Terveisiä Helsingin kirjamessuilta!

Kirjamessuilta pitää tietysti tuoda kotiin hirmuinen kasa kirjoja...

Väsyneen mutta onnellisen kirjabloggaajan pää on edelleen hieman sumuinen eilisen messuhumun jäljiltä, mutta nyt on messupäivityksen aika. Mitä kaikkea oikein ehdinkään kokea, nähdä, kuulla ja aistia runsaan kahdeksan tunnin aikana? Vaikka mitä! Loppupäivästä aloin olla jo sen verran fiiliksissä, että moikkasin tuttavallisesti J. P. Koskista, joka seisoskeli Mika Waltari -lavan tuntumassa. En siis ole koskaan ollut kirjailijan kanssa puheissa, vain lukenut hänen blogikirjoituksiaan. Toinen vastaava lipsahdus tapahtui, kun oli katsomassa Siri Kolun haastattelua, ja viereiselle tuolille tupsahti tutunoloinen nuori nainen. Vasta moikatessani tajusin, että moikattava oli Salla Simukka, joka tuntui muuten fanittavan Siri Kolua myös. Mutta tällaisiin kaltaisiini hölmöihin kirjailijat lienevät tottuneet, eivätkä toivottavasti pane pahakseen.

...ja suklaata!
Dekkariseuran 30-vuotisjuhlasuklaata
ei kenties raaski syödä.

Mutta siis alkuun. Lauantai on päivätyössä käyvän ja pääkaupunkiseudulta kohtuullisen junamatkan päässä asustavan ihmisen luonnollisin valinta messuilupäiväksi. Lisäksi vaa’assa painaa melkoisesti myös Suomen dekkariseuran isännöimä tai ehkä paremminkin emännöimä Dekkarilauantai, jota on käytävä seuraamassa. Siispä varhaiseen junaan lippu ja matkaan sysipimeänä loppulokakuun aamuna. Matkantekoa viihdytti äänikirjaversio Robert Galbraithin Silkkiäistoukasta. Lukijana muuten ihana Eero Saarinen. Tähän palataan, kunhan on päästy loppuun.

WSOY ja Tammi olivat kutsuneet kirjabloggaajia brunssille kirjaesittelyjen merkeissä. Tilaisuus alkoi jo ennen virallista messujen aukeamista, mistä kiitos järjestäjille, kuten koko tilaisuudesta ylipäätään! Puolitoistatuntinen hurahti aivan siivillä. Kirjailijoita haastatteli säteilevä toimittaja Ella Kanninen, joka on paitsi hurmaava ja karismaattinen persoona myös kielitaitoinen ja sivistynyt ihminen. Kanninen oli selvästikin paneutuen lukenut kaikki uutuusromaanit, joiden kirjoittajia hän aamuhetkessä haastatteli.

Sinikka Nopola.

Saimme esitellyistä kirjoista arvostelukappaleet mukaamme ja halutessamme myös signeeraukset kirjailijoilta. Niinpä en tässä nyt sen enempää referoi haastatteluja, vaan palaan niihin aikanaan kirjaesittelyjen yhteydessä. Sinikka Nopolan uutuutta Eilan, Rampen ja Likan parhaat en kehdannut ottaa, koska olen lukenut kaikki Eila ja Rampe -kirjat, kuunnellut ne äänikirjoina ja jotkut käynyt teatterissakin katsomassa. Nopolalta kysyttiin, ovatko Risto Räppääjä -kirjat hänelle jo jonkinlainen taakka. Kyllä tavallaan, kuulemma, sillä Nopola tuntee profiloituvansa helposti pelkästään lastenkirjailijaksi, vaikka hän on kirjoittanut ainakin yhtä paljon aikuisille. Minulle Nopola on ennen kaikkea aikuisten kirjailija, vaikka pojalla onkin vaikuttava rivi Räppääjiä hyllyssään (tai tällä hetkellä varastolaatikossa parempia aikoja odottelemassa).

