Voiko romaanihenkilöön
rakastua? Voi, ainakin, jos on uskominen esseekokoelman Rakkaani, romaanihenkilö kirjoittajia. Kirjassa kaksikymmentä
lukijaa kertoo suhteestaan fiktiiviseen hahmoon, romaanihenkilöön. Osa on
rakastunut, osa ystävystynyt. Jotkut haluaisivat enemmän vastavuoroisuutta
suhteeseen, toiset tyytyvät mielihyvin platoniseen yksipuolisuuteen.
Kirjan idea on kiva.
Kaksikymmentä paljon lukevaa ja kirjoittavaakin ihmistä esittelee itselleen
mieluisan romaanin tai romaanisarjan. Lukija saa mielikuvitukselleen
rakennusaineita ja lukuvinkkejä mukavassa, leppoisassa muodossa. Ainakin
minulla vahvistui tunne, että Jo Nesbøn
Harry Hole -sarja on aloitettava alusta ja luettava tiukkaan tahtiin loppuun
asti. Philip Rothin tuotantoonkin
voisi tutustua laajemmin (olen lukenut Rothilta vain yhden teoksen), ja Hemingwayn Nick Adams -tarinoita voisi
lukea uudelleen vuosikymmenten jälkeen.
Kirjailijoita on
kirjoittajien joukossa useita Antti
Tuurista Tuija Lehtiseen. Lisäksi mukana on kriitikoita, kirjastoihmisiä,
toimittajia, bloggaajia ja opettajia, väkeä laidasta laitaan. He esittelevät
romaanihenkilöitä Harry Potterista Nick Dunneen. Tekstin suhteen on ilmeisesti
saanut toimittajilta vapaat kädet, sillä joukossa on niin kirjeitä kuin
muisteloitakin. Onpa joukossa teksti, joka muistuttaa lähinnä proosarunoa, eikä
ihme, että sen tekijäksi paljastuu runoilija Silja Järventausta.
Nopealukuisen teoksen
parissa koetin hieman pidätellä itseäni kuten viimeksi kirjan Linnasta humisevalle harjulle parissa. Kirjan lyhyitä tekstejä ei kannata ahmia
kaikkia kerralla, vaan on hyvä antaa hieman sulatteluaikaa. Parhaiten toimivat
sellaiset tekstit, joiden pohjana olevat kirjat ja romaanihenkilöt olivat jo
minulle tuttuja. Oli mukava vertailla omia ajatuksia ja tunteita kirjassa
kuvattuihin. Aika monen kohdalla olin yllättävänkin samaa mieltä.
Esiin nousee myös sama
’ongelma’ kuin Linnasta humisevalle
harjulle -kirjan kohdalla: kuinka
paljon voi paljastaa kirjan juonesta. Ongelma on ollut selvästi vähäisempi
heillä, jotka ovat esitelleet jonkin sarjan päähenkilöä, kuin jonkin
yksittäisen kirjan henkilön kohdalla. Romaanihenkilön tarina olisi mukava
kertoa, koska se liittyy niin olennaisesti varsinaiseen asiaan. Kirjoittajat
ovat valinneet erilaisia strategioita. Tuija Lehtinen kertoo L. M. Montgomeryn teoksen Sininen linna sankarittaresta Valancy
Stirlingistä ja kuvailee laveasti Valancyn elämänvaiheita, jotka siis samalla
ovat keskeisiä romaanin juonenkäänteitä. Hanna
Johde taas onnistuu mainiosti tasapainoilemaan niin, ettei tule
paljastaneeksi mitään kovin olennaista Gillian Flynnin Kiltin tytön juonesta.
Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä,
Merja Mäki: Rakkaani, romaanihenkilö
Avain 2014. 144 s.
Arvostelukappale. Kiitos
kustantajalle!
Kirjailija Merja Mäen FB-sivulla on linkkejä kirjanjulkistamisjuhlajuttuihin.
Muita lukuvinkkikirjoja:
Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta
kirjaa. Avain 2014. 260 s.
Avain 2010, 472 s.
Kaisa Neimala – Jarmo
Papinniemi: Lukukirja. Kirja kirjoista. Otava
2008. 255.
P.S. Tuli vielä mieleen jutun jo julkaistuani, että onko teillä joitakin erityisen rakkaita tai tärkeitä romaanihenkilöitä? Itselleni läheisiä ovat olleet ainakin Tolkienin TSH:n sankarit Frodo ja Sam, jotka eivät elokuvaversiossa oikein vastaa mielikuvaani (tietenkään). Linnan sotilaista rakastuin pikkuisen Hietaseen jo teininä, koska hän puhui niin mukavan kotoisasti ja on muutenkin nyt vain niin lutuinen. Onhan näitä. Pottereissa taidan eniten pitää Hagridista!
