Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Arvelin viime vuoden puolella, että Sophie Hannahin Nimikirjainmurhat olisi yksi puhutuimmista uusista dekkareista. Olin väärässä. Aika vähän on puhuttu tästä teoksesta, ja oikeastaan ihan hyvä niin. Kirja on nimittäin todella pitkäveteinen ja alhaisista ennakko-odotuksistakin huolimatta karvas pettymys, ainakin minulle.

Kyseessä on siis upouusi Hercule Poirot -tarina. Ylipäätään vastustan kiivaasti, jos jonkun jo kuolleen kirjailijan tuotantoon kirjoitetaan ’jatkoa’. Täysin käsittämätöntä, mutta toki ymmärrettävää, jos lähtökohtana pidetään pelkästään rahan ansaitsemista. Olen esimerkiksi edelleen pöyristynyt siitä, että Margaret Mitchellin Tuulen viemään kirjoitettiin aikanaan jatko-osa. Häväistys! Alkuperäisen kirjan hienoimpia jujuja oli juuri sen loppu. Mutta sitäpä eivät muka lukijat sulattaneet. Pah.

Nyt on siis lähdetty pistämään rahoiksi Agatha Christien kirjallisella perinnöllä, fanien toiveesta, totta kai. Kirjoittajaksi on valittu ammattijännityskirjailija, jonka tuotantoa on myyty kymmenissä maissa. Kirjan kansikuvissa on kuitenkin murhamamman nimi isommalla kuin varsinaisen kirjoittajan…

Kuten huomaatte, olivat asenteeni kirjaan tarttuessani ’kohdillaan’. Olin oikeastaan päättänyt, että en kyseistä kirjaa edes lue, mutta sitten tartuin Elisa Kirjan äänikirjatarjoukseen. Jospa se menisi kuunneltuna? Menihän se, vaikka täytyy tunnustaa, että edes Lars Svedberg ei pystynyt tätä pelastamaan. Puolivälin jälkeen aloin vain odottaa kirjan loppua, ja sitä taas ei meinannut tulla niin millään. Murhat ’ratkaistiin’ yhä uudelleen ja joka kerralla höysteenä oli loputonta yksityiskohtaista selitystä.

Tarina sijoittuu 1920-luvun lopun Lontooseen. Jostain minulle auki jäävästä syystä Poirot on asettunut täysihoitolaan, ja hänen asuinkumppaninaan on Scotland Yardin etsivä Edward Catchpool, romaanin minäkertoja. Poirot tapaa suosikkikahvilassaan pelokkaan, kummallisesti käyttäytyvän nuoren naisen. Myöhemmin paljastuu, että samaan aikaan on eräässä hienossa hotellissa murhattu kolme henkilöä. Jokaisen murhatun suusta löytyy kalvosinnappi, jossa on nimikirjaimet P. I. J. Alkaa loputtomalta tuntuva selvitystyö. Keitä murhatut olivat, mikä heitä yhdisti, miksi he kuolivat hotellissa, mihin nimikirjaimet viittaavat?

Paljastuu, että kaikki kolme ovat kolmetoista vuotta aiemmin asuneet pikkukylässä, jonka pappi vaimoineen on kuollut epäilyttävissä oloissa yllättäen. Miten murhatut liittyvät tähän tapaukseen, ja kuka haluaisi heidät hengiltä? Entä miten se onnistuisi? Tietysti eniten epäilyksenalaisilla on myös vahvimmilta tuntuvat alibit. Tarvitaan Hercule Poirot'n harmaita aivosoluja ja lyömätöntä tarkkanäköisyyttä sekä päättelykykyä, ennen kuin lopulta oikeat syylliset saadaan tunnustamaan tekonsa.

Kaikki Agatha Christien suomennetut teokset ainakin kertaalleen lukeneena tunnen Hercule Poirot'n mielestäni aika hyvin. Sophie Hannah ei valitettavasti hyvästä yrityksestä huolimatta tavoita tämän itserakkaan neron perimmäistä olemusta. Hannahin tekstistä puuttuu se jokin, joka mielestäni Christiellä on lempeän ironista huumoria, jolla hän sankariaan käsittelee. Sophien Poirot on omahyväinen ja tahallisen ilkeä todella yksinkertaiseksi pölkkypääksi kuvattua rikosetsivä Catchpoolia kohtaan. Kyllähän Christien Poirot’kin nälväisee välillä Hastingsia, mutta kuitenkin ystävyydellä, minusta. Poirot’sta puuttuu Nimikirjainmurhissa myös keikarimaisuus ja pikkutarkka harmonian kaipuu.

Juoni noudattelee hyvin Christien kaavaa. Menneisyydestä kumpuaa pahuutta, joka saa aikaan nykyhetkessä pahaa jälkeä. Kukaan ei ole sitä, miltä päältä näyttää. Henkilöt ovat paperinohuita. Mutta enpä muista, että Christie olisi koskaan kiduttanut lukijaansa ihan näin monimutkaisilla syyllinen-syytön-sittenkin syyllinen -kuvioilla, joihin olin totaalisen tuskastunut kirjan vihdoin loppuessa.

Nimikirjainmurhien kuuntelemisessa oli parasta ehkä se, että nyt tiedän vastaisuudessa olla tarttumatta Sophie Hannahin Christie-dekkareihin!

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (The Monogram Murders)
Suom. Terhi Vartia. WSOY 2014. Äänikirjan lukija Lars Svedberg, kesto 11 h 41 min.

Ostettu äänikirjatiedostona Elisa Kirjasta. 

Aika samankaltaisia ajatuksia kuin minulla Nimikirjainmurhista näyttää olevan ainakin Annamilla. Henna sentään on pitänyt ainakin kohtalaisesti itseäni enemmän tästä, ja Kanervanvarpu-blogissa on ihastuttu.