Syksy ja erityisesti
marraskuu on otollista aikaa erilaisille haasteille. Minäkin hurahdin mukaan
pariin haasteeseen, vaikka olen tunnetusti huono (lue: laiska) haasteisiin
osallistuja. Innostun kyllä aluksi, mutta sitten usein uuvun alkumatkalle, tai
ainakin viimeistään takasuoralla. Miten kävi esimerkiksi Morren KKK-haasteelle? En kehtaa kohta enää pitää sitä tuolla
välilehdellä, vaan deletoin sen vähin äänin…
Lokakuun lopulla Karo Hämäläinen haastoi Facebookissa
ihmisiä liittymään Lukuhaasteeseen.
Idea on yksinkertainen: marraskuussa luetaan kaunokirjallisuutta kolmekymmentä
sivua joka päivä. Osallistujia näkyisi olevan 15 000, joten aika mukavasti
haaste keräsi osallistujia, ja somessa näkyi #lukuhaaste -merkittyjä twiittejä
ja päivityksiä tiheään. Ajattelin, että tällaiselle runsaahkosti lukevalle
kirjahullulle haaste menisi kepeästi vasurilla. Mutta jos tulkitsisin haasteen
ohjetta tiukasti, olisi tunnustettava, että kiville meni. Kuukauden
kokonaissaldo tosin ylittää reippaasti yhdeksän sataa sivua, mutta ihan joka
päivä ei vähimmäistavoite täyttynyt. Olen näemmä sittenkin enemmän uppoutumis-
ja ahmimishakuinen lukija kuin tasainen tissuttelija. Isot kerta-annokset
korvaavat väliin jäävät päivän tai parin jaksot. Haasteeseen osallistuminen
siis opetti minulle itsestäni jotain uutta!
Sopivasti marraskuun
kääntyessä lopuilleen Salla Simukka
haastoi lukevaa kansaa mukaan Nuortenkirjahaasteeseen.
Sen ohje on seuraava:
- Lue
kotimainen nuortenkirja.
- Kehu se -
mieluiten mahdollisimman julkisesti ja monelle (FB:ssä, Twitterissä,
Instagrammissa, kotona, työpaikalla, tutuille ja tuntemattomille...).
- Osta se
joululahjaksi.
- Haasta
kaverisi mukaan.
Itse haastoin itseni jo
lokakuussa nuortenkirjateemaviikon pitoon, mutta koska teemaviikolta jäi
kirjoja vielä runsaasti yli, oli helppo yhdistää nämä kaksi haastetta.
Nuortenkirjahaaste jatkuu muuten jouluaattoon asti, joten vielä ehtii mukaan!
Haastankin tässä kuin ohimennen kaikki teidät, jotka tämän jutun luette.
Ensimmäinen haastekirjani on
Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan
kolmas teos eli Jäljitetty. Se sopi
oivallisesti marraskuun masentaviin tunnelmiin. Olen nimittäin niitä ihmisiä,
jotka menettävät elämänhalunsa lähes kokonaan marraskuun pimeyteen. Onneksi
sentään on keinoja, joiden avulla nenä pysyy pinnan yläpuolella, eivätkä kirjat
ole näistä keinoista suinkaan huonoimmasta päästä. Kovin synkkää tai raskasta
en kuitenkaan jaksa juuri näinä aikoina vuodesta lukea.
Jäljitetty
on edeltävien osiensa tavoin kepeän viihdyttävä paranormaalin romanssin genren
edustaja. Rouhiainen jatkaa tutulla tyylillään sarjaa, jota jossain vaiheessa
uumoilin trilogiaksi mutta jonka neljättä osaa kirjailija jo parhaillaan kovaa
vauhtia kirjoittaa. Ihan
varauksettomasti en ole sarjaan ihastunut, kuten voi lukea Kesyttömästä ja Uhanalaisesta
kirjoittamistani esittelyistä. Vika on kyllä selkeästi itsessäni, eli olen
täysin väärää kohderyhmää. Voin helposti kuvitella, kuinka onnessani olisin
ahminut näitä, jos olisin saanut ne käsiini 13–15-vuotiaana. Nyt olen liian
vanha ja kyyninen näiden vilpittömäksi ihailijaksi. Harmi omalta kannaltani.