P.S. Tuli vielä mieleen jutun jo julkaistuani, että onko teillä joitakin erityisen rakkaita tai tärkeitä romaanihenkilöitä? Itselleni läheisiä ovat olleet ainakin Tolkienin TSH:n sankarit Frodo ja Sam, jotka eivät elokuvaversiossa oikein vastaa mielikuvaani (tietenkään). Linnan sotilaista rakastuin pikkuisen Hietaseen jo teininä, koska hän puhui niin mukavan kotoisasti ja on muutenkin nyt vain niin lutuinen. Onhan näitä. Pottereissa taidan eniten pitää Hagridista!
Valitsin kerran blogihaastessa kirjaystäväkseni Modoc-norsun. Hyvälle kakkossijalle päätyi Tyrion Lannister. Kääpiö on Tulen ja jään laulun henkilögalleriasta se jonka kanssa viihtyisin parhaiten. Kaverilla on selviytymistaitoja, huumoria, älyä ja optimismia mutta huoriin Tyrion saisi lähteä yksin. Jotain rajaa. :D
VastaaPoistaNuoruuden (sarjakuva)kirjoista eläydyin eniten Tintin maailmaan. Hahmo on vieläkin lähellä sydäntä.
Ja sitten kun ajattelee komeaa, pitkää skottia kiltti päällä... nimeä James Alexander Malcolm MacKenzie Frazer on mahdotonta lausua hengästymättä. <3 Plussapisteet Diana Gabaldonin suomentajalle Anuirmeli Sallamo-Laville skottiaksentin kääntämisestä meikäläisittäin ymmärrettäväksi.
No Jamie nyt kieltämättä. .. :D Tuo suomalaisversio skottiaksentista tosin jakaa yleisön. Mulle kelpaa, mutta moni inhoaa.
PoistaTuli myöhemmin mieleen, että tykkään myös monista poliiseista aika lailla. Komisario Koskinen taitaa olla kärkisijoilla ainakin :)
Sam on minunkin "TSH-sankarini" ja Legolas sekä Aragorn, ja Pottereissa pidin jostain syystä Weasleyn kaksosista, vaikka alkuosissa Dumbledore viisaus ihailutti, mutta pian selvisi, että virheitä velhotkin tekevät.
VastaaPoistaTintissä Tintti itse on Hergen ideaali-minä eli hyvin puhdas sydän, mitä ilmaisua Tiibetissä käytetään. Kapteeni Haddock on hauska ja hyvin ristiriitainen hahmo, olen alkanut arvostaa myös Castafiorea sekä virkaintoisuuden ja toheluuden perikuvia eli Dupondteja. Tintti on varsin väritön hahmo ja liian hyvä, Miloukin on inhimillisempi. Herge-tutkijat (ja Herge itsekin) väittävät, että kaikki hahmot kuvaavat Hergeä itseään.
Asterix oli nuoruuden sankarini, vaikka Obelix on inhimillisempi. Myös Goscinnyn Nikke on vänkä.
Tuntuu, että fiktiivisissäkin hahmoissa pitää olla jotain inhimillistä säröä, jotta heistä voisi oikeasti pitää. Esimerkiksi huumoria ja tiettyä positiivista anarkismia, kuten Weasleyn mainiossa kaksosparissa :D
PoistaVaikuttaapa kivalta kirjalta ja oikeastaan aika mukava, että tällaisesta aiheesta puhutaan "ääneen" ilman sitä kauhistelua "etkö nyt fiktiota erota tosielämästä". Kun siitähän ei tässä ole kyse, etteikö erottaisi.
VastaaPoistaMinun ikisuosikkini on Kurt Wallander. Olin suorastaan järkyttynyt luettuani Rauhattoman miehen ja joutuessani heittämään hyvästit hänelle - ja millä tavalla! Itkuhan siinä tuli.
Kurt on ihan symppis minustakin, ja jäähyväiset olivat haikeat! Tosin paikoin teki mieli ravistella miestä ja komentaa ryhdistäytymään.
PoistaHeti ensimmäisenä tulee mieleen Stephen Kingin Musta torni -sarjan päähenkilö Roland Deschain. Hänen kanssaan on tullut kuljettua pitkä matka (vasta kerran) ja hän on jollain tavalla hyvin rakas minulle. Toki on sitten esimerkiksi Marjaanan mainitsema Jamie Fraser, mutta silti Roland nousee ykkköseksi.
VastaaPoistaMakuasioita :D
Poista