Elina Rouhiainen: Jäljitetty (Susiraja 3) ja vähän lukuhaasteista

Syksy ja erityisesti marraskuu on otollista aikaa erilaisille haasteille. Minäkin hurahdin mukaan pariin haasteeseen, vaikka olen tunnetusti huono (lue: laiska) haasteisiin osallistuja. Innostun kyllä aluksi, mutta sitten usein uuvun alkumatkalle, tai ainakin viimeistään takasuoralla. Miten kävi esimerkiksi Morren KKK-haasteelle? En kehtaa kohta enää pitää sitä tuolla välilehdellä, vaan deletoin sen vähin äänin…

Lokakuun lopulla Karo Hämäläinen haastoi Facebookissa ihmisiä liittymään Lukuhaasteeseen. Idea on yksinkertainen: marraskuussa luetaan kaunokirjallisuutta kolmekymmentä sivua joka päivä. Osallistujia näkyisi olevan 15 000, joten aika mukavasti haaste keräsi osallistujia, ja somessa näkyi #lukuhaaste -merkittyjä twiittejä ja päivityksiä tiheään. Ajattelin, että tällaiselle runsaahkosti lukevalle kirjahullulle haaste menisi kepeästi vasurilla. Mutta jos tulkitsisin haasteen ohjetta tiukasti, olisi tunnustettava, että kiville meni. Kuukauden kokonaissaldo tosin ylittää reippaasti yhdeksän sataa sivua, mutta ihan joka päivä ei vähimmäistavoite täyttynyt. Olen näemmä sittenkin enemmän uppoutumis- ja ahmimishakuinen lukija kuin tasainen tissuttelija. Isot kerta-annokset korvaavat väliin jäävät päivän tai parin jaksot. Haasteeseen osallistuminen siis opetti minulle itsestäni jotain uutta!

Sopivasti marraskuun kääntyessä lopuilleen Salla Simukka haastoi lukevaa kansaa mukaan Nuortenkirjahaasteeseen. Sen ohje on seuraava:

1. Lue kotimainen nuortenkirja.
2. Kehu se - mieluiten mahdollisimman julkisesti ja monelle (FB:ssä, Twitterissä, Instagrammissa, kotona, työpaikalla, tutuille ja tuntemattomille...).
3. Osta se joululahjaksi.
4. Haasta kaverisi mukaan.

Itse haastoin itseni jo lokakuussa nuortenkirjateemaviikon pitoon, mutta koska teemaviikolta jäi kirjoja vielä runsaasti yli, oli helppo yhdistää nämä kaksi haastetta. Nuortenkirjahaaste jatkuu muuten jouluaattoon asti, joten vielä ehtii mukaan! Haastankin tässä kuin ohimennen kaikki teidät, jotka tämän jutun luette.

Ensimmäinen haastekirjani on Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan kolmas teos eli Jäljitetty. Se sopi oivallisesti marraskuun masentaviin tunnelmiin. Olen nimittäin niitä ihmisiä, jotka menettävät elämänhalunsa lähes kokonaan marraskuun pimeyteen. Onneksi sentään on keinoja, joiden avulla nenä pysyy pinnan yläpuolella, eivätkä kirjat ole näistä keinoista suinkaan huonoimmasta päästä. Kovin synkkää tai raskasta en kuitenkaan jaksa juuri näinä aikoina vuodesta lukea.

Jäljitetty on edeltävien osiensa tavoin kepeän viihdyttävä paranormaalin romanssin genren edustaja. Rouhiainen jatkaa tutulla tyylillään sarjaa, jota jossain vaiheessa uumoilin trilogiaksi mutta jonka neljättä osaa kirjailija jo parhaillaan kovaa vauhtia kirjoittaa.  Ihan varauksettomasti en ole sarjaan ihastunut, kuten voi lukea Kesyttömästä ja Uhanalaisesta kirjoittamistani esittelyistä. Vika on kyllä selkeästi itsessäni, eli olen täysin väärää kohderyhmää. Voin helposti kuvitella, kuinka onnessani olisin ahminut näitä, jos olisin saanut ne käsiini 13–15-vuotiaana. Nyt olen liian vanha ja kyyninen näiden vilpittömäksi ihailijaksi. Harmi omalta kannaltani.

Olen moittinut aiempia osia muun muassa turhasta diipadaapaasta, reaalimaailman epäloogisuuksista ja turhauttavasta eroottisen latauksen pitkittämisestä. Olen toivonut juoneen jäntevöittämistä ja olennaisiin, lukijaa eniten kiinnostaviin asioihin pureutumista bilekuvausten sijaan. Rouhiainen kuitenkin jatkaa tiukasti valitsemallaan linjalla, mikä tietysti oikein onkin.

Lukijaystävällisesti Rouhiainen kertaa aiempien kirjojen tapahtumat tiiviissä parin sivun prologissa, mikä oli kauniisti tehty huonomuistista lukijaa kohtaan. Mukaan pääsee siis vaivattomasti, vaikkei vielä olisi aiempia osia lukenutkaan. Alku on tällä kertaa vauhdikas, ja yllättävä, ja täysin ennakoimaton (minun mielestäni siis) käänne tapahtuu ihan alkusivujen jälkeen. Raisasta paljastuu niin hänelle itselleen kuin lukijallekin täysin uusi puoli. Selviää, mikä hän on. Tästä paljastuksesta seuraakin sitten monenlaista!

Valitettavasti ensimmäisen neljänneksen jälkeen kirjassa alkaa piiitkä suvantovaihe, jossa taas biletetään, käytetään korkokenkiä ja minimekkoja ja sotketaan ihmissuhdekuvioita. Tällä kertaa oheistoimintoina ovat musiikin tekeminen, tatuoinnit ja kamppailulajit, joiden saloihin Raisa koettaa perehtyä voidakseen pelastaa läheisensä pahisten kynsistä. Uudelleen juoni tuntuu kunnolla käynnistyvän vasta aivan lopussa, jossa onkin veret seisauttava toimintakohtaus.

Tämän kolmannen osan aikana pidin Raisan hahmosta yhä vähemmän. Miksi ihmeessä tytöstä on kehittynyt itsekeskeinen, sanoisinko jopa itserakas bitch, joka kuvittelee yksin kantavansa vastuun ihan kaikesta, vaikka ympärillä on koko joukko loistavia tyyppejä valmiina jakamaan vastuun? Salailu ja omissa liemissä kiehuminen tuntuvat olevan Raisan lempipuuhia. No, kuten huomaatte, kirja sitten kuitenkin imaisi lukijan syövereihinsä ihan kiitettävästi, koska muuten jaksaisin tuskin näistä valittaa.

Mukavasti Rouhiainen yhdistelee teoksessaan mytologioita ja vanhaa tarustoa nykyperinteeseen. Tosin juuri näitä yliluonnollisen maailman piirteitä olisin halunnut paremmin avattavan. Pidin myös siitä, että taiteellinen Raisa on samalla hyvin urheilullinen tyyppi, mikä tässä kolmannessa kirjassa selvästi vielä korostuu. Henki ei sulje pois lihaa, vaan hyvinvoiva, terve ruumis toimii yhdessä luovan mielen kanssa. Rouhiainen pitää linjansa myös lihallisuuden suhteen. Ilmassa kipunoi jälleen vahvaa latausta, mutta varsinaisia seksikohtauksia on turha odottaa. Muutenkin nuorten maailma näyttäytyy perin kilttinä ja siistinä, vaikka väkivalta varjostaa tapahtumia taustalla.

Rouhiainen siis jo täyttä vauhtia kirjoittaa seuraavaa osaa Susiraja-sarjaan, ja tämän kolmannen osan perusteella päättelisin, että sarja voi jatkua vielä vaikka kuinka pitkään. Pitkät ja runsaat sarjat ovat fantasian alalajeille tyypillisiä, joten siinä Rouhiainen sujahtaa mainiosti perinteeseen. Sarjaa ahmiville nuorille ja hieman vanhemmille lukijoille laajuus on myös varmasti tervetullutta. Minä jäin jälleen kaipaamaan punaista lankaa, jonkinlaista kokonaisjännitettä. Tämänkertainen välitön uhka saatiin torjuttua, mutta uutta on varmasti tulossa. Mutta mihin tällä kaikella olla pyrkimässä? Minä mieluusti lukisin Rouhiaiselta vaihteeksi ihan jotain muuta, koska kirjoittajana hän on sujuva ja hänen tekstiään on miellyttävää lukea.

Elina Rouhiainen: Jäljitetty (Susiraja 3)

Tammi 2014. 482 s.

Lainattu kirjastosta.

#nuortenkirjahaaste jatkuu täällä jo Magdalena Hain Susikuningattarella. Entä siellä?

Sebastian Lindell: Kun varjot pitenevät

KRP:n rikoskomisario Markus Edelmann sattuu sopivasti paikalle, kun Joulupukin Pajakylän takaiselta parkkipaikalta löytyy yliajon uhriksi joutuneen naisen ruumis. Nopeasti käy ilmi, ettei kyseessä voi olla vahinko: naisen yli on ajettu ainakin kolmesti. Kuka on halunnut tappaa 74-vuotiaan äveriään ja kipakkakielisen koruliikeyrittäjän?

Edelmann ryhmineen joutuu paiskimaan ankarasti töitä, sillä teolle ei tunnu löytyvän sen paremmin silminnäkijöitä kuin motiiviakaan. Sitkeä poliisityö tuottaa kuitenkin vähitellen tuloksia, ja lopulta tasavertaisen lupaavia tutkintalinjoja on useita. Niin lukija kuin poliisitkin ovat jo moneen kertaan varmoja tapauksen ratkeamisesta, mutta oikeaoppisesti syyllinen paljastuu vasta lopussa. Tälläkin kertaa tapahtumien taustoja joudutaan penkomaan kaukaa menneisyydestä.

Kun varjot pitenevät on kirjailijanimi Sebastian Lindellin kolmas rikoskomisario Markus Edelmannista ja tämän rovaniemeläisestä tutkijaryhmästä kertova poliisiromaani. Lindell panostaa enemmän tiukkaan juonenpunontaan kuin henkilökuvaukseen, mutta vähitellen keskeiset poliisit käyvät lukijalle tutuiksi. Henkilökuvauksessaan Lindell on selvästi kehittynyt kolmen romaanin mittaan.

Edelmann on taustaltaan puoliksi saksalainen. Isä oli saksalaisupseeri, johon Edelmannin äiti sodan aikana rakastui. Äiti päätti kuitenkin jäädä Suomeen sodan ratkaisuvaiheissa, ja niin poika sai kasvaa isättömänä. Suhteet isään ja tämän saksalaiseen perheeseen kuitenkin tiivistyivät myöhemmin. Saksan kielen ja kulttuurin tuntemuksesta on ollut Edelmannille hyötyä monissa tutkimuksissa, niin tässäkin.

Naisnäkökulmaa Lindellin kirjoihin tuo Edelmannin alainen Sonja Friberg, kaunis Tammisaaresta kotoisin oleva tutkija. Sonjan suomenruotsalaisuus antaa lisäväriä työryhmään, joka joutuu tässäkin romaanissa poikkeamaan tutkimusten tuoksinassa myös Ruotsissa ja Norjassa. Pohjoinen paikallisväri ja tarkka 2000-luvun alun ajankuva ryydittävät Lindellin tasaisen varmasti kulkevia tarinoita mukavasti.

Sebastian Lindell: Kun varjot pitenevät

Myllylahti 2014. 343 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Aiemmat Sebastian Lindellin komisario Edelmann -kirjat:

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valkeat yöt

Myllylahti 2012. 335 s.

Sebastian Lindell: Kun kesä ei tullutkaan

Myllylahti 2013. 391 s.

Terhi Nikulainen: Kuoleman kudelma

Koska kiinnostavaa luettavaa on aivan luvattoman paljon tarjolla, koetan ainakin silloin tällöin laatia itselleni jonkinlaista lukujärjestystä. Koetan katsoa, että ne kirjat, jotka olen jollekin taholle (itseni lisäksi) luvannut lukea, tulevat aikanaan myös lukuvuoroon. Ihannetilanne on kuitenkin sellainen, että voi kirjan käsistään laskettuaan alkaa selata kirjapinoja ja poimia sieltä sillä hetkellä mieleistä luettavaa. Niin koetan toimia mahdollisimman usein. Niin kävi nytkin. Mielessä oli jo, mitä seuraavaksi pitäisi lukea kirjastolaina-ajan lähestyessä loppuaan, mutta sitten postilaatikosta löytyikin kiintoisalta ja sopivan mittaiselta vaikuttava dekkari.

Espoolainen Terhi Nikulainen on julkaissut aiemmin jo kolme dekkaria, mutta minä tutustuin hänen tuotantoonsa vasta tämän uutuuden eli Kuoleman kudelman kautta. Nikulainen kertoo kirjan synnystä Helmetin sivuilla. Ihan helpolta kirjan kirjoittaminen ei haastattelun valossa vaikuta. Aiemmat kirjat Nikulainen kirjoitti kirjastotyön ohella ja itseoppineena. Neljäs teos on syntynyt hitaammin Kriittisen kirjoittajakoulun avulla. Tuo haastattelu kannattaa lukea, sillä siitä saa mainion kuvan siitä, millaisia ohjeita kirjoittaja voikaan saada!

Kuoleman kudelma on napakahko psykologinen trilleri, jonka keskivaiheilla tapahtuu murha. Ennen murhaa tunnelma tiivistyy ja aivan oikeaoppisesti useilla henkilöillä näyttää olevan motiivi ja tilaisuus murhata uhri. Loppupuolella palataan osittain taaksepäin katsomaan tapahtumia toisista, hieman yllättävistäkin näkökulmista, toisaalta sitten taas rikos selviää ja saa selityksensä. Vaikka kirjassa on alle kaksisataa sivua, sen loppu vaikuttaa silti aavistuksen pitkitetyltä. Hieman liikaa ja liian syvällisiä ja jopa hengellisiä pohdintoja minun arkiseen makuuni, ehkä.

Tapahtumia olisi voinut syventää enemmän alkupäästä. Tarinan alussa 17-vuotiaan Saaraliisan ja hänen adoptioäitinsä Vapun välit ovat ajautuneet lähes umpikujaan. Murrosiässä Saaraliisa on alkanut vaatia tietoja biologisesta äidistään, mutta Vappu ei ole suostunut kertomaan oikeastaan mitään. Samoihin aikoihin Saaraliisa on lakannut käymästä Vapun kanssa Vapautuskirkon tilaisuuksissa. Vappu on hyvin uskonnollinen ihminen, ja kirjan alussa hän vetäytyykin Sipoon rannikolla olevaan luostariin viikonloppuretriittiin. Luostaria vetää Sisar Laura, keski-ikäinen nunna.

Saman viikonlopun aikana Saaraliisa saa odottamattoman puhelun biologiselta äidiltään Susannelta. Äiti haluaa tavata tyttärensä ja tutustua häneen, korvata menetetyt vuodet. Saaraliisa on haltioissaan mutta myös epäluuloinen. Lopultakin hän saisi tietää totuuden itsestään ja taustastaan. Mutta äiti vaikuttaa myös jollain tavoin oudolta. Hän ei suostu paljastamaan, kuka on Saaraliisan isä. Välit Vapun kanssa kuitenkin huononevat edelleen, eikä Saaraliisa halua kertoa äidin yhteydenotosta kotona.

Murhan tapahduttua näkökulma vaihtuu yllättäen Janneen, Susannen miesystävään, joka on aiemmin vain vilahtanut tarinassa. Kun näyttämölle on jäänyt ruumis, myös dekkarin juoni tihenee oitis. Lämmittely on ohi, ja nyt siirrytään toimintavaiheeseen. Janne paljastaa osallisille, miksi Susanne otti yhteyttä Saaraliisaan juuri nyt. Kuvioon liittyy olennaisesti Saaraliisan isä. Tapahtumat siirtyvät takaisin Sipooseen luostarin lähituntumaan.

Yllättäen myös Sisar Laura ja hänen menneisyytensä liittyvät tarinaan läheisesti. Kaikella nykyhetken tragiikalla on syynsä menneessä. Kirjassa pohditaan paljon syyllisyyttä ja vastuuta. Kuinka paljon voi olla vastuussa toisen ihmisen tekemistä ratkaisuista? Kuka voi antaa anteeksi, jos anteeksipyynnön kohde on jo kuollut?

Nunna on mielenkiintoinen hahmo suomalaisessa dekkarissa, mutta jää jotenkin irralliseksi henkilöksi kaikesta huolimatta. Menneisyytensä osalta hän liittyy siis tavallaan murhaan, ja nykyhetkessä taas hän ajattelee, että olisi voinut vaikuttaa tapahtumiin ottamalla Vapun tuskan aikanaan vakavammin. Kuitenkin eniten olisin kaivannut syventämistä tuohon Vapun Vapautusseurakuntaan, joka jää hyvin ohueksi viittaukseksi vain. Sillä kuitenkin tuntuisi olevan olennainen merkitys tapahtumien kululle ja siihen, miksi Vappu on sellainen kuin on ja miksi Saaraliisan ja Vapun välit katkesivat.