Olen moittinut aiempia osia
muun muassa turhasta diipadaapaasta, reaalimaailman epäloogisuuksista ja
turhauttavasta eroottisen latauksen pitkittämisestä. Olen toivonut juoneen
jäntevöittämistä ja olennaisiin, lukijaa eniten kiinnostaviin asioihin
pureutumista bilekuvausten sijaan. Rouhiainen kuitenkin jatkaa tiukasti
valitsemallaan linjalla, mikä tietysti oikein onkin.
Lukijaystävällisesti
Rouhiainen kertaa aiempien kirjojen tapahtumat tiiviissä parin sivun
prologissa, mikä oli kauniisti tehty huonomuistista lukijaa kohtaan. Mukaan
pääsee siis vaivattomasti, vaikkei vielä olisi aiempia osia lukenutkaan. Alku
on tällä kertaa vauhdikas, ja yllättävä, ja täysin ennakoimaton (minun
mielestäni siis) käänne tapahtuu ihan alkusivujen jälkeen. Raisasta paljastuu
niin hänelle itselleen kuin lukijallekin täysin uusi puoli. Selviää, mikä hän on. Tästä paljastuksesta
seuraakin sitten monenlaista!
Valitettavasti ensimmäisen
neljänneksen jälkeen kirjassa alkaa piiitkä suvantovaihe, jossa taas
biletetään, käytetään korkokenkiä ja minimekkoja ja sotketaan
ihmissuhdekuvioita. Tällä kertaa oheistoimintoina ovat musiikin tekeminen,
tatuoinnit ja kamppailulajit, joiden saloihin Raisa koettaa perehtyä voidakseen
pelastaa läheisensä pahisten kynsistä. Uudelleen juoni tuntuu kunnolla
käynnistyvän vasta aivan lopussa, jossa onkin veret seisauttava
toimintakohtaus.
Tämän kolmannen osan aikana
pidin Raisan hahmosta yhä vähemmän. Miksi ihmeessä tytöstä on kehittynyt itsekeskeinen,
sanoisinko jopa itserakas bitch, joka kuvittelee yksin kantavansa vastuun ihan
kaikesta, vaikka ympärillä on koko joukko loistavia tyyppejä valmiina jakamaan
vastuun? Salailu ja omissa liemissä kiehuminen tuntuvat olevan Raisan
lempipuuhia. No, kuten huomaatte, kirja sitten kuitenkin imaisi lukijan
syövereihinsä ihan kiitettävästi, koska muuten jaksaisin tuskin näistä
valittaa.
Mukavasti Rouhiainen
yhdistelee teoksessaan mytologioita ja vanhaa tarustoa nykyperinteeseen. Tosin
juuri näitä yliluonnollisen maailman piirteitä olisin halunnut paremmin
avattavan. Pidin myös siitä, että taiteellinen Raisa on samalla hyvin
urheilullinen tyyppi, mikä tässä kolmannessa kirjassa selvästi vielä korostuu.
Henki ei sulje pois lihaa, vaan hyvinvoiva, terve ruumis toimii yhdessä luovan
mielen kanssa. Rouhiainen pitää linjansa myös lihallisuuden suhteen. Ilmassa
kipunoi jälleen vahvaa latausta, mutta varsinaisia seksikohtauksia on turha
odottaa. Muutenkin nuorten maailma näyttäytyy perin kilttinä ja siistinä, vaikka
väkivalta varjostaa tapahtumia taustalla.
Rouhiainen siis jo täyttä
vauhtia kirjoittaa seuraavaa osaa Susiraja-sarjaan, ja tämän kolmannen osan
perusteella päättelisin, että sarja voi jatkua vielä vaikka kuinka pitkään. Pitkät
ja runsaat sarjat ovat fantasian alalajeille tyypillisiä, joten siinä
Rouhiainen sujahtaa mainiosti perinteeseen. Sarjaa ahmiville nuorille ja hieman
vanhemmille lukijoille laajuus on myös varmasti tervetullutta. Minä jäin
jälleen kaipaamaan punaista lankaa, jonkinlaista kokonaisjännitettä.
Tämänkertainen välitön uhka saatiin torjuttua, mutta uutta on varmasti tulossa.
Mutta mihin tällä kaikella olla pyrkimässä? Minä mieluusti lukisin Rouhiaiselta
vaihteeksi ihan jotain muuta, koska kirjoittajana hän on sujuva ja hänen
tekstiään on miellyttävää lukea.
Elina Rouhiainen: Jäljitetty (Susiraja 3)
Tammi 2014. 482 s.
Lainattu kirjastosta.
#nuortenkirjahaaste jatkuu
täällä jo Magdalena Hain Susikuningattarella. Entä siellä?