Tammikuu vetelee jo
viimeisiään, mutta silti minulla on luettavien pinossa melkoinen määrä
viimevuotista rästiä setvittävänä. Loppuvuodesta tein tänne blogiin yhteenvetoa
syksyllä 2014 ilmestyvästä
dekkarikirjallisuudesta ja huomasin, että pari kiinnostavaa
novelliantologiaa oli livahtamassa ohi suun. Laitoin samalta istumalta
tilauksen sisään, ja nyt molemmat on jo luettukin, jälkimmäinen sulkeutui tänä
aamuna.
Helsinki Noir on dekkarikirjailija James ’Jim’
Thompsonin toimittama antologia, joka julkaistiin samanaikaisesti suomeksi
ja Yhdysvalloissa englanniksi. Noir-sarja
on kansainvälinen konsepti, jonka ensimmäinen osa oli Brooklyn Noir. Sen jälkeen sarjassa on ilmestynyt muun muassa
kokoelmat San Diego Noir, Delhi Noir, Havana Noir ja myös suomeksi Lontoo
Noir.
Helsinki Noirissa on novelli kultakin seuraavalta kirjoittajalta:
Riikka Ala-Harja,
Tapani Bagge,
Pekka Hiltunen,
Johanna Holmström,
Karo Hämäläinen,
Jesse Itkonen,
Teemu Kaskinen,
Leena Lehtolainen,
Tuomas Lius,
Joe L. Murr,
Jukka Petäjä,
Jarkko Sipilä,
Jim Thompson,
Antti Tuomainen.
Murha näyttää jälleen olevan
miesten hommia, sillä naisia on mukana vain neljä, kun taas miehiä on selvä
enemmistö eli kymmenen. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tarinoissakin
naiset ovat vain uhreja. Parissa novellissa uhri kääntyy lopulta kostajaksi, ja
vain Lehtolaisen novellissa myymäläetsivän keikkaa heittävä Hilja Ilveskero on
itsenäinen toimija siinä missä miehetkin, jollei enemmänkin.
Mietiskelin antologiaa
lueskellessani, millainen on noirin määritelmä. Ilokseni löysin asiaan itseäni
fiksumman pohdiskelijan muotoilemia määritelmiä. Juri Nummelin on laatinut yhdessä Antti Tuomaisen ja Tapani Baggen
kanssa suomalaisen kirjallisuuden noir-kaanonin (kannattaa vilkaista listoja,
hyviä lukuvinkkejä!) ja siinä sivussa on sitten syntynyt määritelmääkin:
Henkilöiden
ei tarvitse - tai edes tule - olla miellyttäviä.-- Noir-romaanissa päähenkilö
ei ole rikoksen ratkaisija, vaan sen tekijä tai uhri, joskus kumpaakin samaan
aikaan. -- Noir on pessimististä, kertomuksia ihmisistä, joita heidän omat
tiedostamattomat viettinsä vievät kohti tuhoa.
Suurin osa antologian
novelleista asettuu nyt ainakin näiden määritelmien sisälle ihan mukavasti.
Sisältönsä puolesta tekstit ovat varsin rankkaa menoa, kuten odottaa
saattaakin. Väkivaltaa on mukana useassa eri muodossa, eikä määrässä ole
säästelty.
Tekijäjoukko on kirjava. Osa
kirjoittajista on omaa kansainvälistä kirjoittajakärkeämme, kuten Antti
Tuomainen, Leena Lehtolainen ja Pekka Hiltunen. Mausteena joukkoon on lisätty
vieraampia nimiä, joiden aiemmista julkaisuista ei ainakaan minulla ollut
tietoa. Kirjan takana on kustakin kirjailijasta lyhyt esittely, mutta paljoa ei
valaista taustoja, kaikista ei yhtään. Teemu Kaskisesta esimerkiksi
paljastetaan vain syntymäaika ja se, että hän on kirjailija (sic!). Wikipedia
avaa Kaskisen kirjallista uraa sentään hieman avokätisemmin.
Antologian novellien taso on
samaten kirjavahko. Rikosnovellin kirjoittaminen ei liene kovin helppoa, vaikka
niin saattaa erehtyä kuvittelemaan. Lyhyessä tekstissä on luotava uskottavat
henkilöt, tihenevä tunnelma ja mielellään lopussa saisi olla jokin yllättävä
käänne, joka parhaassa tapauksessa kääntää koko luetun ylösalaisin. Ihan
kaikissa tarinoissa näin ei käy, parhaissa hyvinkin. Ja vaikka tyylilaji on
noir, ei se välttämättä edellytä hillitöntä mäiskintää, verta ja suolenpätkiä.
Parhaissa novelleissa pahimmat asiat jäävät lukijan mielikuvituksen
täydennettäviksi. Omia suosikkejani ovat kokoelman novelleista seuraavat: Pekka
Hiltusen Jenkem, Johanna Holmströmin Varastetut elämät ja Tapani Baggen Rankka sade.
Antti Tuomaisen novellin Käsikirjoitus tunnelma latistuu
valitettavasti, koska sitä edeltävässä novellissa (Teemu Kaskisen Aurinkolahti) on lähes identtinen
perusjuoni. Miksiköhän novellit on laitettu kokoelmaan peräkkäin? Leena
Lehtolaisen novellissa tavataan siis jälleen Hilja Ilveskero, joka ei vieläkään
saa minua taivuteltua puolelleen. Hilja on minusta epämiellyttävä hahmo, ei voi
mitään. Jarkko Sipilän Takamäen sitä vastoin tapasin mielelläni, taas kerran,
vaikka rikosjuoni onkin novellissa kovin suoraviivainen karmaisevasta alusta
huolimatta.
Pidän usein kirjoista,
joissa ei selitetä asioita ja tapahtumia puhki, mutta liikaakaan ei saisi olla
arvoituksellisuutta. On pakko myöntää, että Riikka Ala-Harjan novelli Pietarinkatu 220 jäi minulle täysin
käsittämättömäksi lukukokemukseksi. En myöskään niele reaalimaailmaan liittyviä
epäuskottavuuksia. Jim Thompsonin Ain
käsi on hyvin noir, mutta sen perusideat eivät mene läpi. Olen lukenut
Thompsonilta aiemmin yhden romaanin, ja sen suurimpia puutteita oli asioiden
luettelomainen läpijuoksu. Ain kädessä
on samoja ongelmia. Tunnelma ei ehdi lainkaan tihetä, kun uhri listitään
yhdellä sivulauseella.
Helsinki Noir on mielenkiintoinen kokoelma, jonka vastaanotosta Yhdysvalloissa olisi
mukava saada tietoja. Novellit toimivat jälleen hyvinä kirjailijoiden
käyntikortteina kotimaisillekin lukijoille. Esimerkiksi Baggen teoksiin
ajattelin itse tutustua tämän perusteella paremmin.
James Thompson (toim.): Helsinki Noir
Like 2014. 319 s.
Ostettu.
Kannesta kanteen -blogin Jussi on analysoinut tarkoin jokaisen antologian novellin, joten kannattaa
käydä lukemassa.