Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Melkein vuosi on jo ehtinyt hujahtaa Robert Galbraithin esikoisdekkarin Käen kutsu kuuntelemisesta. Pidin perinteisestä ja hitaahkosta salapoliisiromaanista kovasti, ja nautin kirjan kuuntelusta myös loistavan lukijan eli Eero Saarisen ansiosta. Niinpä oli itsestään selvää, että tulisin myös seuraavan osan nautiskelemaan muodossa tai toisessa sen suomennoksen ilmestyttyä.

Iloni olikin suuri, kun huomasin, että kakkososan eli Silkkiäistoukan äänikirjaversio putkahti nopeasti suomennoksen ilmestyttyä myös Elisa Kirjan äänikirjavalikoimiin. Lukijana oli jälleen Eero Saarinen! Oli kuin olisi vanhan ystävänsä tavannut, kun laittoi napit korviin ja antoi Saarisen äänen tulvia päähänsä. Myös Cormoran Strike ja Robin tuntuivat vanhoilta, kotoisilta tuttavilta, ja oli ihanaa saada tietää, mitä heille kuului.

Kohtalaista tuntuu kuuluvan. Robin valmistelee häitään inhan Markin kanssa, mutta yllättäviä esteitä suunnitelmille ilmaantuu. Pariskunnan välejä kiristävät Robinin työ ja ennen kaikkea pomo. Cormoran taas saa odottamattomia tietoja entisen morsiamensa nykyvaiheista. Etsivätoimistolla menee aavistuksen paremmin kuin edellisellä tapaamiskerralla, mutta mitään rahatulvaa ei vieläkään ole näkyvissä. Robin haluaisi kiihkeästi opiskella salapoliisiksi, mutta Strikella tuntuu olevan toisenlainen käsitys firmansa tulevaisuudesta.

Ratkottava rikos on tällä kertaa erityisesti kirjaihmistä kiinnostava. Silkkiäistoukassa sukelletaan kustannusmaailman syövereihin ja paljastetaan sen raadollisuus pohjamutia myöden. Parhaiten tämä puoli varmasti aukeaa englantilaista kustannusmaailmaa sisältä päin tunteville, mutta kiintoisaa luettavaa se oli täydelliselle maallikollekin. Kirjailijoista annetaan vähemmän mairitteleva kuva. Miltei mitä tahansa ollaan valmiita tekemään, jotta saadaan oma teksti painettua. Myöskään julkisuuden saamiseksi ei keinoja kaihdeta.

Strike saa toimeksiannon kirjailija Owen Quinen vaimoilta. Kirjailija on kadonnut parisen viikkoa sitten omille teilleen, ja vaimo alkaa huolestua. Asetelma ei vaikuta Striken mielestä kovin miellyttävältä. Quinen kirjallinen ura ei ole ollut hääppöinen ja on ollut pitkään laskusuunnassa. Yksityiselämässään kirjailija tuntuu sikailevan ja pitävän väritöntä vaimoaan jonkinlaisena kotiorjana, joka pyyteettömästi hoitaa pariskunnan aikuista kehitysvammaista tytärtä ja siinä ohessa miestään. Kirjailija itse tapaa häipyä aika ajoin omille teilleen ’kirjoittamaan’, ja perhe odottelee kiltisti kotona. Nyt mies on ollut kuitenkin tavallista kauemmin poissa eikä kustantamokaan tunnu tietävän tai ainakaan haluavan kertoa, mihin mies on kadonnut.

Nopeasti selviää, että Quine on juuri saanut valmiiksi romaaninsa käsikirjoituksen, joka tuntuu olevan poikkeuksellisen kuumaa kamaa. Quine on tunnettu epämiellyttävän groteskista tyylistä, mutta tällä kertaa hän on ylittänyt itsensä. Bombyx mori -niminen vertauskuvallinen romaani paljastaa inhottavia salaisuuksia kaikista Quinen lähipiirin ihmisistä. Lakimiehet ovat jo yrittäneet estää romaanin julkaisun, vaikka käsikirjoituksen sisällön pitäisi olla vain harvojen tiedossa. Onko kirjassa jotain niin tulenarkaa, että Quine on päättänyt kadota sen takia? Vai onko hänelle tapahtunut jotain muuta?

Takakannessa jo paljastetaan, että kirjailija löytyy pian raa’asti murhattuna. Murhatapa liittyy kummallisella tavalla Quinen romaaniin, eikä Strike malta jättää juttua tähän poliisin ankarista kehotuksista huolimatta tai oikeastaan niiden takia. Jokin kirjailijan vaimon tilanteessa vetoaa Striken pehmeään puoleen. Lisäksi joku tuntuu jälleen vainoavan Strikea itseäänkin.

Rakenteeltaan Silkkiäistoukka noudattelee Käen kutsun kaavaa aika tarkoin. Juttu tuntuu täysin mahdottomalta ratkaista, mutta sitkeä ihmisten jututus ja tarinoiden seulonta tuottaa lopulta tulosta. Lopuksi pitää vain vielä saada syyllinen nalkkiin ja mieluiten tunnustamaan tekonsa. Nytkin tekijä on mukana tarinassa melkein alkusivuilta lähtien, joten mistään puskista ei ratkaisua tempaista, vaikka kieltämättä lukijalle on jälleen varattu yllätys.

Naurahdin ääneen yksityiskohdalle, jonka Galbraith oli tarinaansa ujuttanut. Quinen kirjat kuvataan synkiksi, groteskeiksi ja epämiellyttäviksi. Yllättäen ne ovat olleet myyntimenestyksiä – Suomessa! Millainen kuva meistä oikein onkaan maailmalla?

Galbraithin dekkarit ovat jakaneet lukijakuntansa, kuten arvata saattaa, mutta minä viihdyn näiden hitaahkojen, perinteisten ja hyvin brittiläisten arvoitusdekkareitten parissa vallan mainiosti. Seuraavaa odotellessa!

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka (The Silkworm)

Suom. Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 17 h 25 min.

Ostettu tiedostona Elisa Kirjasta.