”Perkele! Jonen ajatukset ailahtivat taas näihin
tuoreempiin murheisiin. Tämä koko vitun joulu. Ja paskakaan ei ottanut
irrotakseen, ei pudonnut itkemälläkään.”
Enpä tiedä, kuka tässä on
pahemmin väsähtänyt: lukija eli minä, kirjailija Reijo Mäki vai hänen sankarinsa yksityiskyttä Jussi Vares. Joka
tapauksessa tämä allekirjoittanut uskollinen lukija on nyt vakaasti päättänyt
olla enää lukematta tai kuuntelematta seuraavaa eli 26. Jussi Vares -dekkaria.
Ainakaan, jollei ala kuulua vakuuttavia väitteitä siitä, että kirjailijan ja
yksityisetsivän terä on jälleen löytynyt.
Kesällä ilmestynyt 25. Jussi
Vares -dekkari Cowboy on nimittäin
todella väsähtänyt. Mäki kertoi kolme vuotta sitten päättäneensä uudistaa
Vares-sarjaansa ja aloitti sarjan sisällä trilogian, jonka osat olisivat
’erilaisia’ Vareksia. Kaikki Mäen teokset uskollisesti lukeneena (ja osan
uudelleen äänikirjoina vielä kuunnelleena) en osaa vieläkään sanoa, mikä näissä
kolmikon teoksissa on sitten se ’erilaisuus’. Paitsi ehkä komealta kalskahtavat
nimet: Sheriffi, Intiaani ja Cowboy.
Sheriffin parissa olen
blogimerkintöjen mukaan viihtynyt mukavasti ja vaikka mitään sen kummempaa
uudistumista en ollutkaan huomannut, kirjailija tuntui olevan terässä.
Viimekesäinen Intiaani oli sitten
pettymys ja tämä uusin Cowboy on
kyllä melkoinen pannukakku, anteeksi vain.
Cowboyn
’juoni’ rakentuu Mäen kirjoista tutuksi tulleella tavalla (ja käyttävät ideaa
toki monet muutkin, Mäki vain vie tyylin melko äärimmilleen). Kaksi
irrallisilta vaikuttavaa juonta kulkevat kirjassa rinnakkain ja risteävät
sitten joissakin kohdin. Alku on tehokas, ja loppuun on saatu dramatiikkaakin.
Keskellä on muutama toimintakohtaus ja sekaan on heitetty par eroottisesti
latautunutta hetkosta. Loppu on täytetty kapakkajorinoilla, puujalkavitseillä
ja surkeitten pikkurikollisten töppäilyillä. Valitettavasti tätä täyteainesta
on Cowboyssa aivan luvattoman paljon
ja vitsit ovat jos mahdollista menneet yhä mauttomampaan suuntaan. Vessatouhuja
ja pöntön sisä- ja ulkopuolen kuvailua on useassa kohdassa, kuten alun
sitaatistakin käynee ilmi. Mielestäni en ole kaikkein herkkänahkaisimpia
kukkahattutätejä, mutta nyt eivät jutut jaksaneet edes hymähdyttää.
Alku on lupaava.
Wannabe-roisto Jone Lehmijoki alias Cowboy odottelee jouluaattona vieraakseen kaunokaista,
jonka on ajatellut vihdoinkin houkutella myös lakanoiden väliin. Kesken
jouluaterian soi kuitenkin ovikello ja oven takana odottaa joulupukki ase
ojossa. Palattuaan tajuihinsa kassaholvinsa vierestä Cowboy alkaa vähitellen
kelata joutuneensa ovelan huijauksen kohteeksi. Mutta kenelle reklamoida, kun
ryöstetty omaisuus ei ihan kestä päivänvaloa? Sitten samaan kapakkapöytään osuu
turkulainen yksityisetsivä.
