Keski-ikäiset veljekset
Teemu ja Janne ovat automatkalla Varsinais-Suomesta Imatralle. Kyydissä on
kolmaskin kaveri, veljesten isoäidin edesmennyt puoliso, tosin tuhkana
uurnassa. Tarkoitus on käydä sirottelemassa pappapuolen tuhkat Puruveteen
samalla kun käydään tekemässä perunkirjoitukset. Teemu ja Janne olettavat
perivänsä miljoonaomaisuuden kahteen pekkaan, joten mistään turhasta ajelusta
ei ole kyse.
Tien päällä matkaan
kuitenkin tulee erinäisiä mutkia. Motellin ravintolassa ja myöhemmin huoneissa
sattuu selkkaus, jonka seuraukset ovat vähällä olla kohtalokkaat. Tuhkauurnakin
tuntuu olevan seikkailevaa mallia. Mutta paljon tärkeämpää on, mitä tapahtuu
veljesten välillä ja mitä saadaan edesmenneestä pappapuolesta selville. Kaikki
ei ehkä ole sen perunkirjoituksenkaan kannalta niin selvää kuin miehet
toivovat.
Isoveli Teemu on kirjan
minäkertoja, joka vähitellen kuorii perheen tarinan kerros kerrokselta auki.
Samalla kuin vahingossa Teemu tulee paljastaneeksi todellisen luonteensa,
vaikka koettaa sen lukijalle esitelläkin parhaassa valossa. Veljesten välit
eivät ole parhaat mahdolliset, mutta Teemu on sen lisäksi katkaissut kokonaan
välinsä isään vanhempien jo vuosia sitten tapahtuneen eron takia. Äiti on
kuollut, ja Teemu tuntee syyllisyyttä siitä, miten itse toimi äidin tehdessä
kuolemaa. Mutta varsinainen syyllisyyden meri löytyy perheen varhaisemmasta
menneisyydestä, poikien lapsuudesta.
Roope Lipasti kuvaa Perunkirjoituksessa
tarkkanäköisesti perheen dynamiikkaa ja erityisesti sisarkateutta, joka ei hevillä
karise, vaikka sisaruksilla ikää kertyy. Teemu on erittäin kilpailuhenkinen ja
pahin kilpailija on tietysti pikkuveli Janne. Teemu haluaisi olla kaikessa
parempi kuin Janne, ja jos hän ei siihen pysty, hän mitätöi veljensä
menestyksen. Aikuisiällä sisarkateus saa melkoiset mittasuhteet, kun Teemu
huomaa rakastuneensa Jannen vaimoon. Tämän asian veljekset joutuvat matkallaan
selvittämään vielä pohjia myöten. Kestääkö veljeys kolmiodraaman?
Kuuntelin Perunkirjoituksen äänikirjana kuten
ensimmäisenkin Lipastini eli Rajanaapurin. Ihan yhtä innoissani
en tästä uudesta kirjasta ollut kuin olen selvästi ollut Rajanaapurista. On vaikea eritellä, miksen. Kirja on hauska,
yllättäviä juonenkäänteitä ja hassuja anekdootteja sisällään pitävä. Toisaalta
kirjassa on tarkkoja huomioita ihmisyydestä ja ihmisenä olemisen vaikeudesta.
Kieli toimii, eikä tarina junnaa paikallaan. Huumoria on, mutta ei mitään
alapään juttuja vaan ihan oikeasti hauskaa läppää.
Mukavasti Perunkirjoitus viihdytti minua toista
viikkoa työmatkoilla, mikä sen funktio olikin, kun äänikirjan kirjastosta
poimin mukaani. Jälleen kuitenkin ajattelin, että paperisena tai
sähkökirjanakaan tätä en välttämättä olisi tullut lukeneeksi.
Lisäksi mietin moneen
kertaan kuunnellessani, keitä kaikkia aikamme mieskirjailijoita Lipastin tyyli
muistuttaa. Luettelosta tuli aika pitkä. Minusta Lipasti sopii hyvin jatkumolle
Petri Tammisesta Raimo Pesoseen, Mikko-Pekka Heikkiseen ja jopa Kari Hotakaiseen ja Jari Tervoon. Humoristinen, hieman
äijämäinen tyyli- ja aihevalinta, suomalaisen miehen sielun syövereitä
luotaavat teemat ja yllättävähköjä juonenkäänteitä yhdistettynä nokkelaan
kielenkäyttöön. Siinä romaanin resepti. Enkä sano tätä nyt negatiivisena
arvostelmana, vaan vain totean, että tällainen minulle tuli tällä kertaa
kirjasta mieleen.
Roope Lipasti: Perunkirjoitus
Atena 2013. BTJ:n äänikirja.
Lukija Tuomas Tulikorpi. Laajuus 7
cd:tä, kesto 7 h 48 min.
Lainattu
kirjastosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti