Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Vaikka lukemattomien kirjojen pinot alkavat olla jo vaarallisen korkeita, en malttanut jättää kirjaston uutuustelineessä seireeninkutsuja huokunutta dekkaria Kuolema ei ole lasten leikkiä lainaamatta. Ihastuin Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan aloitusosaan Piiraan maku makea, jonka luin alle kaksi kuukautta sitten, enkä pettynyt tähän kakkososaankaan. Kirjat voi mainiosti lukea epäjärjestyksessä ja itsenäisinä teoksina, mutta parhaiten henkilöiden taustoista pääsee kärryille lukemalla sarjan alusta alkaen. Ainakin minä suosittelen tätä menetelmää.

Yksitoistavuotias puoliorpo Flavia on varmasti monen mielestä ärsyttävä näsäviisas ja pikkuvanha ipana, mutta minusta hän on varsin hellyttävä hahmo. Mieleen tuli tämän kakkososan äärellä moneen kertaan, että Flavialla ja Rillit huurussa -sarjan Sheldonilla on paljon samanlaisia ominaisuuksia. Kumpikin on huomattavasti keskivertoa älykkäämpi ja kumpikin tietää sen mainiosti, mikä saa heidät tuntemaan tiettyä ylemmyydentunnetta, jota taas ei vaivauduta juurikaan kätkemään. Sosiaaliset taidot ovat molemmilta jääneet oppimatta. Siksi he ajautuvat välistä kiusallisiin tilanteisiin ja jopa vaaraan. Sheldon on tv-hahmosuosikkejani, miksei siis myös Flavia.

Kuolema ei ole lasten leikkiä alkaa verkkaisemmin kuin sarjan aloitusosa. Ruumis saadaan aikaan vasta kirjan puolenvälin paikkeilla, mutta silloin se rysähtääkin todella yllättäen ja dramaattisesti tarinaan. Henkilöt kuitenkin marssitetaan näyttämölle ripeään tahtiin. Flavia kohtaa kirkkomaan laidalla oudon parivaljakon eli nukketeatteria televisiossa esittävän kuuluisuuden Rupert Porsonin, polion rampauttaman mutta karismaattisen miehen, sekä tämän kauniin avustajattaren Niallan. Kaksikon pakettiauto on epäkunnossa, ja kirkkoherra majoittaa heidät läheisen maatilan niitylle.

Käy ilmi, että maatilaa asuttaa pariskunta, jota on kuusi vuotta aiemmin, heti toisen maailmansodan jälkeen kohdannut tragedia. Heidän viisivuotias poikansa Robin löytyi Gibbettin metsästä hirttäytyneenä tai hirtettynä. Asia on jäänyt aikanaan ratkaisematta, ja pariskunta elelee tilallaan eristäytyneenä ja synkkänä. Kun murha sitten lopulta tapahtuu, tuntuu motiivi olevan aika monella ihmisellä, kuten kuuluukin. Flavia alkaa nopeasti aavistella, että vanha ja uusi murhenäytelmä liittyvät sittenkin yhteen. Todisteiden löytäminen syyllisen nappaamiseksi vain ei olekaan ihan helppoa.

Kiinnostavin hahmo tämänkertaisessa kirjassa on saksalainen sotavanki Dieter, joka työskentelee jostain syystä edelleen Inglebyiden maatilalla ja oli paikalla myös Robinin kuollessa. Anglofiiliksi romantikoksi paljastuvan Dieterin tarina on mainio!

Flavia de Luce -sarja on mukavan leppoisaa ja viihdyttävää luettavaa. Lähes nelisataasivuisen romaanin lukaisi nopeana ja helposti sulavana välipalana muutamassa illassa.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

(The Weed that Strings the Hangman’s Bag)

Suom. Laura Beck. Bazar 2014. 389 s.

Lainattu kirjastosta.

Flavia de Luce -sarja:

Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie), Bazar 2014

Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag), Bazar 2014

A Red Herring without Mustard

I Am Half-Sick of Shadows

Speaking from Among the Bones

The Dead in Their Vaulted Arches