Esikoiskirjahaaste 2014 suoritettu?

Mainio lukuvuosi 2014 on ihan tunteja vaille valmis. Twitterissä jo ehdin tuulettaa, että olen tänä vuonna ehtinyt lukea peräti 165 teosta, mutta tarkistuslaskennassa huomasin kirjanneeni yhden teoksen kahteen kertaan, joten valitettavasti tulos on ’vain’ 164 kirjaa. Sekin on silti ennätykseni. Määrä ei tosin ole mikään itseisarvo tai tavoite, sen verran luetaan kuin huvittaa! Jos lukumäärä olisi ollut tärkeintä, olisin varmasti jättänyt Paksun heinäkuun viettämättä, se ei nimittäin päätä huimaavia kappalemääriä tuottanut. Lukuelämyksiä tosin kertyi heinäkuultakin kosolti.

Viikonlopun aikana on tarkoitus vetää yhteen viimeinen vuosineljännes ja katsoa koko vuottakin hieman kohokohtia etsiskellen. Tänään kuitenkin kokoan vuoden 2014 aikana lukemani vuonna 2014 ilmestyneet kotimaiset esikoisteokset. Osallistuin nimittäin alkuvuodesta rehvakkaasti Kirjallisena-blogin Minnan heittämään esikoiskirjahaasteeseen. Tavoitteena oli lukea vuoden aikana ainakin kaksitoista uutta esikoiskirjaa. Minna itse oli lukenut vuonna 2013 seitsemäntoista esikoista ja tavoitteli vuoden alussa tälle vuodelle pariakymmentä luettua.

Vuoden alussa kuvittelin, että esikoinen kuukaudessa menisi heittämällä. Mielestäni luen paljon uutta kotimaista ja siis myös esikoisia. Kuulun Pieneen esikoiskirjakerhoon eli PEKKiin, joten kotiin tulee ihan pyytämättä useita kotimaisia esikoisteoksia vuodessa. Myös jotkut kustantajat, kuten Otava, lähettävät kiinnostavimmista uutuuksistaan arvostelukappaleita bloggaajille, myös minulle (kiitos kovasti niistä!). Paikallislehteenkin toivotaan arvioita juuri kotimaisista uutuuksista.

Kaikesta tästä huolimatta huomasin viime viikolla, että joudun huolella seulomaan vuoden luettujen listan sillä silmällä, että vaadittu vähimmäismäärä esikoisia tulee kokoon. Esikoisteoksen määritelmääkin jouduin hieman venyttämään, sillä Mikko Kalajoki on julkaissut nuortenromaanin ennen tätä ’esikoisromaaniaan’.  Tässä listani:

1. Meri Kuusisto: Amerikkalainen (Otava, 2014, a-kpl lehteen & blogiin)
2. Nura Farah: Aavikon tyttäret  (Otava, 2014, a-kpl)
3. Sami Lopakka: Marras (2014, Like, kirjasto)

4. Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014, Atena, ostettu, PEKKin kuukaudenkirja)
5. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014, WSOY, ostettu & a-kpl lehteen)
6. Petri Vartiainen: Isäasentoja (2014, Otava, a-kpl)

7. Anni Kytömäki: Kultarinta (2014, Gummerus, ostettu & a-kpl lehteen & a-kpl kustantajalta)

8. Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta (2014, Gummerus, kirjasto)

9. Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014, Otava, a-kpl)
10. Antti Holma: Järjestäjä (2014, Otava, a-kpl lehteen & blogiin)

11. V. M. Toivonen: Fimbul-talvi (2014, Aurinko-kustannus, a-kpl lehteen)

12. Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa (2014, WSOY, a-kpl lehteen)

Vaikka siis jouduin vastoin odotuksiani raapimaan kasaan listaani, se on kuitenkin sisältönsä puolesta aivan huikea! Oikeastaan ainoa pieni pettymys esikoisten joukossa oli trilleri Ahneuden kartta, joka jätti etäisen vaikutelman. Muuten voisin sanoa, että esikoiskirjat ovat tarjonneet vuoden parhaita lukuelämyksiä. Aivan loistavaa! Kiinnostavia esikoisia vuodelta 214 odottelee edelleen pinoissanikin lukemista, muun muassa Henni Kitin Elävän näköiset on tarkoitus lukea ihan pikapuolin.

Kiitos Minnalle oivallisesta haasteesta! Esikoiskirjoja on tosiaan hyvä nostaa esiin julkaisutulvan joukosta. Osallistun mieluusti haasteeseen myös vuonna 2015.

Oikein loistavaa uutta vuotta kaikille lukuihmisille!

Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä?

Jostain syystä tulen asettaneeksi itselleni kuin vahingossa lukemistavoitteita. Eipä siinä mitään, mukavaahan se vain yleensä on, mutta välillä ihmetyttää kyllä oma toiminta. 

Tämänkertainen idea syttyi hitaasti mutta leimahti sitten kummasti liekkeihin juuri joulun alla, kaikkein kiireisimpänä ajankohtana pitkiin aikoihin. Sain nimittäin päähäni, että haluan lukea kaikki Dorothy L. Sayersin Peter Wimsey -dekkarit ja mieluiten alkuperäisessä ilmestymisjärjestyksessä. Syyllinen on jälleen kerran Sallan lukupäiväkirja -blogin Salla, joka on ryhtynyt Sayersia lukemaan ja on ehtinyt kirjoittaa jo ainakin seitsemästä dekkarista blogiinsa.

Sallan ensimmäiseen juttuun olin rehvakkaasti kommentoinut, että olen lukenut kaikki Sayersilta suomennetun. Asiaa tarkemmin tutkailtuani on todettava, että hieman tuli liioiteltua. Olen varmastikin lukenut kaiken, mitä paikallisella kirjastolla on ollut parisenkymmentä vuotta sitten tarjolla, mutta en tosiaankaan kaikkea suomeksi joskus julkaistua.

Facebookin Dekkariryhmässä joku linkitti Youtubesta katkelmia tv-sarjasta, jota esitettiin 1980-luvulla Suomessakin. Siitä muistaisin oman innostukseni Sayersin kirjoihin alkaneen. Poimin siis kirjoittajan nimen muistiin ja katsoin, mitä kirjastosta löytyi. Mielikuvissani lordi Peter Wimsey ja Harriet Vane ovatkin kuin sarjan näyttelijät Edward Petherbridge ja Harriet Walter, jotka muuten varsin hyvin mielestäni vastaavat Sayersin sankareistaan antamaa kuvausta.

Wikipedian mukaan Wimsey-sarjaan kuuluvat seuraavat teokset:

Kuka ja mistä (Whose Body?, 1923)

Kuolema keskiyöllä (Clouds of Witness, 1926)

Luonnoton kuolema (Unnatural Death, 1927)

Kuolema vierailee kerhossa (The Unpleasantness at the Bellona Club, 1928; suom. 1953).

Lordi Peter katsastaa ruumiin (Lord Peter Views The Body, 1928) novelleja

Myrkkyä (Strong Poison, 1930; suom. 1984).

Yksi kuudesta (The Five Red Herrings, 1931)

Kas tässä teille ruumis (Have His Carcase, 1932)

Mainosmurha (Murder Must Advertise, 1933; suom. 1938)

Hirttäjän vapaapäivä (Hangman's Holiday, 1933) novelleja

Kuolema kirkkomaalla (The Nine Tailors, 1934)

Juhlailta (Gaudy Night, 1935; suom. 1994)

Kuolema häämatkalla (Busman's Honeymoon, 1937)

Kaikkiaan Sayers siis kirjoitti yksitoista romaania ja kaksi novellikokoelmaa suosituista sankareistaan, ja pääosin pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta tekstit syntyivät maailmansotien välisenä aikana. Sayersin hahmot ovat kuitenkin jatkaneet elämäänsä Jill Paton Walshin käsissä. Walsh kirjoitti valmiiksi Sayersilta kesken jääneen teoksen Thrones, Dominations (1998) ja julkaisi vielä kolme romaania lisää:

A Presumption of Death (2002)

The Attenbury Emeralds (2010)

The Late Scholar (2013)

  

Luettavaa siis riittää! Haastetta lisää vielä, että muutamia Sayersin kirjojen suomennoksia on lähestulkoon mahdotonta saada käsiinsä, joten on tyydyttävä englanninkielisiin versioihin. Näin on käymässä heti tuon kakkososan eli Kuoleman keskiyöllä kanssa. Sitä ei löydy sen paremmin Salomo-, Lukki- kuin Vaski-kirjastojenkaan kokoelmista eivätkä nettiantikvariaatitkaan lupaa mitään. Onneksi nettikirjakaupat tarjoavat palvelujaan edullisesti. Mutta ihan oikeasti, olisikohan aika saada näistä todellisista dekkariklassikoista uusintapainokset, edes pokkareina? Paton Walshin teokset ovat verrattain uusia, joten jos ne suomennettaisiin, voisi olla hyvä sauma vanhoille alkuperäisillekin dekkareille. Tv-sarjankin katselisin mieluusti uudelleen.