Kuoleman kudelma on nopealukuinen dekkari, ja minulla sen lukeminen sujahti viikonlopun touhujen lomassa kuin huomaamatta. Nikulainen kertoo, että hän kirjoittaa nykyään päätyökseen ja että ainekset ainakin kolmea dekkaria varten ovat odottelemassa kirjoitusvuoroaan. Kirjailija lupaa myös haastaa dekkarimuotoa, joten jään kiinnostuneena odottelemaan, mitä tuleman pitää.

Terhi Nikulainen: Kuoleman kudelma

Myllylahti 2014. 192 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Suuren synttäriarvonnan voittajat!

Keanne van de Kreeken kirjanmerkit ova ihania!

Olipa mukavaa suorittaa arvonta sumuiseksi kääntyneen sunnuntain ratoksi! Runsas osanottonne ilahdutti mieltäni kovasti, kuten toki myös kaikki ylenpalttisen kauniit sanat ja onnittelut. Kiitos vielä kaikille, olette ihania kaikki! <3

Arvonnan suoritin tylysti random.org-sivuston avulla. Numeroin kunkin kohteen alle ilmoitetut kommentit saapumisjärjestyksessä ja suoritin arvonnan. Ja tässä ovat tulokset:

Harri V. Hietikko: Näkemiin, Shosanna (Reuna 2014, nid.) JA

Juha Mäntylä: Älä ryhdy vieraan leikkiin (Nordbooks 2013) Jonna/Kirjakaapin kummitus

Nemo Rossi: Jumalista seuraava (Arkeomysteeri 3) (Myllylahti 2014) Niina T


Sebastian Lindell: Kun varjot pitenevät (Myllylahti 2014) Kukka

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi (Torni 2014)  Marju V

Kristina Ohlsson: Varjelijat (WSOY 2013)  Tiina Airaksinen

P. D. James: Majakka (Otava 2006)  Nana Heiska

Peter Robinson: Savua ja tulta (Blue Moon 2009)  Lasilintu -> Mella

Anna Jansson: Haudankaivaja (Gummerus 2009) JA
Anna Jansson: Hylynryöstäjä (Gummerus 2009)  etiäinen

Jussi Adler-Olsen: Vanki (Gummerus 2012)  Annami

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa (Atena 2012)  Lumikukka

Alicia Gimenéz Bartlett: Petra Delicado ja merkityt tytöt (Tammi 2012)  Paula

Onnittelut kaikille voittajille! Jotta pääsen mahdollisimman pian postittelemaan teille kirjoja luettavaksi, laitattehan minulle nimi- ja osoitetiedot sähköpostiin (kirsi.htnn (at) gmail.com) pikaisesti. Jos yhteydenottoa ei kuulu viimeistään perjantaina 28.11. klo 12. mennessä, arvon kohteen uudelleen. Vastuun yhteydenotosta jätän teille voittajille, eli en lähde sähköpostejanne etsiskelemään. Anonyymisti kommentoineiden kohdallahan se ainakaan ole edes mahdollista.

Ilahduin arvontapostaukseni suuresta suosiosta ja saamistani lämpimistä kommenteista niin, että hankin vielä kaikkiin paketteihin pienen ekstrajutun eli kuvataiteilija Keanne van de Kreeken kirjanmerkit. Muistakaa siis kurkata kirjan kansien väliin! 

P.S. Koska yksi voittajista ei antanut kuulua itsestään määräaikaan mennessä eikä hänen kommenttinsa avullakaan päässyt mihinkään yhteystietoihin, jouduin arpomaan Peter Robinsonin kirjan uudelleen. Onnea, Mella! 

Seija Vilén: Mangopuun alla

Omaa kirjablogiani aloitellessani vuoden 2010 lopulla ja seuraavan vuoden alussa vierailin ahkerasti muissa löytämissäni kirjablogeissa. Vieläkin koetan toki niin tehdä, mutta uusia blogeja on syntynyt hurjaa vauhtia ja samalla oma aikani tuntuu olevan yhä enemmän kortilla tai ainakin tuhraantuvan johonkin muuhun. Mutta joka tapauksessa tuolloin minulle juuri avautumassa olevassa kirjablogimaailmassa kirjoiteltiin paljon Seija Vilénin esikoisromaanista Mangopuun alla. Kätevästi voin todistaa, että ihan oikeasti runsaasti kirjasta kirjoiteltiin, sillä Vilénin kirjailijablogin sivupalkissa on edelleen linkkilista blogeista, joissa on kyseisestä kirjasta kirjoitettu ja linkkejä on yli kaksikymmentä. Kyseessä ei siis ole tältä osin mutuhutusta.

Jostain syystä kirja ei kuitenkaan herättänyt kiinnostustani ja tulkitsin, että se on kirjoitettu vaikeasti ja että sen käsittelemät asiat eivät olisi mielenkiintoisia. Tästä käsityksestä saan syyttää vain itseäni. Onneksi vahinko kuitenkin nyt korjaantui, kun huomasin Mangopuun alla -kirjan äänikirjaversion kirjastossa. Tuttuun tapaan ajattelin, että kirjamakuni rajoille sijoittuva teos varmasti menisi tässä muodossa ainakin paremman puutteessa.

Ennakko-odotukseni olivat siis aivan pielessä. Kirjahan on mielenkiintoinen kuin mikä, eikä ollenkaan ’vaikea’ tai ’korkealentoinen’. Vilén kirjoittaa kyllä kunnianhimoisesti, ja koska kyseessä on mitä suurimmassa määrin omaelämäkerrallinen romaani, on etäännyttämiskeinoja pitänyt miettiä tarkoin. Minusta siinä on onnistuttu hyvin. Aikatasot vaihtuvat nopeina leikkauksina. Toisaalta minäkertoja kertoo tarinaansa, joka alkaa seitsemäntoistavuotiaan lukiolaistytön liittymisestä Krishna-liikkeeseen. Toisaalta taas sama minäkertoja muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan kronologisemmin etenevän tarinan lomassa. Sekaan liitetään vielä Krishna-liikkeeseen liittyvää mytologiaa ja opinkappaleita. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta ei ole sitä. Kuuntelemallakin pysyin mainiosti mukana kerronnassa.

Ja millainen onkaan kertojan tarina! Tavallisen suomalaisen keskiluokkaisen perheen tytär päättää 18-vuotissyntymäpäivänsä alla karata ja liittyä Krishna-liikkeeseen, jättää lukion kesken ja muuttaa asumaan Helsingissä sijaitsevaan temppeliin. Yhteys entiseen katkeaa. Virallisten oppien mukaan liikkeen jäsenten elämä on tarkoin säädeltyä ja kurinalaista. Ruokavalio on tiukan laktovegaani, puhtaussäännöistä pidetään tarkkaa lukua ja temppelissä osallistutaan sääntöjen mukaisiin palvontamenoihin. Sukupuoliasioissa suositaan selibaattia. Päämääränä on valaistuminen ja sielun rauha.

Vähitellen alkaa kuitenkin toisenlainen todellisuus avautua lukijalle ja kertojallekin. Synti ja sen tekeminen tuntuu vaanivan liikkeen jäseniä mitä arkisimmissa asioissa. Sääntöjen noudattaminen on hankalaa, ja temppelielämän vaatimukset armottomia. Liike on kansainvälinen, ja sen hierarkiassa ylenevät joutuvat viettämään liikkuvaa elämää. Kun kertoja solmii avioliiton intialaisen papin kanssa, hänen juurensa katkaistaan. Alkaa jatkuva muuttaminen Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Naisen asema liikkeessä ei näyttäydy mitenkään ruusuisena. Se muistuttaa pelottavasti monia muita liikkeitä, lahkoja ja kulttuureja, joissa nainen on alistettu, miehen omaisuutta, eikä hänellä ole oikeutta itsenäiseen ajatteluun saati toimintaan. Intiassa tyttöjen kouluttaminen ei ole keskiluokallekaan itsestäänselvyys, eikä lasten koulunkäynti ota onnistuakseen pappisperheen liikkuvassa elämäntavassa. Lisäksi liikkeen toimintaan osallistuvien jäsenten toimeentulo tulee kokonaan liikkeeltä. Riippuvuussuhde on tiukka.

Vilén vietti itse liikkeessä seitsemäntoista vuotta, ja suurin piirtein saman verran kulunee romaanin minäkertojalla. Murtautuminen ulos alkaa vähitellen. Älykäs nainen alkaa janota jotain muutakin kuin vain temppelipalvelusta ja kodinhoitoa. Aviomies ei hyväksy vaimon yrityksiä älyllisempiin tehtäviin pääsystä, vaan osoittautuu jopa väkivaltaiseksi tyranniksi. Monet avioelämän käänteet kuvataan kirjassa hienovaraisesti, ja lukija tai kuuntelija joutuu itse vetämään johtopäätöksiä. Liike on myös hyvin suljettu. Ulkopuolisten tapoihin suhtaudutaan vihamielisen halveksuvasti. Esimerkiksi lihaa syövien naapureiden kanssa ei haluta olla missään tekemisissä, koska tapa on iljettävä. Tämä johtaa eristymiseen, joka ahdistaa minäkertojaa vähitellen yhä enemmän. Väistämätön ratkaisu on edessä.