Jussi Vares on viettänyt
joulunalusaikaa vaisuna sydänsurujen kourissa. Jälleen yksi lupaavasti alkanut
parisuhde on ajautunut kiville. Maanvaiva Luusalmi saa pastori Alasen kanssa
kuitenkin houkutelluksi Jussin kapakkaan. Siellä miehet törmäävät erääseen
turkulaiseen julkkikseen, standup-koomikko Andy Ahmavaaraan, joka houkuttelee
miehet mukaansa hulppean kattohuoneistonsa seurapiiribileisiin. Juhlissa ovat
mukana myös Ahmavaaran parhaat ystävät tv-kokki Miro Maasilta ja telkkaritähtilaulaja
Kalle Tikka. Myös Ahmavaara ilmaisee olevansa kiinnostunut Jussin
ammatillisista palveluksista. Pian juhlien jälkeen julkkiskolmikkojoukko alkaa
dramaattisesti harveta.
Mukana tarinassa hääräilevät
vielä romaniserkukset Alvar ja Rainer sekä heidän tyttöystävättärensä
sisarukset Ellu ja Marga. Romaniheimojen sukuvihat purkautuvat melkoisina
väkivallantekoina Turun alamaailmassa, eikä Jussi Vareskaan välty sotkeutumasta
tämän nelikon touhuihin.
Väkeä ja tavaraa on siis
mukana kosolti. Kirja on lähellä puoltaväliä, ennen kuin mitään juonien
kannalta olennaista lopulta tapahtuu, ja senkin jälkeen mennään vielä kolmannes
kirjasta eteenpäin ilman varsinaista juonenkehittelyä. Andy Ahmavaaran hahmon
kautta Mäki on antanut itselleen luvan vain lisätä kirjan tyhjäkäyntiä ja
ontuvien ’vitsien’ latelua. Huippusuosittu koomikko suoltaa esimerkiksi
tällaista huumoria:
”Kohta on taas kesä. Jokaisessa kunnassa on pakko
olla joku oma kulttuuriviikko. Onkohan Mäntässä jo omansa? Ellei ole, niin
ehdottaisin sellaista kuin Mäntän Männäviikot: kesäfestari niille, jotka eivät
pidä yllätyksistä. Tervetuloa Mänttään! Männäviikot on festari, joka on jo
nähty, viitenä vuonna peräkkäin kaikissa muissa valtakunnan pitäjissä. Samat
metrilakut ja kuorolaulut ja haapapölkkyinstallaatiot. Lopuksi tanssia. Eli
Finlanders!”
Vaikka tätä pitäisi
ironianakin, niin silti on loukkaus proteesia käyttäviä kohtaan nimittää
tällaista jauhantaa edes puujalkavitsiksi.
Kun kaiken moskan raaputtaa
varsinaisen juonikuvion päältä, se paljastuu ihan näppärästi suunnitelluksi ja
mielenkiintoiseksikin. Mutta koko kuvio lässähtää pahasti tämän kaiken muun hörhellyksen
alle. En vähääkään epäile, etteikö se olisi tarkoituksellista. Mutta ihmettelen
kovasti, miksi tällaiseen ratkaisuun on kirjailija päätynyt. Onko tarkoitus
mitata jotenkin, kuinka surkeasti voi kirjoittaa ja vielä takoa suuria
myyntilukuja? Eikö tästä kaavasta pääse muuten eroon? Odotan nimittäin ihan
tosissani, että Mäki irrottautuisi vaihteeksi edes Jussi Vareksesta ja
kirjoittaisi ihan uuden sankarin seikkailuista.
Jos en olisi sattunut
saamaan vahingossa käsiini Cowboyta
äänikirjana, olisin todennäköisesti jättänyt kirjan kesken.
Reijo Mäki: Cowboy
Otava 2014. Äänikirjan lukija Ville Tiihonen. Laajuus
11 cd-levyä, kesto 12 h 39 min.
Äänikirja lainattu
kirjastosta, paperikirja ystävältä.
Helsingin Sanomissa Keijo Kettunen sanoo kirjasta samat asiat kuin minäkin, mutta paljon kiltimmin. Turun Sanomien Mari Viertola silittää Turun omaa poikaa selvästi myötäkarvaan. Kirjavinkkien Irjakaan ei löytänyt tästä merkkejä uudistumisesta.