Toinen kirja, jonka sankarillisesti (ironiaa, huom.) jätin ottamatta, oli Maritta Lintusen uutuus Hulluruohola. En jättänyt kirjaa siksi, ettei se vaikuttaisi kiinnostavalta, vaan siksi, että en kuitenkaan ehtisi sitä kohtuullisessa ajassa lukea. Painoin kirjan kyllä mieleeni, jospa vaikka jossain vaiheessa lainaisin kirjastosta. Lintusen romaaneista olen lukenut kaksi, Sukukaktuksen ja Sydänrajan, eivätkä ne ole olleet lainkaan huonoja, vaikka eivät olekaan olleet aivan minun juttujani.

Paoli Giordanin Ihmisruumis alkoi kiehtoa,
 koska kirjailija kertoi siitä vakuuttavasti.

Jari Järvelä kertoo Ella Kanniselle Särkyvää-kirjastaan.

Suunnittelemassani ohjelmassa olisi ollut seuraavaksi vuorossa Dekkarilauantaita ja 1920- ja 1930-luvuille sijoittuvat suomalaiset dekkarit. Lavalla olivat Terttu Autere, Nina Hurma ja Virpi Hämeen-Anttila kertomassa kirjoistaan. Tämän valitettavasti missasin, koska voin olla vain yhdessä paikassa kerrallaan, mikä on erityisen valitettavaa messupäivinä. Kurvailin paikalle vasta, kun lauteilla istuksivat Jari Järvelä, Ari Paulow, Timo Sandberg ja Salla Simukka kertomassa, miten rikos houkuttaa nuorten maailmassa.

Jari Järvelä, Salla Simukka ja Ari Paulow
keskustelevat Dekkarilauantaissa.

Seuraava suunnitelmaani merkitty tapahtuma oli messuohjelman mukaan nimeltään ”Ensimmäisen kirjan huuma ja katumus”, jonka esiintyjiä ei ollut merkitty ohjelmalehtiseen. Paikan päällä selvisi, että lavalle oli tulossa Riikka Pulkkinen ja joku mieskirjailija, jonka nimen valitettavasti olen jo unohtanut. Pulkkista kuuntelin jo Turussa, joten päätin rientää takaisin dekkariohjelman pariin. Vuorossa olivat kaupungit dekkareitten tapahtumapaikkoina ja puhumassa JyrkiHeino, Harri Nykänen, Markku Ropponen ja Vera Vala. Kaikkien kirjailijoiden sankarit ja seikkailut sijoittuvat melko tiiviisti tiettyihin kaupunkeihin, ja syystä. Kukin kirjailija vuorollaan kertoi, kuinka luontevaa on sijoittaa kirjansa tapahtumat itselle tuttuun paikkaan. On huojentavaa voida halutessaan tarkistaa yksityiskohdat itse elävässä elämässä, vaikka tietotekniikka oivallinen apu onkin. Lukijana olen sitä mieltä, että hyvä miljöökuvaus on ehdotonta plussaa dekkareissakin.

Heti perään lavalle marssivat dekkarikirjailijat Kati Hiekkapelto, Max Manner, Christian Rönnbacka ja Jarkko Sipilä. Heiltä tiukattiin, miksi heidän kirjojensa päähenkilöt ovat poliiseja sekä mitä yhteistä kirjailijoilla ja heidän sankareillaan on. Vastaukset olivat hyvinkin hauskoja. Esimerkiksi Rönnbacka kuvaili, että Hautalehto on sellainen mies, jonka hän voisi ottaa parhaaksi ystäväkseen. Sipilä taas tunnusti, että mielellään olisi itse Takamäen kaltainen. Kun kirjojen huumorista kysyttiin, kertoi Rönnbacka, että hänellä on jonkinlaiset Fingerpori-aivot. Huumori on oikeassa poliisityössä tärkeä selviytymis- ja välittämiskeino. Hiekkapelto taas tunnusti syyllistyneensä itse rikokseen, joka siirtyi tavallaan hänen toiseen romaaniinsa Suojattomat.

Katutaiteilija Hende työssään Louhi-lavalla.