Tiukasti ohjaillusta ja liikkeen kaikin tavoin hallitsemasta elämästä luopuminen ei ole helppoa, ja vapaus on paitsi huumaavan ihanaa myös pelottavaa. Onneksi voi palata Suomeen, jossa on sukulaisia ja ystäviä sekä yhteiskunta, joka tukee apua tarvitsevia. Lapset pääsevät kouluun ja kertoja itse aloittaa uudelleen kesken jääneet opintonsa. Sairaanhoitajaksi kouluttautuminen tuntuu uudestisyntymiseltä. On oma ammatti ja omaa rahaa! Myös oma seksuaalinen identiteetti tuntuu vähitellen avautuvan. Ihana oli esimerkiksi kuvaus siitä, kuinka minäkertoja käy ensimmäisiä kertoja kirjastossa yli kymmenen vuoden jälkeen ja ahmii pinoittain romaaneja. Uusi maailma tuntuu avautuvan rytisten, kun on vuosia lukenut vain liikkeen sallimia hengellisiä teoksia.

Mangopuun alla tarjosi minulle mukavan kaunokirjallisen elämyksen, mutta ennen kaikkea se oli hyvin opettava ja avartava lukukokemus. Krishna-liike ja sen kaltaiset uskonnolliset tai hengelliset liikkeet ja tiiviit yhteisöt ovat kiehtovia. On kiinnostavaa koettaa pohtia, miksi ihmiset viehättyvät tämänkaltaisista, tiukkoja käyttäytymissääntöjä ja hierarkkisia rakenteita suosivista opeista. Mistä johtuu, että taustaltaan hyvinkin erilaiset aatteet toteuttavat niin samankaltaisia oppeja arjessaan? Tarkoitan tällä esimerkiksi naisten järjestelmällistä alistamista tai seksuaalisuuden säätelyä. Miksi naisen pitää kantaa niin usein vastuu miesten sielun puhtaudesta?

Vilén kirjoittaa liikkeestä ja sen elämästä suoraan ja kaunistelematta mutta samalla kauhistelematta. Pidän myös hänen tavastaan kohdella lempeästi päähenkilöään. Hän koettaa avata lukijalle sitä, miksi kertoja lähti liikkeeseen mukaan, mitä se hänelle antoi ja miksi siitä oli aikanaan luovuttava. Avioliiton kariutuminenkin kuvataan kirjassa taitavasti, syitä etsien mutta liikoja syyttelemättä tai syyllistämättä. Kirja on kirjoitettu niin, että sen voinevat Vilénin lapset ja muutkin läheiset lukea mutta silti niin, että se on täysin ulkopuoliselle mielenkiintoinen lukukokemus. Näin ainakin olettaisin. Pitääpä laittaa Pohjan akkakin lukulistalle.

Seija Vilén: Mangopuun alla

Avain 2010. BTJ:n äänikirja. Lukija Leena Pöysti. Laajuus 7 cd:tä, kesto 8 h 19 min.

Lainattu kirjastosta.

P.S: Suuri synttäriarvonta on edelleen menossa. Muista osallistua viimeistään su 23.11.14 klo 12.

Suuri synttäriarvonta!

Päivälleen neljä vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen hapuilevan tekstiviritelmän Kirsin kirjanurkkaan. Tämä tällä hetkellä lukemasi kirjoitus taas on blogin 650. jukaistu teksti, ja Bloggerin laskuri on pyörähtänyt yli puoli miljoonaa kertaa klikkauksen merkiksi. Enpä olisi marraskuussa 2010 uskonut, että olin aloittelemassa jotain, josta nopeasti tulisi tärkeä osa jokapäiväistä elämääni ja jopa identiteettiäni. Harvassa ovat ne päivät, jolloin en jotenkin puuhailisi blogini parissa.

Bloggaaminen on tuonut mukanaan monenlaista mukavaa. Se on ensinnäkin muuttanut melkoisesti lukuharrastukseni luonnetta. Ennen luin myös paljon, lähes jatkuvasti, mutta lukukokemuksen jakaminen oli satunnaisempaa. Nyt voin ajatella kirjoittaessani, että ainakin joku lukee tekstini, kenties vastaakin siihen jotain. Joku myös saattaa kirjoittamani perusteella innostua lukemaan kirjan. Joskus joku voi löytää vaikka uuden suosikkikirjailijan blogini ansiosta. Kirjakeskustelut ovat olleet aivan mahtavia. Kiitos jokaiselle, joka on joskus kommentin jättänyt!

Toiseksi lukeminen itsessään on muuttunut. Luen nykyään entistäkin enemmän ja monipuolisemmin. Olen välillä niin sanotusti uskaltautunut mukavuusalueeni ulkopuolelle, mikä on oikein virkistävää. Suosittelen!

Kolmanneksi blogin kautta olen saanut koko joukon ihania ystäviä! Osa on pysynyt virtuaalisina, mutta joidenkin kanssa on ollut ilo kohdata ihan elävässä elämässäkin erilaisten kirjallisten rientojen merkeissä. Kirjat ja kirjallisuus yhdistävät yllättävän erilaisia ihmisiä, ja on ollut avartavaa saada tutustua teihin kaikkiin.

Nyt alkoi jo mennä hieman turhan tunteelliseksi, vai mitä? Eikä tässä olla mitään jäähyväisiä heittämässä, vastahan on hädin tuskin uhmaiästä päästy! Blogi jatkaa entiseen malliin vastakin. Mutta välistä on mukavaa hetkeksi pysähtyä ja vilkaista taustapeiliin.

Blogeihin kuuluvat olennaisesti erilaiset haasteet, tempaukset ja arvonnat. Olen todella laiska osallistumaan mihinkään, eikä kirja-arvontaakaan ole tullut järjestettyä aikoihin. Niinpä nyt juhlan kunniaksi täräytetäänkin oikein kunnon arvonnat! Arvottavat kirjat ovat tässä:

Harri V. Hietikko: Näkemiin, Shosanna (Reuna 2014, nid.)
Nemo Rossi: Jumalista seuraava (Arkeomysteeri 3) Myllylahti 2014
Juha Mäntylä: Älä ryhdy vieraan leikkiin (Nordbooks 2013)
Sebastian Lindell: Kun varjot pitenevät (Myllylahti 2014)
Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi (Torni 2014)
Kristina Ohlsson: Varjelijat (WSOY 2013)
P. D. James: Majakka (Otava 2006)
Peter Robinson: Savua ja tulta (Blue Moon 2009)
Anna Jansson: Haudankaivaja (Gummerus 2009)
Anna Jansson: Hylynryöstäjä (Gummerus 2009)
Jussi Adler-Olsen: Vanki (Gummerus 2012)
Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa (Atena 2012)
Alicia Gimenéz Bartlett: Petra Delicado ja merkityt tytöt (Tammi 2012)

Palkintopinoon valkkautui pääasiassa dekkareita, mutta mukana on myös yksi nuortenromaani eli Tanja Kaarlelan Menneen talven lumi. Joukossa on ihan uutta mutta myös hieman vanhempaa tuotantoa eri tekijöiltä. Suurin osa on tainnut päätyä hyllyyni arvostelukappaleina, mutta muutaman olen ostanutkin. Kaikki ovat ainakin kertaalleen luettuja, ja suurimmasta osasta löytyy esittely blgistani (linkki kirjan nimessä yllä).

Arvon kirjat tutulla menetelmällä, eli laitan alle kommenttilaatikon kutakin kirjaa tai kirjaparia varten. Jos olet kiinnostunut ko. palkinnosta, vastaa siihen kommenttiin jotenkin. Voit osallistua halutessasi vaikka kaikkiin arvontoihin. Arvonta suoritetaan sunnuntaina 23.11. ja osallistumisaika päättyy samana päivänä klo 12. Postitan voitot ensi viikolla, kunhan olen saanut voittajien osoitetiedot sähköpostiini. Onnea arvontaan!

P.S: Olen saanut palautetta, että kommentit eivät tule läpi. Koetin nyt väliaikaisesti muuttaa asetuksia niin, että kuka tahansa voi kommentoida blogiini. Muistakaa jättää kommenttiinne jokin tunnistettavissa oleva nimimerkki, jota voiton osuessa kohdalle saadaan se oikealle omistajalle.  Kiitos kärsivällisyydestänne kaikki!