Kuka ja mistä? on mainio perinteinen salapoliisiromaani. Vaikka kyseessä on sarjan aloitusosa ja lordi Peter, hovimestari-palvelija Bunter ja Scotland Yardin etsivä Parker ovat lukijalle outoja, käydään muitta mutkitta asiaan eli ruumiin katsastukseen. Kirjan lopussa on tosin pienenä jälkikirjoituksena parin sivun mittainen Peter Wimseyn elämäkerta, joka tosin menee ajassa eteenpäin ja jossa viitataan jo Harriet Vaneenkin. Harriet tulee kuitenkin mukaan vasta kirjassa Myrkkyä.

Älykkään, huumorintajuisen, sivistyneen keikarin lumoihin kuitenkin tempautuu oitis. Kun Parker pyytää lordi Peteriä katsomaan ruumista, joka makaa alastomana vain nenälasit nenällään köyhän arkkitehdin kylpyammeessa, lähettää lordi Peter Bunterin puolestaan huutokauppaan hankkimaan Danten foliopainoksen (Bunter muuten tekee edulliset kaupat ja saa sijoittaa säästämänsä punnat kameratarvikkeisiinsa). Ruumista vahtii mustasukkaisesti toinen poliisin etsivä Sugg, joka vihaa lordi Peteriä erityisesti. Esteistä huolimatta ruumis kuitenkin huolella tutkitaan, mutta sen henkilöys tuntuu jäävän arvoitukseksi, samoin kuin se, miten ja mistä ruumis on tupsahtanut yläkerran kylpyhuoneeseen.

Pakkaa sekoittaa samaan aikaan tapahtunut juutalaisen liikemiehen mystinen katoaminen. Herra Levy on kadonnut makuuhuoneestaan ilman ainuttakaan vaatekappaletta. Tapauksilla näyttäisi olevan ilmeinen yhteys, ja Sugg nolaakin itsensä ilmoittamalla rouva Levylle, että tästä on tullut leski. Kylpyammeen ruumis ei kuitenkaan ole kadonnut herra Levy. Kuka hän on? Entä missä on Levy? Erinäisiä johtolankoja seurataan, mutta mihinkään ei oikein tunnuta pääsevän. Kunnes palaset asettuvat lordi Peterin päässä paikoilleen! Harmi vain, että todisteet puuttuvat. Niiden saamiseksi sekä lordi Peter että etsivä Parker joutuvat asettamaan henkensäkin vaaraan. Rikollinen on häikäilemätön, julma ja itserakas.

Kuka ja mistä? on paitsi viihdyttävä klassikkoarvoitusdekkari myös loistavaa ajankuvaa. Aikakäsitys tuntuu olevan joltain toiselta planeetalta. Kiireellisenkin asian voi hoitaa seuraavana tai sitä seuraavana päivänä, ehtiihän sitä. Valokuvaus edustaa rikostutkimuksen suurinta teknologista huippua, ja kuolinajan määritys on suorastaan mystiikkaa. Sen sijaan on tärkeää, että herrasmies on oikein pukeutunut lounaalla.

Kirjallisia viittauksia Sayers viljelee mukavasti, ja herkullista on esimerkiksi toistuva puhe siitä, kuinka rikosten ratkaiseminen on niin paljon vaikeampaa näin oikeassa elämässä kuin salapoliisiromaaneissa. Tosin lordi Peter parhaimmillaan tuntee olevansa Sherlock Holmesin veroinen salapoliisi!

Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä? (Whose Body?)

Suom. Kristiina Rikman. 253 s. WSOY:n Sapo-sarjan osa 299.

Lainattu kirjastosta.

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa analysoi ansiokkaasti Sayersin henkilökuvausta sekä Wimseyn ja Bunterin sukulaisuutta Wodehousen kaksikkoon. 

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Ilahduin kovasti, kun keväällä tajusin, että Jussi Valtoselta on tulossa uusi romaani. Lopultakin! Olihan edellinen, Siipien kantamat, ilmestynyt jo vuonna 2007. Kun kirja sitten syksyllä julkaistiin, säikähdin sen järkälemäisyyttä: yli 500 sivua! Päätin suosiolla lykätä lukemisen kesälle, ehkäpä seuraavaan Paksuun heinäkuuhuni. Mutta sitten kirja päätyi Finlandia-ehdokkaaksi, ja se nousi luettavien listallani kohisten, varsinkin kun jo puolet ehdokkaista olin ehtinyt lukea ennen ehdokasasettelua, mikä on hyvin poikkeuksellista kohdallani. Kun He eivät tiedä mitä tekevät voitti kisan, oli asia ratkaistu. Pyysin sen äidiltäni joululahjaksi ja luin joulunpyhinä, siis kahdessa päivässä lähes yhteen menoon.

Muhkea romaani sopiikin mainiosti uppoutumiskirjaksi, jollaista jouluuni kaipaan. Tarina on runsas ja monipolvinen, ja soljuva kerronta vie mukanaan niin, ettei huomaakaan, miten sivut kääntyvät toinen toisensa jälkeen. Teemoja on monia, jopa liian monia, ja Valtonen suhtautuu niihin kaikkiin perusteellisen kunnianhimoisesti haluten valaista ihmisten motiivien taustat kunnolla. Onko siis ihme, että romaani on massiivinen mittasuhteiltaan? Myös sisältö on tyrmäävää.

He eivät tiedä mitä tekevät ei suostu helppoihin määrittelyihin. Jo genreluokittelun yrittäminen tuottaa hiusten repimistä. Romaani on ainakin ihmissuhderomaani, kehityskertomus, trilleri, dystooppinen scifi-romaani, työelämäkuvaus ja lukuromaani; kaikkea samaan aikaan. Näkökulmia ja päähenkilöitä on kolme. Tapahtumapaikkoina ovat Helsinki ja Baltimore. Tapahtuma-aika on nykyhetki tai jossakin aivan lähitulevaisuudessa, ja myös menneisyydessä runsaan parinkymmenen vuoden takana.

1990-luvun alussa suomalainen juuri neurobiologian maisteriksi valmistunut Alina ja amerikkalainen saman alan nuori asiantuntija Joe tapaavat Italiassa ja rakastuvat. Lyhyen romanssin seurauksena syntyy Suomessa aikanaan poika Samuel. Tässä ovatkin romaanin keskeiset henkilöt. Seuraa kahden erilaisen kulttuurin yhteentörmäys, kun Alina ja Joe koettavat sovittaa omat haaveensa ja suunnitelmansa avioliittoonsa. Suomalaista sisäänpäin lämpiävyyttä Valtonen kuvaa herkullisesti, mutta amerikkalaisuuskin peilautuu kuvauksessa tarkkanäköisesti. Myös ajankuvasta nautin kovasti, koska satun olemaan Alinan kanssa miltei samanikäinen, ja samaan tapaan vastoin odotuksia sain laman aikaan vakinaisen työpaikan, kuin vahingossa.

Nykyhetkessä pariskunnan erosta on kulunut parikymmentä vuotta. Vähitellen käydään läpi suhteen kipupisteitä kummankin näkökulmasta. Suurin ongelma näyttäisi olleen puhumattomuus. Jos vain nuoret olisivat osanneet ja uskaltaneet kertoa toisilleen, mitä oikeasti ajattelivat, toivoivat ja pelkäsivät, kaikki olisi voinut mennä aivan toisin. Pelottavan tuttua, eikö totta?

Sekä Joe että Alina ovat jatkaneet elämäänsä eri puolilla maailmaa. Kumpikin on naimisissa ja heillä on uudet perheet ja urat. Samuel on jäänyt Alinan luokse Suomeen, eikä yhteyttä kaivattuun isään ole ollut syistä, jotka lopulta kaivetaan esiin. Liian myöhään tosin. Joen elämä alkaa yllättäen muuttua painajaiseksi, kun hänen tutkijankammioonsa tunkeudutaan ja tehdään ilkivaltaa. Joe johtaa eläinkokeita tekevää tutkimusyksikköä. Eläinten oikeuksien puolustajien otteet kovenevat nopeasti, ja pian Joe huomaa, että on joutunut silmätikuksi. Myös perhe on vakavasti uhattuna.

Samaan aikaan Joen elämässä on muitakin vaikeuksia. Teini-ikäinen tytär Rebecca alkaa käyttäytyä yhä omapäisemmin. Mistä tytölle on yhtäkkiä ilmaantunut kalliita muotivaatteita ja elektroniikkaa? Mikä oikein on mystinen iAm, laite, joka on enemmän kuin puhelin, oikeastaan ei enää puhelin lainkaan? Entä miten lääkefirma on päässyt ujuttautumaan kouluihin jakamaan lapsille ja nuorille psyykenlääkkeitä, joiden luvataan tekevän heistä älykkäämpiä ja sosiaalisesti taitavampia? Samaan aikaan kun Joe kamppailee tällaisten ongelmien kanssa kaiken tutun ja turvallisen murentuessa ympäriltä Alina ilmoittaa, että Samuel on todennäköisesti Yhdysvalloissa jouduttuaan sitä ennen Suomessa erilaisiin hankaluuksiin.

He eivät tiedä mitä tekevät tarjosi oivallisen lukusession. Nautin kirjan syövereihin tempautumisesta. Pidin henkilöistä, ja tunsin myötätuntoa heitä kohtaan. Halusin tietää, miten heidän käy, pelkäsin pahinta ja toivoin onnellista loppua. Valtonen ei kuitenkaan päästä lukijaansa ihan niin helpolla, vaan loppu on dramaattinen. Silti hyväksyin sen nyökytellen. Juuri näin kaiken pitikin päättyä, juuri tähän minua oli hellävaroin johdateltu alusta asti. Valtonen kirjoittaa älykkäästi, mutta romaani ei ole silti lainkaan vaikea. Tarina imaisee mukaansa, ja aina vain on luvassa jotain uutta ja mielenkiintoista, odottamatontakin. Kirjailijalla on valtavasti tietoa ja kokemusta, mutta hän osaa jakaa sen lukijan kanssa niin, ettei lukija tunne itseään tyhmäksi ja sivistymättömäksi. Tätä arvostan.

He eivät tiedä mitä tekevät oli hyvin erilainen romaani kuin mitä alkuaan odotin, sillä se on aivan toisenlainen kuin Valtosen aiempi tuotanto antaa odottaa. Ihmistuntemus, lempeä henkilökuvaus ja oivallinen kieli olivat tuttuja aineksia, mutta runsas, rönsyävä rakenne ja scifi-aines olivat jotain uutta. Ihmettelen, miksi Valtonen on rakentanut niin musertavan kokoisen teoksen. Miksi on täytynyt ahtaa niin paljon materiaalia yhteen romaaniin? Aineksia kun olisi tässä mukavasti pariin kolmeenkin. Ylipäätään monen romaanin äärellä olen tullut hiljattain miettineeksi, miksi kummassa on tehtävä niin suurta. Kun minkä tahansa romaanin mitta alkaa venyä yli neljän sadan sivun, olisi pysähdyttävä miettimään perusteita. Niin tämänkin kohdalla, niin Finlandia-voittaja kuin onkin.

Olen hyvin iloinen, että Valtonen on nyt noussut niin sanotun suuren yleisön tietoon. Loistava kirjailija ja upeat kirjat ansaitsevat tulla luetuiksi. On sääli, että Valtonen ja monet hänen kaltaisensa tahtovat jäädä pienen yleisön kirjailijoiksi. Hyvä, että meillä on keinoja nostaa tekijöitä esille, edes yksi kerrallaan. He eivät tiedä mitä tekevät on tainnut myydä oikein mukavasti ehdokkuuden ja viimeistään voiton myötä, ja hyvä niin. Romaani myös vastaa varmasti monen lukijan toiveisiin, kuten se vastasi minunkin odotuksiini, ainakin pääosin. Ostaja saa tosiaan rahoilleen vastinetta. (Tätä kirjoittaessani romaanin saa e- ja äänikirjana Elisa Kirjasta hintaan 14,90 ja paperikirjan Lukulampun kirjakaupasta tai Adlibriksestä 23,80 e. Suomalaisen kirjakaupan nettisivu ei aukea…)

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Tammi 2014. 559 s.

Joululahja. Kiitos, äiti!

Olen nyt siis lukenut neljä syksyn Finlandia-ehdokkaista. Edelleen oma voittajasuosikkini on Sirpa Kähkösen Graniittimies, joka teki vahvan vaikutuksen. Romaanina se pesee Valtosen teoksen hallitulla rakenteellaan ja muodollaan. Myös aihe on vaikuttavampi, sittenkin.

Finlandia-ehdokkaat 2014:

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Anni Kytömäki: Kultarinta

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtosen kaunokirjallinen tuotanto:

Tasapainoilua (2003)

Vesiseinä (2006)

Siipien kantamat (2007)

He eivät tiedä mitä tekevät (2014)

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Yrmy kahdeksankymppinen valittaja vei sydämeni tammikuussa 2011, kun kuuntelin ensimmäisen kerran Mielensäpahoittajan. Sittemmin olen lukenut jatko-osan eli Mielensäpahoittajan ja ruskeankastikkeen sekä eräänlaisen spin-offin eli Miniän. Mielensäpahoittaja-elokuvan kävimme alkusyksystä katsomassa myös. Eipä voinut jättää väliin siis tätä uusintakaan eli Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja, varsinkaan, kun sen sai loistavana messutarjouksena Elisa Kirjasta, ja vielä äänikirjana.

Pohjustukseksi kuuntelin äänikirjoina itselleni hankitut aiemmat Mielensäpahoittajat uudelleen ennen uutukaiseen tarttumista. Hauskuus ei ollut karissut mihinkään, vaikka uutuudenviehätystä ei enää ollutkaan. Osa ansiosta menee edelleen loistavan Antti Litjan piikkiin. On vaikea kuvitella, että kukaan muu voisi olla Mielensäpahoittaja kuin Litja.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on erilainen kuin kaksi aiempaa varsinaista Mielensäpahoittaja-kirjaa. Kertojana on edelleen Mielensäpahoittaja itse, mutta tutusta mielipidekirjoitusmuodosta on luovuttu. Juoni on edelleen erittäin löyhä, mutta sellainen silti on. Mielensäpahoittaja haluaa valmistautua tulevaan kuolemaansa ja myös vaimonsa väistämättömään poislähtöön. Perusteelliseen ja jääräpäiseen tyyliinsä mies aloittaa arkunteolla, käsityötaito kun on hyppysissä. Muiden mielestä oman arkun valmistaminen vain tuntuu makaaberilta. Vai hautooko vaari itsemurhaa?

Omaan poislähtöön valmistautuminen aiheuttaa monenlaisia kommelluksia. Testamentti pitää tietysti kirjoittaa omalta isältä perityllä mustekynällä, mutta perintönä saatu mustepullo on pahus vieköön kuivunut. Mikään ei tunnu nykyään kestävän. Pitää siis lähteä musteenhankintareissuun pojan kanssa. Kun mustetta lopulta on saatu, ei käsi olekaan kirjoituskunnossa, vaan pitää hakea tohtorilta piikki. Tästä taas seuraa lisää ongelmia.

