Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Runsas, raskassoutuinen, synkkä. Tällaiset adjektiivit nousivat mieleeni kuunnellessani äänikirjaversiota Pasi I. Jääskeläisen vuonna 2013 ilmestyneestä kolmannesta romaanista Sielut kulkevat sateessa.

Olen kirjoittanut innoittuneita esittelyjä Jääskeläisen aiemmista romaaneista Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät, ja olen lukenut Jääskeläisen lukuisten suosikkikirjailijoitteni joukkoon. Odotin kovasti kirjailijan pitkään työstämän kolmannen romaanin ilmestymistä. Se oli yksi kirjasyksyn kohokohdista. Helsingin kirjamessuilla kustantaja Atena järjesti kirjabloggaajille mahdollisuuden päästä kuulemaan kirjailijaa ja tekemään kysymyksiä, ja olin tietysti paikalla. Kirjaa en ollut ehtinyt lukea ennen tuota tilaisuutta, ja sieltä saimme arvostelukappaleet mukaamme. Olin tosin jo ehtinyt ostaa yhden kappaleen itselleni.

Heti junassa kotimatkalla messuilta aloitin kirjaa ja luin ensimmäiset 50 sivua. Mutta sitten tapahtui jotakin. Kirja ei lähtenyt viemään, ja se alkoi paisua mielessäni ylikäymättömäksi möhkäleeksi. Laitoin signeeratun kappaleeni hyllyyn ja toisen kappaleen tungin kirjahyllyn alakaappiin odottamaan parempia aikoja. Pitelin kirjaa käsissäni heinäkuussa, kun vietin paksujen kirjojen teemakuukautta. Siihen 550-sivuinen teos olisi sopinut kokonsa puolesta loistavasti, mutta seireenin kutsua ei kansien välistä kuulunut vieläkään.

Sitten tapahtui se, mikä on tuonut niin monta kirjaa aiemminkin luettujen listalleni: törmäsin teoksen äänikirjaversioon kirjaston äänikirjahyllyllä! Ihan pyytämättä ja yllätyksenä! En ollut tiennyt, että kirjasta oli tehty jo äänikirjakin, joten en ollut osannut ajatella, että voisin kuunnella sen. Empimättä nappasin äänikirjan mukaani ja iskin levyn auton soittimeen.

Kirjan juonen alkutilanne käy hyvin ilmi kustantajan kirjaesittelystä:

”Sairaanhoitaja Judit on kyllästynyt työskentelemään homeisissa sairaaloissa, eikä kohtelias avioliittokaan enää toimi. Elämän rajallisuuteen havahduttuaan hän päättää toteuttaa unelmansa: hankkiutua ensimmäiselle oikealle ulkomaanmatkalle.

Haave joutaa kuitenkin odottaa, kun lapsuudenystävä Martta palkkaa Juditin töihin ylikansalliseen kotisairaanhoitoyritykseen Helsinkiin. Firma vaatii hoitajiltaan ”hiukan tavanomaista enemmän”, ja palkka on sen mukainen. 

Juditin uusi työ ei ole kuitenkaan ihan sitä mitä hän odotti. Juditin on vakoiltava uutta asiakasta, ateisti Leo Moreauta, jolla on firman tarvitsemaa tietoa. Vapaa-ajalla taas pitäisi pelastaa kuolemansairaan kummipojan sielu. Mitä tekee uuden työnantajan salaperäinen Persinger-laite? Ja miksi outo varjo seuraa Juditia pitkin rankkasateiden piiskaamaa Helsinkiä? 

Hurja ja monelle taholle rönsyävä (mutta kuitenkin kirjoittajan näpeissä hyvin pysyvä) tarina kerrotaan Juditin näkökulmasta. Kerrontatekninen, romaanin rakenteeseen ja koko tarinaan keskeisesti vaikuttava seikka on, että aina välillä tekstin lomaan on ujutettu ’sivuhuomautus’, jossa ääneen tuleekin todella perinteinen kaikkitietävä kertoja. Tämä on brechtiläiseen tyyliin toteutettu etäännytys, jossa muistutetaan lukijaa, että hän lukee romaania eli fiktiota. Kertoja analysoi esimerkiksi Juditin mieltä ja perimmäisiä vaikuttimia viiltävään tyyliin ja kertoo lukijalle asioita, joita Judit ei voi tietää.

Vähitellen käy ilmi, että noissa ’sivuhuomautuksissa’ puhuu ’kirjailija’, joka vertaa itseään kaikkivoipaan jumaluuteen. Kyse on jonkinlaisesta metakirjallisuudesta, jossa pohdiskellaan kirjoittamisprosessia. Kirjailija luo mielikuvitusmaailman ja sen henkilöt, toimii jumalana omassa maailmassaan, mutta kuitenkin henkilöt saattavat alkaa toimia tavalla, jota kirjailija ei ole osannut ennakoida.

