämessäni. Jälkimmäisen lukemisestakin on jo kuitenkin niin paljon aikaa, ettei sitä vielä ole esitelty blogissani. On siis jo aika saada Irving tuohon sivupalkin kirjailijalistaan.

Pitkän tien Irvingin seurassa kulkeneelle lukijalle Minä olen monta oli riemastuttava lukukokemus. Irvingin persoonallinen, rönsyilevä kerronta on entisellään, kenties vielä entistäkin pidemmälle vietyä ja erittäin tunnistettavaa. Aiemmasta tuotannosta tutut motiivit toistuvat jälleen painia, Wieniä ja jopa ironisesti karhuja myöden. Myös seksuaalisuuden teema on aiemmasta tuotannosta tuttua, joskin vielä entistä rohkeammin käsiteltynä. Kirja oli viihdyttävä ja samalla koskettava lukukokemus. Lukiessani myös moneen kertaan mietin kirjailijan käsittämätöntä uskallusta kirjoittaa aiheista, jotka monissa amerikkalaisissa piireissä ja muuallakin herättävät varmasti suoranaista raivoa.

Minä olen monta -romaanin minäkertoja William Abbott on seitsemääkymmentä lähenevä biseksuaali kirjailija, joka kirjoittaa omaelämäkerrallista romaania. Vermontilaisessa pikkukaupungissa ja sen poikakoulussa varttunut William on nuoresta asti tiennyt omasta erikoisesta seksuaalisesta identiteetistään, mutta helppoa ei ole ollut. Koko hänen elämäntarinansa on erikoinen. Äiti kasvatti hänet yksin, koska isä katosi omille teilleen hyvin varhain eikä William tai oikeammin Billy muista isästään juuri mitään. Jotain tarinanpalasia hän saa vuosien mittaan kokokoon erikoiseksi osoittautuvasta isästään.

Billyn ensimmäinen suuri rakkaus on hänen isäpuolensa Richard Abbott, paikallisen poikakoulun englanninopettaja ja teatterikerhon vetäjä. Teatteriharrastus liittyy tiiviisti Billyn perheeseen muutenkin, sillä First Sisterin pikkukaupungissa toimii virkeä harrastajateatteri, jossa hänen äitinsä toimii vakituisena kuiskaajana. Täti Muriel ja isoisä Harry ovat teatterin vakituisia näyttelijöitä, ja Harry on erikoistunut naisten roolien esittämiseen. Arkena tukkilaisen asussa nähtävä Harry on naisena uskottava. Sukupuolten sekoittuminen ja niiden rajojen hämärtyminen toistuu siis monella tapaa jo Billyn lapsuudessa.

Toinen suuri rakkaus nuoren Williamin elämässä on pienen kaupunginkirjastonhoitaja neiti First, isokokoinen mutta ihastuttavan pienirintainen nainen. Kolmas rakkaus on Billyn ikätoveri, poikakoulun opettajapariskunnan tytär Elaine. Myös Elainen puheopetusta antava äiti kiehtoo Billyn eroottista mielikuvitusta. Jo hyvin nuorena käy siis selväksi, että Billy pitää sekä naisista että miehistä.

Billyn isä on ollut nuori amerikkalainen sotilas toisessa maailmansodassa, ja Billyn koulu- ja nuoruusvuotensa ajoittuvat 1950- ja 1960-luvuille. Poikakoulun ilmapiiri sekä näytelmäkerhot ovat keskeisiä Billyn nuoruudessa. Perheessä vallitsee tiukka puhumattomuuden kulttuuri. Kaikesta tärkeästä mieluiten vaietaan. Koulu kuitenkin liittyy hyvin tiukasti myös perheeseen, onhan isäpuoli Richard koulun opettaja ja perhe asuu opettajien asuntolassa.

