James Thompson: Helsinki Noir

Tammikuu vetelee jo viimeisiään, mutta silti minulla on luettavien pinossa melkoinen määrä viimevuotista rästiä setvittävänä. Loppuvuodesta tein tänne blogiin yhteenvetoa syksyllä 2014 ilmestyvästä dekkarikirjallisuudesta ja huomasin, että pari kiinnostavaa novelliantologiaa oli livahtamassa ohi suun. Laitoin samalta istumalta tilauksen sisään, ja nyt molemmat on jo luettukin, jälkimmäinen sulkeutui tänä aamuna.

Helsinki Noir on dekkarikirjailija James ’Jim’ Thompsonin toimittama antologia, joka julkaistiin samanaikaisesti suomeksi ja Yhdysvalloissa englanniksi. Noir-sarja on kansainvälinen konsepti, jonka ensimmäinen osa oli Brooklyn Noir. Sen jälkeen sarjassa on ilmestynyt muun muassa kokoelmat San Diego Noir, Delhi Noir, Havana Noir ja myös suomeksi Lontoo Noir.

Helsinki Noirissa on novelli kultakin seuraavalta kirjoittajalta:

Riikka Ala-Harja,

Tapani Bagge,

Pekka Hiltunen,

Johanna Holmström,

Karo Hämäläinen,

Jesse Itkonen,

Teemu Kaskinen,

Leena Lehtolainen,

Tuomas Lius,

Joe L. Murr,

Jukka Petäjä,

Jarkko Sipilä,

Jim Thompson,  

Antti Tuomainen.

Murha näyttää jälleen olevan miesten hommia, sillä naisia on mukana vain neljä, kun taas miehiä on selvä enemmistö eli kymmenen. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tarinoissakin naiset ovat vain uhreja. Parissa novellissa uhri kääntyy lopulta kostajaksi, ja vain Lehtolaisen novellissa myymäläetsivän keikkaa heittävä Hilja Ilveskero on itsenäinen toimija siinä missä miehetkin, jollei enemmänkin.

Mietiskelin antologiaa lueskellessani, millainen on noirin määritelmä. Ilokseni löysin asiaan itseäni fiksumman pohdiskelijan muotoilemia määritelmiä. Juri Nummelin on laatinut yhdessä Antti Tuomaisen ja Tapani Baggen kanssa suomalaisen kirjallisuuden noir-kaanonin (kannattaa vilkaista listoja, hyviä lukuvinkkejä!) ja siinä sivussa on sitten syntynyt määritelmääkin: Henkilöiden ei tarvitse - tai edes tule - olla miellyttäviä.-- Noir-romaanissa päähenkilö ei ole rikoksen ratkaisija, vaan sen tekijä tai uhri, joskus kumpaakin samaan aikaan. -- Noir on pessimististä, kertomuksia ihmisistä, joita heidän omat tiedostamattomat viettinsä vievät kohti tuhoa.

Suurin osa antologian novelleista asettuu nyt ainakin näiden määritelmien sisälle ihan mukavasti. Sisältönsä puolesta tekstit ovat varsin rankkaa menoa, kuten odottaa saattaakin. Väkivaltaa on mukana useassa eri muodossa, eikä määrässä ole säästelty.

Tekijäjoukko on kirjava. Osa kirjoittajista on omaa kansainvälistä kirjoittajakärkeämme, kuten Antti Tuomainen, Leena Lehtolainen ja Pekka Hiltunen. Mausteena joukkoon on lisätty vieraampia nimiä, joiden aiemmista julkaisuista ei ainakaan minulla ollut tietoa. Kirjan takana on kustakin kirjailijasta lyhyt esittely, mutta paljoa ei valaista taustoja, kaikista ei yhtään. Teemu Kaskisesta esimerkiksi paljastetaan vain syntymäaika ja se, että hän on kirjailija (sic!). Wikipedia avaa Kaskisen kirjallista uraa sentään hieman avokätisemmin.

Antologian novellien taso on samaten kirjavahko. Rikosnovellin kirjoittaminen ei liene kovin helppoa, vaikka niin saattaa erehtyä kuvittelemaan. Lyhyessä tekstissä on luotava uskottavat henkilöt, tihenevä tunnelma ja mielellään lopussa saisi olla jokin yllättävä käänne, joka parhaassa tapauksessa kääntää koko luetun ylösalaisin. Ihan kaikissa tarinoissa näin ei käy, parhaissa hyvinkin. Ja vaikka tyylilaji on noir, ei se välttämättä edellytä hillitöntä mäiskintää, verta ja suolenpätkiä. Parhaissa novelleissa pahimmat asiat jäävät lukijan mielikuvituksen täydennettäviksi. Omia suosikkejani ovat kokoelman novelleista seuraavat: Pekka Hiltusen Jenkem, Johanna Holmströmin Varastetut elämät ja Tapani Baggen Rankka sade.

Antti Tuomaisen novellin Käsikirjoitus tunnelma latistuu valitettavasti, koska sitä edeltävässä novellissa (Teemu Kaskisen Aurinkolahti) on lähes identtinen perusjuoni. Miksiköhän novellit on laitettu kokoelmaan peräkkäin? Leena Lehtolaisen novellissa tavataan siis jälleen Hilja Ilveskero, joka ei vieläkään saa minua taivuteltua puolelleen. Hilja on minusta epämiellyttävä hahmo, ei voi mitään. Jarkko Sipilän Takamäen sitä vastoin tapasin mielelläni, taas kerran, vaikka rikosjuoni onkin novellissa kovin suoraviivainen karmaisevasta alusta huolimatta.

Pidän usein kirjoista, joissa ei selitetä asioita ja tapahtumia puhki, mutta liikaakaan ei saisi olla arvoituksellisuutta. On pakko myöntää, että Riikka Ala-Harjan novelli Pietarinkatu 220 jäi minulle täysin käsittämättömäksi lukukokemukseksi. En myöskään niele reaalimaailmaan liittyviä epäuskottavuuksia. Jim Thompsonin Ain käsi on hyvin noir, mutta sen perusideat eivät mene läpi. Olen lukenut Thompsonilta aiemmin yhden romaanin, ja sen suurimpia puutteita oli asioiden luettelomainen läpijuoksu. Ain kädessä on samoja ongelmia. Tunnelma ei ehdi lainkaan tihetä, kun uhri listitään yhdellä sivulauseella.

Helsinki Noir on mielenkiintoinen kokoelma, jonka vastaanotosta Yhdysvalloissa olisi mukava saada tietoja. Novellit toimivat jälleen hyvinä kirjailijoiden käyntikortteina kotimaisillekin lukijoille. Esimerkiksi Baggen teoksiin ajattelin itse tutustua tämän perusteella paremmin.

James Thompson (toim.): Helsinki Noir

Like 2014. 319 s.

Ostettu.

Kannesta kanteen -blogin Jussi on analysoinut tarkoin jokaisen antologian novellin, joten kannattaa käydä lukemassa.