Aaveiden Pohjanmaa ja Aaveballadeja-albumi

Kun taloudessa ei ole enää pieniä lapsia, ei halloweenin juhlinta kauheasti innosta. Lähinnä vain kiukuttaa kaiken kiinni oleminen lauantaina, päivänä, jona muina arkipäivinä pääosin työssä aikansa viettävä perheyksikkö on tavannut tehdä ruoka- ynnä muita välttämättömiä hankintojaan. Koska asiantilalle ei mitään voi, on tyydyttävä kohtaloonsa.

Toisaalta voi ajatella niinkin, että huominen pakkopyhä on vallan mainiota lukuaikaa, ainakin, jos luvatut räntä- ja vesisateet toteutuvat. Mihinkään ei kannata mennä, joten nautiskellaan sitten kotona olemisesta. Seuraksi hyvä kirja ja kenties hieman tunnelmaan sopivaa musiikkia?

Kuin tilauksesta löysin postilaatikostani kiehtovan paketin, jossa oli molempia. Haamu-kustantamo lähetti minulle tutustumista varten kirjan nimeltä Aaveiden Pohjanmaa ja sen kylkeen sopivan Aaveballadeja-albumin. Näiden kanssa on mainio viettää synkkää pyhäinpäivän iltaa!

Aaveiden Pohjanmaa -teoksen on toimittanut Tiina Hietikko-Hautala ja sen alaotsikko on Kummitustarinoita mailta ja meriltä. Nimet kertovatkin oikeastaan olennaisen sisällöstä. Kansien väliin on koottu paikallisia kummitustarinoita, jotka liittyvät olennaisesti pohjalaisiin paikkoihin, rakennuksiin tai maastonkohtiin. Kauniisti taitetussa kirjassa on kaikkiaan kymmenen lukua, joissa kussakin kerrotaan tiettyyn paikkaan liittyviä kummitustarinoita ja niiden eri toisintoja. Kertomusten perusteella näyttää siltä, että monissa rakennuksissa on vuosikymmenten ja jopa -satojen aikana ilmennyt useampiakin kummituksia.

Aikahaarukka on laajahko, mutta eniten tarinoita on merkitty muistiin viime vuosisadan vaihteen tienoilta. Suomen sodan ja kansalaissodan tapahtumiin liittyvät verityöt ovat synnyttäneet myös runsaasti tarinoita. Kirjassa esitellään paikallisesti kiinnostavia rakennuksia ja paikkoja, ja siitä varmasti paikallishistoriasta kiinnostuneet ja siitä jo jotain tietävät saavat eniten irti. Tottesundin kartanossakin muuten kummittelee. Sitä en tiennyt, enkä sitäkään, että kyseinen kartano innoitti Anni Swanin kirjoittamaan Tottisalmen perillisen.

Mielenkiintoista luettavaa jutut silti olivat ulkopuoliselle, satunnaiselle turistillekin. Mitä kauemmas historiaan tarinat sijoittuvat, sitä vetävämmiltä tai ainakin uskottavammilta ne tuntuvat. Siksi kokoelman viimeinen, vain muutaman vuosikymmenen päähän sijoittuva Seinäjoen vanhaan teatteriin liittyvä kummitustarina ei enää oikein tuntunut joukkoon sopivan. Vinkiksi muuten, että kirjassa kerrottujen tarinoiden tapahtumapaikkoihin pääsee tutustumaan virtuaalisesti täällä.

Mukava yllätys oli kirjan mukana saapunut cd-levy, jonka virallinen julkaisupäivä näyttää sattuvasti olevan 1.11.2014 eli pyhäinpäivänä. Aaveballadeja-niminen albumi sisältää seitsemän laulettua kappaletta. Laulujen sanat on kirjoitettu Aaveiden Pohjanmaan tarinoiden pohjalta aaveiden näkökulmasta. Sanoituksesta vastaakin Tiina Hietikko-Hautala. Olen surkea kirjoittamaan musiikista mitään, mutta tästä levystä tykkäsin kovasti ensi kuulemalta, ja eilen kirjaa lueskellessani soitin sen useampaan kertaan läpi. Sävellykset ja sovitukset ovat vetäviä ja kappaleet mukavan erityylisiä. Kiva idea!

Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden Pohjanmaa. Kummitustarinoita mailta ja meriltä

Kuvat Suvi Kari.

Haamu 2013. 82 s. Nidottu.

Aaveballadeja

Haamu 2014. CD-levy.

Arvostelukappaleita. Kiitos kustantajalle!

J. S. Meresmaa: Mifongin mahti

Syyslomaviikolla vietin nuortenkirjateemaviikkoa, mutta läheskään kaikkea aikomaani en ehtinyt leppoisan lomaviikkoni aikana lukea. Yli jäi vielä ihan muhkea pino uutuuskirjoja, jotka on tarkoitus lähiviikkoina selättää. Kirjaston varaukset onnistuin uusimaan, joten pahimmat lukupaineet katosivat onnellisesti niskastani.

J. S. Meresmaan eeppistä Mifonki-fantasiasarjaa olen seurannut alusta asti, ja nyt vuorossa oli hiljattain ilmestynyt kolmas osa Mifongin mahti. Aiemmista osista Mifongin perinnön ja Mifongin ajan kirjoittaessani olen ollut kovin vakuuttunut, että kyseessä on nimenomaan trilogia. Olen siis ollut väärässä. Nettisivuillaan Meresmaa toteaa aiheesta häneltä uteleville: ”Mifonki-sarja on sarja, koska siihen kuuluu monta kirjaa. Ymmärrän, että se kiinnostaa, kuinka pitkään tarina jatkuu. Ymmärrän, koska se kiinnostaa minuakin. Mutta asia on niin, että ensin minun on kirjoitettava se -- keskityttävä itse tarinaan, ei sen mittaan. Ja ennen kuin sanon "sen pituinen se", mifonkien tarina jatkuu.” Eipä siis vaivata sarjan pituudella sen enempää päitämme. Sen tosin voi todeta, että ainakaan tähän kolmanteen osaan sarja ei pääty. Ainakaan tarina ei pääty.

Olen aiemminkin valitellut, että muistikapasiteetti on kovilla, kun koettaa pysytellä ajan tasalla sarjoissa, joita julkaistaan osa kerran vuodessa. Osittain sitäkin varten aikanaan perustin tämän blogin, vaikka sitten lähes välittömästi oivalsin, että perimmäiseen ongelmaan ei blogistakaan ole apua. Ei tänne kuitenkaan voi kaikkia ratkaisevia juonenkäänteitä muistiin kirjoittaa. Mutta kyllä muisti sentään hieman vetreytyy aiempien osien esittelyjä lukemalla.

Aiempien osien punaisena lankana on toiminut Ardisin ja Danten epäonninen rakkaustarina. Mifongin mahti kuitenkin tekee usean vuoden aikahypyn, ja kirjan keskiöön nousevat Ardisin lapset, kaksoset Ciaran ja Fewrynn. Kun kaksoset täyttävät kaksitoista, Ciaran lähetetään sopimuksen mukaan Merontesiin oppimaan kuninkaaksi. Varsinainen tarina alkaa kuitenkin vasta neljä vuotta myöhemmin, kun Ciaranin on aika nousta valtaistuimelle.

Merontesia on kymmenen vuoden ajan vaivannut ankara vitsaus tai kirous, lapsirutto, joka tappaa kaikki valtion alueella syntyvät lapset. Valtio on hitaasti näivettymässä pois kartalta. Ciaranin valtaannousu ei tapahdu ongelmitta. Hänen itämanterelaiset tapansa herättävät epäluuloa, ja salaliitto hänen syrjäyttämisekseen saa tulta alleen.

Kotona aikuistuvan Fewrynnin mahti alkaa murtautua esiin. Tyttö huomaa pystyvänsä lukemaan toisten ihmisten mielen. Muitakin mifonkien voimia hänellä on, kuten taito hallita tulta, omaa elementtiään. Unessa tai näyssä hän saa viestejä Merontesista, ja hän päättää lähteä tavalla tai toisella veljensä avuksi. Merontesin kirous liittyy yllättäen myös Danteen, joka odottaa uuden kuninkaan valtaannousua piilopaikassaan puumansa Reun rinnalla.

Tarinassa on jälleen juonitteluja ja jännittäviä käänteitä, magiaa ja romantiikkaa. Kokonaisuus on kaiken kaikkiaan hyvin vetävä ja viihdyttävä. Viiden sadan sivun jälkeenkin moni asia on yhtä auki kuin alussa ja monet juonikuviot jäävät kutkuttavan kiinnostavalla tavalla avoimiksi. Lukija koukutetaan taitavasti odottamaan jatkoa.