William Abbott avaa vähitellen elämäntarinaansa, josta ei yllätyksiä ja dramaattisia käänteitä puutu. Seksi ja seksuaalisuus ovat keskeisessä asemassa tarinassa ja kerronnassa, joka paikoin on varsin suorasukaista ja säästelemätöntäkin. Mieleen tulee, että Irving provosoi tarkoituksella, ja varmaan provosoikin. Irving viljelee myös runsaasti ennakointeja, jotka pitävät lukijan mielenkiinnon yllä. Jossain vaiheessa kirjaa alkaa käydä selväksi, että alun onnelliset jaksot, vaikka ongelmien värittämät, ovat vain leppeää alkusoittoa tuleville synkille ajoille. Kun tarinassa päästään 1980-luvun alkuun, on selvää, ettei AIDS-epidemialta vältytä. Loppu onkin riipaisevaa kuvausta kuolevista ystävistä.

Väkisinkin tulin mielessäni vertailleeksi näitä kahta peräkkäin lukemaani Keltaisen kirjaston järkälettä toisiinsa. Tarkoitan siis Totuus Harry Quebertin tapauksesta -teosta ja tätä Minä olen monta -kirjaa. Edellinen osoittautui varsin raskaaksi pettymykseksi, kun taas jälkimmäinen ylitti odotukset. Asetelma ei tietenkään ole aivan reilu. Joël Dicker on esikoiskirjailija, kun taas John Irving on pitkän ja loistavan kirjailijanuran tehnyt arvostettu tekijä. Silti minun mielessäni kirjat asettuivat vertailtaviksi.

Dickerin kirjassa pettymys oli ainakin sen kuvainnollinen ohuus. Irvingin teos taas on hämmästyttävän moniulotteinen ja -kerroksinen. Henkilökuvauksessa Irving on mestari, kun taas Dickerin henkilöt jäävät yksiulotteisiksi ja mielenkiinnottomiksi. Irving onnistuu tekemään sivuhenkilöistäkin verta ja lihaa, ja lukija haluaa tietää heistä lisää. Tästä pidän kovasti. Tarinan kaari myös kantaa loistavasti ilman sen kummempaa cliffhanger-kikkailua. Arvostan.

Dickerin kirjaa myös markkinoidaan ’kirjallisena’ romaanina. Kyllähän kirjassa kovasti kirjoitetaan romaaneja ja kerrotaan niiden tekemisestä, mutta jotenkin pinnalliseksi jää. Silmään pistää Irvingiin verrattaessa, että Dickerillä ei tunnu olevan yhtäkään oikeaa kirjallista viittausta massiivisessa teoksessaan (ainakaan minä en niitä muista tai tunnistanut, kirja on nyt annettu eteenpäin lainaan, joten en voi tarkistaa).

Irving taas suorastaan ilottelee kirjallisilla viittauksilla ja lainauksilla. Richard Abbot rakastaa Shakespearen näytelmiä ja niitä harjoitellaan ja esitetään joukoittain kirjan mittaan. Näytelmistä myös puhutaan kirjassa paljon, ja ne kuuluvat kirjan henkilöiden elämään. Neiti First alkaa määrätietoisesti tehdä Billystä lukijaa, ja Billy taas jo varhain päättää haluta kirjailijaksi. Kaupunkilaisten harrastajateatterin ohjaaja on Ibsenin ihailija, ja Ibsenin naishahmoista on runsaasti puhetta. Rouva Bovarylla on asemansa niin Billyn kuin hänen isänsäkin elämässä ja niin edelleen. Näin sen pitää mennä! Ei tunnu yhtään kikkailulta tai brassailulta, vaan saa taas lukuhimon heräämään. Klassikoitten lukemisesta kun on livahtanut jo joitakin vuosikymmeniä!

John Irving: Minä olen monta (In One Person)

Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2013. 615 s.

Ostettu itselle.

”Naiset taitavat lukea romaaneja miehiä enemmän.”

Paksu heinäkuu jatkuu seuraavaksi oikealla järkäleitten äidillä eli Donna Tarttin Tiklillä, joka vähän mutkikkaiden käänteiden jälkeen lopulta päätyi pöydälleni. Odotukset ovat hieman ristiriitaiset, sillä Jumalat juhlivat öisin on yksi ikisuosikeistani. Miten mahtaa Tikli asettua jatkumoon? Hieman helpottaa, että Pieni ystävä oli pieni pettymys, mutta luettava kuitenkin. Tunnelmistani sitten lisää, kunhan 895 sivua on luettu!