Pidän kovasti Mielensäpahoittajasta, mutta nyt on kyllä sanottava, ettei tämä viimeinen kirja enää tuonut fanille mitään uutta. Osittain kirjassa kierrätetään vanhoja ideoita, jauhetaan jo tuttuja teemoja siitä, että tavallinen riittää ja säästeliäästi pitää elää. Ruuastakin on juttua runsaasti. Lisäksi osa kirjan uusista ideoista taas oli mukana jo elokuvassa, vaikkakin osin muunneltuna. Teos päättyy Mielensäpahoittajan testamenttiin, ja jotenkin tuli mielikuva, että miehen tarina oli nyt sitten tässä. En siitä mieltäni pahoittaisi.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

WSOY 2014. Äänikirjan lukija Antti Litja, kesto 6 h 22 min.

Ostettu tiedostona Elisa Kirjasta.

Tämän 666. blogijuttuni merkeissä haluan toivottaa kaikille teille, rakkaat blogini lukijat, rauhallista ja rentouttavaa joulua. Toivottavasti juhlapyhien aikana on mahdollisuus uppoutua hyviin kirjoihin ja nautiskella lukemisesta oikein perusteellisesti!

Annukka Salama: Harakanloukku (Faunoidit 3)

Kirjoittaessani Magdalena Hain Gigi & Henry -trilogian päätösosasta vertailin varovasti tällaisten tiukahkosti rajattujen sarjojen etua päättymättömiltä tuntuviin verrattuna. Annukka Salaman faunoiditrilogia on nyt edennyt päätökseensä, ja tietyllä tavalla se asettuu onnistumisessaan näiden kahden välimaastoon. On hyvä, että tarina nyt sai selkeän pisteen, mutta päätösosan loppu vaikutti silti jotenkin häthätää kokoon kursitulta. Mutta siitä kohta tarkemmin.

Salaman trilogian aloitusosaa Käärmeenlumojaa esitellessäni kuvailin keskeistä ideaa näin: Perusidea on, että osa ihmisistä on faunoideja. Faunoidien ominaisuuksista yli puolet on joltakin satunnaisesti valikoituneelta eläimeltä, loppuosa ihmistä. Faunoidit elävät joukossamme ilman, että kovinkaan moni sitä tietää.---Kirjan päähenkilö on kuusitoistavuotias Unna, joka on aina itse tiennyt olevansa erilainen kuin muut. Hän on enemmän kuin puoliksi orava. Unna on käsittämättömän notkea ja taitava kiipeämään.

Unna ei ole koskaan tavannut kaltaisiaan eikä tiedä mitään faunoideista saati metsästäjistä, jotka saalistavat faunoideja kaupunkiensa voimalaitoksiin energianlähteiksi. Kun hän sitten tutustuu K2:n jengiin eli neljän opiskelijapojan kommuuniin, hänen elämänsä muuttuu täysin. On muitakin, monta. Unna ei ole enää yksin. Ennen kaikkea on Rufus, uskomattoman komea ja kiehtovat uros, joka katsoo Unnaa niin, että tämä tuntee sulavansa siihen paikkaan.

Kyseessä on siis omaperäinen idea sovitettuna nuorille aikuisille suunnatun paranormaalin romanssin genreen. Koko trilogian lukeneena voi Salamankin teoksista todeta, että ne ovat kovaa kansainvälistä tasoa, täysin valmis paketti vain myymistä, kääntämistä ja filmaamista vaille.

Kakkososassa Piraijakuiskaajassa henkilögalleriaa laajennetaan ja tarinaa syvennetään. Olen sitä moitiskellut joidenkin juonenkäänteiden oikaisuista sekä paikoin saarnaamiseen sortumisesta. Kakkonen on myös aloitusosaa tummempi sävyiltään, mutta tämä viimeinen eli Harakanloukku edustaa sarjassa todellista faunoidi-noiria.

Edellisen osan lopusta on kulunut kaksi kuukautta. Unnan ja Rufuksen rakkaustarina näyttää lopullisesti ajautuneen karille sen jälkeen, mitä he saivat selville Los Angelesin

-matkallaan. Tapahtumat lähtevät kuitenkin nopeasti vyörymään, kun jengin keskeinen jäsen joutuu metsästäjien kynsiin. Hänet on mitä ilmeisimmin viety metsästäjien kaupunkiin Venoriin. Voimaeläinten johtaja Mumak lähettää Rufuksen ystävineen pelastusretkelle erämaan keskellä sijaitsevaan kaupunkiin. Peitetarinana on Joonelle järjestetty keikka Venorin tärkeimmässä yökerhossa. Matka on täynnä vaaroja ja synkkiä uhkia. Esimerkiksi Rufuksen taipumus vajota horrokseen tunnin pakkasessa oleilun jälkeen asettaa omat kivensä joukon polulle.

Valeasuiset faunoidit siis kirjaimellisesti kävelevät vihollistensa keskelle. Joone harhautuu oitis joukosta ja joutuu vaikeuksiin. Seikkailulla on seurauksena odottamaton romanssi Joonen ja nuoren metsästäjäpojan välillä. Tällä kertaa kuumimmat eroottiset kohtaukset menevätkin poikarakkauden piikkiin. Hankaluuksia ja räiskettä seuraa siitäkin, että Unna on mukana pelastuspartiossa. Rufuksen jatkuva läsnäolo on melkoinen koetus tytölle.

Venor on todella pimeä, musta ja kammottava kaupunki, kuin Tšernobyl konsanaan, ja sen asukkaat ovat ilottomia, synkkiä ja väkivaltaisia. Blade Runner -leffan tunnelma tulee hakematta mieleen. Mutta miten löytää kadonnut ystävä suurkaupungista, ja onko hän enää edes hengissä? Lukijan tuskaa helpotetaan kuvaamalla hetkittäin tapahtumia myös vangitun faunoidin näkökulmasta. Paljastuukin varsin iljettävä ja alkeellinen huvittelumuoto, jolla metsästäjät itseään viihdyttävät…

Faunoidisarjan osat paisuvat kirja kirjalta, ja tässä viimeisessä on sivuja jo yli neljäsataa. Tiivistämisen varaa olisi kuumissa kohtauksissa ja Venorin kuvauksissa ollut. Eniten kuitenkin ihmettelen, että Salama on vetänyt mukaan vielä fantasian kliseen ennustuksesta, jonka metsästäjät ovat kätkeneet kaupunkinsa uumeniin tarkasti vartioituna. Ennustus putkahtaa aika puskista tarinan loppumetreillä mutta tarjoaa kuin ihmeen kautta pisteen kaikelle, mikä vielä jää roikkumaan. Sisäistä kukkahattutätiäni myös hieman harmittaa, että esiintymisjännitykseen ei löydy muuta lääkettä kuin armoton viinan imeminen.

Pakko vielä lisätä jälkikäteen tähän juttuun virallinen pilkunviilausosio. Tarinassa jousella ja nuolilla on keskeinen osansa, ja yhdellä henkilöistä on mukanaan nuoliviini, ts. kotelo, jossa nuolia pidetään. Salama taivuttaa sanaa kuitenkin samalla tavalla kuin juomaa tarkoittavaa viini-sanaa, eli esimerkiksi "Poika otti lisää nuolia viinistään." Sanoilla on kuitenkin toisistaan poikkeava taivutus, joka on helppo tarkistaa sanakirjasta.

Marmatteluistani huolimatta Harakanloukku on edeltäjiensä ohella vetävälukuinen, viihdyttävä ja jännittävä hieman erilainen seikkailutarina, jolla on kohderyhmässään varmasti uskolliset lukijansa. Kannattaa kokeilla niidenkin, jotka eivät itseään kohderyhmäksi välttämättä tunnista. Saattaa yllättyä positiivisesti!

Annukka Salama: Harakanloukku

WSOY 2014. 446 s.

Lainattu kirjastosta.

Harakanloukusta muissa blogeissa: 
Kirjaneito hurmaantui kirjasta: Harakanloukku olikin paitsi erinomainen kirja, myös maino lukujumin purkaja. Trilogia ei ole yksi niistä, joiden viimeinen osa suistaa minut vieroitusoireiden, masennuksen ja lempihahmoni kuoleman aiheuttamalle suruajalle. Harakanloukku on yksi niistä kirjoista, jotka ahmaisee ja haluaa sitten lukea lisää. Ihan mitä vain. Vaikka puhelinluetteloita. 

Morre taas hieman pettyi kirjaan ja löysi siitä tuttuja aineksia aiemmin lukemastaan (minulta nämä yhtymäkohdat menivät ohi, koska lukeneisuuteni fantasian osalta on ohuehko).

Minua paljon nuorempi Linneakin tunsi itsensä tätimäiseksi lukiessaan vällyjenpöllyttelykohtauksia :D

"Faunoiditrilogian maailma on yhdistelmä Harry Potterien maagisuutta ja räyhää ja räväkkää nuorisokulttuuria. Toivoisin kirjasarjalle paljon käännösoikeuksia ja näkyvyyttä maailmalla", kirjoittaa Ahmu.

Notkopeikko pelkäsi turhaan pettymystä.

***

Blogikierrosta tehdessäni valaistuin ja ymmärsin, että vaikka Unnan ja Rufuksen tarina nyt päättyikin, faunoideista olisi tulossa vielä lisää kirjoja. Minua tämä oikeastaan vähän harmittaa, sillä toivoin Salaman ryhtyvä hiomaan jotain ihan uutta ideaa. Nuorella kirjailijalla on loistavat kertojanlahjat, ja haluaisin lukea häneltä jotain ihan muuta vaihteeksi. Mutta fanit lienevät ainakin onnellisia.

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Olen Kurganin varjot mukaan lukien lukenut tai oikeammin kuunnellut nyt kaksi Risto Isomäen ekotrilleriä. Jokunen vuosi sitten kuuntelin Sarasvatin hiekkaa, joka oli Finlandia-ehdokkaana 2005. Isomäellä on laaja tuotanto, mutta kaunokirjallisuudella on siinä vain pieni osuus. Toisaalta taas voi sanoa näiden kahden trillerin perusteella, että nekin sisältävät paljon tietoa ja poleemista ainesta. Kummassakin kirjassa jättimäinen ihmisen aiheuttama ekokatastrofi tekee valtaisaa tuhoa.

Sarasvatin hiekkaa ei ollut mitään leppoisaa kuunneltavaa, vaan aiheutti lähinnä ahdistusta ja toivottomuutta. Tosin tuho tulee siinä(kin) niin valtaisalla voimalla ja nopeudella, että loppuaan ei voi eikä ehdi tavallinen ihminen edes kunnolla pelätä. Jännittävä ja kiinnostava kirja silti on, vaikka aika paljon tilaa muistaakseni annettiin erilaisten teorioiden ja tekniikoiden selostamiseen. Valtavia kuvioita inhimillistettiin sankaripariskunnan ihmissuhteiilla ja joutumisella tapahtumien keskipisteeseen.

Hyvin samalla kaavalla mennään Kurganin varjoissa. Aineksia on niin paljon, että lopputulos on melko epäyhtenäinen. En oikein saanut tolkkua, miksi Isomäki haluaa yhdistää Mustanmeren jättimäisen ekokatastrofin Ukrainan arojen arkeologisiin kaivauksiin ja kielitieteellisiin spekulointeihin. Mausteina on vielä ripaus yliluonnollista Irinan enneunien muodossa, robinsonadia, seksiä ja melodraamaa sekä tietysti huimia toimintakohtauksia. Räjähtävän toiminnan sekaan ladellaan tasaisin väliajoin opettavaa luennointia milloin mistäkin aiheesta, ja näistä mielikuvamallit ja kieliteoriat tuntuvat olevan kaikkein irrallisimpia. Lisäksi Isomäki vielä vesittää niiden uskottavuutta loppusanoissaan vetäisemällä hihastaan vanhentuneen näkemyksen suomalaisten alkuperästä eli sen Volgan mutka -teorian, jonka itsekin omaksuin lukioaikanani mutta joka kumottiin tai asetettiin ainakin vahvasti kyseenalaiseksi jo 1980-luvulla opiskelujeni aikaan.

Äänikirjamuodossa nämä luennointijaksot vielä menettelivät, vaikka aiheuttivatkin kieltämättä pieniä keskittymisongelmia, mutta hieman epäilen, olisinko jaksanut lukea kirjaa perinteisessä muodossa loppuun. Hieman empien katselen myös hyllyyn aikoinaan hankittuja romaaneja Herääminen ja Litium 6. Tulenkohan niihin vielä joskus tarttuneeksi?

Kurganin varjot sijoittuu lähitulevaisuuteen, 2030-luvulle. Pääparina ovat tällä kertaa ukrainalaiset arkeologi Alex ja meribiologi Irina. Alex on juuriltaan äidin puolelta suomalainen ja Irina taas on universumin kaunein nainen. Juuri sen enempää ei heidän persoonallisuuksiaan romaanin mittaan syvennetäkään. Joku sanoi Isomäen henkilöitä paperinmakuisiksi, ja tähän on harmillisen helppo yhtyä. Vaikka tapahtumat ovat paikoin hiuksianostattavan jännittäviä, ei silti oikein missään vaiheessa tunne minkäänlaista hätää päähenkilöiden puolesta. Tunneside jää puuttumaan lukijan ja henkilöiden väliltä.

Alex on ryhmineen tekemässä kaivauksia Ukrainan arolla suuren kurganin ympärillä. Muinaisten hautakukkuloiden arvoitus on ratkaisematta, sillä niistä ei ole löytynyt teorioista huolimatta soturipäälliköiden hautoja. Alexilla on kuitenkin ajatus, joka pitää testata. Irina saapuu lomallaan Alexin kaivauksille, mutta joutuu pikaisesti jättämään taas aviomiehensä, kun hänen sijaisensa merentutkimuslaitoksella on tehnyt huolestuttavan havainnon Mustallamerellä. Mitä oikein on tapahtumassa?

Irina lähtee kollegansa Jurin ja Alexin ystävän purjeveneellä merelle ottamaan selvää, miksi tuhansittain delfiinejä kelluu kuolleina pinnalla ja kalastusveneiden pohjat ovat värjäytyneet mustiksi. Onko merenpohjassa meneillään reaktio, jonka on arveltu tapahtuvan aikaisintaan sadan vuoden kuluttua? Miljoonat ihmiset ovat siinä tapauksessa välittömässä hengenvaarassa.

Luonnollisesti pahin tapahtuu, mutta selviytyykö kukaan tai edes Irina ja Alex katastrofista? Entä miten toteutuvat tiedemiesten huolellisesti laatimat ennusteet?

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Tammi 2014. BTJ:n äänikirjan lukija Pinja Flink. Laajuus 11 cd:tä, kesto 12 h 9 min.

Lainattu kirjastosta.

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja suosittelee kirjaa  "ympäristökiinnostuneille, ekoseikkailujen ystäville, katastrofien harrastajille, faktan ja fiktion sekoituksesta nauttiville". Arjalta löytyy myös linkkejä muihin blogiarvioihin.

Syksyn uutuusdekkarit (parempi myöhään...)

Kiireisen syksyn syyksi laitan, että olen ollut vähällä unohtaa perinteeni pistää tänne näkyville Ruumiin kulttuuri -lehdessä julkaistavan syyskauden dekkariluettelon. Kuten tapana on ollut, kommentoin listaa hyvin subjektiivisesta näkökulmasta eli kerron, mitkä kirjat ovat lukulistoillani. Listat alkavat olla musertavia! Edes vuoden virkavapaa ei taitaisi auttaa lukemattomien kirjojen listojen huventamisessa. Mutta mukavaa on aina haaveilla, eikö vain?

Ylimalkaisesti laskien sain Ruumiin kulttuurin (3/2014) luettelon pituudeksi yli 120 kirjaa. Reippaasti päälle kaksisataa dekkaria siis julkaistaan suomeksi vuosittain. Oma saldoni on hyvä, jos saan kokoon viisikymmentä dekkaria vuodessa, eivätkä kaikki tosiaan ole uutuuksia.

Luetuiksi voin lehden luettelosta ruksata melkein 14 dekkaria sekä yhden ihmissuhderomaanin. Protestoin nimittäin ankarasti Leena Lehtolaisen romaanin Kuusi kohtausta Sadusta ottamista mukaan tälle listalle. Kirja on arvioitukin lehden Kirjakäräjillä. Eivät kaikki dekkarikirjailijaksi profiloituneen kirjailijan teokset ole dekkareita! Pääsen siis tällä luvulla hieman yli kymmenen prosentin lukusaldoon. Avuksi on, että muutamat kirjoista ovat ilmestyneet jo kesän korvalla.