Olen aikaisemmissa kirjoituksissanikin todennut, että Mifonki-sarjassa on kosolti fantasiaperinteen tuttuja aineksia. Meresmaa onnistuu kuitenkin tekemään omasta fantasiamaailmastaan persoonallisen ja sen henkilöistä kiinnostavia. Mielestäni henkilökuvaus on vuosien varrella vankistunut mukavasti. Tosin edelleenkin mukana on väkeä runsaahkosti, mikä hajottaa tarinaa jonkin verran. Toisaalta tällainen laveus on lajityypille ominainen piirre sekin. Lukiessani tätä kolmatta osaa mietin, että sarjasta tuntuu kuitenkin puuttuvan tuttu peruskuvio eli hyvän ja pahan taistelun mustavalkoisuus. Meresmaan fantasiamaailmassa on enemmän sävyjä kuin kaksi. Yhä lämpimämmin suosittelen sarjaa myös kapean ’nuorten aikuisten’ kohderyhmän ulkopuolisille lukijoille.

J. S. Meresmaa: Mifongin mahti

Myllylahti 2014. 516 s.

Lainattu kirjastosta. 

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

En ole pitänyt itseäni kummoisenakaan Anna-Leena Härkösen kirjojen ihailijana, mutta Kaikki oikein taisi muuttaa mieleni kertarykäyksellä. Eivät Härkösen kirjat huonoja ole mielestäni olleet, mutta en esimerkiksi ajatellut tätä uusintakaan ottaa luettavakseni. Mutta – sitten se löytyi kirjaston äänikirjahyllystä.

Lainasin siis äänikirjan ja syötin levyn auton soittimeen sen kummemmin asiaan etukäteen perehtymättä. Toki tiesin, että päähenkilö voittaa kirjan alkupuolella Loton jättipotin, mutta enpä sitten muuta. Jos aikoo lukea tämän kirjan, ei kannata ainakaan takakansitekstiä lukea ensin. Lukaisin sen nimittäin äsken kustantajan nettisivuilta ja voihan nenä. Miten ihmeessä tällaisia voidaan vielä tehdä?! Kaikki keskeiset juonenkäänteet on tiivistetty viiteen virkkeeseen. Ja hyväksikäyttäjä on muuten yhdyssana.

Kirjan päähenkilö on kosmetologi-kampaaja Eevi, vähän päälle kolmikymppinen ihan tavallinen nainen. Eevin aviomies Kari on töissä tavaratalon musiikkiosastolla ja keikkailee vapaa-ajallaan bändinsä kanssa läpimurtoa odotellen. Pariskunnan rahat ovat aina tiukalla, pienipalkkaisia pääkaupunkilaisia kun molemmat ovat. Vuokra-asunto on pieni ja nuhjaantunut, räntää tulee ja työ maistuu puulta. Eevin elämän ainoat valopilkut ovat sisko Mirka ja paras ystävä Hanna, jonka tyttären kummi hän on.

Eevin vanhemmat ovat olleet ennätyspihejä, ja lapsuus on ollut ankea. Koulussa Eevi on saanut tuta nahoissaan sen, ettei ole voinut koskaan pukeutua nätisti tai merkkivaatteisiin. Rahaa ei vain ole ollut yhtään mihinkään, koskaan. Nyt Eevin äiti on dementoituneena hoitokodissa ja Eevin välit isään ovat etäisen viileät. Sisaruksiinkin tulee pidettyä yhteyttä harvoin. Yleinen harmaus leimaa kaikkea Eevin ja Karin elämässä, vaikka keskinäisessä suhteessa vielä kipinää tuntuu olevankin.

Sitten kuitenkin rävähtää. Eevi päättää kiukuspäissään lotota ja voittaa yhden rivin lapullaan seitsemän miljoonaa! Juuri tässä kohtaa Härkösen taitavuus ihmistuntemuksessa ja -kuvauksessa pääsee todella oikeuksiinsa. Eevin ja Karin reaktiot on kuvattu loistavan uskottavasti ja elävästi: epäusko, kauhu, riemu, pelko, epäluulo. Härkönen myös kertoo, miten lottovoitto ihan käytännössä lunastetaan ja mitä kaikkea taas siihen voittajien tunnepuolella liittyy.

Erityisesti pelko tuntuu nousevan pintaan. Pelko siitä, että rahat kuitenkin jotenkin katoavat, loppuvat kesken. Eevi sanookin jossain kohdassa, että voitto ei ollut tarpeeksi suuri, jotta hän tuntisi oikeasti olevansa turvassa. Syyllisyyttä pohditaan myös paljon. Eevin isä sanoo ääneen, että voittamalla saatu raha ei ole rehellisesti ansaittua, oikeaa rahaa. Mielenkiintoinen näkemys ihmiseltä, joka on koko elämänsä sairaalloisesti säästänyt! Mutta eihän raha-asioissa läheskään aina ole logiikkaa.

Liikuttavasti Kari ja Eevi myös koettavat sinnitellä kuin mitään ei olisi tapahtunut omissa epätyydyttävissä työpaikoissaan. Miten pyytää vapaata, kun pitäisi päästä Veikkauksen pääkonttorille kuittaamaan miljoonat tililleen? Tai päästä käymään sijoitusneuvojalla? Entä kehen voi luottaa? Sijoitusneuvojakin vain koettaa hyötyä heidän rahoistaan, vai mitä?

Valtava rahamäärä on ihana asia, ja Eevi ja Kari koettavat nauttia parhaansa mukaan. Mutta nopeasti kumpikin huomaa, että nautintoon livahtaa helposti karvas juonne. Onko sittenkään ihanuuden huippu lähteä tuosta vain todelliselle luksuslomalle kaukomaille, kun ei voi ottaa ketään mukaansa jakamaan iloa? Entä miksi lahjojen antaminen muuttuu niin vaikeaksi? Mitä tapahtuu läheisimmillekin ihmissuhteille, kun toinen on yhtäkkiä upporikas? Entä mitä tapahtuu avioliitolle, kun vanhat rutiinit menettävät merkityksensä?

Kaikki oikein on todella herkullinen ihmisyyden perimmäisten ominaisuuksien kuvaus. Koukutuin kirjan tarinaan perusteellisesti. Paikoin se on aika tummasävyinen, mutta ennen kaikkea Härkönen kertoo henkilöistään lämpimästi ja humoristisesti. Oli hauskaa heittäytyä kuvittelemaan, miten itse olisi toiminut monissa tilanteissa, joihin Eevi ja Kari joutuvat. Monet asiat aukenevat seesteisesti lopussa, mutta liian helppoihin ratkaisuihin konkarikirjailija ei sorru.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Otava 2014. Äänikirjan lukija Sari Mällinen. Laajuus 8 cd:tä, kesto 9 h 8 min.

Lainattu kirjastosta.

Ja kaikkea muuta -blogin Minna oli kirjabloggaajana mukana Helsingin kirjamessujen lukupiirissä, jossa luettavana oli Härkösen Kaikki oikein. Myös kirjailija itse osallistui keskusteluun. Kurkkaa lukupiiriläisten pohdiskeluja täältä.

Terveisiä Helsingin kirjamessuilta!

Kirjamessuilta pitää tietysti tuoda kotiin hirmuinen kasa kirjoja...

Väsyneen mutta onnellisen kirjabloggaajan pää on edelleen hieman sumuinen eilisen messuhumun jäljiltä, mutta nyt on messupäivityksen aika. Mitä kaikkea oikein ehdinkään kokea, nähdä, kuulla ja aistia runsaan kahdeksan tunnin aikana? Vaikka mitä! Loppupäivästä aloin olla jo sen verran fiiliksissä, että moikkasin tuttavallisesti J. P. Koskista, joka seisoskeli Mika Waltari -lavan tuntumassa. En siis ole koskaan ollut kirjailijan kanssa puheissa, vain lukenut hänen blogikirjoituksiaan. Toinen vastaava lipsahdus tapahtui, kun oli katsomassa Siri Kolun haastattelua, ja viereiselle tuolille tupsahti tutunoloinen nuori nainen. Vasta moikatessani tajusin, että moikattava oli Salla Simukka, joka tuntui muuten fanittavan Siri Kolua myös. Mutta tällaisiin kaltaisiini hölmöihin kirjailijat lienevät tottuneet, eivätkä toivottavasti pane pahakseen.

...ja suklaata!
Dekkariseuran 30-vuotisjuhlasuklaata
ei kenties raaski syödä.

Mutta siis alkuun. Lauantai on päivätyössä käyvän ja pääkaupunkiseudulta kohtuullisen junamatkan päässä asustavan ihmisen luonnollisin valinta messuilupäiväksi. Lisäksi vaa’assa painaa melkoisesti myös Suomen dekkariseuran isännöimä tai ehkä paremminkin emännöimä Dekkarilauantai, jota on käytävä seuraamassa. Siispä varhaiseen junaan lippu ja matkaan sysipimeänä loppulokakuun aamuna. Matkantekoa viihdytti äänikirjaversio Robert Galbraithin Silkkiäistoukasta. Lukijana muuten ihana Eero Saarinen. Tähän palataan, kunhan on päästy loppuun.

WSOY ja Tammi olivat kutsuneet kirjabloggaajia brunssille kirjaesittelyjen merkeissä. Tilaisuus alkoi jo ennen virallista messujen aukeamista, mistä kiitos järjestäjille, kuten koko tilaisuudesta ylipäätään! Puolitoistatuntinen hurahti aivan siivillä. Kirjailijoita haastatteli säteilevä toimittaja Ella Kanninen, joka on paitsi hurmaava ja karismaattinen persoona myös kielitaitoinen ja sivistynyt ihminen. Kanninen oli selvästikin paneutuen lukenut kaikki uutuusromaanit, joiden kirjoittajia hän aamuhetkessä haastatteli.

Sinikka Nopola.

Saimme esitellyistä kirjoista arvostelukappaleet mukaamme ja halutessamme myös signeeraukset kirjailijoilta. Niinpä en tässä nyt sen enempää referoi haastatteluja, vaan palaan niihin aikanaan kirjaesittelyjen yhteydessä. Sinikka Nopolan uutuutta Eilan, Rampen ja Likan parhaat en kehdannut ottaa, koska olen lukenut kaikki Eila ja Rampe -kirjat, kuunnellut ne äänikirjoina ja jotkut käynyt teatterissakin katsomassa. Nopolalta kysyttiin, ovatko Risto Räppääjä -kirjat hänelle jo jonkinlainen taakka. Kyllä tavallaan, kuulemma, sillä Nopola tuntee profiloituvansa helposti pelkästään lastenkirjailijaksi, vaikka hän on kirjoittanut ainakin yhtä paljon aikuisille. Minulle Nopola on ennen kaikkea aikuisten kirjailija, vaikka pojalla onkin vaikuttava rivi Räppääjiä hyllyssään (tai tällä hetkellä varastolaatikossa parempia aikoja odottelemassa).

Toinen kirja, jonka sankarillisesti (ironiaa, huom.) jätin ottamatta, oli Maritta Lintusen uutuus Hulluruohola. En jättänyt kirjaa siksi, ettei se vaikuttaisi kiinnostavalta, vaan siksi, että en kuitenkaan ehtisi sitä kohtuullisessa ajassa lukea. Painoin kirjan kyllä mieleeni, jospa vaikka jossain vaiheessa lainaisin kirjastosta. Lintusen romaaneista olen lukenut kaksi, Sukukaktuksen ja Sydänrajan, eivätkä ne ole olleet lainkaan huonoja, vaikka eivät olekaan olleet aivan minun juttujani.

Paoli Giordanin Ihmisruumis alkoi kiehtoa,
 koska kirjailija kertoi siitä vakuuttavasti.

Jari Järvelä kertoo Ella Kanniselle Särkyvää-kirjastaan.

Suunnittelemassani ohjelmassa olisi ollut seuraavaksi vuorossa Dekkarilauantaita ja 1920- ja 1930-luvuille sijoittuvat suomalaiset dekkarit. Lavalla olivat Terttu Autere, Nina Hurma ja Virpi Hämeen-Anttila kertomassa kirjoistaan. Tämän valitettavasti missasin, koska voin olla vain yhdessä paikassa kerrallaan, mikä on erityisen valitettavaa messupäivinä. Kurvailin paikalle vasta, kun lauteilla istuksivat Jari Järvelä, Ari Paulow, Timo Sandberg ja Salla Simukka kertomassa, miten rikos houkuttaa nuorten maailmassa.

Jari Järvelä, Salla Simukka ja Ari Paulow
keskustelevat Dekkarilauantaissa.

Seuraava suunnitelmaani merkitty tapahtuma oli messuohjelman mukaan nimeltään ”Ensimmäisen kirjan huuma ja katumus”, jonka esiintyjiä ei ollut merkitty ohjelmalehtiseen. Paikan päällä selvisi, että lavalle oli tulossa Riikka Pulkkinen ja joku mieskirjailija, jonka nimen valitettavasti olen jo unohtanut. Pulkkista kuuntelin jo Turussa, joten päätin rientää takaisin dekkariohjelman pariin. Vuorossa olivat kaupungit dekkareitten tapahtumapaikkoina ja puhumassa JyrkiHeino, Harri Nykänen, Markku Ropponen ja Vera Vala. Kaikkien kirjailijoiden sankarit ja seikkailut sijoittuvat melko tiiviisti tiettyihin kaupunkeihin, ja syystä. Kukin kirjailija vuorollaan kertoi, kuinka luontevaa on sijoittaa kirjansa tapahtumat itselle tuttuun paikkaan. On huojentavaa voida halutessaan tarkistaa yksityiskohdat itse elävässä elämässä, vaikka tietotekniikka oivallinen apu onkin. Lukijana olen sitä mieltä, että hyvä miljöökuvaus on ehdotonta plussaa dekkareissakin.

Heti perään lavalle marssivat dekkarikirjailijat Kati Hiekkapelto, Max Manner, Christian Rönnbacka ja Jarkko Sipilä. Heiltä tiukattiin, miksi heidän kirjojensa päähenkilöt ovat poliiseja sekä mitä yhteistä kirjailijoilla ja heidän sankareillaan on. Vastaukset olivat hyvinkin hauskoja. Esimerkiksi Rönnbacka kuvaili, että Hautalehto on sellainen mies, jonka hän voisi ottaa parhaaksi ystäväkseen. Sipilä taas tunnusti, että mielellään olisi itse Takamäen kaltainen. Kun kirjojen huumorista kysyttiin, kertoi Rönnbacka, että hänellä on jonkinlaiset Fingerpori-aivot. Huumori on oikeassa poliisityössä tärkeä selviytymis- ja välittämiskeino. Hiekkapelto taas tunnusti syyllistyneensä itse rikokseen, joka siirtyi tavallaan hänen toiseen romaaniinsa Suojattomat.

Katutaiteilija Hende työssään Louhi-lavalla.

Rikoskirjailijat oli jätettävä lavalle keskustelemaan, kun piti rynnätä toiselle puolelle messuhallia Kirjakallion eli Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaiden isännöimälle Louhi-lavalle tai ainakin sen reunalle. Olin jo etukäteen kuullut, että Siri Kolu on säkenöivä esiintyjä, enkä joutunut pettymään. Olipa upea haastattelu! Jos en olisi jo kirjaparia IP ja PI lukenut, nyt lukisin! Kirjakallion nuoret tekevät uskomatonta työtä. Ymmärsin, että jokaisen haastateltavan kirjasta on tehty ’lukunäyte’ haastattelun lomaan. Nimitys on melkoisen harhaanjohtavan vähättelevä ainakin sen perusteella, mitä pääsin näkemään. Nuori tyttö eläytyi kirjan maailmaan intensiiviseksi toviksi sellaisella intohimolla, että kyyneleet nousivat Kolun (ja minun) silmiin. Huh. Mahtavaa.

Räväkkä Siri Kolu.

Näistä tunnelmista siirryin hetkeksi hengähtämään Elisa Kirjan osastolle, jonne oli muun muassa kirjabloggaajia kutsuttu jutustelemaan sähkö- ja äänikirjoista ja lukemisesta ylipäätään. Muitakin ihmisiä poikkesi osastolla haukkaamassa pientä purtavaa, jota oli keskustelun lomassa tarjolla. Kovasti elisalaiset kyselivät, mitä toiveita kirjabloggaajilla olisi sähkökirjatarjonnan suhteen. Vasta kotimatkalla oivalsin, että ainakin Sirpa Kähkösen tuotantoa olisi upeaa saada esille tässäkin muodossa. Ja ehkäpä myös äänikirjana? Ostaisin. Tuttuja ja uusiakin bloggaajakasvoja oli tapaamisessa mukana.

Staffan Bruun, Outi Pakkanen ja Jarkko Sipilä
keskustelevat Helsingistä rikospaikkana.
On hyvä, kuulemma.

