James Thompson: Helsinki Noir

Tammikuu vetelee jo viimeisiään, mutta silti minulla on luettavien pinossa melkoinen määrä viimevuotista rästiä setvittävänä. Loppuvuodesta tein tänne blogiin yhteenvetoa syksyllä 2014 ilmestyvästä dekkarikirjallisuudesta ja huomasin, että pari kiinnostavaa novelliantologiaa oli livahtamassa ohi suun. Laitoin samalta istumalta tilauksen sisään, ja nyt molemmat on jo luettukin, jälkimmäinen sulkeutui tänä aamuna.

Helsinki Noir on dekkarikirjailija James ’Jim’ Thompsonin toimittama antologia, joka julkaistiin samanaikaisesti suomeksi ja Yhdysvalloissa englanniksi. Noir-sarja on kansainvälinen konsepti, jonka ensimmäinen osa oli Brooklyn Noir. Sen jälkeen sarjassa on ilmestynyt muun muassa kokoelmat San Diego Noir, Delhi Noir, Havana Noir ja myös suomeksi Lontoo Noir.

Helsinki Noirissa on novelli kultakin seuraavalta kirjoittajalta:

Riikka Ala-Harja,

Tapani Bagge,

Pekka Hiltunen,

Johanna Holmström,

Karo Hämäläinen,

Jesse Itkonen,

Teemu Kaskinen,

Leena Lehtolainen,

Tuomas Lius,

Joe L. Murr,

Jukka Petäjä,

Jarkko Sipilä,

Jim Thompson,  

Antti Tuomainen.

Murha näyttää jälleen olevan miesten hommia, sillä naisia on mukana vain neljä, kun taas miehiä on selvä enemmistö eli kymmenen. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tarinoissakin naiset ovat vain uhreja. Parissa novellissa uhri kääntyy lopulta kostajaksi, ja vain Lehtolaisen novellissa myymäläetsivän keikkaa heittävä Hilja Ilveskero on itsenäinen toimija siinä missä miehetkin, jollei enemmänkin.

Mietiskelin antologiaa lueskellessani, millainen on noirin määritelmä. Ilokseni löysin asiaan itseäni fiksumman pohdiskelijan muotoilemia määritelmiä. Juri Nummelin on laatinut yhdessä Antti Tuomaisen ja Tapani Baggen kanssa suomalaisen kirjallisuuden noir-kaanonin (kannattaa vilkaista listoja, hyviä lukuvinkkejä!) ja siinä sivussa on sitten syntynyt määritelmääkin: Henkilöiden ei tarvitse - tai edes tule - olla miellyttäviä.-- Noir-romaanissa päähenkilö ei ole rikoksen ratkaisija, vaan sen tekijä tai uhri, joskus kumpaakin samaan aikaan. -- Noir on pessimististä, kertomuksia ihmisistä, joita heidän omat tiedostamattomat viettinsä vievät kohti tuhoa.

Suurin osa antologian novelleista asettuu nyt ainakin näiden määritelmien sisälle ihan mukavasti. Sisältönsä puolesta tekstit ovat varsin rankkaa menoa, kuten odottaa saattaakin. Väkivaltaa on mukana useassa eri muodossa, eikä määrässä ole säästelty.

Tekijäjoukko on kirjava. Osa kirjoittajista on omaa kansainvälistä kirjoittajakärkeämme, kuten Antti Tuomainen, Leena Lehtolainen ja Pekka Hiltunen. Mausteena joukkoon on lisätty vieraampia nimiä, joiden aiemmista julkaisuista ei ainakaan minulla ollut tietoa. Kirjan takana on kustakin kirjailijasta lyhyt esittely, mutta paljoa ei valaista taustoja, kaikista ei yhtään. Teemu Kaskisesta esimerkiksi paljastetaan vain syntymäaika ja se, että hän on kirjailija (sic!). Wikipedia avaa Kaskisen kirjallista uraa sentään hieman avokätisemmin.

Antologian novellien taso on samaten kirjavahko. Rikosnovellin kirjoittaminen ei liene kovin helppoa, vaikka niin saattaa erehtyä kuvittelemaan. Lyhyessä tekstissä on luotava uskottavat henkilöt, tihenevä tunnelma ja mielellään lopussa saisi olla jokin yllättävä käänne, joka parhaassa tapauksessa kääntää koko luetun ylösalaisin. Ihan kaikissa tarinoissa näin ei käy, parhaissa hyvinkin. Ja vaikka tyylilaji on noir, ei se välttämättä edellytä hillitöntä mäiskintää, verta ja suolenpätkiä. Parhaissa novelleissa pahimmat asiat jäävät lukijan mielikuvituksen täydennettäviksi. Omia suosikkejani ovat kokoelman novelleista seuraavat: Pekka Hiltusen Jenkem, Johanna Holmströmin Varastetut elämät ja Tapani Baggen Rankka sade.

Antti Tuomaisen novellin Käsikirjoitus tunnelma latistuu valitettavasti, koska sitä edeltävässä novellissa (Teemu Kaskisen Aurinkolahti) on lähes identtinen perusjuoni. Miksiköhän novellit on laitettu kokoelmaan peräkkäin? Leena Lehtolaisen novellissa tavataan siis jälleen Hilja Ilveskero, joka ei vieläkään saa minua taivuteltua puolelleen. Hilja on minusta epämiellyttävä hahmo, ei voi mitään. Jarkko Sipilän Takamäen sitä vastoin tapasin mielelläni, taas kerran, vaikka rikosjuoni onkin novellissa kovin suoraviivainen karmaisevasta alusta huolimatta.

Pidän usein kirjoista, joissa ei selitetä asioita ja tapahtumia puhki, mutta liikaakaan ei saisi olla arvoituksellisuutta. On pakko myöntää, että Riikka Ala-Harjan novelli Pietarinkatu 220 jäi minulle täysin käsittämättömäksi lukukokemukseksi. En myöskään niele reaalimaailmaan liittyviä epäuskottavuuksia. Jim Thompsonin Ain käsi on hyvin noir, mutta sen perusideat eivät mene läpi. Olen lukenut Thompsonilta aiemmin yhden romaanin, ja sen suurimpia puutteita oli asioiden luettelomainen läpijuoksu. Ain kädessä on samoja ongelmia. Tunnelma ei ehdi lainkaan tihetä, kun uhri listitään yhdellä sivulauseella.

Helsinki Noir on mielenkiintoinen kokoelma, jonka vastaanotosta Yhdysvalloissa olisi mukava saada tietoja. Novellit toimivat jälleen hyvinä kirjailijoiden käyntikortteina kotimaisillekin lukijoille. Esimerkiksi Baggen teoksiin ajattelin itse tutustua tämän perusteella paremmin.

James Thompson (toim.): Helsinki Noir

Like 2014. 319 s.

Ostettu.

Kannesta kanteen -blogin Jussi on analysoinut tarkoin jokaisen antologian novellin, joten kannattaa käydä lukemassa. 

Hyviä ja huonoja kirjauutisia

Huhhuh! Onpa taas tunteiden vuoristorataa kerrakseen lukuihmisen elämässä! Tänään julkaistiin virallisesti Blogistanian kirjapalkintojen 2014 voittajat. Koska eilen ahkerasti surffailin eri puolilla kirjablogimaailmaa, eivät voittajat enää olleet mikään mullistava yllätys, vaikka aika tiukille menikin esimerkiksi Kuopuksen osalta. Oma suosikkini hävisi voittajalle vain karvan mitalla!

Tarkemmat tulokset voi käydä kurkkimassa linkkien takaa emäntä- ja isäntäblogeista:

Blogistanian Finlandia

Blogistanian Globalia

Blogistanian Kuopus

Blogistanian Tieto

Omat äänestyslistani voi kurkata eilisestä jutustani.

Blogistanian Finlandian kärkikolmikko on kovin tutun oloinen:

1. Anni Kytömäki: Kultarinta

2. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

3. Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Oma kolmoseni, Sirpa Kähkösen Graniittimies, tuli kovassa kisassa kuudenneksi, mikä ei ole huono sijoitus lainkaan. Kärkikuusikon loputkin, eli Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja Sami Lopakan Marras ovat myös viime vuonna lukemieni listalla. Kuusikossa on peräti neljä esikoisromaania. Oli mahtava esikoisvuosi, kuten taisin jo kesällä ihastella.

Blogistanian Globalia sen sijaan tarjosi jo minullekin jotain uutta:

1. Kate Atkinson: Elämä elämältä

2. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

3. Sjon: Poika nimeltä Kuukivi

Voiton vei aavistusteni mukaisesti minunkin ykköseni. Neljänneltä sijalta löytyy oma kolmoseni eli Donna Tarttin Tikli. Murakami ei saanut sydäntäni kovinkaan lämpimäksi kirjallaan Norwegian Wood, joten viimevuotinen käännös jäi lukematta. Poika nimeltä Kuukivi on taas aivan tuntematon minulle. Mitäköhän olen puuhaillut viime vuoden…

Blogistanian Kuopus meni seuraavasti:

1. Jenna Kostet: Lautturi

2. Magdalena Hai: Susikuningatar

3. Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita – Puuseppä

Jenna Kostetin ja Magdalena Hain kirjojen pisteet menivät tasan, mutta pistelaskusysteemissä huomioidaan myös sijoitukset, joten Lautturi voitti niukasti. Tästä kirjasta olen kuullut ihastuneita huokailuja usealta taholta, mutta kirja on vielä lukematta. Tilanne pitää korjata! Muut mitalistit olenkin sitten ehtinyt vuoden mittaan jo lukea.

Blogistanian Tieto:

1. Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth
2. Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950–2006
3. Hanna Nikkanen ja Antti Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen

Tästä kategoriasta en ollut onnistunut tarttumaan yhteenkään mitalistiin viime vuonna. Risaisen elämän ostin äidille lahjaksi, joten siihen on ainakin lukuoptio hankittuna. Minna Canth taas on vanha idolini, joten kirja on hankittava jossain vaiheessa itsellekin.

Kannattaa kurkata äänestyspostauksia ja tuloslistauksia ajan kanssa, jos kaipaa hyviä lukuvinkkejä! Voittajat muuten kukitetaan ja kunniakirjoitetaan Helsingissä Aleksin Suomalaisessa kirjakaupassa 26.2.2015. Toivottavasti paikalle saapuu runsaasti yleisöä. 

Onnea vielä kaikille voittajille ja ääniä saaneille 

sekä viime vuonna kirjan julkaisseille!

Ihan toiseen suuntaan sai lukuihmisen suupielet kääntymään päivän toinen, enemmän mediahuomiota saanut kirjauutinen. Kirjamyynnin viime vuoden luvut eivät hyvältä näytä. Kaunokirjallisuuden myynti laski 10 %. Masentavaa. Eniten myyty kirjakin, tietokirja jääkiekkoilijasta, myi alla 80 000 kappaletta. Mitä voisi tehdä? Menossa on Kirjan vuosi 2015 -kampanja, ja masennun kyllä lopullisesti, jos vuoden päästä taas synkistellään alenevien myyntilukujen äärellä. Onneksi joku sentään tekeekin jotain:

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö toimii Kirjan vuosi -teemavuoden suojelijana ja haastaa puolisonsa Jenni Haukion kanssa suomalaiset antamaan lapsille lukuaikaa: ”Kirjat ja lukeminen ovat sivistyksemme ydinaluetta. Monet lapsista ja nuorista lukevat paljon, mutta yhä enemmän on myös heitä, jotka eivät lue koskaan tai vain hyvin harvoin. Siksi haastammekin kaikki suomalaiset antamaan lapselle lukuaikaa, kannustamaan häntä kirjojen äärelle. Lukeminen kehittää; ajattelemaan, kuvittelemaan ja tuntemaan. Ja se on myös hauskaa!”, presidenttipari sanoo.

Presidentti Niinistö kertoo kirjallisuuden ja lukemisen merkityksestä itselleen: ”Kirja on rikas kokemus, se tekee lukijastaan osallisen; hänet johdatetaan tuntemaan, värittämään ja aistimaan kirjan tapahtumat omalla tavallaan. Mukaeltuna: ‘Luen, siis ajattelen’.”

Presidentti on puhunut. Lukekaa.

Blogistanian kirjapalkintoehdokkaani 2014

On jälleen aika antaa äänensä Blogistanian kirjapalkintokisassa. Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2014 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa:   

                                             

Blogistanian Finlandia

Blogistanian Globalia

Blogistanian Kuopus

Blogistanian Tieto

Sääntöjen mukaan bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 26.1.2015 klo 10, eli juuri NYT. Tulokset julkaistaan emäntä- tai isäntäblogeissa huomenna tiistaina 27.1.2015 klo 10. Jännittävää!

Kerrataan vielä lyhyesti säännöt. Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Kirjan on pitänyt ilmestyä vuonna 2014, mutta lukemisen tai bloggauksen julkaiseminen on voinut tapahtua myös tammikuussa 2015, kuitenkin ennen äänestysajankohtaa. Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Tarkemmin säännöt voi kurkata Kirjavinkit-sivustolta.

Omat Blogistania 2014 -ehdokkaani ovat:

Blogistanian Finlandia

Anni Kytömäki: Kultarinta (3 p.)

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (2 p.)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (1 p.)

Luen selvästi eniten kotimaista kirjallisuutta, ja uutuudet painottuvat myös. Finlandia-kolmikon ratkaisemisessa olikin ongelmana lähinnä vaihtoehtojen runsaus. Myös kärjen tasaisuus aiheutti päänvaivaa. Anne Brunilan valinta Finlandia-voittajaksi ei saanut minulta aivan varauksetonta hyväksyntää, vaikka JussiValtosen romaani hieno lukukokemus olikin.

Itse olisin suonut F:n Kähköselle, ja sitä mieltä olen edelleenkin. Graniittimies on vaikuttava, taitavasti kirjoitettu ja tärkeä romaani. Silti se päätyi tälle listalle vasta kakkoseksi, koska haluan Blogistania-ehdokkuuksissani painottaa nimenomaan lukukokemusta. Siinä Kultarinta antoi minulle enemmän, sittenkin. Mutta ei Neljäntienristeyskään kauas taakse jäänyt, ja se toimi myös äänikirjana edelleen upeasti (kuuntelin kirjan kertaukseksi tammikuussa).

Blogistanian Globalia

Kate Atkinson: Elämä elämältä (3 p.)

Toni Morrison: Koti (2 p.)

Donna Tartt: Tikli (1 p.)

Käännöskirjavuoteni jäi harmillisen laihaksi, mutta jotain sentään tulin lukeneeksi. Parhaitten lukukokemusten listalle olisi ollut tunkua vuoden tai pari vanhempien kirjojen osalta, mutta tässä listani vuonna 2014 suomennetuista.

Atkinsonin romaani puhutteli rakenteensa takia. Ihmettelen edelleen, miten voimakkaasti kirjan tarina imaisi minut maailmaansa, vaikka rakenne on nimenomaan vieraannuttava. Hieno lukuelämys! Toni Morrison on ollut suosikkejani jo vuosia, eikä taitava kynänkäyttäjä pettänyt nytkään. Koti on upea pienoisromaani! Tikli on sen rinnalla hirmuinen mammutti, hieman pöhötautinenkin, mutta kaikesta urputuksestani huolimatta oivallinen viihderomaani, jonka parissa hujahti tovi jos toinenkin kuin huomaamatta.

Blogistanian Kuopus

Magdalena Hai: Susikuningatar (3 p.)

Annukka Salama: Harakanloukku (2 p.)

Nemo Rossi: Jumalista seuraava (1 p.)

Valitettavan vähän tulen lukeneeksi lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mutta jotakin sentään. Lisäksi huomasin, että olen viime vuonna lukenut vain kotimaista lanua. Hyvin olen siis valinnut luettavani! Tässä kategoriassa voittajasta ei ollut omalla kohdallani mitään epäilystä. Hain trilogia huipentuu uskomattoman upeasti ja ihanasti Susikuningattaressa. Maailmanluokan taituruutta. Ihailen. Miten Hain teokset ovat voineet jäädä virallisilta palkintolautakunnilta huomaamatta?!

Kaikki äänestämäni ovat hämmentävästi sarjojen kolmososia. Harakanloukku päätyi listalleni noir-henkisyytensä takia. Oivallinen viihdesarja on saanut hieman lisää tummia sävyjä eroottisen väreilyn vastapainoksi. Nemo Rossin teos taas tarjoaa toimintaa ja jännitystä ihan ilman eroottista väreilyä!

Blogistanian Tieto

Artikainen & al: Rakkaani, romaanihenkilö (3 p.)

Päivi Almgren ja Päivi Jokitalo: Tappavat tienoot (2 p.)

Hanna Matilainen: Mitä kummaa (1 p.)

Tämän kategorian kanssa olin eniten pulassa, sillä tietokirjallisuutta, ainakaan ihan uutta, luen näemmä hyvin vähän. Halua olisi enempäänkin, ja esimerkiksi viime vuonna ilmestyneitä (kirjailija)elämäkertoja olisin halunnut ehtiä lukea ja joitakin jopa ostin itselleni. Lukuaikaa niille ei sitten kuitenkaan siunaantunut.

Tässä siis omat ehdokkaani pisteineen tällä kertaa. Onnea kisaan kaikille ehdokkailleni!

Juhana Säde: Maattomat kuninkaat

Mitä suomalaiset tekivät viikinkiajalla? Tästä kysymyksestä lähti kirjailija Juhana Säteen mukaan ajatus romaanin Maattomat kuninkaat kirjoittamisesta. Romaani sijoittuu sydänkeskiajalle 900-luvun loppuvuosikymmenille Ruotsiin, Hämeeseen ja Venäjälle.

Päähenkilö on hämäläinen Rautia, turkiskauppiaitten suvun merkkimies, joka on nainut Birkan kuninkaan sisaren. Alkuun lähdetään tilanteesta, jossa Rautian kauppiasveli Kaukamo hankkiutuu vaikeuksiin, joista on ikäviä seurauksia koko suvulle. Varsinainen seikkailu alkaa, kun Rautian lanko Olof pyytää häntä oppaaksi salakähmäiselle purjehdukselle Laatokan suuntaan. Miksi vaimon veli purjehtii vain yhden toisen birkalaismiehen kanssa vaatimattomalla purrella? Mitä miehillä on lastinaan?

Vasta perillä Rautia pääsee selville matkan todellisesta tarkoituksesta. Kosto mielessään ruotsalaiset ovat ottaneet yhteyttä Rusin maanpakoon ajettuun Vladimiriin. Tarkoitus on lyöttäytyä yhteen ja palauttaa valta kummallekin maansa menettäneelle kuninkaalle. Järjestys on, että ensin vallataan Rusin kaupungit ja valta takaisin Vladimirin velipuolelta Jaropolkilta, sitten purjehditaan Birkaan kostamaan Olofin veljelle Erikille. Koska Rautiallakin on kostettavaa Erikille, suostuu hän lähtemään mukaan sotaretkelle kohti etelää. Jossakin kaukana jokien suistoissa uinuu tarunhohtoinen Konstantinopoli. Ollaan siis matkalla kohti viikinkien Idäntietä.

Rautia joutuu matkallaan monenlaisiin koitoksiin niin sodan kuin vähän rakkaudenkin rintamalla. Armeija on alituisessa vaarassa joutua väijytyksiin tunkeutuessaan yhä syvemmälle vihollisen maille, ja ankaria taisteluja käydään milloin missäkin. Sotaretki tuntuu venyvän vuosien mittaiseksi, eikä Vladimirin lupaamasta palkkiosta näy killinkiäkään. Onko Vladimirilla aikomustakaan pitää birkalaisille antamaansa lupausta?

Maattomat kuninkaat on Suomen historiaa opiskelleen ja tiedottajana työskentelevän Juhana Säteen esikoisromaani. Taustatyö on tehty huolella, ja fiktiiviset henkilöt istuvat saumattomasti historiallisten henkilöiden ja tapahtumien kudelmaan. Säde ei kylvä kovin runsaalla kädellä yksityiskohtia keskiaikaisesta elämästä, vaan keskittyy enemmän juonenkuljetukseen ja suurempien linjojen kuvailuun. Ote on myös aika miehinen. Päähenkilö ja tärkeimmät sivuhenkilöt ovat miehiä, joita kiinnostavat miesten asiat, kuten kauppa, politiikka valtapeleineen ja sotiminen. Naisille on jäänyt vain sivurooli, joskin heidän osuutensa pelinappuloina on paikoin merkittävä.

Suomalaisia historiallisia romaaneja vertaillaan väistämättä Mika Waltarin tuotantoon, tai ainakin minä teen niin. Waltarin veroinen tarinankertoja ja historian henkiin herättäjä Säde ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta Rautian tarina kulkee kyllä luistavasti ja vie mukanaan ihan kohtuullisesti. Silti jäin vielä kaipaamaan sitä viimeistä jotakin, kipinää, joka herättäisi henkilöt eloon lukijan mielessä. Nyt niin ei ihan käynyt, ainakaan koko romaanin mitalta.

Jos taas vertaa Säteen tyyliä kotimaisten nykytekijöiden Kristiina Vuoren ja Kaari Utrion historiallisiin teoksiin, on hänen tyylinsä paitsi niukempi myös kiltimpi. Eroottisesta väreilystä ei ole tietoakaan, eikä seksin tai väkivallan kuvailusta voi juuri puhua. Nyt en arvota, totean vain, että näin on.

Kiitosta annan myös kirjaan liitetystä kartasta, jonka viitteellisyys ei haitannut lainkaan. Samaten alun sukupuut auttoivat pitämään henkilögallerian kurissa. Mukavaa oli sekin, että pieni osa tapahtumista sijoittui Rikalan kauppapaikan tuntumaan. Tutut maisemat lämmittävät aina lukijan mieltä.

Kustantajan sivuilta löytyvässä haastattelussa Säde vihjaa, että Rautian tarinaan saattaa olla tulossa joskus jatkoa. Siihen vihjaa kyllä kirja loppukin. Kirjalla ja kirjoittajalla on oma Facebook-sivu ja blogi.

Juhana Säde: Maattomat kuninkaat

Myllylahti 2014. 343 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Keski-ikäiset veljekset Teemu ja Janne ovat automatkalla Varsinais-Suomesta Imatralle. Kyydissä on kolmaskin kaveri, veljesten isoäidin edesmennyt puoliso, tosin tuhkana uurnassa. Tarkoitus on käydä sirottelemassa pappapuolen tuhkat Puruveteen samalla kun käydään tekemässä perunkirjoitukset. Teemu ja Janne olettavat perivänsä miljoonaomaisuuden kahteen pekkaan, joten mistään turhasta ajelusta ei ole kyse.

Tien päällä matkaan kuitenkin tulee erinäisiä mutkia. Motellin ravintolassa ja myöhemmin huoneissa sattuu selkkaus, jonka seuraukset ovat vähällä olla kohtalokkaat. Tuhkauurnakin tuntuu olevan seikkailevaa mallia. Mutta paljon tärkeämpää on, mitä tapahtuu veljesten välillä ja mitä saadaan edesmenneestä pappapuolesta selville. Kaikki ei ehkä ole sen perunkirjoituksenkaan kannalta niin selvää kuin miehet toivovat.

Isoveli Teemu on kirjan minäkertoja, joka vähitellen kuorii perheen tarinan kerros kerrokselta auki. Samalla kuin vahingossa Teemu tulee paljastaneeksi todellisen luonteensa, vaikka koettaa sen lukijalle esitelläkin parhaassa valossa. Veljesten välit eivät ole parhaat mahdolliset, mutta Teemu on sen lisäksi katkaissut kokonaan välinsä isään vanhempien jo vuosia sitten tapahtuneen eron takia. Äiti on kuollut, ja Teemu tuntee syyllisyyttä siitä, miten itse toimi äidin tehdessä kuolemaa. Mutta varsinainen syyllisyyden meri löytyy perheen varhaisemmasta menneisyydestä, poikien lapsuudesta.

Roope Lipasti kuvaa Perunkirjoituksessa tarkkanäköisesti perheen dynamiikkaa ja erityisesti sisarkateutta, joka ei hevillä karise, vaikka sisaruksilla ikää kertyy. Teemu on erittäin kilpailuhenkinen ja pahin kilpailija on tietysti pikkuveli Janne. Teemu haluaisi olla kaikessa parempi kuin Janne, ja jos hän ei siihen pysty, hän mitätöi veljensä menestyksen. Aikuisiällä sisarkateus saa melkoiset mittasuhteet, kun Teemu huomaa rakastuneensa Jannen vaimoon. Tämän asian veljekset joutuvat matkallaan selvittämään vielä pohjia myöten. Kestääkö veljeys kolmiodraaman?

Kuuntelin Perunkirjoituksen äänikirjana kuten ensimmäisenkin Lipastini eli Rajanaapurin. Ihan yhtä innoissani en tästä uudesta kirjasta ollut kuin olen selvästi ollut Rajanaapurista. On vaikea eritellä, miksen. Kirja on hauska, yllättäviä juonenkäänteitä ja hassuja anekdootteja sisällään pitävä. Toisaalta kirjassa on tarkkoja huomioita ihmisyydestä ja ihmisenä olemisen vaikeudesta. Kieli toimii, eikä tarina junnaa paikallaan. Huumoria on, mutta ei mitään alapään juttuja vaan ihan oikeasti hauskaa läppää.

Mukavasti Perunkirjoitus viihdytti minua toista viikkoa työmatkoilla, mikä sen funktio olikin, kun äänikirjan kirjastosta poimin mukaani. Jälleen kuitenkin ajattelin, että paperisena tai sähkökirjanakaan tätä en välttämättä olisi tullut lukeneeksi.

Lisäksi mietin moneen kertaan kuunnellessani, keitä kaikkia aikamme mieskirjailijoita Lipastin tyyli muistuttaa. Luettelosta tuli aika pitkä. Minusta Lipasti sopii hyvin jatkumolle Petri Tammisesta Raimo Pesoseen, Mikko-Pekka Heikkiseen ja jopa Kari Hotakaiseen ja Jari Tervoon. Humoristinen, hieman äijämäinen tyyli- ja aihevalinta, suomalaisen miehen sielun syövereitä luotaavat teemat ja yllättävähköjä juonenkäänteitä yhdistettynä nokkelaan kielenkäyttöön. Siinä romaanin resepti. Enkä sano tätä nyt negatiivisena arvostelmana, vaan vain totean, että tällainen minulle tuli tällä kertaa kirjasta mieleen.

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Atena 2013. BTJ:n äänikirja.

Lukija Tuomas Tulikorpi. Laajuus 7 cd:tä, kesto 7 h 48 min.          

Lainattu kirjastosta.

Donna Leon: Pedon palkka

Joistakin kirjasarjoista tulee kuin tuttuja maailmoja, joihin on mukavan lohdullista aina silloin tällöin solahtaa tapaamaan vanhoja ystäviä. Venetsialaista komisario Guido Brunettia työtovereineen ja perheineen en ollutkaan tavannut taas aikoihin. Lahjomaton kirjanpitoni vahvistaa, että edellisen kerran tapasimme syyskuussa 2012. Ei siis ihme, että kirja-alessa oli mahdotonta ohittaa Donna Leonin dekkaria Pedon palkka. Vasta kotona oivalsin, että ostamani kirja (8,95 euroa!) on ilmestynyt viime vuonna. Hieman harmittelin, että nyt lukemisjärjestykseni meni sekaisin, sillä väliin jäi vuoden 2013 suomennos Turvasatama. Edelleenkin muuten kaipaan kirjoihin alkulehdille luetteloa, josta voi järjestyksen tarkistaa kaupassa tai kirjastossa. Pieni vaiva, iso apu!

Pedon palkka on siis kahdeskymmenes lukemani Guido Brunetti -dekkari, joten ei ihme, että meno oli tutun oloista ja turvallista. Tiesin, mitä odottaa, enkä pettynyt. Brunetti ratkoo rikoksia koettaen väistellä ammattitaidotonta esimiestään. Italialainen yhteiskunta ei näyttäydy Venetsiastakaan käsin kovin ruusuisena, vaikka mafian ote ei ole siellä tiukimmillaan. Sen sijaan turistien loputon tulva kiristää kaupungin asukkaiden hermoja.

Leonilla on ollut tapana jo useissa romaaneissaan käsitellä ratkaistavan rikoksen kautta jotakin lukuisista italialaisen yhteiskunnan epäkohtaa. Niin tälläkin kertaa. Kanavasta löydetään puukotettu mies. Kun pitkällisen selvitystyön jälkeen saadaan selville miehen henkilöys ja ammatti, lähtee kuvio purkautumaan. Murhattu on työskennellyt mantereen puolella osa-aikaisena valvojana teurastamossa. Eläinlääkärin tulee tarkastaa kaikki teurastamoon tulevat eläimet ja karsia joukosta ne, jotka ovat sairaita tai muuten ravinnoksi kelpaamattomia. Brunetti ja Vianello tekevät ikimuistoisen matkan suoraan Infernoon käydessään tutustumassa teurastamon toimintaan.

Karmaisevaa teurastamotodellisuutta lukuun ottamatta Pedon palkka on melko verkkainen ja leppoisa dekkari. Poliisilaitoksella ei turhia hötkyillä, ja vaikkapa vuorovesiasiantuntijan eli poliisiveneen kuljettajan kanssa keskustelua odotellaan parikin päivää, vaikka häneltä saatavan tiedon oletetaan ratkaisevasti auttavan rikoksen selvittelyssä. Lounaat ovat pitkiä ja perusteellisia, eikä kahvitaukojakaan säästellä. Ainoa muutos entiseen menoon on tietokone, jonka Brunetti löytää työpöydältään. Onpa komisariomme oppinut jossain välissä käyttämään Internetiäkin! Toki edelleen koko laitoksen väki turvautuu vähänkin kiperämmissä ATK-taitoja kysyvissä pulmissa signorina Elettran velhomaisiin kykyihin ja verkostoihin.

Kotirintamallakin on Brunetteilla pääosin rauhallista. Paola-vaimo tosin tekee kiperän moraalis-eettisen kysymyksen miehelleen, mutta ratkaisee aikanaan pulman ihan omin voimin. Edelleenkin jaksan kummastella perheen perivanhoillista asetelmaa, mitä tulee kotitöiden ’jakamiseen’. Yliopistolla uraa tekevä Paola käy kotona laittamassa kolmen ruokalajin lounaan, jonka Brunetti sitten poikkeaa syömässä. Kun vaimolla satunnaisesti onkin jokin työeste tai kiireinen päivä, murehtii mies, miten hänen lounaansa nyt käy! Vähän vaisu oli ruokien puolesta tämä Pedon palkka, monissa Leonin kirjoissa on nautittu maittavampia lounaita.

Donna Leon: Pedon palkka (Beastly Things)

suom. Kristiina Rikman

Otava 2014. 301 s.

Ostettu.

Donna Leonin Guido Brunetti -sarja:

1. Kuolema oopperassa, 1997, suom. Titia Schuurman (Death at La Fenice, 1992)

2. Kuolema vieraalla maalla, 1998, suom. Titia Schuurman (Death in a Strange Country, 1993)

3. Kuolema väärissä vaatteissa, 1999, suom. Kristiina Rikman (Dressed for Death, 1994, US-laitos ) (The Anonymous Venetian, 1994, englantilainen laitos)

4. Kuolema tekee tiliä, 2000, suom. Kristiina Rikman
(Death and Judgement, 1995, US-laitos) (A Venetian Reckoning, 1995, englantilainen laitos)

5. Kuolema tulvan aikaan, 2001, suom. Kristiina Rikman
(Aqua Alta, 1996, US-laitos) (Death in High Water, 1996, englantilainen laitos)

6. Ajasta ikuisuuteen, 2001, suom. Kristiina Rikman
(Quietly in Their Sleep, 1997, US-laitos) (The Death of Faith, 1997, englantilainen laitos)

7. Ylimyksen kuolema, 2002, suom. Kristiina Rikman(A Noble Radiance, 1998)

8. Kohtalokkaat lääkkeet, 2002, suom. Kristiina Rikman(Fatal Remedies, 1999)

9. Ylimpiä ystäviä, 2003, suom. Kristiina Rikman(Friends in High Places, 2000)

10. Myrskyjen meri, 2003, suom. Kristiina Rikman (A Sea of Troubles, 2001)

11. Sokea rakkaus, 2004, suom. Kristiina Rikman (Willful Behaviour, 2002)

12. Oman käden oikeus, 2005, suom. Kristiina Rikman (Uniform Justice, 2003)

13. Seitsemän syntiä, 2006, suom. Kristiina Rikman (Doctored Evidence, 2004)

14. Verikivet, 2007, suom. Kristiina Rikman (Blood from a Stone, 2005)

15. Haurasta lasia, 2008, suom. Kristiina Rikman (Throug A Glass, Darkly, 2006)

16. Ystävä sä lapsien, 2009, suom. Kristiina Rikman (Suffer the Little Children, 2007)

17. Unelmien tyttö, 2010, suom. Kristiina Rikman (The Girl of his Dreams, 2008)

18. Kasvot kuvassa, 2011, suom. Kristiina Rikman (About Face, 2009)

19. Uskon asia, 2012, suom. Kristiina Rikman (Question of Belief, 2010)

20. Turvasatama, 2013, suom. Maija Kauhanen (Drawing Conclusions, 2011)

21. Pedon palkka, 2014, suom. Kristiina Rikman (Beastly Things, 2012)

22. Kultamuna, 2015, suom. Kaijamari Sivill (The golden egg, 2013)

Maret Meri: Kymmenen eilistä

Syrjäänvetäytyvä ja sisäänpäin kääntynyt nelikymppinen Miia alkaa tehdä työpaikallaan kummallisia temppuja. Työnantaja toimittaa lopulta Miian psykiatrille, joka taas passittaa hänet sairauslomalle. Sen aikana Miian on tarkoitus palata lapsuudenkotiinsa ja pitää lääkäriä varten päiväkirjaa asioista, jotka nousevat menneisyydestä pintaan. Mukaan ei saa ottaa edes kirjoja tabletista tai tietokoneesta puhumattakaan. Miia unohtaa vielä kännykkänsäkin kaupunkiin.

Lapsuudenkoti sijaitsee jossakin Pohjanmaata muistuttavalla alueella. Kylän tai paikkakunnan nimi on Nopola. Miian kotitalo on ollut toistakymmentä vuotta tyhjillään, mutta taloksi asettuminen onnistuu helpohkosti. Puutarhan raivaukseenkin tarjoutuu tutunoloinen mies, joka paljastuu sitten entiseksi koulutoveriksi vuosikymmenten takaa.

Muistot alkavat palautua Miian mieleen aivan kuten lääkäri oli olettanut. Vähitellen menneisyyden synkät salat alkavat paljastua lukijallekin. Mutta kuka seuraa Miian paluuta lupiinipellon suojista ja laittaa nimettömiä kirjeitä postilaatikkoon? Onko tuntemattomalla myös avain Miian taloon? Mitä tapahtui aikanaan Helin ja Miian ystävyydelle? Entä minne katosi Miian ensirakkaus?

Kymmenen eilistä on Maret Meren esikoiskirja. Romaani on genreltään psykologista jännitystä. Jonkinlainen uhkaava tunnelma leijuu tapahtumien yllä alusta saakka, ja lopussa lukijaa odottaa yllätys, josta toki on annettu matkan varrella vihjeitä. Vaihtoehtoisia syyllisiä vainoojan rooliin on tarjolla useita, ja kaikilla on motiivi ja tilaisuuskin.

Meren kieli on pelkistetyn kikkailematonta, selkeää ja päälauseita suosivaa. Tyyli vaikuttaa dialogissa kankealta ja kuivalta, mikä tietysti omalta osaltaan kuvastaa Miian sulkeutuneisuutta ja pidättyvyyttä:
– Hei, minä tulin nyt.

– Niin.

– Saisinko avaimen, ottaisin ruohonleikkurin.

