Sirpa Kähkönen: Graniittimies

”Jotta sitähän on tovereillensa velkaa sen että yrittää eres. Kun kerta henkissä on.”

Sirpa Kähkönen on suuria kirjailijasuosikkejani, enkä väsy ylistämästä hänen mahtavaa, upeaa Kuopio-sarjaansa, jossa on ilmestynyt tähän mennessä kuusi romaania, viimeisimpänä Hietakehto vuonna 2012. Sarjan taustalla on kirjailijan kiinnostus oman suvun tarinoihin ja kohtaloihin Suomen lähihistoriassa. Sama innoittaja on ollut taustalla myös Vihan ja rakkauden liekit -tietokirjan synnyttämisessä eli halu saada tietää ja kertoa toisillekin, mitä omassa menneisyydessämme on tapahtunut, miksi olemme sellaisia kuin olemme.

Kähkösellä on taito kertoa yleisestä hyvin yksityisesti. Varsinkin sarjan loppupään romaanit ovat joka tasolla huikeita elämyksiä, eikä Kuopio-sarja ole romaanisarja aivan perinteisessä mielessä ajateltuna. Henkilöiden tarinat jäävät vielä toistaiseksi viimeisessä romaanissa ’kesken’, mutta jatkuuko sarja ja kuinka pitkälle ajallisesti, lienee arvoitus muille paitsi ehkä kirjailijalle itselleen. Lukijat kuitenkin odottanevat vielä jatkoa, ainakin minä olen toiveikkaana vilkuillut kirjaluetteloita sillä silmällä.

Tämän syksyn Otavan uutuusluettelossa sitten olikin uusi romaani Kähköseltä. Sotien väliseen aikaan ja Neuvostoliittoon sijoittuva Graniittimies vaikutti kuitenkin ensitietojen perusteella olevan uusi aluevaltaus kirjailijalta. Kustantaja ei anna satunnaiselle lukijalle juurikaan vinkkiä, että kirja sittenkin liittyy oikeastaan ihan suoraan Kuopio-sarjaan. Lisäksi hämäännyin termistä ’suomalaisnuoret’ ja ajattelin, että Graniittimies on nuortenromaani. Eivät siis ihan ennakkokäsitykseni toteutuneet. Mielenkiintoista tuokin, millaisista palasista muodostaakaan asioista mielikuvia.

Graniittimiehen päähenkilö on Kuopio-sarjan keskushenkilön Anna Tuomen käly Klara Tuomi. Klara hiihti Petrogradin kaupunkiin miehensä Iljan kannoilla talvella 1922 pettyneenä kotimaahansa ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tärkein vaikutin oli kuitenkin vakaumuksellinen idea sosialistisen ihannevaltion rakentamisesta ja kiihkeä halu osallistua tuohon rakennustyöhön. Nuoriahan nämä henkilöt olivat, millä mittapuulla tahansa ajateltuna, parikymppisiä. Mutta he olivat jo nähneet ja kokeneet melkoisesti ennen päätöstään lähteä Suomesta uuteen, luvattuun maahan.

Alku on karu. Pariskunnalle osoitetaan asunnoksi koulun pannuhuone. Muutenkin miljoonakaupunki näyttää nuorille suomalaisille ankarat kasvonsa. Kaupunkia ei liikuta, miten heidän tai kenenkään käy. Petrograd, myöhemmin Leningrad, on romaanissa tärkeämmässä roolissa kuin vain tapahtumapaikkaa. Kaupunki tuntuu elävältä organismilta, jonka katukuiluista huokuu perustusten alla piilevän suon kylmyys. Kanavat tuntuvat ikiaikaiselta rangalta, joka pitää jättimäistä kaupunkia koossa. Suomalaisten tulokkaiden silmissä monimiljoonainen kaupunki on pakahduttava ja kopea.

Romaani jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen puolisko on Klaran minämuodossa kerrottua muistelua pariskunnan alkuvaiheista Neuvostoliitossa. Myös Iljan nuorempi veli Lassi eli Lavr (Kuopio-sarjassa Lassi on siis Annan aviomies) loikkaa maahan ja värväytyy puna-armeijaan. Ankea totuus kansalaisten ’vapaudesta’ on kuitenkin nuorukaiselle liikaa. Myös Klaran usko horjuu hänen kamppaillessaan katulapsityössä kaupungin pimeällä puolella. Vallankumous on synnyttänyt ennennäkemättömän katulapsiongelman. Petrogradin viemäreissä ja kellareissa kuhisee orpoja lapsia, jotka ovat tulleet eri puolilta valtavaa maata. Klara kokee kutsumuksekseen auttaa näitä lapsia, vaikka työ on toivotonta ja raskasta.

