Juha Mäntylä: Älä ryhdy vieraan leikkiin

”On perjantai 13. päivä ja yksityisetsivä Jahnukainen viettää vapaapäivää porilaisessa

vaatetusliikkeessä. Kun hän poistuu liikkeestä, soi takin taskussa puhelin. Soittoääni on outo, ja pian Jahnukaiselle selviää, että hänellä on vieras takki päällään.

Kun matkan varrella mukaan liittäytyy toinen porilainen yksityisetsivä, Teemu Jurkka,

on varma, ettei elämästä tule helppoa - tai ainakaan yksinkertaista.

Kahden yksityisetsivän omaperäiset seikkailut tuovat porilaiselle rikospoliisille Raimo Rautiolle harmaita hiuksia. Loppujen lopuksi ei voi olla varma, kehen voi enää luottaa.

Mutta koskaan ei saisi ryhtyä vieraan leikkiin tai ainakaan jäädä häviölle siinä.

Älä ryhdy vieraan leikkiin on itsenäinen jatko-osa yksityisetsivä Teemu Jurkan

tutkimuksissa.”

Näin kuvataan Juha Mäntylän rikosromaanin sisältöä kirjan takakannessa. Kuvaus on oikeaan osuva, ei siinä mitään. Muutenkin kirja on ulkoasultaan moitteeton. Kovakantisen niteen peittävät piirroksin kuvitetut ylivetokannet. Väritys on selkeää, ja kuvat vievät ajatukset jonnekin kauhuelementtien suuntaan. Ammattimaisesti toteutetut kannet ovat Iines Partasen käsialaa.

Sain kirjan lahjaksi ja blogissa esiteltäväksi suoraan kirjailijalta itseltään, ja siksi olen nyt enemmän kuin kiusallisessa asemassa. Blogini olemassaoloaikana olen aina silloin tällöin saanut yhteydenottoja kirjoittajilta sähköpostiini tai blogin Facebook-sivun viestilaatikon kautta. Sitä varten yhteystiedot olen esille laittanut, että yhteyttä saa ottaa, joten en nyt yhtään purnaa, totean vain asianlaidan. Monille kirjojaan tarjoaville vastaan kieltävästi, jos vähänkin tuntuu siltä, että tarjotun teoksen aihepiiri tai käsittelytapa ei ole juuri minua kiinnostava.

Usein blogiin tarjotaan omakustanteita, enkä halua turhaan kuluttaa ihmisten rahoja siihen, että he toiveikkaina (?) postittavat omilla rahoillaan minulle teoksensa, jonka painatuskulut ovat jo itse maksaneet. Erityisen turhalta tämä tuntuisi silloin, jos en sitten kuitenkaan kirjasta niin paljoa kiinnostuisi, että lukisin ja esittelisin sen blogissani. Mutta aina välillä vastaan toki kiitosten kera myöntävästi. Näin tein Mäntylän kirjan kohdallakin, koska pidän kovasti dekkareista ja aina on mukava tutustua uusiin, erityisesti kotimaisiin tekijöihin. Koetan pitää kiinni siitä linjasta, että pyytämistäni tai luvallani minulle lähetetyistä kirjoista jossain vaiheessa tulee juttua blogiini. Olisi kivaa kehua kaikkia saamiani kirjoja, mutta aina en vain voi niin tehdä.

Valitettavasti Älä ryhdy vieraan leikkiin ei kolahtanut sitten yhtään. Väärä kohderyhmä vai missä mätti? Oikeastaan mätti aika monessakin kohtaa. Pidän monenlaisesta dekkariksi luokiteltavasta kirjallisuudesta, enkä pistä pahakseni rankempaakaan menoa tai roisia huumoria. Dekkarissa pitää olla vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kiinnostavia henkilöitä. Kielen pitää toimia ja mielellään tyyli saisi olla persoonallinen. Juoni on keskeinen ainesosa, mutta hyvä huumori, taitava miljöökuvaus ja omintakeisuus noin ylipäätään pelastavat usein paljon.

Mäntylän kirja alkaa kehyskertomuksen palasella, joka ajoittuu viitisen vuotta myöhemmäksi kuin itse tarina. Minäkertoja on vetäytynyt piilopirttiin nuolemaan haavojaan, kun saa yllätysvieraaksi ystävänsä ja kollegansa Teemu Jurkan. Kaverukset alkavat muistella kesää, joka ’muutti heidän elämänsä’, toisin sanoen sai minäkertojan vetäytymään yksityisetsivän uralta jonkinlaiselle eläkkeelle ja Jurkan vakavasti miettimään samaa ratkaisua.

Sitten palataan ajassa taaksepäin vuosituhannen vaihteen tuntumaan, kesäkuun 13. päivään ja perjantaihin. Minäkertoja, porilainen yksityisetsivä Matti-Juhani Jahnukainen käy vaateostoksilla, ihastuu sirpakkaan myyjättäreen ja vetää pukukopissa huomaamattaan päälleen vieraan takin, jonka taskussa on kännykkä. Kun puhelin soi, Jahnukainen vastaa ja joutuu mukaan vieraan leikkiin.