Lämpimät kiitokset kaikille onnitteluista ja kauniista sanoista! Olen liikuttunut. Kiitos myös runsaasta osallistumisesta arvontaan! Osallistumisaika on nyt päättynyt. Julkaisen voittajat erillisessä jutussa vielä tänään formuloiden aikana :D

Nemo Rossi: Jumalista seuraava (Arkeomysteeri 3)

Jo keväällä aavistelin Silvan Arkeomysteeri-blogista, että seuraava Arkeomysteeri-seikkailu tapahtuukin Rooman sijasta Ateenassa, ja oikeassa olin. Jumalasta seuraavan tapahtumat sijoittuvat Euroopan ruutitynnyriin eli Balkanin niemimaalle. Kyseessä on siis Nemo Rossin kolmas nuorten seikkailuromaani. Aiemmat osat Rooman sudet ja Mafian linnut olen esitellyt täällä.

Lyhyesti kerrattakoon sen verran, että keskushenkilöinä seikkailevat suomalaisnuoret Silva, Kaius ja Leo, jotka asuvat vanhempiensa työn takia Roomassa. Silva ja Kaius ovat kaksoset ja Leo on heidän ystävänsä. Silva on tietotekniikkanero, Kaius kirjaviisas ja Leo urheilullisin koko joukosta parkour-harrastuksineen. Teini-ikäiset ystävykset edustavat tervehenkistä ja itsenäistä nuorisoa, jolla on taipumusta ajautua kiperiin tilanteisiin ja vaarallisiin seikkailuihin.

Tällä kertaa näyttämönä on siis pääasiassa Kreikka, jonne Silva ja Kaius ovat tulleet viettämään kesälomaansa ollakseen lähellä Ateenassa kaivauksilla työskentelevää isäänsä. Leon perhe taas lomailee Thassoksen saarella pohjoisempana. Tuttuun tapaan kirjassa päästään heti toiminnan pariin. Silva törmää puistossa lenkkeillessään ruukunpuolikkaaseen, jota hän vahvasti epäilee muinaismuistoksi. Miten ihmeessä museoon kuuluva esine lojuu puistossa? Leo taas viihdyttää itseään pyöräilemällä yksikseen Thassoksen saaren vuorilla ja joutuu keskelle kansainvälisiä sotatoimiharjoituksia. Tai ainakin niin hänelle väitetään.

Tapaukset liittyvät luonnollisesti yhteen, kuten myöhemmin käy ilmi. Lisäksi nuoret huomaavat pian, että Kreikassa touhuilevat heidän vanhat vihollisensa Jacob Orren johdolla. Kyseessä ei ole vähempi kuin Aleksanteri Suuren kadonnut ja salainen perintö, jota havittelevat useammat tahot pahat mielessään. Johtolankana toimivat partisaanien tappaman natsi-arkeologin muistiinpanot, jotka sattumusten kautta päätyvät Kaiuksen käsiin. Lopulta seikkailu huipentuu Olymposvuorelle, ja ratkaisevaa apua saadaan itseltään Zeulta!

Ainekset ovat siis tuttuja aiemmista osista: vauhdikas juoni, sujuva kerronta ja mausteena ihan oikeata tietoa monenlaisesta kiinnostavasta kuten mytologiasta ja päivänpolitiikasta. Nemo Rossi saa paketin toimimaan uskomattoman hyvin. Arkeomysteeri-sarja on kuin tehty yläkouluikäisille pojille ja kaikkiruokaisille tyttölukijoille. Vanhempikin lukija viihtyi mainiosti pari iltaa kirjan parissa.

Nemo Rossi -kirjailijanimen taakse kätkeytyvät historiantutkijat Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen. Kirjailijan Facebook-sivulta voi seurata kuulumisia, samoin Silvan blogista, jota muuten päivitetään välillä seikkailujen tuoksinassakin!

Nemo Rossi: Jumalista seuraava

Myllylahti 2014. 261 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

”Jotta sitähän on tovereillensa velkaa sen että yrittää eres. Kun kerta henkissä on.”

Sirpa Kähkönen on suuria kirjailijasuosikkejani, enkä väsy ylistämästä hänen mahtavaa, upeaa Kuopio-sarjaansa, jossa on ilmestynyt tähän mennessä kuusi romaania, viimeisimpänä Hietakehto vuonna 2012. Sarjan taustalla on kirjailijan kiinnostus oman suvun tarinoihin ja kohtaloihin Suomen lähihistoriassa. Sama innoittaja on ollut taustalla myös Vihan ja rakkauden liekit -tietokirjan synnyttämisessä eli halu saada tietää ja kertoa toisillekin, mitä omassa menneisyydessämme on tapahtunut, miksi olemme sellaisia kuin olemme.

Kähkösellä on taito kertoa yleisestä hyvin yksityisesti. Varsinkin sarjan loppupään romaanit ovat joka tasolla huikeita elämyksiä, eikä Kuopio-sarja ole romaanisarja aivan perinteisessä mielessä ajateltuna. Henkilöiden tarinat jäävät vielä toistaiseksi viimeisessä romaanissa ’kesken’, mutta jatkuuko sarja ja kuinka pitkälle ajallisesti, lienee arvoitus muille paitsi ehkä kirjailijalle itselleen. Lukijat kuitenkin odottanevat vielä jatkoa, ainakin minä olen toiveikkaana vilkuillut kirjaluetteloita sillä silmällä.

Tämän syksyn Otavan uutuusluettelossa sitten olikin uusi romaani Kähköseltä. Sotien väliseen aikaan ja Neuvostoliittoon sijoittuva Graniittimies vaikutti kuitenkin ensitietojen perusteella olevan uusi aluevaltaus kirjailijalta. Kustantaja ei anna satunnaiselle lukijalle juurikaan vinkkiä, että kirja sittenkin liittyy oikeastaan ihan suoraan Kuopio-sarjaan. Lisäksi hämäännyin termistä ’suomalaisnuoret’ ja ajattelin, että Graniittimies on nuortenromaani. Eivät siis ihan ennakkokäsitykseni toteutuneet. Mielenkiintoista tuokin, millaisista palasista muodostaakaan asioista mielikuvia.

Graniittimiehen päähenkilö on Kuopio-sarjan keskushenkilön Anna Tuomen käly Klara Tuomi. Klara hiihti Petrogradin kaupunkiin miehensä Iljan kannoilla talvella 1922 pettyneenä kotimaahansa ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tärkein vaikutin oli kuitenkin vakaumuksellinen idea sosialistisen ihannevaltion rakentamisesta ja kiihkeä halu osallistua tuohon rakennustyöhön. Nuoriahan nämä henkilöt olivat, millä mittapuulla tahansa ajateltuna, parikymppisiä. Mutta he olivat jo nähneet ja kokeneet melkoisesti ennen päätöstään lähteä Suomesta uuteen, luvattuun maahan.

Alku on karu. Pariskunnalle osoitetaan asunnoksi koulun pannuhuone. Muutenkin miljoonakaupunki näyttää nuorille suomalaisille ankarat kasvonsa. Kaupunkia ei liikuta, miten heidän tai kenenkään käy. Petrograd, myöhemmin Leningrad, on romaanissa tärkeämmässä roolissa kuin vain tapahtumapaikkaa. Kaupunki tuntuu elävältä organismilta, jonka katukuiluista huokuu perustusten alla piilevän suon kylmyys. Kanavat tuntuvat ikiaikaiselta rangalta, joka pitää jättimäistä kaupunkia koossa. Suomalaisten tulokkaiden silmissä monimiljoonainen kaupunki on pakahduttava ja kopea.

Romaani jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen puolisko on Klaran minämuodossa kerrottua muistelua pariskunnan alkuvaiheista Neuvostoliitossa. Myös Iljan nuorempi veli Lassi eli Lavr (Kuopio-sarjassa Lassi on siis Annan aviomies) loikkaa maahan ja värväytyy puna-armeijaan. Ankea totuus kansalaisten ’vapaudesta’ on kuitenkin nuorukaiselle liikaa. Myös Klaran usko horjuu hänen kamppaillessaan katulapsityössä kaupungin pimeällä puolella. Vallankumous on synnyttänyt ennennäkemättömän katulapsiongelman. Petrogradin viemäreissä ja kellareissa kuhisee orpoja lapsia, jotka ovat tulleet eri puolilta valtavaa maata. Klara kokee kutsumuksekseen auttaa näitä lapsia, vaikka työ on toivotonta ja raskasta.

Loppuosa romaanista ajoittuu muutamaan1930-luvun puolivälin päivään, jolloin Stalinin puhdistukset ja vainot ovat täydessä vauhdissa. Näkökulmat vaihtelevat nyt nopeasti, ja keskiöön nousevat alkupuolen sivuhenkilöt. Moniäänisyys tuo uusia tulkintoja myös Klaran kertomukseen. Itse muistiinpanot ovat tulenarkaa tavaraa, jotka vääriin käsiin joutuessaan tietävät koko perheen ja lähipiirin varmaa tuhoa. Kuka tahansa voi olla ilmiantaja.

Pääsin kuuntelemaan Sirpa Kähköstä, kun hän kertoi Turun kirjamessuilla lokakuun alussa Graniittimiehestä ja sen syntyprosessista. Neuvostoliittoon loikanneiden suomalaisten kohtalot alkoivat kiinnostaa kirjailijaa yhä enemmän, kun hän kirjoitti vuonna 2010 ilmestynyttä tietoteosta Vihan ja rakkauden liekit. Siinä Kähkönen selvittää Tammisaaren poliittisten vankien kohtaloa 1930-luvulla.

Kähkönen kertoi, että hänen oma isoisänsä vietti 1920-luvun alussa vuoden Neuvostoliitossa ja hänen nuoruudenrakkautensa katosi myöhemmin vankileireille, mutta Graniittimiehessä ei kerrota suoraan Kähkösen sukulaisista. Tarina on yleispätevämpi ja fiktiota.

Kirjailijaa kiehtoi myös sosialistisen valtion nopea kehitys utopiasta dystopiaksi. 1930-luvulla ulkomaalaistaustaisten ihmisten kohtalo Neuvostoliitossa oli karu, eikä paremmin kohdeltu oman maan kansalaisia. Romaanin rakenteessa puolivälissä tapahtuva muutos on tarkoituksellinen ja kuvaa diktatuurivaltion atomisoitumista, jossa jäljellä ovat vain yksilöt suorassa suhteessa valtioon.

Graniittimiehessä olennainen teema on katulasten kohtalo, josta kirjoittaminen oli Kähkösen mukaan hyvin raskasta.

Kirjojensa vahvoista naisista kuten Klarasta Kähkönen totesi: ”Romaaneissani naiset toimivat, miehet ovat teoreetikkoja. Silti se ei sulje pois sitä, että Klarakin on tavattoman älykäs ihminen. Haluan myös kirjoissani kumota stereotypian naisista keskenään kilpailevina kavalina kyykäärmeinä. Naisten välinen ystävyys on siksi kirjoissani korostetussa asemassa. Naiset eivät olisi selviytyneet vaikeista ajoista ilman verkostojaan.”

Graniittimies on myös ajankohtainen romaani. Kähkönen kertoi, että oli mielenkiintoista on kuvata arjen tiedostamattomuutta. ”Eivät vuonna 1935 Neuvostoliitossa eläneet tavalliset ihmiset tienneet, millaisia aikoja oikeastaan elivät saati mitä oli tulossa. Oli vain elettävä omaa arkeaan ja koetettava selviytyä eteenpäin.”

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Otava. 334 s.

Arvostelukappale lehteä varten. Tässä jutussani olen käyttänyt pohjana omaa lehtiarviotani sekä messuhaastattelusta tekemääni juttua. Molemmat ovat ilmestyneet Salon Seudun Sanomissa 7.10.2014.

Olen hyvin iloinen, että Graniittimies valittiin yhdeksi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Toivon kirjalle menestystä kisassa mutta ennen kaikkea runsaasti lukijoita. Se on ehdottomasti oman lukuvuoteni parhaita lukukokemuksia. 

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998
Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
*Graniittimies, Otava 2014

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.

* Graniittimiestä pidetään yleisesti Kuopio-sarjaan kuulumattomana romaanina, mutta minusta se on kiinteä osa sarjaa henkilöidensä takia. 

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Vaikka lukemattomien kirjojen pinot alkavat olla jo vaarallisen korkeita, en malttanut jättää kirjaston uutuustelineessä seireeninkutsuja huokunutta dekkaria Kuolema ei ole lasten leikkiä lainaamatta. Ihastuin Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan aloitusosaan Piiraan maku makea, jonka luin alle kaksi kuukautta sitten, enkä pettynyt tähän kakkososaankaan. Kirjat voi mainiosti lukea epäjärjestyksessä ja itsenäisinä teoksina, mutta parhaiten henkilöiden taustoista pääsee kärryille lukemalla sarjan alusta alkaen. Ainakin minä suosittelen tätä menetelmää.

Yksitoistavuotias puoliorpo Flavia on varmasti monen mielestä ärsyttävä näsäviisas ja pikkuvanha ipana, mutta minusta hän on varsin hellyttävä hahmo. Mieleen tuli tämän kakkososan äärellä moneen kertaan, että Flavialla ja Rillit huurussa -sarjan Sheldonilla on paljon samanlaisia ominaisuuksia. Kumpikin on huomattavasti keskivertoa älykkäämpi ja kumpikin tietää sen mainiosti, mikä saa heidät tuntemaan tiettyä ylemmyydentunnetta, jota taas ei vaivauduta juurikaan kätkemään. Sosiaaliset taidot ovat molemmilta jääneet oppimatta. Siksi he ajautuvat välistä kiusallisiin tilanteisiin ja jopa vaaraan. Sheldon on tv-hahmosuosikkejani, miksei siis myös Flavia.

Kuolema ei ole lasten leikkiä alkaa verkkaisemmin kuin sarjan aloitusosa. Ruumis saadaan aikaan vasta kirjan puolenvälin paikkeilla, mutta silloin se rysähtääkin todella yllättäen ja dramaattisesti tarinaan. Henkilöt kuitenkin marssitetaan näyttämölle ripeään tahtiin. Flavia kohtaa kirkkomaan laidalla oudon parivaljakon eli nukketeatteria televisiossa esittävän kuuluisuuden Rupert Porsonin, polion rampauttaman mutta karismaattisen miehen, sekä tämän kauniin avustajattaren Niallan. Kaksikon pakettiauto on epäkunnossa, ja kirkkoherra majoittaa heidät läheisen maatilan niitylle.

Käy ilmi, että maatilaa asuttaa pariskunta, jota on kuusi vuotta aiemmin, heti toisen maailmansodan jälkeen kohdannut tragedia. Heidän viisivuotias poikansa Robin löytyi Gibbettin metsästä hirttäytyneenä tai hirtettynä. Asia on jäänyt aikanaan ratkaisematta, ja pariskunta elelee tilallaan eristäytyneenä ja synkkänä. Kun murha sitten lopulta tapahtuu, tuntuu motiivi olevan aika monella ihmisellä, kuten kuuluukin. Flavia alkaa nopeasti aavistella, että vanha ja uusi murhenäytelmä liittyvät sittenkin yhteen. Todisteiden löytäminen syyllisen nappaamiseksi vain ei olekaan ihan helppoa.

Kiinnostavin hahmo tämänkertaisessa kirjassa on saksalainen sotavanki Dieter, joka työskentelee jostain syystä edelleen Inglebyiden maatilalla ja oli paikalla myös Robinin kuollessa. Anglofiiliksi romantikoksi paljastuvan Dieterin tarina on mainio!

Flavia de Luce -sarja on mukavan leppoisaa ja viihdyttävää luettavaa. Lähes nelisataasivuisen romaanin lukaisi nopeana ja helposti sulavana välipalana muutamassa illassa.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

(The Weed that Strings the Hangman’s Bag)

Suom. Laura Beck. Bazar 2014. 389 s.

Lainattu kirjastosta.

Flavia de Luce -sarja:

Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie), Bazar 2014

Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag), Bazar 2014

A Red Herring without Mustard

I Am Half-Sick of Shadows

Speaking from Among the Bones

The Dead in Their Vaulted Arches

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Suuresti rakastamissani äänikirjoissa on yksi suuri puute: niistä on tosi hankalaa poimia sitaatteja! Ainakin autossa istuessa se on mahdotonta. Harmillista! Kun on päässyt äänikirjan loppuun, on turha koettaa selailla alkupuolta ja muistella, missä kohdin olikaan se maanmainio sutkautus tai mietelmähelmi, jonka haluaisin poimia vaikkapa blogitekstiini. Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpäästä olisin mieluusti poiminut muistiin koko joukon sitaatteja, jotka saivat suupielet kohoamaan aamuäreinäkin hetkinä. Iltapäivisin kotimatkalla jo hörähtelin paikoin ääneen…

Jo Heikkisen esikoisromaani Terveiset Kutturasta vaikutti tosi houkuttelevalta, mutta en ole toistaiseksi ehtinyt sen pariin. Jääräpää kiilasi edelle, koska sen sai kätevästi kirjastosta äänikirjamuodossa. Kari Ketosen luennasta pidän kovasti, joten paketti olikin lähes täydellinen työmatkojen pelastus.