Loppuosa romaanista ajoittuu muutamaan1930-luvun puolivälin päivään, jolloin Stalinin puhdistukset ja vainot ovat täydessä vauhdissa. Näkökulmat vaihtelevat nyt nopeasti, ja keskiöön nousevat alkupuolen sivuhenkilöt. Moniäänisyys tuo uusia tulkintoja myös Klaran kertomukseen. Itse muistiinpanot ovat tulenarkaa tavaraa, jotka vääriin käsiin joutuessaan tietävät koko perheen ja lähipiirin varmaa tuhoa. Kuka tahansa voi olla ilmiantaja.

Pääsin kuuntelemaan Sirpa Kähköstä, kun hän kertoi Turun kirjamessuilla lokakuun alussa Graniittimiehestä ja sen syntyprosessista. Neuvostoliittoon loikanneiden suomalaisten kohtalot alkoivat kiinnostaa kirjailijaa yhä enemmän, kun hän kirjoitti vuonna 2010 ilmestynyttä tietoteosta Vihan ja rakkauden liekit. Siinä Kähkönen selvittää Tammisaaren poliittisten vankien kohtaloa 1930-luvulla.

Kähkönen kertoi, että hänen oma isoisänsä vietti 1920-luvun alussa vuoden Neuvostoliitossa ja hänen nuoruudenrakkautensa katosi myöhemmin vankileireille, mutta Graniittimiehessä ei kerrota suoraan Kähkösen sukulaisista. Tarina on yleispätevämpi ja fiktiota.

Kirjailijaa kiehtoi myös sosialistisen valtion nopea kehitys utopiasta dystopiaksi. 1930-luvulla ulkomaalaistaustaisten ihmisten kohtalo Neuvostoliitossa oli karu, eikä paremmin kohdeltu oman maan kansalaisia. Romaanin rakenteessa puolivälissä tapahtuva muutos on tarkoituksellinen ja kuvaa diktatuurivaltion atomisoitumista, jossa jäljellä ovat vain yksilöt suorassa suhteessa valtioon.

Graniittimiehessä olennainen teema on katulasten kohtalo, josta kirjoittaminen oli Kähkösen mukaan hyvin raskasta.

Kirjojensa vahvoista naisista kuten Klarasta Kähkönen totesi: ”Romaaneissani naiset toimivat, miehet ovat teoreetikkoja. Silti se ei sulje pois sitä, että Klarakin on tavattoman älykäs ihminen. Haluan myös kirjoissani kumota stereotypian naisista keskenään kilpailevina kavalina kyykäärmeinä. Naisten välinen ystävyys on siksi kirjoissani korostetussa asemassa. Naiset eivät olisi selviytyneet vaikeista ajoista ilman verkostojaan.”

Graniittimies on myös ajankohtainen romaani. Kähkönen kertoi, että oli mielenkiintoista on kuvata arjen tiedostamattomuutta. ”Eivät vuonna 1935 Neuvostoliitossa eläneet tavalliset ihmiset tienneet, millaisia aikoja oikeastaan elivät saati mitä oli tulossa. Oli vain elettävä omaa arkeaan ja koetettava selviytyä eteenpäin.”

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Otava. 334 s.

Arvostelukappale lehteä varten. Tässä jutussani olen käyttänyt pohjana omaa lehtiarviotani sekä messuhaastattelusta tekemääni juttua. Molemmat ovat ilmestyneet Salon Seudun Sanomissa 7.10.2014.

Olen hyvin iloinen, että Graniittimies valittiin yhdeksi Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Toivon kirjalle menestystä kisassa mutta ennen kaikkea runsaasti lukijoita. Se on ehdottomasti oman lukuvuoteni parhaita lukukokemuksia. 

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998
Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
*Graniittimies, Otava 2014

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.

* Graniittimiestä pidetään yleisesti Kuopio-sarjaan kuulumattomana romaanina, mutta minusta se on kiinteä osa sarjaa henkilöidensä takia.