Mikä tuo leikki sitten oikein on, ei oikein minulle auennut. Menneisyydestä tunkee pintaan tavaraa, joka jää ilman kunnon selitystä. Jahnukainen tekee vastentahtoisesti yhteistyötä paikallisen rikospoliisi Raution kanssa. Rautio on merkillisen ristiriitainen hahmo ja käyttäytyy epäloogisesti. Jahnukainen ei ole sen loogisempi, eikä tilannetta paranna, että ainakin kolmesti Jahnukaiselta menee totaalisesti muisti kirjan tarinan mittaan. Myös puolivälissä mukaan tulevalla toisella yksityisetsivällä Teemu Jurkalla on ongelmia muistin kanssa. Tähän menetelmään turvaudutaan kirjassa luvattoman usein, sillä kertakin on minusta yleensä liikaa. Ensimmäisen muistinmenetyksensä aikana Jahnukainen on ehkä sekaantunut murhaan ja tuhopolttoon. Ainakin hän saa niistä tuntemattomaksi jäävältä taholta maksun selvinä seteleinä, jotka kaveri surutta pistää samoin tein sileäksi porilaisissa liikkeissä.

Menneisyydestä putkahtaa myös Ruotsalaiseksi nimitetty vaarallinen rikollinen, joka vankilasta päästyään alkaa vainota Jahnukaista ja uhota kostavansa vankilaan joutumisensa. Tässä touhussa ei ole sen kummempaa logiikkaa. Tilaisuuksia kostoon on vaikka kuinka, mutta oikein mitään ei kuitenkaan tapahdu. Lisää ruumiita tulee tiuhaan tahtiin, mutta mitään tutkimuksia Jahnukainen, Jurkka tai oikein poliisikaan ei saa aikaiseksi, ei vaikka oikein Helsingistä lähetetään vahvistustakin virkavallan joukkoihin.

Aineksia juonessa on siis kosolti: pari yksityisetsivää, poliiseja eri lajeja, kansainvälisiä (?) roistoja, murhia, tuhopolttoja, huumeita, seksiä, väärennöksiä. Punainen lanka vain tuntuu ainakin lukijalta katoavan pahan kerran, enkä lopussakaan oikein ollut kärryillä, mistä oli kyse. Mentaalinen punakynä heilui myös lukiessani aika lailla. Jos olisin kirjoittajan kustannustoimittaja, antaisin hänelle ohjeeksi lukea kosolti hyvää kotimaista kirjallisuutta kielen notkistamiseksi sekä osallistua jollekin kirjoittamiskurssille, jolla hiotaan erityisesti tyyliä ja dialogia, tuota monen kirjoittajan kompastuskiveä.

Kustannustoimittaminen ja kustantaminen ylipäätään alkoi jälleen tätä dekkaria lukiessani toden teolla mietityttää. Olen avautunut aiheesta muutaman kerran aiemminkin, ja yllättäen (tai sitten ei) ensimmäisen avautumiseni aiheutti juuri Nordbooks-kustantamo, joka on Mäntylän kirjan kustantanut. Olen huomannut, että monella ihmisellä on kiihkeä halu olla kirjailija. Kustannuskynnyksen korkeutta manaillaan monesti, mutta asialla tuntuu olevan myös kääntöpuolensa. Jotkut (pienehköt?) kustantamot julkaisevat selvästi keskeneräisiä teoksia. Minusta tämä on arveluttavaa puuhaa.

On vaarallista heittää keskeneräinen teos ’susille’, kriitikoiden ja lukijoiden ’raadeltavaksi’. Edellisestä Mäntylän romaanista Punatukkaiselle tytölleni toteaa Pertti Vuorela Ruumiin kulttuurissa (2/2013): ”Dekkarissa on liikaa yritystä ja juonikin on melko kökkö.” Olisin toivonut, että voisin sanoa, että kehitystä näyttäisi tapahtuneen toisen rikosromaanin kohdalla. Mäntylä ei kuitenkaan näytä masentuneen negatiivisesta kritiikistä, sillä olen hänen Facebook-sivunsa perusteella ymmärtänyt kolmannen käsikirjoituksen olevan loppusilausta vailla. Toivottavasti kolmannen kohdalla kustantamo tekee lopulta oman osuutensa ja käy läpi kirjan rakenteen ja tyylin huolella! Tosin kovin toiveikas en ole sen perusteella, mitä kustantamon nettisivujen perusteella on firmalla tarjota kirjailijoilleen.

Vilpittömästi toivotan onnea Juha Mäntylälle dekkarikirjailijan kivikkoisella uralla. Sitkeys toivottavasti palkitaan. Lämpimät kiitokset myös kirjasta!

Juha Mäntylä: Älä ryhdy vieraan leikkiin

Nordbooks 2013. 301 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle!