Koska kiinnostavaa luettavaa
on aivan luvattoman paljon tarjolla, koetan ainakin silloin tällöin laatia
itselleni jonkinlaista lukujärjestystä. Koetan katsoa, että ne kirjat, jotka
olen jollekin taholle (itseni lisäksi) luvannut lukea, tulevat aikanaan myös
lukuvuoroon. Ihannetilanne on kuitenkin sellainen, että voi kirjan käsistään
laskettuaan alkaa selata kirjapinoja ja poimia sieltä sillä hetkellä mieleistä
luettavaa. Niin koetan toimia mahdollisimman usein. Niin kävi nytkin. Mielessä
oli jo, mitä seuraavaksi pitäisi lukea kirjastolaina-ajan lähestyessä loppuaan,
mutta sitten postilaatikosta löytyikin kiintoisalta ja sopivan mittaiselta
vaikuttava dekkari.
Espoolainen Terhi Nikulainen on julkaissut aiemmin
jo kolme dekkaria, mutta minä tutustuin hänen tuotantoonsa vasta tämän uutuuden
eli Kuoleman kudelman kautta. Nikulainen
kertoo kirjan synnystä Helmetin sivuilla. Ihan helpolta kirjan kirjoittaminen
ei haastattelun valossa vaikuta. Aiemmat kirjat Nikulainen kirjoitti
kirjastotyön ohella ja itseoppineena. Neljäs teos on syntynyt hitaammin
Kriittisen kirjoittajakoulun avulla. Tuo haastattelu kannattaa lukea, sillä
siitä saa mainion kuvan siitä, millaisia ohjeita kirjoittaja voikaan saada!
Kuoleman kudelma on napakahko psykologinen trilleri, jonka keskivaiheilla tapahtuu
murha. Ennen murhaa tunnelma tiivistyy ja aivan oikeaoppisesti useilla
henkilöillä näyttää olevan motiivi ja tilaisuus murhata uhri. Loppupuolella palataan
osittain taaksepäin katsomaan tapahtumia toisista, hieman yllättävistäkin
näkökulmista, toisaalta sitten taas rikos selviää ja saa selityksensä. Vaikka
kirjassa on alle kaksisataa sivua, sen loppu vaikuttaa silti aavistuksen
pitkitetyltä. Hieman liikaa ja liian syvällisiä ja jopa hengellisiä pohdintoja
minun arkiseen makuuni, ehkä.
Tapahtumia olisi voinut
syventää enemmän alkupäästä. Tarinan alussa 17-vuotiaan Saaraliisan ja hänen
adoptioäitinsä Vapun välit ovat ajautuneet lähes umpikujaan. Murrosiässä
Saaraliisa on alkanut vaatia tietoja biologisesta äidistään, mutta Vappu ei ole
suostunut kertomaan oikeastaan mitään. Samoihin aikoihin Saaraliisa on lakannut
käymästä Vapun kanssa Vapautuskirkon tilaisuuksissa. Vappu on hyvin
uskonnollinen ihminen, ja kirjan alussa hän vetäytyykin Sipoon rannikolla
olevaan luostariin viikonloppuretriittiin. Luostaria vetää Sisar Laura,
keski-ikäinen nunna.
Saman viikonlopun aikana
Saaraliisa saa odottamattoman puhelun biologiselta äidiltään Susannelta. Äiti
haluaa tavata tyttärensä ja tutustua häneen, korvata menetetyt vuodet. Saaraliisa
on haltioissaan mutta myös epäluuloinen. Lopultakin hän saisi tietää totuuden
itsestään ja taustastaan. Mutta äiti vaikuttaa myös jollain tavoin oudolta. Hän
ei suostu paljastamaan, kuka on Saaraliisan isä. Välit Vapun kanssa kuitenkin
huononevat edelleen, eikä Saaraliisa halua kertoa äidin yhteydenotosta kotona.
Murhan tapahduttua näkökulma
vaihtuu yllättäen Janneen, Susannen miesystävään, joka on aiemmin vain
vilahtanut tarinassa. Kun näyttämölle on jäänyt ruumis, myös dekkarin juoni
tihenee oitis. Lämmittely on ohi, ja nyt siirrytään toimintavaiheeseen. Janne
paljastaa osallisille, miksi Susanne otti yhteyttä Saaraliisaan juuri nyt. Kuvioon
liittyy olennaisesti Saaraliisan isä. Tapahtumat siirtyvät takaisin Sipooseen
luostarin lähituntumaan.
Yllättäen myös Sisar Laura
ja hänen menneisyytensä liittyvät tarinaan läheisesti. Kaikella nykyhetken tragiikalla
on syynsä menneessä. Kirjassa pohditaan paljon syyllisyyttä ja vastuuta. Kuinka
paljon voi olla vastuussa toisen ihmisen tekemistä ratkaisuista? Kuka voi antaa
anteeksi, jos anteeksipyynnön kohde on jo kuollut?
Nunna on mielenkiintoinen
hahmo suomalaisessa dekkarissa, mutta jää jotenkin irralliseksi henkilöksi
kaikesta huolimatta. Menneisyytensä osalta hän liittyy siis tavallaan murhaan,
ja nykyhetkessä taas hän ajattelee, että olisi voinut vaikuttaa tapahtumiin
ottamalla Vapun tuskan aikanaan vakavammin. Kuitenkin eniten olisin kaivannut
syventämistä tuohon Vapun Vapautusseurakuntaan, joka jää hyvin ohueksi
viittaukseksi vain. Sillä kuitenkin tuntuisi olevan olennainen merkitys
tapahtumien kululle ja siihen, miksi Vappu on sellainen kuin on ja miksi
Saaraliisan ja Vapun välit katkesivat.
Kuoleman kudelma on nopealukuinen dekkari, ja minulla sen lukeminen sujahti viikonlopun
touhujen lomassa kuin huomaamatta. Nikulainen kertoo, että hän kirjoittaa
nykyään päätyökseen ja että ainekset ainakin kolmea dekkaria varten ovat odottelemassa
kirjoitusvuoroaan. Kirjailija lupaa myös haastaa dekkarimuotoa, joten jään
kiinnostuneena odottelemaan, mitä tuleman pitää.
Terhi Nikulainen: Kuoleman kudelma
Myllylahti 2014. 192 s.
Arvostelukappale. Kiitokset
kustantajalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti