Reijo Mäki: Cowboy

”Perkele! Jonen ajatukset ailahtivat taas näihin tuoreempiin murheisiin. Tämä koko vitun joulu. Ja paskakaan ei ottanut irrotakseen, ei pudonnut itkemälläkään.”

Enpä tiedä, kuka tässä on pahemmin väsähtänyt: lukija eli minä, kirjailija Reijo Mäki vai hänen sankarinsa yksityiskyttä Jussi Vares. Joka tapauksessa tämä allekirjoittanut uskollinen lukija on nyt vakaasti päättänyt olla enää lukematta tai kuuntelematta seuraavaa eli 26. Jussi Vares -dekkaria. Ainakaan, jollei ala kuulua vakuuttavia väitteitä siitä, että kirjailijan ja yksityisetsivän terä on jälleen löytynyt.

Kesällä ilmestynyt 25. Jussi Vares -dekkari Cowboy on nimittäin todella väsähtänyt. Mäki kertoi kolme vuotta sitten päättäneensä uudistaa Vares-sarjaansa ja aloitti sarjan sisällä trilogian, jonka osat olisivat ’erilaisia’ Vareksia. Kaikki Mäen teokset uskollisesti lukeneena (ja osan uudelleen äänikirjoina vielä kuunnelleena) en osaa vieläkään sanoa, mikä näissä kolmikon teoksissa on sitten se ’erilaisuus’. Paitsi ehkä komealta kalskahtavat nimet: Sheriffi, Intiaani ja Cowboy.

Sheriffin parissa olen blogimerkintöjen mukaan viihtynyt mukavasti ja vaikka mitään sen kummempaa uudistumista en ollutkaan huomannut, kirjailija tuntui olevan terässä. Viimekesäinen Intiaani oli sitten pettymys ja tämä uusin Cowboy on kyllä melkoinen pannukakku, anteeksi vain.

Cowboyn ’juoni’ rakentuu Mäen kirjoista tutuksi tulleella tavalla (ja käyttävät ideaa toki monet muutkin, Mäki vain vie tyylin melko äärimmilleen). Kaksi irrallisilta vaikuttavaa juonta kulkevat kirjassa rinnakkain ja risteävät sitten joissakin kohdin. Alku on tehokas, ja loppuun on saatu dramatiikkaakin. Keskellä on muutama toimintakohtaus ja sekaan on heitetty par eroottisesti latautunutta hetkosta. Loppu on täytetty kapakkajorinoilla, puujalkavitseillä ja surkeitten pikkurikollisten töppäilyillä. Valitettavasti tätä täyteainesta on Cowboyssa aivan luvattoman paljon ja vitsit ovat jos mahdollista menneet yhä mauttomampaan suuntaan. Vessatouhuja ja pöntön sisä- ja ulkopuolen kuvailua on useassa kohdassa, kuten alun sitaatistakin käynee ilmi. Mielestäni en ole kaikkein herkkänahkaisimpia kukkahattutätejä, mutta nyt eivät jutut jaksaneet edes hymähdyttää.

Alku on lupaava. Wannabe-roisto Jone Lehmijoki alias Cowboy odottelee jouluaattona vieraakseen kaunokaista, jonka on ajatellut vihdoinkin houkutella myös lakanoiden väliin. Kesken jouluaterian soi kuitenkin ovikello ja oven takana odottaa joulupukki ase ojossa. Palattuaan tajuihinsa kassaholvinsa vierestä Cowboy alkaa vähitellen kelata joutuneensa ovelan huijauksen kohteeksi. Mutta kenelle reklamoida, kun ryöstetty omaisuus ei ihan kestä päivänvaloa? Sitten samaan kapakkapöytään osuu turkulainen yksityisetsivä.