Jääräpäätä kuvataan takakansitekstissä romanttiseksi tragikomediaksi, ja mikä ettei, voihan tätä satiirista veijariromaania niinkin kuvata. Heikkinen leikittelee liioitellen stereotypioilla ja ennakkoluuloilla ja keittää kokoon sopan vailla vertaa. Innoittajana on kuulemani mukaan toiminut ainakin Kittilän kunnanjohtaja Anna Mäkelän tapaus*.

Rakkaustarinan ytimessä on hieman odottamaton pariskunta eli Muonion uudenkarhea kunnanjohtaja Katja Karhuvuoma omaa sukua Kivinen ja vaatesuunnitteluyrittäjä Asla Karhuvuoma. Asla on ollut jo lähellä vanhapoikaikää, kun etelän tyttö Katja on ystävineen tupsahtanut Hetan Jussantuvan baaritiskille. Siitä Asla vääjäämättömällä taidollaan on viisaasti vaikenemalla lumonnut ihanan naisen. Pikaisen avioitumisen jälkeen ankea arki on astunut avioliittoon, eikä pohjoisen tukahduttava kaamos ainakaan auta asiaa, sen paremmin kuin Enontekiön ja Muonion kuntaliitosta jääräpäisesti vastustava appi Pierakaan.

Piera ja Katja ajautuvat niin yksityiselämässä kuin kunnallispolitiikassakin avoimeen sotatilaan, jossa äärimmäisiäkään keinoja ei kahdeta. Peli on armotonta ja raakaa. Kumpi voittaa, voima vai oveluus? Ja kummalla on niitä lopulta enemmän?

Katjan ja Aslan avioliitto on siis kriisiytynyt pikavauhdilla. Ongelmat on helppo paikallistaa kommunikointiin. Aslalla on korostunut suomalaisen (ja erityisesti pohjoissuomalaisen?) miehen vaikeus puhua tunteistaan tai ylipäätään mistään naisen näkökulmasta olennaisesta. Katja taas toivoo jatkuvasti keskustelua milloin mistäkin, mutta samalla hän itse rakastaa muodollista puhetyyliä (ja Suomen kuntalakia) ja kokoustekniikan periaatteita. Eipä siis ihme, että Katja alkaa aavistella, että Aslallakin on salattu himo käyttää voimakeinoja vaimon kuriin saattamiseksi. Muoniossa kun tuntuu olevan julkinen salaisuus, että perheissä on valloillaan helvetti. Syykin tarinan mittaan paljastuu, itse asiassa parikin versiota. Piera taas todistaa, että Katja on syyllinen, tai ainakin hän liittyy verisitein syylliseen!

Asla opiskelee parisuhdeasioita omatoimisesti katsomalla yhä uudelleen elokuvaa Notting Hill. Olin revetä! Aivan mahtavaa! Oppi menee perille, lopulta, ja kirja päättyykin loistavasti ajoitettuun leffasitaattiin… Mutta ennen sitä ehtii tapahtua monenlaista niin kunnallispolitiikassa kuin matkailubisneksessäkin.

Lapin ihmisten elämästä minulla on erittäin ohut tietämys, mutta silti voisin kuvitella, että Heikkinen liioittelee sopivasti mutta että pohjalla on aimo annos totuuttakin. Etelän ja pohjoisen elämänmenon yhteentörmäyksestä syntyy monta herkullista tilannetta. Kun Katja koettaa ratkaista Muonion häpeällisen tilanteen hankkimalla paikalle pääkaupungista ranskaksi väitelleen ratkaisukeskeistä parisuhdeterpiaa vetävän asiantuntijan, voi arvata, että tulos ei ole ihan toivottu. Mutta Aslakin pääsee yllättämään vaimonsa! Ei Lappi ole sellainen junttila kuin helposti täältä etelärannikolta käsin kuvitellaan!

Vaikka Jääräpää on pinnalta komediaa ja toimintaa, se pitää kuitenkin sisällään melkoisen määrän myös yhteiskuntakritiikkiä ja surullisia huomioita nyky-Suomen tilanteesta. Kuntaliitokset ovat valitettavaa arkipäivää, eivätkä syyt ole mitenkään jalot. Kustannuspaineet ajavat kielivähemmistöjen palveluja alas vauhdilla, ja juhlapuheet ovat kaukana arjesta. Tilanteen karuus tiivistyy siihen, että kahden pitäjän alueella toimii vain yksi poliisiviranomainen, Katjan riuska anoppi Liisa-Mimmi. Asla lohdutteleekin lainkuuliaista Katjaa, että kännykkään puhumisesta voi saada sakot vain jos anoppi sattuu maantiellä vastaan. Parisuhdeväkivallasta ei kirjassa lasketa leikkiä, vaikka hyperbolalla sitäkin pyöristellään. Eniten minua kuitenkin taisivat puhutella kunnallispolitiikan kiemurat, jotka eivät niin kauheasti eroa näistä etelän meiningeistä sittenkään.

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Johnny Kniga 2014. Äänikirjan lukija Kari Ketonen. Laajuus 8 levyä, kesto 8 h 50 min.

Lainattu kirjastosta.

*Anna Mäkelän pomppuisesta kunnanjohtajapestistä voi lukea tarkemmin vaikkapa Long Playn artikkelista Kittilä.

Jääräpään on ihan äskettäin lukenut myös Lukutoukan kulttuuriblogin Krista. Kristan blogista löysin linkin Ilonan Yöpöydällä-blogiin, jossa kirjaa on luettu huomattavasti kriittisemmin kuin minun blogissani. Ilona suosittelee kirjaa lappilaisille lukijoille, mutta minä suosittelen sitä myös muille. Nenä kirjassa -blogin Norkku piti kirjasta ja on kirjoittanut juttuunsa kaipaamani sitaatinkin.

Katja Kettu: Hitsaaja

Tutustuin Katja Ketun tuotantoon lukemalla ja sitten kuuntelemalla Kätilön. Vaikutuin. Kettu kirjoittaa kuin riivattu. Teksti lumoaa, hengästyttää ja houkuttaa mukaansa. Lukija tuntee olevansa kuin noiduttu ravistelevan kielen ja taidokkaan juonen kynsissä. On turha pyristellä irti, sillä Ketun teksti menee luihin ja ytimiin, veriin. Piippuhylly-novellikokoelmassa on samoja aineksia, mutta se vaikutti kuitenkin Kätilön jälkilöylyiltä, jonkinlaiselta välityöltä.

Vasta nyt tulin tarttuneeksi Ketun aiempaan tuotantoon. Kirjaston äänikirjahyllyyn oli ilmestynyt Hitsaaja, ja sehän lähti samoin tein kuunteluun. Vuonna 2008 julkaistun romaanin kuuntelu sattuikin sopivaan ajankohtaan, vaikka en sitä äänikirjaa lainatessani vielä tiennyt. En nimittäin tiennytkään, että Hitsaajassa olennainen osa juonenkäänteissä on Estonian uppoamisella, ja tuosta katastrofistahan tuli juuri kuluneeksi kaksikymmentä vuotta. Kettu on perehtynyt aiheeseen kunnioitettavan perinpohjaisesti.

Tapahtumat alkavat aamuyöllä 28.9.1994, kun tieto onnettomuudesta alkaa saavuttaa suomalaiset eri puolilla maata. Minäkertojia tarinassa on useita. Niila Kamsu on telakalla hitsaajana ja naimisissa Kaisun kanssa. Kaisulla ei ole paljoa tietoa Niilan menneisyydestä sen paremmin Lapissa kuin Saksan telakallakaan. Tieto Estonian uppoamisesta suistaa kummankin aviopuolison elämän raiteiltaan, mutta keskenään he eivät saa asiasta puhuttua. Nopeasti tilanne lähtee ajautumaan kohti uutta katastrofia.

Pohjoisessa Mirka kaipaa kaksosveljeään, joka on ollut tietymättömissä kuukausia. Veli on lapsena pudonnut järveen ja saanut suuhunsa suolavettä, mikä tietää kuolemaa merellä. Kun tieto Estoniasta tulee, Mirka vakuuttuu veljensä kohtalosta mutta alkaa vaatia Rovaniemen poliisilta tietoja varmistukseksi. Yksi kertojanääni onkin juuri poliisin, jolla on oma näkemyksensä Mirkan perheen vaiheista. Ei tule yllätyksenä, että Mirkan ja Niilan tarinat risteävät kohtalokkaalla tavalla niin menneisyydessä kuin vuoden 1994 syksylläkin.