Mutta aloitetaan jo luetuilla:

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

Christian Rönnbacka: Rakennus 31

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Sebastian Lindell: Kun varjot pitenevät

Terhi Nikulainen: Kuoleman kudelma

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Reijo Mäki: Cowboy

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Erik Axl Sund: Varjojen huone

Harri H. Hietikko: Näkemiin Shosanna

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri

Risto Isomäki: Kurganin varjot 

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta (ei ole dekkari!)

Luettavien tai ainakin vähintäänkin kiinnostavien lista on mittavampi:

Philip Kerr: Saksalainen sielunmessu

Edelliset Kerrin Berlin noir -sarjan loistavat natsi-Saksaan sijoittuvat dekkarit Liekit Berliinissä ja Kalpea rikollinen olen jo lukenut, ja tämän kolmannen olen saanut arvostelukappaleena, joten se on ihan oikeasti lukulistallani. Kenties jo ihan lähiviikkoina.

Arnaldur Indriðason: Reykjavikin yöt

Olen lukenut kaikki Arnaldurilta suomennetut dekkarit, enkä tosiaankaan aio jättää tätä väliin.

Ian Rankin: Kuolleiden nimeen

Rankin on ollut jo vuosia lukulistallani ja hyllyssäni on rivi hänen dekkareitaan, kaikki toistaiseksi lukematta. Komisario John Rebusista kertovista dekkareista on tehty mainio tv-sarja, jonka katselu lykkäsi lukemista muutamilla vuosilla, siis sen verran, että ehdin unohtaa juonet.

Robert Robinson: Pimeyden kaikki värit

Robinson on suosikkejani, jonka suomennosten ilmestymisvauhdista olen pahasti pudonnut. Pari edellistäkin taitaa olla lukematta, mutta hyllyyn olen kyllä visusti nekin kerännyt.

Staffan Bruun: Murhastudio

Tämä kirja oli jo kevään Ruumiin kulttuurin listalla, mutta lukematta on edelleen.

Ansu Kivekäs: Perhosveitsi

Minulle uusi tekijä, mutta sen verran kehuja olen kuullut, että sähköinen versio on jo hankittu virtuaalihyllyyn odottamaan.

Harri Nykänen: Mullasta maan

Nykäsen tuotannosta olen tainnut suurimman osan lukea, ja tämä on kuulemma hieman erilainen tai ainakin uudenlainen. Kiinnostaa kyllä. Jos äänikirjana saa jossain vaiheessa, otan varmasti kuunteluun.

Jarkko Sipilä: Luupuisto

Myös Sipilän tuotanto on tullut luetuksi vuosien mittaan ja hyväksi olen pääosin havainnut. Äänikirjatiedosto on jo valmiiksi ladattu puhelimeen, joten pian saan tämän lenkkiseurakseni.

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Pidin Hurman esikoisesta Yönpunaisesta höyhenestä kovasti, joten tämä on ehdottomasti myös luettava jossain välissä.

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia

Osasto Q:n ensimmäinen osa Vanki oli hiuksianostattava, Metsästäjät taas hienoinen pettymys. Kolmatta osaa on kovasti kehuttu, joten – lukulistalle.

Jo Nesbø: Isänsä poika

Olen aikoja sitten pudonnut Harry Hole -sarjan kärryiltä, ja rästiä on kertynyt. Aikaa on kulunut niin paljon, että olen ajatellut lukea sarjan aikanaan alusta uudelleen. Mutta tämä kirja ei tietääkseni kuulu sarjaan, joten sen voin ottaa käsittelyyn suoriltaan. Äänikirjatiedosto on jo ostettuna.

Rikos – 7 rikostarinaa

Kariston dekkarinovellikokoelmaan ovat kirjoittaneet Seppo Jokinen, Esa-Pekka Kanniainen, Juha-Pekka Koskinen, Paulus Maasalo, Martti Linna, Timo Saarto ja Timo Sandberg. Tarvitaanko muita perusteluja? Herää vain kysymys, onko jossain välissä tulossa seitsemän naisdekkaristin novellikokoelmaa?

Belinda Bauer: Ruumis nro 17

Olen lukenut aiemmat Bauerin dekkarit ja viihtynyt erinomaisesti, joten tämäkin listalle.

Milla Ollikainen: Vesiraukka

Esikoisromaani Veripailakat oli kelpo dekkari, joten tämä on ehdottomasti luettavien listalla. Ollikainen on kiinnostava nuori naisdekkaristi.

Jim Thompson (toim.): Helsinki noir

Mustanpuhuvat dekkarinovellit toki kiinnostavat. Liken kustantamassa antologiassa on tekstejä seuraavilta tekijöiltä: Riikka Ala-Harja, Tapani Bagge, Pekka Hiltunen, Johanna Holmström, Karo Hämäläinen, Jesse Itkonen, Teemu Kaskinen, Leena Lehtolainen, Tuomas Lius, Joe L. Murr, Jukka Petäjä, Jarkko Sipilä, Jim Thompson ja Antti Tuomainen. Huh. Tämä pitänee hankkia itselle.

Åke Edwardson: Menneisyyden viesti

Olen ennen blogiaikaa lukenut koko Winter-sarjan ja pitänyt kovasti. Nyt voisi verestää hyvää suhdetta.

Jens Lapidus: VIP-huone

Lapidusta en ole koskaan lukenut, mutta tämän kirjan arvostelukappaleen olen saanut, joten eiköhän ole jo aika tutustua.

Peter James: Kuoleman kello käy

Otin ensikosketuksen Brightoniin sijoittuviin jännäreihin syksyllä, ja jos vain aikaa siunaantuu, luen koko sarjan jossain raossa.

Jaana Lehtiö: Uutta auringon alla

Lehtiön teoksiakaan en ole vielä yhtään lukenut, mutta tekijä kiinnostaa. Tästä voisin hyvin aloittaa tutustumisen.

Alexander McCall Smith: Limpopon yksityisetsiväkoulu

Leppoisaa hyvänmielenkirjaa etsiville voi tätä tekijää suositella lämpimästi. Pari kirjaa olen jäänyt suomennostahdista jälkeen, mutta ei haittaa.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Pitääkö tätä perustella? Mikä nimi kirjalla!

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Kirja on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa, kuten kirjailijan aiemmatkin suomennokset. Olen kuullut kirjasta paljon hyvää, ja kirjailija on ollut muutenkin tutustumista odottavien tekijöiden listallani (kyllä, sellainenkin on…).

Anna Lönnroth: Baselinvihreää

Tätä kirjaa suositeltiin jossain vahvasti, ja nimi jäi mieleen. Kun tulee kirjastossa vastaan, tartun.

Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä

Variksen tyylistä pidän, ja aikanaan Johtolanka-palkinnon napannut Vaimoni oli loistava lukukokemus.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Hercule Poirotin uudelleen lämmittäminen arveluttaa, mutta uteliaisuus voittaa. Äänikirja jo ladattu puhelimeen!

Viimeiseksi on vielä lisättävä Päivi Almgrenin ja Päivi Jokitalon tietokirja Tappavat tienoot, jonka arvostelukappaletta olen jo aloitellut. Vaikuttaa muuten kiinnostavalta!

Lukulistani siis tuntuu venyvän, mutta kuten sanottu, ainahan on hauskaa laatia listoja ja suunnitelmia. Millaisia ajatuksia syksyn dekkarisato Sinussa herättää, rakas lukijani? Joko olet parhaat päältä poiminut, vai onko pino yöpöydällä turvallisuusriski korkeutensa takia?

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Melkein vuosi on jo ehtinyt hujahtaa Robert Galbraithin esikoisdekkarin Käen kutsu kuuntelemisesta. Pidin perinteisestä ja hitaahkosta salapoliisiromaanista kovasti, ja nautin kirjan kuuntelusta myös loistavan lukijan eli Eero Saarisen ansiosta. Niinpä oli itsestään selvää, että tulisin myös seuraavan osan nautiskelemaan muodossa tai toisessa sen suomennoksen ilmestyttyä.