Varsinainen Dekkarilauantain ohjelma oli jo ohi, mutta vielä iltaviideltä haastateltiin Mika Waltari -lavalla dekkarikirjailjoita siitä, miksi heidän teoksensa sijoittuvat juuri Helsinkiin. Vastailemassa olivat Staffan Bruun, Outi Pakkanen ja Jarkko Sipilä. Kirjailijat menivät vähän ymmälleen, kun heiltä kysyttiin, lukevatko muun Suomen lukijat heidän Helsinkiin sijoittuvia teoksiaan. Hetken mietinnän jälkeen ainakin Sipilä ja Pakkanen kertoivat, että kirjastojen lainauslukujen perusteella lukevat. Olisin voinut kertoa saman ihan siitä eturivistäkin. Bruun taas kertoi, että hänen kirjansa ruotsinkielinen versio myy aina suomennosta paremmin. Bruunin hulvattomia dekkariparodioita kannattaa kyllä lukea myös suomeksi, suosittelen!

Hugleikur Dagsson kertoi työstään
kirjakaupan pisteellä.
Olisin kuunnellut enemmänkin.
Nimmarikin olisi ollut kiva!

Eipä tosiaan ihme, että kaiken tämän sekä lukuisten tuttujen tapaamisten, kirjapinojen kaiveluitten ja ohimennen kuunneltujen kirjailijaesittelyjen jälkeen olinkin jo valmis kotimatkalle! Aivan mahtavaa oli, kiitos kaikille! Ensi vuonna nähdään!

Tällaisen aarteen kotiutin Sastamalan osastolta.
Turun messuilla meni ohi, nyt vahinko takaisin!

P.S. Olin messutohinoissa mukana kirjamessujen järjestäjien kautta saamallani bloggaripassilla. Passi oikeutti ilmaiseen sisäänpääsyyn, pysäköintiin sekä pressitilan palveluiden käyttöön, joista ilmainen, vartioimaton naulakko taisi olla osaltani paras osuus. Vastineeksi tästä sekä kahdesta ylimääräisestä ilmaislipusta, jotka annoin ystävälleni,  kerroin tapahtumasta sosiaalisessa mediassa. Tapahtumapaikalta lähetin varmaan parikymmentä kuvaa kommentteineen Twitteriin ja Instagramiin, joten se osuus tuli hoidettua. Samaten liitin kirjamessujen tunnuksen jo edelliseen juttuuni, jossa kerroin messuvinkkejä. Matkat maksoin itse, samoin lounaani. Kiitos Helsingin kirjamessuille yhteistyöstä!

Käytännön messuvinkit!

Helsingin kirjamessut ovat ehdottomasti kirjaihmisen vuoden kohokohtia. Kaikki kynnelle kykenevät koettavat päästä messuamaan ainakin edes päiväksi. Oma varsinainen messukoitokseni tänä vuonna tulee olemaan huominen lauantai, ja kokemuksesta tiedän, että kyseinen päivä on monen muunkin messupäivä. Messukeskuksessa on siis tiedossa melkoista ruuhkaa ja ryysistä. Koska kokemusta messuilusta on kertynyt parilta vuosikymmeneltä ja parista messukaupungista, kokosin tähän muistilistan, jonka avulla messupäivästä toivottavasti tulee antoisa. Jokaisella on tietysti messureissulleen omat tavoitteensa ja suunnitelmansa, mutta varmasti yhteistä löytyy silti.

1. Kannattaa tutustua etukäteen messuohjelmaan. Messuilla on tarjolla varmasti tuhansittain erilaista ohjelmaa. Isoilla lavoilla ja saleissa on haastatteluja ja paneeleja virtanaan, ja lisäksi vielä kirjakaupoilla ja kustantamoilla on omia haastattelu- ja ohjelmapisteitään. Jotta messupäivästä saisi irti jotakin, kannattaa lukea virallinen ohjelma läpi, ruksata kiinnostavat ja ehkäpä vielä tehdä itselleen aikataulun esiintymispaikkoineen (minulla on tällainen suunnitelma laadittuna). Ohjelmaa voi myös selata puhelimellaan.

2. Messuohjelman takaosassa oleva kartta on kätevä apu suunnistuksessa. Isot ständit löytyvät messuilla vaivatta, mutta pieniä ja kiinnostavia voi olla joskus hankala huomata tai löytää ilman karttaa.

3. Älä tee aikataulustasi liian tiukkaa. Messualue on laaja, ja lisäksi kannattaa varata aikaa vain katseluun ja kiertelyyn. Usein antoisimmat kokemukset tulevatkin ihan spontaanisti vastaan. Helsingissä messujen antikvariaattiosasto on ainakin täynnä houkutuksia!

4. Supertähtien esiintymisiin kannattaa mennä ajoissa, jos haluaa saada istumapaikan. Esiintymislavojen edustat täyttyvät nopeasti. Jos aikoo ottaa kuvia, kannattaa pitää varansa eturivipaikkojen saamiseksi. Myös seisomapaikat voivat olla käteviä, mutta koko päivää ei jaksa seistäkään.

5. Pukeutumisesta sen verran, että ainakin itse suosin mukavaa ja käytännöllistä. Päällysvaatteet kannattaa ehdottomasti jättää säilytykseen, koska messuhallissa on kuuma. Paksuimmat neuleet ja huivitkin kannattaa jättää jo kotiin. Jalkaan mukavat, kävelyä ja seisoskelua kestävät kengät. Jos on liikkeellä ystävän kanssa, kannattaa valita värikästä päälleen, koska messuilla on helppoa kadottaa kaverinsa. Hetken vaikkapa kirjaa selattuaan huomaakin ystävän kääntyneen jollekin toiselle messukujalle…

6. Mukaan kannattaa varata kunnon kassi. Itse suosin selkäreppua, koska olkapäälläkin kannettava laukku alkaa päivän mittaan painaa. Kädet on kuitenkin kiva pitää vapaana. Ainakin minä tarvitsen käsiä paitsi messutavaroihin tutustumiseen myös silmälasien esille kaivamiseen, muistiinpanojen tekemiseen, kuvaamiseen jne. Ostokset on mukavampi kantaa mukanaan kangas- kuin muovikassissa. HUOM! Ostoksia varten kortti on kätevä, mutta kaikilla pienillä osastoilla ei ole korttipäätettä, joten käteistäkin kannattaa varata mukaan. Messukeskusten pankkiautomaateille on usein pitkät jonot.

7. Ostokset kannattaa säästää oman messukierroksensa loppupäähän, ainakin, jos voi luottaa haluamansa tavaran riittävyyteen. Ensimmäiseksi ei kannata reppuaan tai kirjakassiaan täyttää, sillä kirjansa joutuu yleensä kantamaan itse.

8. Reppuun pakkaan ainakin suklaata, vesipullon ja huulirasvan messuohjelman, kameran, puhelimen ja silmälasien lisäksi.

9. Muista pitää taukoja! Messualueella on paljon kahviloita ja ravintoloita, penkkejä ja tuoleja. Jos ystävä tulee vastaan ja ehdottaa kahvikupillista tai skumppalasillista, ei kannata kieltäytyä. Mukava tauko- ja pistäytymispaikka on kirjabloggaajien kirjavinkkauspiste, joka sijaitsee Boknäsin näyttelyosastolla 6g85.

Kirjabloggaajat kirjavinkkaamassa torstaina 23.10.2014. 

10.  Pakkaa mukaan hyvää mieltä ja kärsivällisyyttä! On ihanaa, että kirjat ja kirjailijat kiinnostavat niin monia muitakin.

Antoisaa messuviikonloppua! Jos ei messuille pääse tällä kertaa, voi tunnelmia seurata netissäkin. Kirjabloggaajat päivittävät tunnelmia Facebook-sivuillaan ja Twitter-tileillään. Tunnuksena on on #bloggaritmessuilla.  

P.S. Mitkä ovat Sinun messuvinkkisi? 

Harri V. Hietikko: Näkemiin Shosanna

”Se [suihku] lämmitti kuin valtuustoseminaarin tupakkipaikalla esiin kaivettu persulämmin kossu.”

Tämän kirjan kannessa pitäisi lukea varoitusteksti ”Ei ryppyotsaisesti luettavaksi”. Julmasta aiheestaan ja paikoin suorasukaisesta väkivallan kuvauksestaan huolimatta Näkemiin Shosanna on nimittäin armottoman hauska dekkari. Tosin jälleen syynä saattaa olla oma täysin vinksahtanut huumorintajuni. Kenties kirjailija Harri V. Hietikko ei olekaan tarkoittanut dekkariaan hauskaksi ollenkaan?

Kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä minäkertoja on palaamassa epämääräisen pituisen ajan jälkeen Suomeen ja Tampereelle. Saksaan on jäänyt uusi elämä ja miehen elämän nainen Gudrun eli lyhyemmin pelkkä G. Onneksi sentään Harley Davidson on matkassa mukana. Suomeen miehen on tuonut työtehtävä, toimeksianto venäläiseltä mafiapomolta. Yksinäisen bikerin on ravisteltava hieman suomalaista dvd-materiaalin levittäjää, joka haittaa venäläisten bisneksen laajenemista.

Tehtävästä tulee kuitenkin henkilökohtainen. Selviää, että Tampereen liepeillä levitetään aitoja snuff-elokuvia. Yhdessä miehen käsiin joutuneessa versiossa silvotaan ja lopulta tapetaan nainen, joka vaikuttaa miehestä epämääräisesti tutulta. Kuka nainen oikein on, ja kuka filmejä kuvaa ja tuottaa? Asian penkominen saa liikkeelle vaarallisia voimia ja vaatii kohmettavia ponnistuksia, kuten moottoripyörämatkoja jouluviikon räntäsateisessa Suomessa. Hietikon sankarin silmin Tampere on todella noir kaupunki, hotelli Ilveksen korkeuksistakin katsottuna.

Näkemiin Shosanna on itsenäistä jatkoa palkitulle Lausukaa Paranoid -dekkarille, jota en ole lukenut. Aiempia tapahtumia ei juurikaan avata, joten hieman huteralla pohjalla tunsin päähenkilön suhteen alkuun olevani. Onko kaveri hyvis vai pahis? Ainakin hän kykenee häikäilemättömiin tekoihin tarvittaessa, mutta jonkinlainen vankkumaton oikeuden puolustaja hän tuntuu myös olevan. Mieleen hiipi aavistus Raidista…mutta kovemmilla kierteillä. Tämän kaverin kanssa ei totisesti kannata ryppyillä.

Eniten tässä tummanpuhuvassa dekkarissa ihastuin persoonalliseen kieleen. En muista törmänneeni vastaavaan oikeastaan missään ennen. Tykittävä ja salakavalan pirullinen tyyli kiinnitti huomioni jo lukiessani Joulukalenterista Hietikon novellia Ja tapahtui niinä päivinä, jota pidän yhtenä kokoelman helmistä. Hauskaa muuten, että novelli on tavallaan mukana myös romaanissa yhtenä episodina tarinassa, mutta muunnettuna. Kumpikohan oli ensin, novelli vai romaanin luku? Samapa tuo, oli hauskaa vertailla tekstejä.

Hietikko yhdistää omintakeisesti äärimmäisen niukkaa ilmaisua, paikoin muodollista virkakieltä ja yllättäviä puhekielen ja slangin ilmaisuja. Tuloksena on paikoin sellaista menoa, ettei voi hirnahtelematta lukea. Vaikka sisältö ei siis muuten paljoa naurata!

”Etenin kohteeseen asematunnelin kautta. Itäpäädyn kaakeliseiniin oli spreijattu toinen toisensa päälle kilpailevien immigranttilurjusten reviirimerkkejä.

Luvassa oli eskalaatiota ja markkinoiden uusjakoa, mutta sinisilmäisten suvakkien vankka enemmistö pissiksestä matukkaan käsitti tagit vain urbaanin kulttuurin merkitysneutraalina heijastuksena ja kehityksen väistämättömänä kehityksenä.

Toisin sanoen: Ei koske Suomea.

Tämäkään.”

Nopealla nettiselailulla selviää, että Harri V. Hietikko ei ole mikään eilisen teeren poika kirjailijana eikä muutenkaan. Lausukaa Paranoid ja Näkemiin Shosanna ovat osia Rammstein-trilogiaksi nimettyä sarjaa. Nimitys muuten onkin osuva, sillä Hietikko viljelee Rammstein-sitaatteja ja saksankielisiä tokaisuja kirjassaan. Tämäkin tuntuu muuten kummallisen virkistävältä englanninkieliseen lainailuun tottuneesta lukijasta. Aiemmin Hietikko on julkaissut useita rikosromaaneja sekä väitellyt tohtoriksi aiheenaan johtaminen Taru sormusten herrasta -kirjassa. Kaiken tämän lisäksi Hietikko on toiminut Vaasan kaupunginteatterin hallintojohtaja ja työskentelee nykyään kaupungin keskushallinnossa, milloin ei ole apurahakirjailijana.

Tampereen kaupunki perusteli kirjallisuuspalkintoaan (vuonna 2014) Hietikon Lausukaa Paranoid -romaanille seuraavasti:

”Harri Hietikko palkitaan romaanistaan Lausukaa paranoid. Se on omaleimaisella ja nasevalla tyylillä ja kielellä kirjoitettu romaani joka kuvaa oman käden oikeutta harjoittavan ja väkivaltaan turvautuvan miehen mielenliikkeitä ja toimintaa.”

Harri V. Hietikko: Näkemiin Shosanna

Reuna 2014. 271 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Taavi Soininvaara: Ebola-Helsinki

Olen toisella silmänurkalla pitänyt silmällä nykyään kai kuntaliitosten jälkeen kanssani samassa kaupungissa asuvaa kirjailijaa Taavi Soininvaaraa tai ainakin hänen toimintatrillerituotantoaan. Muistikuvissani pidin miehen esikoiskirjasta Ebola-Helsinki. Muistin myös, että kirjassa oli harvinaisen räväkkä alku, ja muutenkin vauhtia piisasi hengästymiseen asti. Jotenkin sitten vain olen jättänyt miehen myöhemmät kirjat lukematta. Sitten tarjoutui mahdollisuus uudistaa lukijasuhde, kun Elisa Kirjassa oli tarjous Ebola-Helsingistä äänikirjana. Bonuksena vielä aiheen polttava ajankohtaisuus. Niinpä napit korviin ja lenkille.

Soininvaaran päähenkilönä on nuorehko työhönsä leipiintynyt lääketieteen tutkija Arto Ratamo, joka onnistuu löytämään vastalääkkeen ebolavirukseen. Virus on tullut Suomeen Korkeasaareen tuotavien filippiiniläisten apinoiden mukana. Tauti on hallinnassa, ja Ratamo siis tekee sensaatiomaisen läpimurron. Harmi vain, että vastalääke ja ebolan saastuttama veri yhdessä muodostavat ennenkuulumattoman tehokkaan biologisen aseen, josta terroristit eri puolilla maailmaa ovat valmiita maksamaan silmittömiä summia. Samaan aikaan toisaalla korkea-arvoinen suomalainen tiedustelu-upseeri on joutunut pahaan pulaan. Saatuaan tietää Ratamon läpimurrosta ja siitä, että vastalääkkeen kaava on vain Ratamon hallussa, mies päättää heittää kaiken yhden kortin varaan. Hän päättää kaapata veriputket ja vastalääkkeen kaavan hinnalla millä hyvänsä, myydä ne eteenpäin ja kadota jäljettömiin.

Kuulostaako monimutkaiselta? Mukaan tulevat vielä ainakin Supo ja venäläisten vastaava tiedustelupalvelu sekä brittiläisiä virkaveljiä, ennen kuin homma on paketissa. Pätkissä kuunteleminen ei kenties sittenkään ollut aivan paras menetelmä tämän kirjan kanssa, sillä pariin otteeseen pääsi punainen lanka livahtamaan näköpiiristäni. Henkilöitä ja arvonimiä on niin turkasen paljon, että niissä ei tahtonut pysyä laskuissa lainkaan.

Yllätyin siitä, että oikeastaan ainoa muistamani kohtaus kirjasta, se, jonka muistin olevan ihan alkusivuilla, tapahtuikin vasta kahden tunnin kuuntelun jälkeen eli noin ensimmäisen viidenneksen kohdalla. Alku onkin luvattoman hidassoutuinen, eikä menisi enää varmaan nykyään läpi kirjailijan omastakaan seulasta.

Toinen yllätys itselleni oli, että olen merkinnyt muistiin ensimmäisestä lukukerrasta hyvin lyhyen ja erittäin nuivan arvion, jossa moitin teoksen juonen muistuttavan liikaa Ilkka Remeksen tuotantoa. Tuskinpa Soininvaara tästä pahastuukaan. Kaikesta nuivuudestani huolimatta olen muistiinpanojeni mukaan lukenut myös neljä seuraavaa Ratamo-sarjan teosta. Tästä olen eniten hämmästynyt, koska en muista kirjoista yhtään mitään. Tämäkin lienee lajityypille olennaista: nopea viihdytys, sitten unohdus. Uusintakuuntelullakin Ebola-Helsinki viihdytti oikein mukavasti, mutta älkää kysykö, miten kaikki oikein menikään.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää koko matkalle, ehkä nyt sitä turhan hidassoutuista alkuviidennestä lukuun ottamatta. Helsingin metrotunnelissa juostaan, samaten Paddingtonin aseman liukuportaissa, on peiterooleja ja puhelinten salakuuntelua, nukutusnuolia ja ovelia juonia. Sattumallakin on sormensa pelissä, tietysti.