Kirjallisuudella on merkittävä osansa itse tarinassakin. Maailmankuulu ateisti, ranskalainen Leo Moreau on asettunut asumaan Helsinkiin ja ostanut asunnokseen entisen kirjaston. Suurin osa kirjahyllyistä on edelleen jäljellä kirjoineen, ja taloon toimitetaan viikoittain isoja kirjalaatikoita. Huoneissa tuntuu asuvan salaperäinen Lukija. Tunnettu kauhukirjailija H. P. Lovecraft vilahtelee tarinassa yhä tiiviimpään tahtiin. Viittaukset ovat sekä suoria että epäsuoria. Myös muu maailmankirjallisuus liittyy suoraan tapahtumiin loppuratkaisussa.

Jääskeläinen on kirjoittanut aiemmin maagista realismia, mutta Sielut kulkevat sateessa on mielestäni yhä vähemmän realistinen ja yhä enemmän maaginen. Scifi ja kauhu ovat genrejä, joihin kirjan lähinnä sijoittaisin. Tapahtuma-aika tuntuu olevan jossakin (lähi)tulevaisuudessa, sillä maailma seuraa henkeään pidätellen miehitettyä Mars-lentoa. Jokin tuntuu siinäkin menevän pahaenteisesti pieleen… Miljöönä taas on Helsinki, jossa sataa ennenkuulumattomalla intensiteetillä kuukaudesta toiseen. Sade aiheuttaa taloudellista vahinkoa, mutta se tarjoaa elinmahdollisuudet jollekin vaaralliselle, joka taas tuntuu olevan suorassa yhteydessä Juditin työnantajan hämäriin puuhiin.

Kirja käynnistyy kovin verkkaisesti, koska ulottuvuuksia eli niitä rönsyjä on niin tuhottomasti. Tutustutaan Juditiin, tämän avioliittoon ja perheeseen, lapsuuteen ja ystävyyssuhde Martan kanssakin ruoditaan läpi. Judit muuttaa Helsinkiin ja aloittaa uudessa, kummallisessa työpaikassa. Ajatukset kuitenkin ovat kiinni Maurissa, kuolemansairaassa kahdeksanvuotiaassa kummipojassa, jonka sielu agnostikoksi itsensä määrittelevän kummitädin pitäisi pelastaa. Juditia kiusaa myös omassa vartalossa oleva kummallinen jälki, rintojen alla kiertyvä köynnösmäinen arpi, jota on alkanut kummallisesti kihelmöidä sateiden alettua. Mistä jälki on peräisin?

Työ vie Juditia yhä oudompiin tilanteisiin ja kokemuksiin. Hänet lähetetään hoitamaan maailman johtavan ateistin Moreaun jalassa olevaa outoa haavaumaa. Mies haluaa tutustua Juditiin paremmin ja houkutella esiin naisen sielun jälkiruokien avulla. Moreaun oma ja tämän suvun tarina tulevat mukaan vyyhteen. Samaan aikaan Helsingin kaduilla tapahtuu kummallisia asioita, eivätkä kummallisuudet rajoitu vain Suomeen, vaan yhä oudommaksi ja pelottavammaksi tapahtumat kehkeytyvät, kun siirrytään Keski-Eurooppaan. Huumoria kirjasta on hankala löytää, vaikka tietysti lopussa voi asettua kaikkitietävän kertoja rinnalle vinosti hymyilemään kaikelle. Raskassoutuisuutta lisäävät myös runsaat ranskankieliset sitaatit ja nimet. Vika on toki vastaanottajassa, joka ei ranskaa yhtään hallitse.

Juoni on yllätyksellinen ja huipentuu todelliseen apokalypsiin, ja tavallaan on ymmärrettävää, että kirjailija on halunnut perusteellisesti ja rauhassa pohjustaa tapahtumien taustoja lukijalle ennen kuin pistää isomman vaihteen kunnolla silmään. Tarina tuntuu silti todella käynnistyvän vasta viimeisellä kolmanneksella, joten kärsivällisyyttä lukijalta odotetaan. Vaivannäkö kyllä kannattaa, mutta hieman riskillä tässä pelataan kuitenkin. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen kosketukseni Jääskeläisen tuotantoon, en ehkä olisi jaksanut puskea riittävän pitkälle. En ehkä edes kuuntelemalla, vaikka äänikirjana tämä toimikin hyvin.

Pasi I. Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Atena 2013. 550 s. BTJ:n äänikirjassa 16 cd:tä, kesto 20 h 11 min, lukija Pinja Flink.

Kirja ostettu ja saatu arvostelukappaleena, äänkirja lainattu kirjastosta.

Julkaisemme kirjaesittelymme samanaikaisesti Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketuksen kanssa. Kurkatkaa Suketuksenkin ajatukset kirjasta! Suketus on myös koonnut hengästyttävän pitkän listan blogiarviolinkkejä, kiitos siitä!