Iloni olikin suuri, kun huomasin, että kakkososan eli Silkkiäistoukan äänikirjaversio putkahti nopeasti suomennoksen ilmestyttyä myös Elisa Kirjan äänikirjavalikoimiin. Lukijana oli jälleen Eero Saarinen! Oli kuin olisi vanhan ystävänsä tavannut, kun laittoi napit korviin ja antoi Saarisen äänen tulvia päähänsä. Myös Cormoran Strike ja Robin tuntuivat vanhoilta, kotoisilta tuttavilta, ja oli ihanaa saada tietää, mitä heille kuului.

Kohtalaista tuntuu kuuluvan. Robin valmistelee häitään inhan Markin kanssa, mutta yllättäviä esteitä suunnitelmille ilmaantuu. Pariskunnan välejä kiristävät Robinin työ ja ennen kaikkea pomo. Cormoran taas saa odottamattomia tietoja entisen morsiamensa nykyvaiheista. Etsivätoimistolla menee aavistuksen paremmin kuin edellisellä tapaamiskerralla, mutta mitään rahatulvaa ei vieläkään ole näkyvissä. Robin haluaisi kiihkeästi opiskella salapoliisiksi, mutta Strikella tuntuu olevan toisenlainen käsitys firmansa tulevaisuudesta.

Ratkottava rikos on tällä kertaa erityisesti kirjaihmistä kiinnostava. Silkkiäistoukassa sukelletaan kustannusmaailman syövereihin ja paljastetaan sen raadollisuus pohjamutia myöden. Parhaiten tämä puoli varmasti aukeaa englantilaista kustannusmaailmaa sisältä päin tunteville, mutta kiintoisaa luettavaa se oli täydelliselle maallikollekin. Kirjailijoista annetaan vähemmän mairitteleva kuva. Miltei mitä tahansa ollaan valmiita tekemään, jotta saadaan oma teksti painettua. Myöskään julkisuuden saamiseksi ei keinoja kaihdeta.

Strike saa toimeksiannon kirjailija Owen Quinen vaimoilta. Kirjailija on kadonnut parisen viikkoa sitten omille teilleen, ja vaimo alkaa huolestua. Asetelma ei vaikuta Striken mielestä kovin miellyttävältä. Quinen kirjallinen ura ei ole ollut hääppöinen ja on ollut pitkään laskusuunnassa. Yksityiselämässään kirjailija tuntuu sikailevan ja pitävän väritöntä vaimoaan jonkinlaisena kotiorjana, joka pyyteettömästi hoitaa pariskunnan aikuista kehitysvammaista tytärtä ja siinä ohessa miestään. Kirjailija itse tapaa häipyä aika ajoin omille teilleen ’kirjoittamaan’, ja perhe odottelee kiltisti kotona. Nyt mies on ollut kuitenkin tavallista kauemmin poissa eikä kustantamokaan tunnu tietävän tai ainakaan haluavan kertoa, mihin mies on kadonnut.

Nopeasti selviää, että Quine on juuri saanut valmiiksi romaaninsa käsikirjoituksen, joka tuntuu olevan poikkeuksellisen kuumaa kamaa. Quine on tunnettu epämiellyttävän groteskista tyylistä, mutta tällä kertaa hän on ylittänyt itsensä. Bombyx mori -niminen vertauskuvallinen romaani paljastaa inhottavia salaisuuksia kaikista Quinen lähipiirin ihmisistä. Lakimiehet ovat jo yrittäneet estää romaanin julkaisun, vaikka käsikirjoituksen sisällön pitäisi olla vain harvojen tiedossa. Onko kirjassa jotain niin tulenarkaa, että Quine on päättänyt kadota sen takia? Vai onko hänelle tapahtunut jotain muuta?

Takakannessa jo paljastetaan, että kirjailija löytyy pian raa’asti murhattuna. Murhatapa liittyy kummallisella tavalla Quinen romaaniin, eikä Strike malta jättää juttua tähän poliisin ankarista kehotuksista huolimatta tai oikeastaan niiden takia. Jokin kirjailijan vaimon tilanteessa vetoaa Striken pehmeään puoleen. Lisäksi joku tuntuu jälleen vainoavan Strikea itseäänkin.

Rakenteeltaan Silkkiäistoukka noudattelee Käen kutsun kaavaa aika tarkoin. Juttu tuntuu täysin mahdottomalta ratkaista, mutta sitkeä ihmisten jututus ja tarinoiden seulonta tuottaa lopulta tulosta. Lopuksi pitää vain vielä saada syyllinen nalkkiin ja mieluiten tunnustamaan tekonsa. Nytkin tekijä on mukana tarinassa melkein alkusivuilta lähtien, joten mistään puskista ei ratkaisua tempaista, vaikka kieltämättä lukijalle on jälleen varattu yllätys.

Naurahdin ääneen yksityiskohdalle, jonka Galbraith oli tarinaansa ujuttanut. Quinen kirjat kuvataan synkiksi, groteskeiksi ja epämiellyttäviksi. Yllättäen ne ovat olleet myyntimenestyksiä – Suomessa! Millainen kuva meistä oikein onkaan maailmalla?

Galbraithin dekkarit ovat jakaneet lukijakuntansa, kuten arvata saattaa, mutta minä viihdyn näiden hitaahkojen, perinteisten ja hyvin brittiläisten arvoitusdekkareitten parissa vallan mainiosti. Seuraavaa odotellessa!

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka (The Silkworm)

Suom. Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 17 h 25 min.

Ostettu tiedostona Elisa Kirjasta.

Robert Robinson: Kuolleet kirjatoukat

”En mää täsä syylissi kaippa yhtikäs”, mutta Jokken kirjanurkan Jokke nyt kuitenkin sellainen on. Nimittäin siihen, että huolelliset lukusuunnitelmani lensivät jälleen iloisesti romukoppaan ja aivan odottamaton teos kiilasi kaikkien edelle. En tiedä, mistä Jokke nämä kirjalliset kuriositeetit oikein kaivaa esiin, mutta hyvä, että kaivaa!

Jokke siis esitteli perusteelliseen tapaansa mutta juonta paljastamatta Robert Robinsonin dekkarin Kuolleet kirjatoukat. Kirjassa tuntui olevan kaikkea, mitä dekkarin ystävä toivoa saattaa: hyvä, kirjallinen rikosjuoni, brittihuumoria ja ennen kaikkea miljöönä 1950-luvun Oxford ’unelmoivine torninhuippuineen’. Koska kirja onnekkaasti löytyi pääkirjaston hyllystä, olihan se luettava. Heti.

”Koko Parsons Pleasure muuttui hetkessä. Miehet, jotka olivat huolettomina loikoilleet vatsallaan tai istuskelleet auringonpaisteessa, kimposivat pystyyn kuin jousella varustetut automaatit ja juoksivat henkensä edestä.

Sinne tänne lentelevät hahmot törmäilivät toisiinsa, kyyristelivät pensaikoissa, sukelsivat pää edellä pukeutumiskoppeihin. Eräs lihava professori alkoi kiivetä puuhun. Maa tärisi.

Joella vesi kiehui uimareiden pyrkiessä raivokkaasti rannalle. Eräs mies syöksähti veteen ja kyyristyi surkeana ponnahduslaudan alle, toinen taas kömpi kaislikkoon ja vajosi syvälle pohjamutaan. Kolmas aukaisi epätoivoissaan silmälasikotelonsa ja levitti sen toiveikkaana eteensä.”

Scotland Yardin tarkastaja Autumn komennetaan Oxfordiin tutkimaan arvokkaiden kirjojen tuhoamista. Joku sabotoi Bodleianin kirjaston mittaamattoman arvokkaita teoksia, ja Autumnin esimies kytkee tapaukset kansainväliseen rikosten sarjaan, joiden taustalla hän olettaa olevan vallankumouksellisen anarkistiryhmän. Anarkistit koettavat murtaa nyt englantilaisten selkärangan viemällä pohjan kulttuurilta tai jotain muuta yhtä korkealentoista. Autumn ei usko teoriaan hiukkaakaan, mutta lähtee toki Oxfordiin, kun käsky käy. Erityisesti hänen on huolehdittava, että hiljattain löytynyt Chaucerin aiemmin tuntematon ja mittaamattoman arvokas käsikirjoitus Leijonan kirja pysyy turvassa.