Ebola-Helsinki on julkaistu vuonna 2000 ja on tietyllä tavalla kovin nostalginen. Parhaiten tämä näkyy matkapuhelinten ja Internetin kehittymättömyytenä. Juuri kukaan ei vielä osaa pelätä matkapuhelimen paikantamismahdollisuutta, ja ratkaisevimman puhelunsa Ratamo soittaa hotelli Tornin kolikkopuhelimella. Kontaktit terroristijärjestöihin otetaan ihan perinteisesti kirjeitse! Jotenkin niin liikuttavaa.

Uusimmassa Ruumiin kulttuurissa (3/2014) on laaja Soininvaaran haastattelu. Siinä mies kertoilee muun muassa työskentelyrutiineistaan. Ilahduttavaa jotenkin on tieto, että esikoiskirja menestyi niin hyvin, että kirjailija uskaltautui heittäytymään kokopäiväiseksi kirjoittajaksi. Sittemmin onkin ilmestynyt kirja vuodessa. Soininvaaran teoksia on käännetty myös saksaksi, ja Saksassa ne tuntuvat menestyvän myös mukavasti.

Soininvaara jätti Arto Ratamon, joka siis siirtyi tutkijan uralta Supoon, tauolle kahdeksannen teoksen jälkeen. Sitten on ilmestynyt toistaiseksi neliosainen, Ratamoa vieläkin kansainvälisemmillä vesillä seikkailevasta Leo Karasta kertova sarja. Vuonna 2013 Soininvaara elvytti Ratamo-sarjan, joka nyt on siis jo kymmenosainen. Huhhuh. Ajattelin Ebola-Helsinkiä kuunnellessani, että voisin lukea koko Ratamo-sarjan läpi, mutta enpä sentään usko. Mutta jos ne luetaan äänikirjoiksi, saatan kyllä kuunnella. Mukavia välipalakirjoja. Lista teoksista löytyy vaikkapa Wikipediasta.

Taavi Soininvaara: Ebola-Helsinki

Tammi 2000. Äänikirjan lukija Jarmo Mäkinen. Kesto 9 h 31 min.

Ostettu aikanaan paperikirjana ja nyt äänikirjatiedostona.

Siri Kolu: Ihmisen puolella

Ihastuin valtavasti Siri Kolun dystopiaan Pelko ihmisessä eli PI-kirjaan. Edelleen hieman ihmettelen, miten vähällä huomiolla teos ja sen jatko-osa Ihmisen puolella eli IP ovat jääneet. Toivottavasti tämä on vain tunne, joka johtuu siitä, että en sittenkään kovin tiiviisti seuraa, mitä lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella kustannusmaailmassa tapahtuu. Kirjapari nimittäin kyllä ansaitsisi huomiota ja ennen kaikkea lukijoita. Teokset on kirjoitettu kunnianhimoisesti ja huolella.

Oli omalta kannaltani kuitenkin myönteinen sattuma, että tulin tarttuneeksi näihin teoksiin vasta nyt, kun ne ovat molemmat jo kansien välissä. Olen sen verran huonomuistinen, että sarjojen lukeminen osa vuodessa -tahdilla tuottaa välillä todellista tuskaa. Nyt ei tarvinnut pinnistellä yhtään henkilöiden ja heidän keskinäisten suhteidensa laadun kanssa, vaan saatoin jatkaa suoraan siitä mihin edellisenä päivänä jäin. Myös tarina jatkuu lähes tulkoon samoin eli kirjat liittyvät toisiinsa saumattomasti.

Varoitus! Jos PI on edelleen lukematta, ei kannata jatkaa lukemista. Luvassa on joitakin juonipaljastuksia PI:stä, koska jatko-osan tapahtumista ei voi kertoa oikeastaan mitään paljastamatta liikaa aloitusosasta. Pahoittelen.

PI:n lopussa Pilvi lähetään pois Luolasta suorittamaan tehtävää. Tehtävän luonne ei ole hänelle itselleenkään selvä, vaan lisäohjeita tulee kontaktihenkilön kautta kuin parhaassakin agenttitarinassa, kuten Pilvi itse hieman kapinallisesti ajattelee. Ihmisten joukkoon soluttautuminen ei ole pihmiselle helppoa eikä ainakaan vaaratonta. PUSU:n eli Puhdas Suomi -järjestön partiot siistivät katuja piilottelematta, ja jonkinlainen uhka ovat myös Tuomaksen maankamaralaiset. On siis koetettava sulautua joukkoon mahdollisimman hyvin.

Pilville tarjoutuu mahdollisuus liittyä pieneen, anarkistiseen teatteriryhmään valomestarin assistentiksi. Kunnianhimoinen porukka harjoittelee ja esittää näytelmiään aivan Helsingin ydinkeskustassa mutta kuitenkin valtaväestön katseilta katveessa. Työn alla on kolmiosainen näytelmäsarja, joka kertoo Leningradin piirityksestä. Aihe tuntuu viruksen iskun jälkeisessä Suomessa ja Euroopassa ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Pilvi heittäytyy täysillä mukaan teatterin tekemiseen, onhan se jo tuttua kouluaikojen musikaaliproduktiostakin (PI:ssä nuoret treenasivat Luolassa West Side Storya). Käännekohta on ryhmäläisten vierailu Lapinlahden sairaalassa, jossa toimii pihmispentujen kuntoutuslaitos.

Kolu käyttää tässäkin romaanissa aiemmasta osasta tuttua näkökulmatekniikkaa. Pilvin veli Petri on yhtenä minäkertojana Pilvin lisäksi ja kolmas ääni on Mimosan, Pilvin entisen ystävän, joka alkoi seurustella Tuomaksen kanssa Pilvin sairastuttua. Tuomaksen petturuus kuitenkin paljastui tytölle, joka haluaa nyt itse kostaa Pilville kaiken ja alkaa selvittää tämän olinpaikkaa omaan laskuunsa. Petriä taas lähestyvät oman asuinalueen Ihmisen puolella (IP, josta kirjan nimikin) ryhmän jäsenet, jotka ovat alkaneet suunnitella vastarintaa valtion virallista linjaa vastaan.

Luola-aspekti puuttuu IP:stä kokonaan, mikä ehkä on hyvä, mutta jota minä jäin jostain syystä kaipaamaan. Toisaalta Petri saa enemmän sävyjä kuin aloitusosassa, ja Pilvin teatterielämä on kiinnostava osuus kirjassa. Se on kirjoitettu hyvin asiantuntevasti ja lopputulos on aito. IP:ssä on muutamia kiivaita toimintakohtauksia, jotka pistävät lukijan veren kiertämään. Nuorten aikuisten romaaneihin usein kuuluva eroottinen latauskin tarinassa on, mutta sen Kolu kuvaa hyvin viitteellisesti.

PI ja IP ovat romaanipari, joten tässä jälkimmäisessä kirjassa tarina pitää saada siististi pakettiin. Ehkä siitä johtui tunne, että aika suuria linjoja vedeltiin lopussa yhteen helponlaisesti. Toisaalta Kolu kyllä lopettaa ajoissa eikä ryhdy kuvailemaan kaikkia järjestelyjä, joita on meneillään virallisilla tasoilla. Pilvin tarinan langat kuitenkin kootaan siististi nippuun.

Siri Kolu: Ihmisen puolella

Otava 2014. 318 s.

Lainattu kirjastosta.

Lomaviikko sujahti salamavauhdilla. Ehdin tehdä kaikkea mukavaa, kuten olla perheen kanssa, pestä saunan, tavata ystäviä, huollattaa autoa, käydä kulttuuririennoissa ja ennen kaikkea lukea. Nuortenkirjateemaviikko oli kaikin puolin onnistunut projekti, ja ehdin viikon aikana lukea neljä nuortenromaania. Salla Simukan Musta kuin eebenpuun olin ehtinyt kuunnella jo ennen teemaviikkoa, mutta juttu sopi minusta hyvin aloitukseksi. Lisäksi kirjoitin yhden lehtiarvion fantasiaromaanista, joka olisi mainiosti sopinut teemaviikkojuttujeni joukkoon. Tässä linkit teemajuttuihini:

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu 

Magdalena Hai: Kellopelikuningas 

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi
Siri Kolu: Pelko ihmisessä 

Teemaviikkoja suunnitellessani olen aina yltiöoptimistinen ehtimisen ja jaksamisen suhteen. Niinpä tälläkin kertaa lukematta jäi muhkea pino nuortenromaaneja, jotka olin varaillut ja kantanut kotiin kirjastosta. Hukkaan ne eivät toki mene, vaikka teemaviikko nyt päättyykin tähän. Olen jo aloittanut J. S. Meresmaan Mifongin mahtia, koska siinä on vain kahden viikon laina-aika. Muutkin aion lukea pikapuoliin, sillä Elina Rouhiaisen Jäljitetty, Magdalena Hain Susikuningatar ja Annukka Salaman Harakanloukku ovat kaikki mainioiden sarjojen osia. En aio jättää näistä loistosarjoista kesken yhtäkään. Aleksi Delikourasta taas on ylistetty niin paljon, että on vihdoinkin otettava itse selvää, mistä on kyse!