Hitsaajassa ovat tunnistettavissa jo kaikki Kätilöstä tutut ainekset: monta kertojanääntä, arvoituksellisista palasista koostuva ja vähitellen hahmottuva juoni, yhteen kietoutuvat merkilliset kohtalon oikukkaat kuviot (kaikki liittyy kaikkeen), raadollinen ihmiskuvaus ja pohjoisen ihmisten yhteydessä käytetty ilmaisuvoimainen, omaperäisen väkevä kieli. Tarina on jännittävä, pelottavakin. Syy ja syyllinenkin Estonian keulaportin pettämiseen taitaa selvitä. Seuraukset ovat monin tavoin tuhoisat, ainakin yksilötasolla. Mikä on totta, mikä fiktiota, jää myös kutkuttavasti auki, aivan kuten seuraavassa romaanissa eli Kätilössäkin.

Minut Hitsaaja vei mennessään ja ihmettelen, että se on jäänyt kovin vähälle huomiolle. Toisaalta eipä Kätilökään oikein tunnu Runeberg-palkinnosta huolimatta kriitikoille kelvanneen. Sitä ei kelpuutettu Finlandia-ehdokkaaksi, eikä se ollut mukana Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaitten romaanien kriitikkolistallakaan. Lukijat ovat onneksi sen ottaneet omakseen. Kovasti jo odottelen Ketun seuraavaa kirjaa, vaikka lukematta on vielä Surujenkerääjäkin.

Katja Kettu: Hitsaaja

WSOY 2008. BTJ:n äänikirja. Lukija Kirsti Valve. Laajuus 8 cd:tä, kesto 9 h 48 min. 

Lainattu kirjastosta.

Erik Axl Sund: Unissakulkija ja Varjojen huone

Olo on hämmentynyt, kauhistunut ja likainen. Olen viikonlopun aikana lukenut Erik Axl Sundin Victoria Bergman -sarjan kaksi viimeistä osaa eli Unissakulkijan ja Varjojen huoneen. Aloitusosan Varistyttö luin jo ennakkoon maaliskuussa. Tunnelmat olivat tuolloin kaksijakoiset. Kirja tuntui vastenmieliseltä, synkältä ja sairaalta, mutta silti tarinan loppuminen kuin veitsellä leikaten suorastaan kiukutti. Miksi en saanut tietää heti, miten tarinassa käy?

Sarjalle tehdyillä nettisivuilla puhutaan kolmesta romaanista ja trilogiasta, mutta todellisuudessa kyse on yhdestä ainoasta romaanista, joka vain käytännön syistä on pakattu kolmeen eri pakettiin. Tavanomaisessa sarjassa kunkin osan keskeinen juoni saataisiin kerittyä kokoon, mutta tässä niin ei käy. Juoni jatkuu kaikilla tasoilla kirjan osien rajojen yli. Siksi suosittelenkin nyt, kun kaikki osat on suomennettu, että kannattaa aloittaa Varistytöstä ja mielellään varata seuraavat osat yöpöydälle odottelemaan. Yhteen menoon lukien teoksesta saanee parhaiten irti sen, mitä siitä on saatavissa.

Varoitus! Jos Varistyttö on lukematta, ei kannata jatkaa eteenpäin! Samaten saattaa juonta paljastua liikaa sellaiselle lukijalle, jolla on vielä Unissakulkija lukematta. Tosin kovin paljoa ei juonta voi avata.

Kirjoitin Varistytön luettuani, etten oikein ymmärtänyt, miten tarina voisi vielä jatkua kahden romaanin verran. Sen verran ilmeiseltä ratkaisu siinä vaiheessa tuntui, vaikka poliisilla ei vielä ollut hajuakaan poikien surmaajasta. Mutta huoleni oli turha. Juoni saa aivan uusia käänteitä vielä kolmannen kirjan loppupuolella, ja yllätyksiä tulee vastaan toinen toisensa jälkeen. Komisario Jeanette Kihlbergin perhettä kohdannut tragedia ratkeaa onnellisesti heti Unissakulkijan alussa, ja sen jälkeen Jeanetten perheen osuus jääkin taustalle, vaikka huoli pojasta edelleen kalvaa komisarion mieltä.

Kahdessa viimeisessä kirjassa psykoterapeutti Sofia Zetterlund nousee yhä keskeisempään osaan tarinassa. Hänen muistissaan tuntuu olevan eripituisia aukkoja. Lähimenneisyydessä on pimeitä hetkiä, eikä hän esimerkiksi aina muista, mitä on edellisenä iltana tehnyt ja miksi esimerkiksi päällysvaatteet ovat kurassa, vaikka hän on mielestään viettänyt koti-iltaa. Vielä huolestuttavammilta tuntuvat lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuvat massiiviset muistiaukot. Kuka Sofia oikein on? Kuka hän on ollut? Mitä hän on tehnyt? Lukijalla tuntuu olevan tästä kaikesta tarkempi käsitys kuin Sofialla itsellään. Mutta mihin lukija voi luottaa? Ei oikein mihinkään tämän teoksen yhteydessä!

Jeanetten ryhmältä otetaan välillä koko sarjamurhatapaus pois ja sen tutkinta lopetetaan, koska se ei etene eikä uhreilla tunnu olevan merkitystä. Jeanette kuitenkin jatkaa jääräpäisesti työtä parinsa Jens Hurtigin kanssa. Uusia lapsiuhreja ei enää tunnu löytyvän, mutta sitten alkaa kuolla henkilöitä, joiden nimi on syystä tai toisesta noussut esiin tutkinnan aikana. Jotkut kuolemista on saatu näyttämään onnettomuuksilta, mutta osa on tehty näyttävästi ja äärimmäisen julmasti. Todistusaineisto tuntuu viittaavaan ristikkäisiin suuntiin. Onko murhaajia liikkeellä yksi vai useampia? Miten uhrit liittyvät toisiinsa?

Kerronta etenee moniäänisesti. Vuoroin näkökulma on Jeanetten, vuoroin Sofian, mutta välillä päästään hetkeksi esimerkiksi syyttäjä von Kvistin ajatusten sisään. Myös kronologiaa rikotaan edelleen ja palataan Sofian menneisyyteen eri ajanjaksoille. Jossakin vaiheessa aikahypyt pitenevät 1940-luvun sotavuosiin saakka. Silloin ei tietenkään ole kyseessä Sofia vaan aivan eräs toinen henkilöistä. Pahuuden juuret ulottuvat Stalinin ajan Ukrainaan ja Hitlerin keskitysleireihin asti. Myös Pohjois-Ruotsin lestadiolaiset saadaan mukaan kuvioon. Romaani huipentuu äärimmäisten kauheuksien paljastumiseen. Edes patologi ei kykene katsomaan löydettyä todistusaineistoa.

Tarinan teemoja ovat äärimmäinen pahuus, joka kätkeytyy keskellemme, lapsiin kohdistuvat kammottavat teot ja niiden hiljainen hyväksyntä ja sivistysvaltion sisälle piiloutuneet salaiset verkostot. Myös terveen, normaalin, ja sairaan häilyvää rajaa pohditaan. Kenet voidaan tuomita sairaaksi? Millaiset hoitokeinot ovat hyväksyttäviä ja kuka laatii säännöt? Miksi lapsia ei kuunnella? Miksi lasten hätää ei nähdä? Ja niin edelleen, loputtomiin. Aiheet ja teemat ovat syvästi yhteiskunnallisia ja peri-inhimillisiä, moraalisia ja eettisiä. Kuka on perimmäinen uhri? Voiko pahuuden selittää sillä, että ihminen on joutunut uhriksi?

Mietin lukiessani oikeastaan jatkuvasti, miksi jatkan lukemista. Kirjojen lukeminen ei tarjonnut viihdykettä eikä rentoutumishetkeä. Välillä koin fyysistä pahaa oloa lukiessani. Silti jatkoin lukemista. Miksi ihmeessä halusin lukea sairaan inhottavista teoista aina vain lisää? En osaa vastata. Sund kirjoittaa totisesti koukuttavasti. Kesken jättäminen ei enää tullut kyseeseen, kun vielä molemmat kirjat olivat kätevästi saatavilla. Teksti etenee riittävän sujuvasti, paikoin takovalla rytmillä virkkeen pituisin kappalein. Juoni tarjoaa aina uusia koukkuja tasaisin välein, ja osa henkilöistäkin on kiinnostavia, Jeanette ja Sofia ainakin. Loppuratkaisuissa on hyvällä tahdolla nähtävissä pilkahdus toivoakin, vaikka mustuus tuntuu hautaavan kaiken alleen, kun totuudet menneisyyden julmuuksista levitetään auki.

Erik Axl Sund: Unissakulkija (Hungerelden)

Suom. Kari Koski. Otava 2014. 400 s.

Erik Axl Sund: Varjojen huone (Pythias Anvisningar)

Suom. Kari Koski. Otava 2014. 364 s.

Arvostelukappaleet kustantajalta. Kiitos!