Meren tyyliin kuuluu myös pikkutarkka realismi Miian toimien kuvailussa. Vaatekerrat, ateriat, kauppareissut ja muut arkipuuhat kuvaillaan joka kerta, väliin jopa piinallisen tarkasti:

Miia riisuutui ja otti virkistävän suihkun. Hän ehosti kasvonsa kevyesti, harjasi hiuksensa kiinnittäen ne soljella niskaansa ja pukeutui vaaleaan pellavamekkoon. Kello oli puoli yhdeksän. Miia päätti lähteä alakertaan aamiaiselle. Hän saapui hissillä aulaan ja suunnisti aamiaishuoneeseen.

Tämän pikkutarkkuuden takia ehkä korostuvatkin jotkin tarinan pienet onnahdukset yksityiskohdissa. Mainitsin jo, että asettuminen hylättyyn taloon onnistui vaivatta; vain pääkytkintä kääntämällä saa sähköt päälle maaseututalossa, eikä vesihuoltokaan juuri kummempia herättelyjä kaipaa. Miian aloittaessa 1970-luvulla koulun ilmassa oli syksyn tuntua ja koivuissa keltaiset lehdet, siis elokuun puolivälissä. Mutta nämä ovat siis vain sivuseikkoja. Enemmän minulla oli nielemistä loppuhuipennukseksi rakennetussa kohtauksessa, jossa väkivalta lopulta purkautuu uhan tiivistyttyä tarpeeksi.

Rakenteeltaan Kymmenen eilistä on onnistunut, vaikka ei kovin omaperäinen. Lajityypissä ovat tuttuja teokset, joissa ’syyllinen’ kulkee varsinaisen tarinan sivussa lyhyinä minäkerrontaosuuksina, paljastaen olevansa jossakin lähettyvillä, vaanivansa ja tarkkailevansa tulevaa uhriaan. Loppuun on sijoitettu joukko asiakirjoja, kuten poliisin raportteja ja lääkärin lausuntoja, jotka täyttävät näppärästi tarinaan jääneet aukot.

Kymmenen eilistä on nopealukuinen ’lupaava esikoinen’, kuten on tapana sanoa. Mielenkiintoista on seurata, mihin suutaan Meri kirjailijana kehittyy.

Meren kustantaja on pikkuinen kustantamo Marketiimi, jonka tallista esittelin hiljattain Jussi Matilaisen nuortenromaanin. Kirjat saapuivat luokseni eri reittejä. Nettitutkailu osoittaa, että olenkin näiden kahden teoksen myötä lukenut melkoisen osan Marketiimin toistaiseksi julkaisemista teoksista!

Maret Meri: Kymmenen eilistä

Marketiimi 2014. 248 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Jos kiinnostuit kirjasta, olen valmis lähettämään se Sinulle postitse. Ensimmäinen halukkuutensa ilmaissut kommentoija saa kirjan.

Vuoden 2014 parhaat dekkarit

Perinteiden muodostuminen on hauska ilmiö. Kaksi vuotta sitten listasin oman lukuvuoteni 2012 dekkarikohokohdat, ja viime vuonna toistin kaavan. Miksi luopuisin hyväksi havaitusta kaavasta nytkään? Siispä olkaa hyvät: vuoden 2014 parhaat dekkarit. Listausperiaatteet ovat nekin vanhat tutut. Kaikki listan kirjat olen lukenut vuoden 2014 aikana, mutta kirjat eivät suinkaan ole kaikki ilmestyneet vuonna 2014. Mukana on jopa huomattavasti vanhempi teos. Kirjat eivät ole paremmuus- vaan lukemisjärjestyksessä. Valintaperusteena on iloisesti subjektiivinen lukukokemukseni!

1. Robert Galbraith: Käen kutsu ja Silkkiäistoukka 

Vuoden 2013 ’kirjaskandaaleihin’ kuului ehdottomasti J. K. Rowlingin kirjailijanimen paljastuminen. Rowling kertoo halunneensa kirjoittaa salanimellä dekkarisarjan, mutta homma paljastui siis alkumetreillä, mikä ei ainakaan ollut pahaksi myynnille. Erittäin ennakkoluuloisesti suhtauduin Rowlingin dekkaritaitoihin, mutta sainkin yllättyä iloisesti. Tosin olen nautiskellut molemmat suomennokset äänikirjoina, ja lukija Eero Saarinen on kieltämättä taannut kuunteluelämyksen. Yhtä kaikki pidän kovasti Rowlingin karheasta päähenkilöstä, eivätkä kirjat muutenkaan ole lainkaan hassumpia. Rowling kunnioittaa brittidekkarin perinteitä.

2. Nemo Rossi: Rooman sudet (Arkeomysteeri I), Mafian linnut (Arkeomysteeri II) ja

Jumalista seuraava (Arkeomysteeri III) 

Kotimainen vauhdikas nuortendekkarisarja osui ja upposi kerralla. Historia, matkailu ja seikkailu yhdistyvät näissä Arkeomysteeri-sarjan kirjoissa mainiolla tavalla. Asiantuntevat tekijät kirjailijanimen takana takaavat laadun. Kirjat sopivat välipaloiksi myös aikuisille. Kaksi ensimmäistä kirjaa sijoittuu Roomaan, mutta kolmannessa seikkaillaan Kreikassa. Neljättä osaa jo käsittääkseni kirjoitetaan.

3. Matti Rönkä: Levantin kyy 

Tämän haikean kirjan lukeminen oli – no, haikeaa, sillä Levantin kyyn myötä jouduin heittämään jäähyväiset vanhalle ystävälle Viktor Kärpälle. Vuosien mittaan vaiteliaasta ja omien lakiensa mukaan rehdistä miehestä oli ehtinyt tosiaan tulla kuin vanha ystävä, jonka kuulumisia oli mukava päivittää. Onneksi kirjat eivät katoa minnekään, vaan Kärpän löytää edelleen kansien välistä. Röngän tekstit taipuvat myös äänikirjoiksi, ja tämänkin voisin nauttia uusintana kuunneltuna.

4. Ursula Poznanski: Vii5i 

Itävaltaan sijoittuva poliisidekkari oli virkistävää vaihtelua, mutta erityisesti tässä esikoisdekkarissa vetosi geokätköilyn yhdistäminen murhiin ja murhatutkimukseen. Hiukset pystyssä sai tätä lukea, eivätkä kliseisyydetkään jaksaneet latistaa lukunautintoa. Ihan samalle tasolle ei valittavasti yltänyt kakkosteos Sokeat linnut, vaikka ei huono ollut sekään. Mitäköhän Poznanski tarjoilee seuraavaksi? Twitter-murhan?

5. Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Vuoden ehdottomia kohokohtia! Tämä kirja avasi silmäni ihan kirjaimellisesti uudella tavalla. Kaupunkimaisemaa tulee tarkkailtua eri tavalla kuin ennen, ja kameran muistikortille on tallentunut ihan mukava graffitikokoelma. Katutaide on kiinnostavaa, töhriminen ei. Kirja on jännittävä ja piinaava, erilainen ja raikas. Ehdottoman hyvä uutinen on, että Järvelä kirjoittaa jatkoa parhaillaan. Luen.

6. Christian Rönnbacka: Rakennus 31 

Retkahdin Christian Rönbackan hurmuripoliisisankariin Antti Hautalehtoon jo viime vuonna, joten malttamattomana odotin kolmannen romaanin ilmestymistä. Yhtään ei tarvinnut pettyä! Hylätty mielisairaalan hallintorakennus hallitsee taajamaa, jonne Antti asettuu asumaan talonsa palon jälkeen. Karmiva rakennus liittyy luonnollisesti myös Antin tutkimaan kummalliseen tapaukseen, joka alkaa tyhjien hautojen löytymisellä eri puolilta Porvoota. Tiukkaa huulenheittoa ja kiperiä tilanteita! Lisää odotetaan.

7. Alan Bradley: Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä 

Yhdistetään neiti Marple, Sheldon Cooper ja Lucrezia Borgia ja kutistetaan lopputulos 11-vuotiaaksi, niin saadaan aikaan hurmaava salapoliisi Flavia de Luce. Omintakeinen tyttö asuu hajamielisen isän ja nurjamielisten sisarien kanssa rapistuvassa talossa brittiläisen pikkukaupungin liepeillä 1950-luvun alussa. Idyllisessä maisemassa tapahtuu raakoja murhia, jotka Flavia onnistuu enemmän tai vähemmän selvittämään. Idea kuulosti ennakkoon arveluttavalta, mutta tempauduin täysin Flavian vietäväksi.

                 

8. Harri V. Hietikko: Näkemiin Shosanna

Sain kipinän tutustua Hietikon tuotantoon lukiessani rikosnovelliantologiaa Joulukalenteri, jossa Hietikon novelli erottuu muutaman muun helmen ohella edukseen erilaisuudellaan. Jostain syystä varsin miehekäs huumori iski minuun, samoin Hietikon hyvin persoonallinen kieli. Näkemiin Shosanna on biker-trilogian keskimmäinen ja toistaiseksi ainoa lukemani osa. Romaani alkaa kuvottavalla kuvauksella snuff-filmin teosta, eikä meno muutenkaan kovin aurinkoista ole. Virkistävän erilaista kuitenkin.

9. Robert Robinson: Kuolleet kirjatoukat 

Luin viime vuonna useitakin vanhoja brittidekkareita, muun muassa koko Josephine Teyn Alan Grant -sarjan. Parhaiden lukukokemusten joukkoon tältä nostalgiaosastolta nousi kuitenkin Kuolleet kirjatoukat Oxfordin ja huumorin ansiosta. Olisipa herkullista nähdä tästä tehty brittiläinen tv-elokuva! Suuri osa vitseistä taisi mennä yli hilseeni, mutta silti nautin ja hihittelin. Lisäksi kirjailija roikottaa ratkaisua aivan lukijan nenän edessä, mutta tajuaako sitä? En minä ainakaan!

10.  Rikos - 7 rikostarinaa 

Aivan vuoden viimeisinä päivinä vasta tulin tarttuneeksi tähän ohittamattomaan helmeen! Seitsemän suomalaista eturivin miesdekkaristia on kirjoittanut rikosnovellin antologiaan. Joukosta on vaikea nostaa mitään tiettyä novellia esille, koska kaikki ovat laatutavaraa. Oli mukavaa tavata vanhoja tuttuja, kuten Sakari Koskinen, ja saada uusia lukuvinkkejä tekijöistä, joiden tuotantoon on nyt vihdoin ja viimein tutustuttava paremmin. Kirjan idea on mainio, sillä novellien muodossa on nimenomaan helppoa tutustua entuudestaan itselle vieraiden kirjailijoiden tyyliin. Suosittelen lämpimästi!

Tässä siis poimintani vuoden 2014 dekkarihuipuiksi. Dekkareita luin jälleen viitisenkymmentä. Tunkua kärkikymmenikköön oli jonkin verran, ja jouduin karsimaan kymmenkunta muuta, jotka myös olisivat voineet hyvinkin joukkoon mahtua. Monta hyvää dekkaria jäi myös odottamaan lukuvuoroaan tämän vuoden puolelle. Dekkarien ystävällä ei ainakaan ole hyvästä luettavasta puutetta. Tarjonta on monipuolinen ja runsas vuodesta toiseen.

Hieman olen ällistynyt, että kymmenen kärkeeni mahtui vain kaksi naiskirjailijaa. Kotimaiset tekijätkin nappasivat vain kuusi kärkisijaa, vaikka mielestäni luen todella paljon nimenomaan suomalaista kirjallisuutta, myös dekkareita. 

Millaisia dekkarihuippuja Sinun lukuvuoteesi osui?

Vuoden 2012 parhaat dekkarit
Vuoden 2013 parhaat dekkarit

Jussi Matilainen: Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari

Seinäjokinen lukiolaispoika Hiski haaveilee ihan omasta tyttöystävästä, kuten varmaan useimmat muutkin ikäisensä pojat. Hiski vain on ylipainoinen, joten haave tuntuu täysin mahdottomalta. Mutta poika ei lannistu. Minkä ulkonäössä häviää, voi voittaa hyvällä supliikilla ja muilla avuilla, kuten pesäpallotietämyksellä. Pohjanmaalla kun ollaan, kaikki nuoret tuntuvat harrastavan pesäpalloa intohimoisesti. Hiski tuntee pelin tekniikat ja historian, mutta parasta antia ovat pelaavat tytöt ja heidän avujensa listaaminen.

Kotijoukkueen tytöiltä Hiski on tainnut saada pakit jo kaikilta mahdollisilta, joten verkot on viritettävä kauemmas. Kun sadan kilometrin takaisesta pikkukaupungista tulevat pelaamaan Pesä-Ahmojen tytöt, on Hiski kiikareineen ja muistilehtiöineen paikalla. Yhteydenottoa vieraan paikkakunnan tyttöihin auttaa Facebook, josta suurin osa pelaajista helposti löytyykin. Sitten vain hurmaavaa avausrepliikkiä sorvaamaan.

Pesä-Ahmojen tyttöjoukkueessa pelaava kasiluokkalainen Netta tuntee itsensä auttamatta harmaavarpuseksi itsevarman kapteenin Iran rinnalla. Ira ei ole säihkyvä kaunotar, mutta hän saa nokkelalla huumorillaan usein vastustajan hämääntymään ja pelin kääntymään Pesä-Ahmojen eduksi. Kun Netta puoli vuotta Seinäjoella käynnin jälkeen saa Hiskiltä Facebook-viestin, alkaa nuorten varovainen tutustuminen. Mutta haluaako Netta Hiskin poikaystäväkseen?

Jussi Matilaisen nuortenromaani Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari on hyvin perinteinen nuortenromaani. Itsestään epävarmat nuoret hapuilevat arkoina seurustelun kynnyksellä, ja mietteet kiertävät paljon omassa epätyydyttävässä ulkonäössä, kaverisuhteissa ja vastakkaisessa sukupuolessa ylipäätään. Henkilöt on istutettu tiukasti pesäpallomaailmaan, joka lajia harrastamattomalle ummikolle ei oikein kaikesta huolimatta avaudu. Tuntuukin, että tämä on jonkinlainen täsmäkirja pohjalaisnuorille, jotka saanevat pesistietouden jo äidinmaidossa. Heitä pelistrategiat ja joukkuevertailut kiinnostanevat.

Matilaisen kirjan maailma on viaton ja puhdas. Murrosikäiset nykynuoret harrastavat urheilua ja lautapelejä, eikä netissäkään roikuta tuntitolkulla. Kaljan tai tupakan kanssa ei puuhailla, itse asiassa niitä ei edes mainita kertaakaan, vaikka nuoret viettävät vapaa-aikaa keskenäänkin. Vaikka seurusteluhaaveet ovat pinnalla, on Hiskinkin unelmissa vain suukottelu nätin tytön kanssa, ei mitään se hurjempaa. Tummempia ongelmia sivutaan yhden Netan joukkuetoverin kohdalla, mutta ne saadaan näppärästi ja nopsasti pakettiin.

Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari olisi kaivannut ainakin alkupuolelleen hieman terävämpää menoa, sillä käynnistyminen ottaa aikansa. Kunhan henkilöihin malttoi tutustua, loppupuoli kirjasta veti jo ihan mukavasti mukaansa ja loppuratkaisua pohdiskeli mielessään etukäteen ja kirjan loputtuakin. Hiski vaikutti alkuun epämääräiseltä tyttöjä tiirailevalta hyypiöltä, mutta paljastuu lopulta aika sympaattiseksi nuorukaiseksi.

Nuorten lukuharrastuksen kuihtumista pelätään kovasti ja syystä. Tiedän, miten vaikeaa on houkutella nuoria kirjojen pariin. Tämän teoksen kohdallakin mietin, kenelle sitä tarjoaisin ja miten onnistuisin. Urheilusta kiinnostunut seitsemäs- tai kahdeksasluokkalainen, lukemaan tottunut nuori voisi kirjaan tarttua ja siitä pitää. Mutta teokselle olisi ollut eduksi ulkoasuun panostaminen. Ensinnäkin nimi tuntuu todella kömpelöltä. En myöskään syttynyt idealle, että jokaisen luvun otsikoksi oli nostettu tekstistä kokonainen, satunnaiselta tuntuva virke. Jos ei luvuille keksi nasevaa otsaketta, numerointi riittää. Myös kansi on valitettavan epäonnistunut. Epätarkka valokuva nuorista pallottelijoista sopii kyllä aiheeseen, mutta värit ja tekstin kirjasintyyli eivät houkuttele kirjaa avaamaan. Ulkoasu viestii halpuutta ja vanhanaikaista, valitettavasti.

Kansiliepeessä esitellään tekijä Jussi Matilainen eteläpohjalaiseksi kirjailijaksi ja sanataideohjaajaksi. Nettiä kaivelemalla selviää, että Matilainen on aiemmin kirjoittanut muun muassa useita nuortenromaaneja, joista ainakin jännitysromaani Pakko pärjätä (2009, Myllylahti) näyttäisi liittyvän löyhästi tähän lukemaani Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari -kirjaan. Siinä päähenkilöksi mainitaan kestävyysjuoksua harrastava Kerkko, jolla on kaveri nimeltä Hiski. Samat kaverukset ovat mukana siis myös tässä uudessa teoksessa, joka ei edeltäjänsä tavoin ole jännäri.

Jussi Matilainen: Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari

Marketiimi 2014. 186 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle!

Almgren & Jokitalo: Tappavat tienoot

Haluaisin lukea paljon enemmän tietokirjallisuutta kuin luen. Mikään ei tietenkään oikeasti estä minua lukemasta tietokirjallisuutta vaikka kuinka paljon. Esteenä tuntuvat olevan vain omat mieltymykset, tottumukset ja ajan rajallisuus. Olen ennen kaikkea kaunokirjallisuuden ystävä. Työn takia joudun tietysti erilaista faktakirjallisuutta lukemaan, mutta niitä en laske enkä merkitse edes luettujen listalleni, koska ne ovat työtä. Harrastuksekseni luen lähinnä elämäkerrallista tietokirjallisuutta tai sitten kirjallisuuteen liittyvää tietoa. Vuoden 2014 aikana lukemistani 159 kirjasta vain 7 kuului kategoriaan tietokirjallisuus, ja silloinkin muutaman teoksen kohdalla jouduin venyttämään pikkuisen määritelmiä.

Petrattavaa siis olisi tällä saralla. Yritystä onkin ollut, sillä olen esimerkiksi ostanut hyllyyni Tuula Karjalaisen Tove Janssonia käsittelevän teoksen Tee työtä ja rakasta ja Leena Kirstinän kirjoittaman Kirsi Kunnaksen elämäkerran Sateessa ja tuulessa. Tarkoitus on ollut hankkia myös uusin Minna Canthista kertova tietoteos. Valitettavasti kirjan ostotapahtuman yhteydessä kalenteriin ei repeä lukemisen mittaista tyhjää tilaa. On vain priorisoitava omat lukemiseni toisin, jos haluan panostaa tietoon.

Mutta jotain tulin siis sentään faktapuoleltakin viime vuonna lukeneeksi. Vuoden loppumetreille jäi jokaisen kotimaisen dekkarinystävän pakolliseen lukemistoon kuuluva mainio Tappavat tienoot. Tekijät Päivi Almgren ja Päivi Jokitalo esitellään takakannessa dekkariharrastajiksi, kirjastoalan asiantuntijoiksi ja tietokirjailijoiksi, ja kirjan idea on esitellä kotimaisten dekkareitten murhamiljöitä populaarilla otteella.

Dekkarit ovat tunnetusti monille kevyttä kesälukemista, ja tekijät kertovatkin lukeneensa teostaan varten pinon dekkareita kesälomallaan. Aika muhkeita ovat olleet pinot, sillä teoksen takana olevasta luettelosta selviää, että sitä varten on luettu 99 kotimaista (tai Suomeen sijoittuvaa) dekkaria. Se tekee viitisenkymmentä dekkaria pekkaa päälle, joten kunnioitettava luku-urakka on suoritettu. Lisäksi luettaessa on vielä etsitty sopivaa materiaalia kirjaa varten.

Almgren ja Jokitalo kirjoittavat letkeään tyyliin ahkerasti lukemiinsa teoksiin viittaillen. Murhapaikkoja käsitellään moneen tapaan ja eri näkökulmista. On koetettu analysoida, millaisissa ympäristöissä suomalaisissa dekkareissa murhataan ja mistä vaikkapa ruumiita löytyy. Aika monenlaisista paikoista, mutta muun muassa rantavesistä, luonnollisesti. Joitakin kaupunkeja kirjassa käydään läpi ’sillä silmällä’, mutta mitään systemaattista maantieteellistä kartoitusta ei tehdä. Samaten kaupunkeja kuvaavista dekkareista ja kirjailijoista on valittu joitakin esimerkkejä, joiden perusteella aluetta käydään läpi. Olettaisin, että mukaan ovat päässeet lähinnä tekijöiden omat suosikkikirjailijat. Esimerkiksi Turkua ei käydä läpi Jussi Vareksen (Reijo Mäki) vaan Vappu Ahavan (Pirkko Arhippa) silmin.

Mitään tyhjentävää vastausta murhamiljöön tyyppikysymykseen ei Tappavista tienoista löydy, eikä se ole ollut tarkoituskaan. On mukavaa pohdiskella kirjan kyydissä, miten paljon miljöökuvauksella on vaikutusta dekkarilukukokemukseen, millaiset ympäristöt herättävät kirjailijan mielikuvituksen ja mitkä taas puhuttelevat lukijoita. Teosta varten on myös haastateltu muutamia nykydekkaristeja eri aiheista. Hauskoja ovat menovinkit, joita on listattu käsiteltyjen paikkakuntien yhteyteen. Kirjan avulla voi suunnitella omia murhakierroksiaan vaikkapa kesäloman ratoksi.

Itselleni kirja toimi lähinnä lukuvinkkausteoksena. Oli mukavaa lukea tekijöiden kommentteja ja huomioita itselle tutuista teoksista (olen lukenut takaosan teoslistasta 39 kirjaa), mutta muutamat dekkaristi alkoivat tämän kirjan perusteella kiinnostaa kovasti. En esimerkiksi ole tainnut koskaan lukea yhtään Markku Ropposen Kuhala-dekkaria (tai korkeintaan joskus yhden, ehkä). Kirjan kuvausten perusteella kannattaisi. Lukematta ovat myös Eija Piekkarin dekkarit, ja hänen tuotannostaan jo kirjastosta yhden teoksen toinkin kotiin.

Tappavat tienoot sai aikaan myös sen, että sen kanssa samaan aikaan lueskelemani Rikos– 7 rikostarinaa -antologian tapahtumapaikkoihin ja niiden kuvauksiin tulin kiinnittäneeksi tavallista enemmän huomiota. Minulle tapahtumapaikoilla on väliä. Nautin dekkareissakin hyvästä miljöökuvauksesta, joka lomittuu yleensä ylipäätään teoksen tunnelmaan. Jos kirjassa kuvataan itselle tuttuja paikkoja, on kuvauksen syytä olla oikeellista. Virheistä hermostun helposti, jos niitä satun huomaamaan. Toisaalta taas suurin osa kuvatuista ympäristöistä on itselle väkisinkin outoja, mutta jos kuvaus on hyvää, ’näkee’ paikat mielessään ja sijoittaa henkilöt maisemaan. Ei ole yhdentekevää, millaiselta kirjan maailman näyttää, tuoksuu, kuulostaa ja tuntuu.

Tappavien tienoitten letkeys pääsee välillä hieman karkaamaan tekijöiden otteesta. Joissakin kohdissa nimittäin kaipailin huolellisempaa viitattujen dekkarien ja kirjailijoiden nimeämistä. Jos kirja ja sen sankarit ovat lukijalle outoja, ei pelkkä henkilönimillä viittailu vielä saa häntä ymmärtämään, mistä onkaan puhe.

Päivi Almgren & Päivi Jokitalo: Tappavat tienoot

Avain 2014. 307 s.

Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Anni Polva: Tiina

Kannen on piirtänyt Anna-Stina Ketonen.
Oma kappaleeni on maksanut 8 mk.

Olen saanut ensimmäisen Tiina-kirjani eli Anni Polvan kirjan Tiina varmaankin vuonna 1973. Kyseinen kappale on edelleen tallessa ja nyt tätä tekstiä varten jälleen uudelleen luettuna. Muistan, että sain Tiinan äidinäidiltä lahjaksi. Yleensä sain kirjalahjat äidiltä tai isänpuoleiselta isotädiltä, jotka kumpikin olivat ahkeria lukijoita ja kannustivat minuakin harrastuksen pariin. Mutta lukutaidon kunniaksi on Mummu halunnut antaa ihan oikean kirjan.

Olin mennyt kouluun edellisen vuoden syksyllä ja oppinut talvella lukemaan. Hiljattain itse lukemaan ryhtyneelle Tiina vaikuttaakin sopivalta, ei liian paksulta eikä vaikealta mutta kuitenkin vauhdikkaalta kirjalta. Sunnuntai-iltana sain kirjan lukaistua parissa tunnissa, vaikka muutakin puuhailin siinä sivussa. Aikoinaan luin oman Tiinani monen monta kertaa, ja lainasin lisäksi kaikki kirjastomme Tiina-kirjat.

Oma Tiinani on kymmenes painos ja painettu vuonna 1972. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1956. Vuonna 1972 sarjasta oli ehtinyt ilmestyä jo 17 osaa, ja lisää tuli miltei vielä kirja vuodessa -tahdilla aina vuoteen 1986 asti. Kaikkiaan Tiina-sarjassa on siis 29 osaa. Viimeisiä en enää ole lukenut, mutta varmaankin jonnekin 1970-luvun loppuun asti jaksoin sarjaa seurata ja alkupään kirjat luin siis moneen kertaan.

Polvan teosten avulla oli myös vaivatonta siirtyä varovasti aikuisten osastolle kirjastossa. Tuttu kirjailijanimi kannessa toi turvaa, ja niinpä tulin ahmineeksi myös koko joukon Polvan aikuisille suuntaamia viihderomaaneja. Nämä olen lukenut jo aika varhain, alle 15-vuotiaana, vaikka toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna ikäni on ollut juuri sopiva. Polvan romantiikka oli muistikuvieni mukaan äärimmäisen kilttiä ja puhdasmielistä. Suukko taisi olla ehdottomasti uskaliainta hänen aikuistenkirjoissaankin.

Tiina on ensimmäisessä kirjassa 10-vuotias kolmasluokkalainen. Kirja alkaa kohtauksella, jossa Tiinan nelihenkinen perhe muuttaa pienen kaupungin laidalta toiselle, ainakin perheelle uuteen kerrostaloasuntoon. Punapipoinen Tiina koettaa tehdä vaikutuksen pihan lapsiin liukumalla muuttokuorman päältä alas vauhdilla, mutta toivottu tulos jää ainakin osin saavuttamatta. Pihan lapset tulevat saman tien esitellyiksi. Kingi on kovanyrkkinen ja hauskannäköinen Juha, tytöistä Leila on nirppanokka ja Elvi arka ja kiltti. Talonmiehen poika Kalle vaikuttaa myös reilulta. Lisäksi jaloissa pyörii liuta nimeämättä jääviä pienempiä lapsia.

Tiinan luonne tulee nopeasti lukijalle tutuksi. Nopea kiivastuminen taitaa olla hänen suurin heikkoutensa, ja sitä hän on koettanut uudenvuodenlupauksellaan suitsia, heikoin tuloksin tosin. Tiina joutuu herkästi tappeluun, koska hän on tulisieluinen heikompien puolustaja sekä armoton feministi. Niin eläimet kuin ihmisetkin ovat hänen sydäntään lähellä. Naisten ja tyttöjen väheksyntä taas saa hänen kilpailuviettinsä oitis syttymään. 1950-luvun maailmassa tilaisuuksia tuntuu tähän löytyvän valitettavan paljon. Niin Tiinan ihailema Juha kuin kiusanhenkimäinen isoveli Velikin jaksavat aina muistuttaa, ettei tytöistä ole mihinkään. Onneksi edes isä on toista mieltä.

”Tiina oli saanut puolustaa oikeuksiaan henkeen ja vereen asti velipoikaa vastaan, joka jokaisessa sopivassa tilanteessa tähdensi, että hän oli vain tyttö eikä sen takia kelvannut mihinkään, ei osannut mitään eikä uskaltanut mitään. Häneltä nousivat hiukset kiukusta pystyyn joka kerta kun joku uskalsi verrata tyttöjä poikiin ja epäillä heidän kykyjään.”

Toinen Tiinan heikkouksista on mahdottomuus pyytää anteeksi. Tämä ominaisuus yhdistettynä yliaktiiviseen omatuntoon ja kiivaaseen luonteeseen ajavat Tiinan kiusallisen usein itserangaistuksen eli pitsinvirkkaamisen pariin. Tiina-parka inhoaa käsitöitä, ja rankaisee itseään pahimmaksi tietämällään tavalla eli lakanapitsin virkkaamisella! Harmillisen usein hiihtoretki tai muu hauskuus pitää jättää tämän puuhan takia väliin.

”Hän työnsi neulan silmukan lävitse ja ryhtyi silmä kovana tavoittelemaan lankaa koukun nokkaan. Se onnistui. Lanka silmukan lävitse, uusi silmukka, ja taas uusi, mutta kun hän ryhtyi vetämään sitä ensimmäisen pylvään lävitse, sekosi juttu kokonaan. Kieli kiersi poskesta toiseen ja työntyi pahimmissa paikoissa ulos suustakin, hiki kohosi otsalle ja sormet tuntuivat kangistuvan jännittämisestä. --- Likainen, venynyt ja nihkeä pitsinpala oli kuin yksi ainoa, suuri katuva anteeksipyyntö.”

Myöskään aamuherääminen ei ole Tiinan juttu, ja senkin takia tyttö on usein pulassa. Edes ensimmäinen aamu uudessa koulussa ei saa unikekoon vauhtia, vaan myöhästyminen on enemmän kuin todennäköistä. Mutta reipas ja avomielinen tyttö osaa yleensä selvittää tiensä läpi ongelmien. Aikuisetkin osaavat olla reiluja.

1970-luvun alun peruskoulun alaluokkia pienessä maalaiskoulussa käyvän tytön silmin Tiinojen maailma oli perin eksoottinen ja kiehtova. Nyt vielä 40 vuotta myöhemmin luettuina Tiinan elämä vaikuttaa entistäkin erilaisemmalta kuin oma lapsuus. Todennäköisesti kaikkia kirjan yksityiskohtia ei lapsena tajunnutkaan ja ne vain ohitti omituisuuksina.

Jo Tiinan perheen asumisolot poikkesivat rajusti omistani. Kerrostalo tuntui hienolta, enkä muista ihmetelleeni, että kerrostaloissakin liedet lämmitettiin puilla. Perheen rutiineihin kuului puunkanto, ja esimerkiksi katkenneen suksensa Tiina piilottaa pihavajassa halkopinon taakse. Juokseva vesi sen sijaan asuntoon tulee. Ahdastakin on, sillä Tiinalla ei ole omaa huonetta. Yläkerrassa asuvalla Juhalla sellainen on, mutta heillä on palvelijakin. Tiinan isä on konttorityössä ja äiti hoitaa kotia. Rahaa on niukalti, ja kirjan lopussa isällä onkin raskaita rahahuolia.

Perheessä äiti tuntuu ottaneen tehtäväkseen moittia ja nalkuttaa tyttärelleen alati. Äidistä saa aika kylmän vaikutelman. Hänellä ei ole tapana helliä tai kiitellä turhan päiten. Lisäksi minusta oli todella epäreilua, että hän pisti Tiinan vastaamaan laskiaisateriasta, vaikka ei ollut opettanut keittotaidon alkeitakaan tytölleen. Miten olisi pitänyt oppia? Itsestään? Toisaalta äidin pehmeä puolikin pääsee välillä pilkistämään huolehtimisen ja komentelun alta. Isä on Tiinaa kohtaan lempeä ja oikeudenmukainen. Hänen kasvatusmenetelmiään kirjassa moititaan pariin otteeseen turhan nykyaikaisiksi, hän kun ei usko kuritukseen tai rankaisemiseen.

50-luvun elämään liittyivät vielä ainakin kummastusta 70-luvun lapsessa herättäneet sukkanauhat ja sukat. Luojan kiitos ei mokomia asusteita enää omana aikanani käytetty! Nyt lukiessani huomasin myös, että Tiinan isä toteaa, ettei tytön kannata anoa siirtoa koulun päivävuoroon, vaan on helpompaa vaihtaa kesken lukuvuoden uuteen, lähellä sijaitsevaan kouluun. Kaupungeissa tosiaan käytiin koulua kahdessa vuorossa, kun ikäluokat olivat suurimmillaan.

Tiinassa on selviä vaikutteita aiemmasta tyttökirjaperinteestä. Mielikuvitusmaailmaansa helposti uppoava ja viattomiin vaikeuksiin ajautuva poikatyttöhahmo tuo etsimättä mieleen vaikkapa Vihervaaran Annan. Myös kirjan rakenne on genrelle tyypillinen. Juonta ei varsinaisesti ole, vaan useita lyhyitä episodeja, jotka liittyvät löyhästi yhteen. Ajallisesti Tiinassa edetään joululoman lopusta jonnekin alkukevääseen. Lapset hiihtävät, laskevat mäkeä, luistelevat. Loppupuolella kirjaa järjestetään rusettiluistelutapahtumakin. Tästä episodista pidin kovasti jo aikoinaan, ja muun muassa sen hämärästi kirjasta muistin. Muistin myös, miten Juha ratkaisee pariongelman tapahtumassa.

Polva kuvaa Tiinaa lämpimästi ja huumorin höystämänä. Mukana on jo ripaus viatonta romantiikanpoikastakin, sillä Tiina ja Juha tuntevat tiettyä vetoa toisiinsa. Juha joutuu muutamaan kertaan tunnustamaan, että Tiina on varsin poikkeuksellinen tyttö, mikä taas hivelee kovasti Tiinan itsetuntoa.

Itselleni Tiinan uudelleen lukeminen oli nostalginen kokemus. Yllättävän monet kirjan tapahtumat palasivat lukiessa mieleen. Myös sama ahdistus Tiinan puolesta monissa kiperissä tilanteissa palasi kuin lapsena lukiessakin. Oma tyttäreni on Tiinoja lukenut pian 15 vuotta sitten, ja hänelle ostinkin joitakin yhteisniteitä omien vanhojeni lisäksi. Vaikea on kuitenkin arvioida, kuinka hyvin Tiinat uppoavat nykylapsiin. Luetaanko Tiinoja vielä?

Anni Polva: Tiina

Karisto 1956. 155 s.

Saatu lapsena lahjaksi.

Tämä kirjoitukseni liittyy kirjabloggaajien järjestämään Anni Polva -teemapäivään, joka päätettiin järjestää suositun ja tuotteliaan kirjailijan 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Minulla oli ilo opiskeluaikana päästä kuulemaan Anni Polvaa Turussa. Hänet oli kutsuttu kertomaan kirjallisuuden opiskelijoille kirjoistaan ja kirjoittamisesta. Tilaisuudessa oli muistaakseni esiintymässä muitakin kirjailijoita, mutta sympaattinen ja herttainen Polva jäi mieleen. Polva oli tuolloin jo iäkäs mutta edelleen tuottelias. Muistan, että hän ensi töikseen laittoi ison herätyskellon eteensä aloittaessaan osuutensa. Muuten olisi kuulemma voinut helposti puhua liian pitkään.

Lisää teemapäivästä voi kurkata Arjan Kulttuuri kukoistaa -blogista. Sieltä löytyvät muun muassa linkit muihin mukana oleviin blogeihin. Lukulamppu-sivustolta löytyy myös Polva-aiheinen artikkeli.

Millaisia muistoja Sinulla on Anni Polvasta ja hänen teoksistaan?