Perillä hän aloittelee tutkimuksiaan ja saa päivälliskutsun Warlock Collegen rehtorilta ja yliopiston varakansleri Manchipilta. Illan isäntä ei kuitenkaan itse saavu paikalle, mitä muut kutsutut paikalliset oppineet eivät pidä mitenkään kummallisena. Manchip on kaltaistensa miesten tavoin originelli ja tekee mitä huvittaa sopivaisuussäännöistä suuremmin piittaamatta. Ilta kuitenkin päättyy siihen, että Manchip löytyy rakennuksen katolta hedelmäveitsi selässään ja kattopatsaaksi naamioituna.

Autumn tutkiikin siis pian murhaa, johon tuntuu liittyvän sensaatiomaisen käsikirjoituksen lisäksi rehtorin päiväkirja, uuden perustettavan koulun kohtalo, eräs professuuri ja ties mitä muuta. Motiiveista ei tunnu olevan pulaa, mutta onko mikään niistä oikeasti riittävä murhaan. Ei aikaakaan, kun Autumnilla on käsissään jo toinen ruumis, eikä omakaan henki taida kovin turvassa collegen asuntolan käytävillä olla. Kuka oikein haluaa listiä oppineita miehiä? Arvoitus on visainen, mutta Autumn ratkaisee sen lopulta älyllään. Kun rikollinen on jo tarkastajan tiedossa, seuraa vielä kiperiä tilanteita yliopistokaupungin nudistirannalla ja itse kaduilla, kun joukko alastomia miehiä jahtaa murhaajaa sunnuntai-iltapäivänä. Onneksi rouva Spectrellä on kaukoputkensa valmiina!

Dekkari pursuaa monenlaista hauskaa ja kiinnostavaa nykylukijalle. Robinson opiskeli aikanaan itse Oxfordissa, joten paikka ja sen kulttuuri lienee ollut hänelle hyvinkin tuttu. Lempeän ironisesti Robinson naureskelee eri oppiaineiden ja collegejen väliselle kilpailulle ja keskinäiselle vähättelylle. Suljettu yhteisö on myös altis juoruilulle sekä juonittelulle, eikä seksuaalinen vaikutinkaan ole kaukaa haettu. Minua nauratti erityisesti uuskriitikkoa kohtaan suunnattu piikki. Naisiin ja ulkomaalaisiin suhtaudutaan oppineiden ja itseään sivistyneinä pitävien miestutkijoiden keskuudessa ällistyttävän alentuvasti, ja uudistushaluinen Manchip sai muuten siksikin osakseen kiukkua, että hän halusi avata yliopiston ovet kummallekin ryhmälle. Sietämätöntä, kerrassaan!

Kuolleet kirjatoukat on valitettavasti Robert Robinsonin ainoa dekkari. Sympaattisen Autumnin tutkimuksia lukisi mieluusti lisääkin, mutta tähän on nyt tyydyttävä. Robinson kyllä julkaisi lisäksi kaksi romaania ja tietokirjallisuutta, mutta varsinaisen uransa hän teki toimittajana ja oli suosittu tv-juontaja. Tässä valossa rouva Spectren originelli suhtautuminen televisioon ja sen pikkumiehiin on hykerryttävä.

Dekkarin rikollinen on harvinaisen häijyn itserakas, kuten pitkähkössä loppuselvityksessä käy ilmi. Myös murhien motiivi on ainakin kirjaihmistä ajatteluttava! Autumn joutuu käyttämään kaiken älykkyytensä päästäkseen murhaajan jäljille, sillä harhauttamisessa tämä on mestariluokkaa. Epäiltyjä on kokonainen liuta, ja kirjan mittaan lukija tuntee olevansa eksyksissä kaikkien juonittelijoiden seassa. Mutta ratkaisua kyllä roikotetaan ihan siinä silmien edessä!

Helteinen, soutukilpailujen sähköistämä Oxford on Kuolleissa kirjatoukissa edukseen. Colin Dexterin Morse-dekkareista ja erityisesti niiden tv-sovituksista spinoffeineen (Komisario Lewis ja Nuori Morse) kaupunki on dekkarinystäville kotoisen tuttu, joten sinne oli tämän kirjan parissa mukava palata. Lisäksi vanhahtava käännös antaa oman pikantin mausteensa lukukokemukseen. Milloin mahdettiinkaan hylätä oikeinkirjoitusasu ’komissaario’ ja tyydyttiin ’komisarioon’?

Robert Robinson: Kuolleet kirjatoukat (Landscape with Dead Dons)

Suom. Juhani Jaskari. WSOY 1957 (alk. ilm. 1956). 297 s. Sapo-sarjan nro 29.

Lainattu kirjastosta.

Hyvää joulua, blogiystäväni! Lahjan tarjoaa Elisa Kirja.

Tämänkertainen blogijuttuni on avoimen kaupallinen, mutta suvainnette sen, koska kuten Anna-Riikka Carlson Kiiltomadossa toteaa, kustannusala on kaupallinen ala. Ilman myyntiä ei tule kirjojakaan.

Blogat tarjosi kirjabloggaajille mahdollisuutta osallistua jouluhenkiseen Kirjaystävärinkiin, jonka sponsorina toimii Elisa Kirja. Mukaan ilmoittautuneille arvottiin ’salainen’ blogiystävä, jolle on mahdollisuus valita Elisa Kirjan valikoimista luettavaksi kirja. Elisa Kirja toimittaa sitten ystävälle koodin, jonka avulla hän saa lunastaa lahjansa, mutta lahjan valitsijaa ei kerrota. Lahjan antaja kertoo saajan omassa blogissaan, kuten minä nyt, ja käy sitten aikanaan kommentoimassa juttua, joka on lahjakirjasta kirjoitettu. Hieman mutkikkaan kuuloista mutta oikein hauskaa! Koska olen mukana ringissä, odotan saavani itsekin jossain vaiheessa jonkun ystävän minulle valitseman kirjan. Jännittää jo, millaisen valinnan ystävä on tehnyt!

Minulle valikoitui lahjottavaksi MarikaOksa Oksan hyllyltä-blogista. Valinta oli mieluinen, sillä vaikka en tietääkseni ole koskaan blogin emäntää tavannut muualla kuin virtuaalimaailmassa, tunnen hänen kanssaan suurta sielujen sympatiaa. Lukumakumme näet kohtaavat dekkareiden osalta ja käyvät hienosti yhteen. Kävin läpi MarikaOksan vuoden mittaan lukemia dekkareita, ja melkein kaikki olen itsekin lukenut. Minä tosin taidan dekkareiden osaltakin lukea enemmän kotimaista, sillä löysin MarikaOksan blogista tällaisen maininnan: ”Kotimaista dekkaria luen liian harvoin, joten tällä voisin korjata sitä puutetta.”

’Tällä’ MarikaOksa viittaa Christian Rönnbackan uutuusdekkariin Rakennus 31. Juttu, jossa teos nousee esiin, on kirjoitettu jo heinäkuussa, jolloin on suunniteltu syksyn lukemisia. En kuitenkaan löytänyt kirjaa blogista, ja pidän nyt peukkuja, että se on edelleen MarikaOksalla hankkimatta. Rönnbacka on uudehko tulokas kotimaisessa dekkarikentässä, ja entinen poliisi on nopeasti vakiinnuttanut asemansa siinä. Itse pidän hänen kirjoistaan kovasti. Kyseessä on Antti Hautalehto -nimisestä poliisista kertovan sarjan kolmas osa, mutta sarjan voi mainiosti aloittaa tälläkin.

Toivotan siis MarikaOksalle oikein mukavia joulupyhiä, joiden mittaan toivottavasti on tästä kirjalahjasta iloa! Mukavaa joulunodotusta teille muillekin!

Lahjaringissä ovat mukana ainakin Linnea Kujerruksia-blogista, Erja Erjan lukupäiväkirjasta ja Le Masque Rouge -blogin Emilie.