Jussi Vares on viettänyt joulunalusaikaa vaisuna sydänsurujen kourissa. Jälleen yksi lupaavasti alkanut parisuhde on ajautunut kiville. Maanvaiva Luusalmi saa pastori Alasen kanssa kuitenkin houkutelluksi Jussin kapakkaan. Siellä miehet törmäävät erääseen turkulaiseen julkkikseen, standup-koomikko Andy Ahmavaaraan, joka houkuttelee miehet mukaansa hulppean kattohuoneistonsa seurapiiribileisiin. Juhlissa ovat mukana myös Ahmavaaran parhaat ystävät tv-kokki Miro Maasilta ja telkkaritähtilaulaja Kalle Tikka. Myös Ahmavaara ilmaisee olevansa kiinnostunut Jussin ammatillisista palveluksista. Pian juhlien jälkeen julkkiskolmikkojoukko alkaa dramaattisesti harveta.

Mukana tarinassa hääräilevät vielä romaniserkukset Alvar ja Rainer sekä heidän tyttöystävättärensä sisarukset Ellu ja Marga. Romaniheimojen sukuvihat purkautuvat melkoisina väkivallantekoina Turun alamaailmassa, eikä Jussi Vareskaan välty sotkeutumasta tämän nelikon touhuihin.

Väkeä ja tavaraa on siis mukana kosolti. Kirja on lähellä puoltaväliä, ennen kuin mitään juonien kannalta olennaista lopulta tapahtuu, ja senkin jälkeen mennään vielä kolmannes kirjasta eteenpäin ilman varsinaista juonenkehittelyä. Andy Ahmavaaran hahmon kautta Mäki on antanut itselleen luvan vain lisätä kirjan tyhjäkäyntiä ja ontuvien ’vitsien’ latelua. Huippusuosittu koomikko suoltaa esimerkiksi tällaista huumoria:

”Kohta on taas kesä. Jokaisessa kunnassa on pakko olla joku oma kulttuuriviikko. Onkohan Mäntässä jo omansa? Ellei ole, niin ehdottaisin sellaista kuin Mäntän Männäviikot: kesäfestari niille, jotka eivät pidä yllätyksistä. Tervetuloa Mänttään! Männäviikot on festari, joka on jo nähty, viitenä vuonna peräkkäin kaikissa muissa valtakunnan pitäjissä. Samat metrilakut ja kuorolaulut ja haapapölkkyinstallaatiot. Lopuksi tanssia. Eli Finlanders!”

Vaikka tätä pitäisi ironianakin, niin silti on loukkaus proteesia käyttäviä kohtaan nimittää tällaista jauhantaa edes puujalkavitsiksi.

Kun kaiken moskan raaputtaa varsinaisen juonikuvion päältä, se paljastuu ihan näppärästi suunnitelluksi ja mielenkiintoiseksikin. Mutta koko kuvio lässähtää pahasti tämän kaiken muun hörhellyksen alle. En vähääkään epäile, etteikö se olisi tarkoituksellista. Mutta ihmettelen kovasti, miksi tällaiseen ratkaisuun on kirjailija päätynyt. Onko tarkoitus mitata jotenkin, kuinka surkeasti voi kirjoittaa ja vielä takoa suuria myyntilukuja? Eikö tästä kaavasta pääse muuten eroon? Odotan nimittäin ihan tosissani, että Mäki irrottautuisi vaihteeksi edes Jussi Vareksesta ja kirjoittaisi ihan uuden sankarin seikkailuista.

Jos en olisi sattunut saamaan vahingossa käsiini Cowboyta äänikirjana, olisin todennäköisesti jättänyt kirjan kesken.

Reijo Mäki: Cowboy

Otava 2014. Äänikirjan lukija Ville Tiihonen. Laajuus 11 cd-levyä, kesto 12 h 39 min.

Äänikirja lainattu kirjastosta, paperikirja ystävältä.

Helsingin Sanomissa Keijo Kettunen sanoo kirjasta samat asiat kuin minäkin, mutta paljon kiltimmin. Turun Sanomien Mari Viertola silittää Turun omaa poikaa selvästi myötäkarvaan. Kirjavinkkien Irjakaan ei löytänyt tästä merkkejä uudistumisesta.