Tulevalla viikolla kirjoittelen muutamia kirjajuttuja, jotka joutuivat odottelemaan vuoroaan teemaviikon takia. Sitten alkavatkin Helsingin kirjamessut, joilla vietän koko lauantaipäivän. Ohjelmalehtisestä muuten löysin tiedon, että Siri Kolu kertoo Ihmisen puolella -romaanistaan Louhi-lavalla lauantaina klo 15. Pitääpä koettaa ehtiä kuuntelemaan! Lauantain tunnelmia voi seurata Kirsin kirjanurkan Twitter-tililtä (@Kirsinkirjanurk) tunnuksen #bloggaritmessuilla avulla. Raportoin messupäivästä sitten myöhemmin myös täällä.

Henry Aho: Salaperäisten minivampyyrien joulu

On lokakuun 18. päivä ja Sadun nimipäivä. Sen lisäksi, että monessa paikassa nautitaan ansaittuja nimipäiväkahveja, vietetään koko Suomessa myös kansallista satupäivää. Satupäivän ideana on muistuttaa tarinankerronnan mainiosta perinteestä. Ääneen kertominen tai lukeminen on tosi mukavaa yhteistä puuhaa, josta pitävät kaikenikäiset. Jokaisella toivoisi olevan muistoja lapsuuden turvallisista satuhetkistä omien vanhempien kainalossa. Sadut viihdyttävät, hauskuuttavat, opettavat, jännittävät, kauhistavat ja lohduttavat. Yhteiseen lukuhetkeen sisältyy parhaimmillaan valtava jaettujen tunteiden kirjo.

Peruskoulun yläluokkalaisetkin malttavat asettua kuuntelemaan heille ääneen luettua tarinaa. Aikuisten lukupiiriläiset nauttivat ääneen luetusta tarinasta. Lukemisen ei tarvitse olla mikään huippuperformanssi, vaan ihan tavallinen riittää. Parasta voikin lapsen mielestä olla tunne siitä, että aikuisella on aikaa ja halua pysähtyä hetkeksi vain hänen kanssaan olemaan. On suuri luottamuksen osoitus, jos lapsi pyytää lukemaan. Sitä tilaisuutta ei kannata päästä ohitseen.

Omat lapseni ovat parhaillaan iässä, jossa on turha tyrkyttää yhteistä lukuhetkeä, mutta onneksi niitä on varastossa kummallakin tuhansia. Toivon, että aikanaan he jatkavat perinnettä mahdollisten omien lastensa kanssa. Jospa joskus mummona vielä minäkin…

Satupäivää piti kuitenkin kirjablogissa juhlistaa, ja kuin tilauksesta posti kiikutti loppuviikosta tarkoitukseen sopivan kuvakirjan. Salaperäisten minivampyyrien joulu siivittikin mukavasti pakkaskirpakan lauantain aamukahvihetkeä.

Teuvan kirjastossa asustaa kolmenkymmenen romanialaisen minivampyyrin joukko. Hupaisat miespuoliset vampyyrit tulivat aikanaan kirjastoon kirjalaatikon mukana Romaniasta, kuinkas muuten. Tyypit ovat luoneet itselleen oman kulttuurin oudossa ympäristössä. Rukouksena luetaan kirjaston puhelinnumeroita, ja tiukan paikan tullen manaillaan mahtisanan POISTETTU voimalla. Ruokavarojen vähyys on minivampyyrien suurimpia hankaluuksia. Villakoirat ja satunnaisesti kiinni saadut laihat hämähäkit ovat ruokalistan parasta antia, mutta pääsääntöisesti on tyydyttävä kaluamaan kirjankansia. Ihmekös sitten, että hammaskalustot ovat pahasti kuluneet.

Joulu lähestyy, ja minivampyyritkin unelmoivat juhla-ateriasta. Joukon johtaja Johannes I lukee herkusta vailla vertaa, hedelmästä, jota vampyyrien on saatava maistaa: veriappelsiini! Viisi urheinta kaveria passitetaan hankintaretkelle kylän kauppaan.

Kuten arvata saattaa, hankintaretki ei olekaan ihan suoraviivainen juttu, vaan siitä sukeutuu täysiverinen seikkailu vaaroineen ja kommelluksineen. Lähes ensi metreillä kaverukset törmäävät Teuvan vaarallisimpaan petoeläimeen eli r-vikaiseen kissa Nököön. Miten veriappelsiinin metsästykselle mahtaa käydä? Saavatko minivampyyrit kaikkien aikojen jouluaterian?

Salaperäisten minivampyyrien joulu on Henry Ahon käsialaa. Tutustuin ensimmäisen kerran monipuolisen Ahon tuotantoon dekkarinovellikokoelma Joulukalenterin yhteydessä. Joulukalenterissa on mukana myös Ahon novelli Pukkikeikalla. Samassa antologiassa on myös kuvakirjan kuvittajan Harri István Mäen novelli Matildan joululahja. Mäki on piirtänyt Salaperäisten minivampyyrien jouluun runsaan mustavalkoisen piirroskuvituksen, jota on tekstin lomassa mukava tutkia. Kirja on hauska satukirja, ja tarina saa suupielet kääntymään ylöspäin kuin huomaamatta. Mukana on hauskoja viittauksia vampyyriperinteeseen ja muitakin yksityiskohtia, jotka todennäköisesti aukenevat aikuiselle paremmin kuin lapselle. Lasta taas naurattanevat ihan muut jutut, kuten vaikkapa hurja jakso, jossa minivampyyrit täpärästi pelastuvat viemärin kautta. Tuttu maailma näyttää neljän sentin korkeudesta ihan erilaiselta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää mukavasti koko matkalle. Lisää minivampyyrien seikkailuja on luvassa jo keväällä!

Henry Aho: Salaperäisten minivampyyrien joulu

Kuvitus Harri István Mäki. Paasilinna 2014.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Oikein hyvää satupäivää kaikille! Muistakaa iltasatu. Tänään ja joka päivä.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä

Miljöönä on nykyhetken tai aivan lähitulevaisuuden Suomi. Neljännes väestöstä on menehtynyt PI-influenssaan, jonka alkuperä on jossakin Aasiassa tai sitten jossakin muualla. Murto-osa sairastuneista on jäänyt henkiin. Tauti on kuitenkin muuttanut heitä. Heissä tuntuu asuvan eläin, joka muuttaa heidän ulkonäköään ja ominaisuuksiaan, kutakin yksilöllisesti. Terveet haluavat varmistua, ettei tauti pääse mutanttien kautta leviämään, joten sairastuneet eristetään armeijalta takavarikoituihin maanalaisiin luoliin.

Pilvi on yksi nuorimmista PI-ihmisistä eli pihmisistä, kuten mutantoituneet eloonjääneet itseään kutsuvat. Hän on muuttunut vähiten, mutta hänessäkin on PI-eläin, vahva ja vaistoiltaan voimakas olento, joka ottaa välillä vallan inhimillisestä puolesta. Pilvi on kävellyt vapaaehtoisesti Keskukseen saatuaan tietää sairastumisestaan. Hän ei ole kertonut kenellekään läheiselleen päätöksestään, ei vanhemmilleen, ei veljelleen Petrille eikä myöskään poikaystävälleen Tuomakselle. Pilvi ei halunnut paeta tai piiloutua.

Siri Koulun Pelko ihmisessä on taitavasti rakennettu ja kylmäävän ajankohtainen dystopia. Kammottavan helposti tarttuva sairaus suistaa kaiken raiteiltaan ja saa ihmiset käyttäytymään äärimmäisillä tavoilla. Muutos, jonka sairaudesta selvinneet kokevat, jää tässä kirjassa vielä ainakin osittain selittämättä. Eläinten ominaisuudet sekoittuneena ihmisruumiseen ja -luontoon on kiehtova ajatus. Ihmiskoe on myös maanalaiseen luolaan eristäminen. Miten kaksisataa toisilleen ventovierasta ihmistä sopeutuu täydelliseen eristykseen? Luolaan toimitetaan vain ruokatarpeita, ei mitään muuta. Kulutustavarasta alkaa välittömästi olla pulaa. Entä miten pärjätään, kun ei voi purkaa uusien ominaisuuksien mukanaan tuomia energioita? Miten kuluttaa ainoaa hyödykettä, jota aluksi tuntuu olevan rajoittamattomasti, aikaa?