Rikoskirjailijat oli jätettävä lavalle keskustelemaan, kun piti rynnätä toiselle puolelle messuhallia Kirjakallion eli Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaiden isännöimälle Louhi-lavalle tai ainakin sen reunalle. Olin jo etukäteen kuullut, että Siri Kolu on säkenöivä esiintyjä, enkä joutunut pettymään. Olipa upea haastattelu! Jos en olisi jo kirjaparia IP ja PI lukenut, nyt lukisin! Kirjakallion nuoret tekevät uskomatonta työtä. Ymmärsin, että jokaisen haastateltavan kirjasta on tehty ’lukunäyte’ haastattelun lomaan. Nimitys on melkoisen harhaanjohtavan vähättelevä ainakin sen perusteella, mitä pääsin näkemään. Nuori tyttö eläytyi kirjan maailmaan intensiiviseksi toviksi sellaisella intohimolla, että kyyneleet nousivat Kolun (ja minun) silmiin. Huh. Mahtavaa.

Räväkkä Siri Kolu.

Näistä tunnelmista siirryin hetkeksi hengähtämään Elisa Kirjan osastolle, jonne oli muun muassa kirjabloggaajia kutsuttu jutustelemaan sähkö- ja äänikirjoista ja lukemisesta ylipäätään. Muitakin ihmisiä poikkesi osastolla haukkaamassa pientä purtavaa, jota oli keskustelun lomassa tarjolla. Kovasti elisalaiset kyselivät, mitä toiveita kirjabloggaajilla olisi sähkökirjatarjonnan suhteen. Vasta kotimatkalla oivalsin, että ainakin Sirpa Kähkösen tuotantoa olisi upeaa saada esille tässäkin muodossa. Ja ehkäpä myös äänikirjana? Ostaisin. Tuttuja ja uusiakin bloggaajakasvoja oli tapaamisessa mukana.

Staffan Bruun, Outi Pakkanen ja Jarkko Sipilä
keskustelevat Helsingistä rikospaikkana.
On hyvä, kuulemma.

Varsinainen Dekkarilauantain ohjelma oli jo ohi, mutta vielä iltaviideltä haastateltiin Mika Waltari -lavalla dekkarikirjailjoita siitä, miksi heidän teoksensa sijoittuvat juuri Helsinkiin. Vastailemassa olivat Staffan Bruun, Outi Pakkanen ja Jarkko Sipilä. Kirjailijat menivät vähän ymmälleen, kun heiltä kysyttiin, lukevatko muun Suomen lukijat heidän Helsinkiin sijoittuvia teoksiaan. Hetken mietinnän jälkeen ainakin Sipilä ja Pakkanen kertoivat, että kirjastojen lainauslukujen perusteella lukevat. Olisin voinut kertoa saman ihan siitä eturivistäkin. Bruun taas kertoi, että hänen kirjansa ruotsinkielinen versio myy aina suomennosta paremmin. Bruunin hulvattomia dekkariparodioita kannattaa kyllä lukea myös suomeksi, suosittelen!

Hugleikur Dagsson kertoi työstään
kirjakaupan pisteellä.
Olisin kuunnellut enemmänkin.
Nimmarikin olisi ollut kiva!

Eipä tosiaan ihme, että kaiken tämän sekä lukuisten tuttujen tapaamisten, kirjapinojen kaiveluitten ja ohimennen kuunneltujen kirjailijaesittelyjen jälkeen olinkin jo valmis kotimatkalle! Aivan mahtavaa oli, kiitos kaikille! Ensi vuonna nähdään!

Tällaisen aarteen kotiutin Sastamalan osastolta.
Turun messuilla meni ohi, nyt vahinko takaisin!

P.S. Olin messutohinoissa mukana kirjamessujen järjestäjien kautta saamallani bloggaripassilla. Passi oikeutti ilmaiseen sisäänpääsyyn, pysäköintiin sekä pressitilan palveluiden käyttöön, joista ilmainen, vartioimaton naulakko taisi olla osaltani paras osuus. Vastineeksi tästä sekä kahdesta ylimääräisestä ilmaislipusta, jotka annoin ystävälleni,  kerroin tapahtumasta sosiaalisessa mediassa. Tapahtumapaikalta lähetin varmaan parikymmentä kuvaa kommentteineen Twitteriin ja Instagramiin, joten se osuus tuli hoidettua. Samaten liitin kirjamessujen tunnuksen jo edelliseen juttuuni, jossa kerroin messuvinkkejä. Matkat maksoin itse, samoin lounaani. Kiitos Helsingin kirjamessuille yhteistyöstä!