Almgren & Jokitalo: Tappavat tienoot

Haluaisin lukea paljon enemmän tietokirjallisuutta kuin luen. Mikään ei tietenkään oikeasti estä minua lukemasta tietokirjallisuutta vaikka kuinka paljon. Esteenä tuntuvat olevan vain omat mieltymykset, tottumukset ja ajan rajallisuus. Olen ennen kaikkea kaunokirjallisuuden ystävä. Työn takia joudun tietysti erilaista faktakirjallisuutta lukemaan, mutta niitä en laske enkä merkitse edes luettujen listalleni, koska ne ovat työtä. Harrastuksekseni luen lähinnä elämäkerrallista tietokirjallisuutta tai sitten kirjallisuuteen liittyvää tietoa. Vuoden 2014 aikana lukemistani 159 kirjasta vain 7 kuului kategoriaan tietokirjallisuus, ja silloinkin muutaman teoksen kohdalla jouduin venyttämään pikkuisen määritelmiä.

Petrattavaa siis olisi tällä saralla. Yritystä onkin ollut, sillä olen esimerkiksi ostanut hyllyyni Tuula Karjalaisen Tove Janssonia käsittelevän teoksen Tee työtä ja rakasta ja Leena Kirstinän kirjoittaman Kirsi Kunnaksen elämäkerran Sateessa ja tuulessa. Tarkoitus on ollut hankkia myös uusin Minna Canthista kertova tietoteos. Valitettavasti kirjan ostotapahtuman yhteydessä kalenteriin ei repeä lukemisen mittaista tyhjää tilaa. On vain priorisoitava omat lukemiseni toisin, jos haluan panostaa tietoon.

Mutta jotain tulin siis sentään faktapuoleltakin viime vuonna lukeneeksi. Vuoden loppumetreille jäi jokaisen kotimaisen dekkarinystävän pakolliseen lukemistoon kuuluva mainio Tappavat tienoot. Tekijät Päivi Almgren ja Päivi Jokitalo esitellään takakannessa dekkariharrastajiksi, kirjastoalan asiantuntijoiksi ja tietokirjailijoiksi, ja kirjan idea on esitellä kotimaisten dekkareitten murhamiljöitä populaarilla otteella.

Dekkarit ovat tunnetusti monille kevyttä kesälukemista, ja tekijät kertovatkin lukeneensa teostaan varten pinon dekkareita kesälomallaan. Aika muhkeita ovat olleet pinot, sillä teoksen takana olevasta luettelosta selviää, että sitä varten on luettu 99 kotimaista (tai Suomeen sijoittuvaa) dekkaria. Se tekee viitisenkymmentä dekkaria pekkaa päälle, joten kunnioitettava luku-urakka on suoritettu. Lisäksi luettaessa on vielä etsitty sopivaa materiaalia kirjaa varten.

Almgren ja Jokitalo kirjoittavat letkeään tyyliin ahkerasti lukemiinsa teoksiin viittaillen. Murhapaikkoja käsitellään moneen tapaan ja eri näkökulmista. On koetettu analysoida, millaisissa ympäristöissä suomalaisissa dekkareissa murhataan ja mistä vaikkapa ruumiita löytyy. Aika monenlaisista paikoista, mutta muun muassa rantavesistä, luonnollisesti. Joitakin kaupunkeja kirjassa käydään läpi ’sillä silmällä’, mutta mitään systemaattista maantieteellistä kartoitusta ei tehdä. Samaten kaupunkeja kuvaavista dekkareista ja kirjailijoista on valittu joitakin esimerkkejä, joiden perusteella aluetta käydään läpi. Olettaisin, että mukaan ovat päässeet lähinnä tekijöiden omat suosikkikirjailijat. Esimerkiksi Turkua ei käydä läpi Jussi Vareksen (Reijo Mäki) vaan Vappu Ahavan (Pirkko Arhippa) silmin.

Mitään tyhjentävää vastausta murhamiljöön tyyppikysymykseen ei Tappavista tienoista löydy, eikä se ole ollut tarkoituskaan. On mukavaa pohdiskella kirjan kyydissä, miten paljon miljöökuvauksella on vaikutusta dekkarilukukokemukseen, millaiset ympäristöt herättävät kirjailijan mielikuvituksen ja mitkä taas puhuttelevat lukijoita. Teosta varten on myös haastateltu muutamia nykydekkaristeja eri aiheista. Hauskoja ovat menovinkit, joita on listattu käsiteltyjen paikkakuntien yhteyteen. Kirjan avulla voi suunnitella omia murhakierroksiaan vaikkapa kesäloman ratoksi.

Itselleni kirja toimi lähinnä lukuvinkkausteoksena. Oli mukavaa lukea tekijöiden kommentteja ja huomioita itselle tutuista teoksista (olen lukenut takaosan teoslistasta 39 kirjaa), mutta muutamat dekkaristi alkoivat tämän kirjan perusteella kiinnostaa kovasti. En esimerkiksi ole tainnut koskaan lukea yhtään Markku Ropposen Kuhala-dekkaria (tai korkeintaan joskus yhden, ehkä). Kirjan kuvausten perusteella kannattaisi. Lukematta ovat myös Eija Piekkarin dekkarit, ja hänen tuotannostaan jo kirjastosta yhden teoksen toinkin kotiin.

Tappavat tienoot sai aikaan myös sen, että sen kanssa samaan aikaan lueskelemani Rikos– 7 rikostarinaa -antologian tapahtumapaikkoihin ja niiden kuvauksiin tulin kiinnittäneeksi tavallista enemmän huomiota. Minulle tapahtumapaikoilla on väliä. Nautin dekkareissakin hyvästä miljöökuvauksesta, joka lomittuu yleensä ylipäätään teoksen tunnelmaan. Jos kirjassa kuvataan itselle tuttuja paikkoja, on kuvauksen syytä olla oikeellista. Virheistä hermostun helposti, jos niitä satun huomaamaan. Toisaalta taas suurin osa kuvatuista ympäristöistä on itselle väkisinkin outoja, mutta jos kuvaus on hyvää, ’näkee’ paikat mielessään ja sijoittaa henkilöt maisemaan. Ei ole yhdentekevää, millaiselta kirjan maailman näyttää, tuoksuu, kuulostaa ja tuntuu.

Tappavien tienoitten letkeys pääsee välillä hieman karkaamaan tekijöiden otteesta. Joissakin kohdissa nimittäin kaipailin huolellisempaa viitattujen dekkarien ja kirjailijoiden nimeämistä. Jos kirja ja sen sankarit ovat lukijalle outoja, ei pelkkä henkilönimillä viittailu vielä saa häntä ymmärtämään, mistä onkaan puhe.

Päivi Almgren & Päivi Jokitalo: Tappavat tienoot

Avain 2014. 307 s.

Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!