Luolan ulkopuolista elämää seurataan sekä Petrin että Tuomaksen näkökulmasta. Petri kaipaa sisartaan silmittömästi eikä voi antaa anteeksi Pilvin ratkaisua. Tuomaksella taas tuntuu olevan jotain Pilviin ja tämän olinpaikkaan liittyvää hämäräperäistä meneillään. Salaliittoja ja juonittelua tuntuu olevan käynnissä sekä Luolassa että sen ulkopuolella, ja kaiken polttopisteessä on Pilvi.

Olin kirjan loppuun luettuani aika mykistynyt ja vaikuttunut. Olen vieläkin. Kolu kirjoittaa vetävästi ja vakuuttavasti. Kirjan maailma tuntuu todelta ja pelottavan mahdolliselta. Lukija joutuu sopivasti kokoamaan tarinaa paloista, sillä Kolu ei selitä mitään, vaan lukija hyppää Pilvin mukana bussiin, joka vie Keskuksesta Luolaan. Tunnelma on ahdistava ja pelottava, mutta silti kirjassa on mukana myös toivonkipinöitä. Kaiken keskellä voi olla myös rakkautta, ehkä. Mutta kehen voi oikeasti luottaa?

Minusta Kolu on kansainvälisestikin vertaillen tehnyt huipputyötä. Kovin laajalti en ole nuorten aikuisten dystopiakirjoja lukenut, mutta vaikkapa nyt keväällä lukemani Veronica Rothin Outolinnun Pelko ihmisessä pesee mennen tullen. Kolu ei ole kirjoittanut yksiulotteisia henkilöitä taistelemaan ja temppuilemaan tyhjän takia, vaan hänen henkilönsä ovat aitoja, uskottavia ja ennen kaikkea kiinnostavia. Laskelmoivuus puuttuu myös. Silti juoni on vetävä. Millainen elokuva tästä tulisikaan!

Nuortenkirjateemaviikkoni siis jatkuu loistavissa merkeissä. Onneksi olin kaukaa viisas ja lainasin myös PI:n jatko-osan IP:n eli Ihmisen puolella. Sillä jatketaan teemaviikkoa!

Siri Kolu: Pelko ihmisessä

Otava 2013. 285 s.

Lainattu kirjastosta.

Aikaisemmin olen lukenut ja blogannut Kolun mainion Me Rosvolat -sarjan neljä ensimmäistä osaa. Juttu löytyy täältä.

***

Nyt vasta ehdin hieman selailla nettiä ja etsiä kirjoituksia PI:stä. Risingshadow-sivustolta löytyneestä esittelyistä ja arvioista käy ilmi, että romaanin taustalla on ollut Luetko sinä? -kampanjaa varten kirjoitettu novelli. Novellin tuota kampanjaa varten yleensä kirjoittaa edellisen vuoden Junior Finlandia -voittaja, joka Kolukin siis on. Kirjasta on kirjoittanut myös Taikakirjainten Raija Jussi K. Niemelä Kannesta kanteen, sivuista sivuille -blogissa avaa perusteellisesti romaanin tematiikkaa. Ihan kaikkia ulottuvuuksia en tajunnut edes ajatella! Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika vaikuttaa yhtä myydyltä tähän kuin minäkin. Ei ihme, sillä usein makumme kohtaavat. Kirjaneidon tornihuoneen Kirjaneito on myös lukenut ja arvioinut ja hyväksi havainnut. Kirjaneito on jo peruskouluaikanaan analysoinut kirjan pohjana ollutta novellia, joten hänen huomionsa ovat kiinnostavia. Myön Nannan kirjakimarassa on kirjasta arvio. Morren Morren maailmassa tiivistää ajatukseni aika hyvin: "Pelko ihmisessä on vakuuttavaa nuortenkirjallisuutta. Ja jälleen kannustan aikuisiakin tarttumaan rohkeasti nuortenkirjoihin. Vaikkapa tähän. Unohtakaa se markkinoinnin määrittelemä ikäsuositus ja ottakaa tarina tarinana." Loistava arvio kirjasta löytyy myös Periaatteessa kirjoista -blogista. Sonjan lukuhetkissä tuskastuttiin runsaisiin sitaatteihin, vaikka muuten kirja vakuutti. Magenta booksin Marika taas tylyttää melkoisesti!

Huh. Kirjasta on siis kirjoitettu pilvin pimein (!) arvioita ja esittelyjä ja se tuntuu myös jakavan lukijoita. Hyvän kirjan merkki? 

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Nuortenkirjateemaviikkoni jatkuu kevättalvella ilmestyneellä uutuuskirjalla Menneen talven lumi. Luin vuosi sitten Tanja Kaarlelan esikoisromaanin Saara, josta vaikutuin melkoisesti. Onneksi kuitenkin tämä uusi kirja on roimasti Saaraa kepeämpi, ja onhan kirjan kohdeyleisökin toinen.

Menneen talven lumi on ilahduttavalla perinteinen tai ainakin tavallinen nuortenromaani. Mieleeni tuli useaan kertaan hyvällä tavalla Tuija Lehtinen, vaikka Kaarlelan tyyli onkin useita asteita vakavampi. Mutta kirjan perusvire on kaikesta pohdinnasta ja kasvukuvauksesta huolimatta hyvin positiivinen ja elämänmyönteinen. Murrosikä ei tapa!

Hakomäen kunnan Leivonmäen kylässä asuvat naapurukset ja parhaat kaverukset Mari ja Henna käyvät yhdeksättä luokkaa lukuvuonna 2012–13. Tytöt ovat parhaat ystävykset, mutta ystävyys ei taida olla täysin vapaaehtoista, sillä kylällä ei ole muita heidän ikäisiään tyttöjä. Pojistakin on jäljellä enää pari. Kylä on nopeaa tahtia kuolemassa asukkaiden käsiin. Koulu on jo suljettu, pian menevät varmasti sähkötkin, ajattelevat nuoret apeina.

Marin kotona tunnelma on kireä. Isä on ankara valittaja, joka ei halua ymmärtää nuoria, ei edes omaa pahnanpohjimmaistaan Maria.

”Vanhempiaan ei voinut valita, oli tyydyttävä siihen mitä sai. Ja jos jotain hyvää täytyi omista vanhemmistaan sanoa, niin ainakaan niillä ei ollut vielä tekohampaita.”

Äidin isä saa aivoinfarktin joulun alla, ja Mari järkyttyy pahasti. Välit isosiskoon menevät huonoiksi epäonnisen Oulun-reissun aikana. Pitäisi miettiä myös omaa tulevaisuuttaan. Ainoa mielenkiintoinen asia koko kylässä tuntuu olevan salamyhkäinen nuorukainen Antti, joka muuttaa kaikkien yllätykseksi autiotaloon kylän liepeille.

Mari ja Henna lähtevät mukaan Sähikäiseksi kutsutun Santerin mielenilmauksiin, jotka eivät kestä päivänvaloa. Antin kannustamana nuoret koettavat saada nukkuvaan kylään eloa, mutta kaikki ei suju aivan suunnitelmien mukaan. Sydämenasiatkin tuottavat ongelmia, kuten nuoruuteen kuuluu. Välillä riidellään, sitten taas sovitaan.

Kaarlela pohtii mukavien henkilöittensä kautta monenlaisia ajassa olevia ilmiöitä. Maaseudun autioituminen on ilmeisin teema, mutta mukana on muutakin. Voiko tavallinen pieni ihminen vaikuttaa? Jos voi, mitkä menetelmät ovat sallittuja? Mitkä asiat ovat niin tärkeitä, että tarkoitus pyhittää keinot? Mitkä näkökulmat ovat oikeita, kun kyse on elämäntavoista ja oikeudenmukaisuudesta? Talven tapahtumien jälkeen Leivonkylän ysiluokkalaiset eivät enää ole viattomia lapsia, vaan aikuisuuden kynnyksellä kurkistelevia fiksuja nuoria.

Menneen talven lumessa ei kikkailla kerronnalla, vaan asiat etenevät suoraviivaisesti ja luistavasti. Kerronta ja tarina ovat hyvin realistisia, ja kirja on myös hyvin puhdashenkinen: nuoret eivät juuri edes tupakoi isommista paheista puhumattakaan. Kieli on soljuvaa ja selkeää, ja huumori ja lämpö keventävät teosta.

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Torni 2014. 251 s.

Kauniit kannet on tehnyt Mervi Kattelus.

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle!