Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Kylläpä pettymys kirveltää karvaasti, kun oma suosikkikirjailija pettää täysin. Olen ollut peittelemättömän ihastunut ruotsalaisen dekkaristin Kristina Ohlssonin kolmeen aiempaan Fredrika Bergman -dekkariin, ja päätin ostaa omaksi sarjan nelososan Paratiisiuhrit. Suomennos ilmestyi jo viime vuonna, mutta lukeminen lykkääntyi lukuruuhkan takia näin pitkälle.

Jälkisanoissaan kirjailija kertoo halunneensa kirjoittaa erilaisen kirjan, jossa kuitenkin olisivat mukana hänelle rakkaimmat henkilöt aiemmista teoksista eli Fredrika sekä Alex Recht, tämän pomo rikospoliisista. Tarkoituksellista on ollut myös Yhdysvaltojen osuus teoksessa. Paratiisiuhrit totisesti onkin erilainen kuin aiemmat sarjan teokset, mutta minun kannaltani se oli lähinnä valitettavaa. En pitänyt kirjasta juuri lainkaan.

Fredrika Bergman on jättänyt poliisin ja siirtynyt oikeusministeriön palvelukseen. Alex Recht työskentelee edelleen Tukholman rikospoliisissa. 10. päivänä lokakuuta 2011 poliisi saa tiedon, että iltapäivällä Tukholmassa tulee räjähtämään neljä pommia eri rakennuksissa. Puhelut soitetaan neljästä eri matkapuhelimesta ja soittaja käyttää äänenmuunninta, menetelmää, jota poliisit pitävät lapsellisen vanhanaikaisena. Pommiuhkaukset paljastuvat kuitenkin lopulta aiheettomiksi, mutta tutkimukset uhkaajan selville saamiseksi jatkuvat.

Seuraavana päivänä Arlandasta kohti New Yorkia lentävä jumbojet uhataan räjäyttää, ellei Ruotsi peruuta edellisenä päivänä antamaansa ulkomaalaistaustaisen Zakaria Khelifin karkotuspäätöstä ja Yhdysvallat sulje Afganistanissa sijaitsevaa salaista vankilaansa. Aikaa on niin pitkään kuin koneessa riittää polttoainetta. Jos kone alkaa, pommi räjäytetään.

Tilanne on karmaiseva. Aika tikittää vääjäämättä kohti loppuaan, ja valtioiden päättäjien kädet ovat sidotut. Terroristien kanssa ei voi neuvotella eikä heidän vaatimuksiinsa suostuta mistään hinnasta. Ollaan jo valmiiksi umpikujassa. Ruotsissa tutkimuksia vetää turvallisuuspoliisin terrorisminvastaisen yksikön johtaja Eden Lundell, raudanluja nainen. Lundellin juutalaisuus herättää kuitenkin levottomuutta Yhdysvaltojen puolella, ja lisäksi hänen entiset työnantajansa Ison-Britannian tiedustelupalvelusta paljastavat Edenin esimiehille, ettei hän kenties olekaan sopiva tehtäväänsä.

Kun käy ilmi, että Tukholman aiemmilla pommiuhkauksilla on yhteyttä lentokonekaappaukseen, jatkaa Alex Recht tapauksen parissa työskentelyä. Sattumalta hänen oma poikansa Erik on kaapatun koneen lentoperämies. Alex myös tuntee koneen kapteenin Karim Sassin poikansa kautta. Fredrika pysyy mukana tapahtumien keskipisteessä, koska hänet nimitetään yhteyshenkilöksi ja tiedottajaksi poliisin, turvallisuuspoliisin ja oikeusministeriön välille. (Tätä ratkaisua muuten pidän jokseenkin keinotekoisena, mutta kenties näin oikeastikin toimitaan, mistäs minä sen tiedän.)

Lukijalle selviää varsin pian, että kapteeni Sassi on tavalla tai toisella mukana kaappauksessa. Poliisille ja muille viranomaisillekin tämä selviää kohtalaisen pian, samaten se, että Sassi on tuntenut Khelifin nuorena. Mutta mikä osuus on afganistanilaisella vankilalla tähän kuvioon? Sisukkaasta tutkimustyöstä huolimatta teon motiivi ja muut osalliset pysyvät hämärän peitossa. Kaikki muu tuntuu polkevan paikallaan paitsi kello.

Juonessa on siis kaikki elementit oivallisen trillerin rakenteluun. Jostain kumman syystä Ohlsson ei kuitenkaan saa juttuun mitään henkeä eikä eloa ensimmäisten sadan sivun aikana. Jos en olisi ostanut kirjaa itselleni, olisin jättänyt sen kesken. Ulkokohtainen asioiden selostaminen ei vain toimi. Luterilaisen moraalikasvatuksen saaneena en keskeyttämiseen kuitenkaan kyennyt. Sadan sivun jälkeen juttuun tuleekin hieman lisävauhtia, ainakin joksikin aikaa. Lisäksi jutun karmaisevuuskierteet nousivat kammottavalla tavalla, kun lukemisen aikana tapahtui Germanwingsin lento-onnettomuus. Uutisia seuratessani aloin nopeasti huomata tiettyjä yhtäläisyyksiä fiktion ja todellisuuden välillä…

Mutta edes tämä ei pelastanut Paratiisiuhreja. Olen aiemmin kiitellyt Ohlssonia henkilökuvauksesta, mutta tällä kertaa siitä ei ole tietoakaan. Kirjan kiinnostavimmat henkilöt ovat Erik Recht ja Eden Lundell, mutta heitä kuvaillaan vain hyvin pintapuolisesti ja kliseisesti. Vanhat tuttavuudet Fredrika ja Alex ohitetaan jos mahdollista vielä pinnallisemmin.

Jännitystä ei myöskään synnyt lukujen otsikoinnilla minuutin tarkkuudella ja sen hokemisella, että aika on vähissä ja ihmishenkiä vaarassa. Kyllä sen nyt on lukija jo vähemmästäkin tajunnut! Tapahtumia seurataan vuoroin Tukholmassa, vuoroin lentokoneessa. Valitettavan vähän Ohlsson on saanut irti lentokoneen tunnelmista. Myöskään yrityksistä avata ohjaamon ovea ei irtoa sen kummempaa. Mielikuvitusta ei löydy yhtään henkilökunnan joukosta, kun tilanne on päällä. Toisin sanoen kirjailijalla ei ole ollut sen paremmin mielikuvitusta kuin faktatietoakaan?

Ohlsson on aiemmissa kirjoissaan käyttänyt tekniikoita, joiden avulla lukijalla on ollut mahdollisuus olla asioista perillä hieman enemmän tai aiemmin kuin poliiseilla, ja tämä on osaltaan pitänyt yllä jännitystä. Tästä kirjasta tämä ulottuvuus puuttuu kokonaan, ja lukija on yhtä pimennossa kuin tutkijatkin. Kirjasta tulee väkisinkin pitkäveteinen, kun tulosta ei vain synny millään. Yhtään eivät sitten loppuun sijoitetut paljastukset pelasta tilannetta.

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit (Paradisoffer)                                                                      Suom. Pekka Marjamäki. WSOY 2013. 438 s.

Ostettu.

Fredrika Bergman -sarja:

Nukketalo (Askungar) Suom. Outi Menna. Schildts 2010. 428 s

Tuhatkaunot (Tusenskönor) Suom. Outi Menna. Schildts 2011. 398 s.

Varjelijat (Änglavakter) Suom. Outi Menna. WSOY 2013. 499 s.

Paratiisiuhrit (Paradisoffer) Suom. Pekka Marjamäki. WSOY 2013. 438 s.

Daavidintähdet (Davidsstjärnor) Suom. Outi Menna. WSOY 2015 toukokuu. 497 s.

J.-P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

Olen aikoinani opiskellut kohtalaisen paljonkin Suomen historiaa, siis suorittanut opintokokonaisuuksia ja tenttinyt paksuja viisaita opuksia. Silti vasta kaunokirjallisuutta lukiessani olen vähitellen alkanut hahmottaa, miten sekasortoista aikaa esimerkiksi kansalaissota jälkimaininkeineen olivat. Oma vanheneminen on myös avannut sitä, miten lyhyt aika oli vuodesta 1918 vuoteen 1939. Kaksikymmentä vuotta tuntuu parikymppisen mielestä iäisyydeltä, mutta keski-ikäisestä se onkin yhtäkkiä kutistunut hujaukseksi. 

Näin syvällisten ajatusten pariin minut ajoi Juha-Pekka Koskisen uunituore romaani Kuinka sydän pysäytetään (KSP). Kuin lukuohjeeksi kanteen on painettu: "Romaani sodasta ja rakkaudesta." Ohje lieneekin paikallaan, sillä monitulkintainen nimi saattaa jälleen kerran karkottaa potentiaalisia lukijoita, toisin sanoen romantiikkakammoisia miehiä. Kansikuvakin vaatii katsojalta pinnistelyä, sillä vaaleansinivalkoinen kuva avautuu vasta toisella kunnon katsomisella: lumipukuiset sotilaat juoksuhaudassa lumen saartamana. Sota on olennainen osa kirjan tarinaa. Kansalaissodan varjosta lähdetään liikkeelle, talvisodan loppuun päädytään. Uhkaava sota leijuu koko tarinan mittaan henkilöiden elämässä vahvasti, ja lopulta sota myös syttyy.

KSP:n päähenkilö ja minäkertoja on Juho Kivilaakso, alkuaan ja oikeammin Stendahl, joka toimi Mannerheimin epävirallisena neuvonantajana ja avustajana vuodesta 1929 alkaen. Juho Kivilaakso on sotilasarvoltaan vänrikki, mutta hän työskentelee lähinnä jonkinlaisena diplomaatin ja tiedustelijan, jopa vakoojan, välimuotona. Mannerheimin asioilla Kivilaakso matkustaa niin Moskovassa kuin Berliinissäkin 1930-luvulla ja solmii ennenkuulumattoman mielenkiintoisia tuttavuuksia.

Perheen yhteydet Mannerheimiin periytyvät jo tsaarin ajalta. Mannerheim ja Kivilaakson isä eversti Stendahl palvelivat molemmat tsaarin armeijassa ja olivat ystäviä. Vallankumous kuitenkin erotti miehet toisistaan jyrkästi. Mannerheim teki tunnetut ratkaisunsa, mutta sydänjuuriltaan ennen kaikkea sotilaana Stendahl valitsi toisin. Hän jäi syntymässä olevan Neuvostoliiton palvelukseen. Tästä ratkaisusta oli Stendahlin Helsingissä asuvalle nelilapsiselle perheelle kohtalokkaat seuraukset. 

Perheen vanhimpana lapsena Juho joutuu kantamaan pienestä saakka suurta taakkaa. Isä ihannoi spartalaista henkeä ja kasvatti poikaansa ankarilla menetelmillä silloin, kun sattui kotona olemaan. Kansalaissodan melskeissä Juhosta tulee perheen miespuolinen pää, joka kantaa vastuuta nuoremmista siskoistaan ja veljestään sekä ennen kaikkea äidistään, josta tulee sairaalloisen säästäväinen ja itseään säälivä taakka Juholle ja muille sisaruksille. Äiti kuitenkin tekee odottamattoman palveluksen orvoksi jääneelle naapurin tytölle Lauralle, josta tulee Juhon elämän suuri rakkaus. Kohtalo yhdistää heidän polkunsa moneen otteeseen, ja osittain Lauran takia Juho tekee myöhemmin monia ratkaisujaan. 

Juho kaipaa isäänsä, etsii tätä ja tämän hyväksyntää. Juho myös koettaa ymmärtää isänsä ratkaisuja, vaikka yritys tuntuu toivottomalta. Sotilasurastaan huolimatta tai ehkä sen takia Juho omistautuu urallaan  tulevan sodan rauhanomaiseen torjuntaan. Hän lupaa Lauralle ja äidilleen torjua sodan vaikka yksin, jos on pakko. Tehtävä on kuitenkin toivoton. Juuri sodan alla perheen äiti tekee lopulta ratkaisun ja päättää ostaa maatilan Hyrsylänmutkasta. Kohtalo ei tosiaan päästä tätä perhettä helpolla! Kun sota alkaa, on tällä ostopäätöksellä dramaattiset seuraukset.

KSP:n kronologia on rikottu mutta johdonmukainen. Tarinaa kuljetetaan vuoron perään talvisodan syttymisestä ja Juhon lapsuusmuistoista käsin alkaen vuodesta 1913. Lopulta nämä linjat yhdistyvät loogisesti, ja tarinan nykyhetken tapahtumat saavat selityksensä menneisyydestä. Ratkaisu toimii oikein hyvin ja tuo oman jännitteensä romaaniin. Juhon ratkaisut saavat vähitellen perustelunsa siinä määrin kuin se nyt on mahdollista. 

Lukukokemuksena KSP on vangitseva. Sitä on vaikea laskea käsistään muiden asioiden takia, mutta tarinan imuun paluu tapahtuu joka kerta ongelmitta. Henkilökuvauksessa Koskinen tuntuu olevan melkoinen velho, sillä vaikka Juhossa on monia puolia, joista en pitänyt tai joita en voinut hyväksyä, pidin hänestä silti. Hänen ratkaisuilleen löytyy aina selitys, vaikkei sitä erikseen avata tai alleviivatakaan. Romaanin rakenne tarjoaa lukijan mielelle oivallista askarreltavaa. Se ei ole liian helppo ja suoraviivainen, mutta ei myöskään tarkoituksellisen vaikea tai teennäinen. Kerrontaa rytmittävät myös alkuperäiset lähteet, kuten lehtileikkeet ja sähkeet. Näiden dokumenttien tarkoituksena on muistuttaa tarinan todenmukaisesta kehyksestä. Historiallisen romaanin faktan ja fiktion raja on herkullisen häilyvä ja ruokkii mielikuvitusta. Lukiessa olikin muistutettava itseään, että Juho Kivilaakso on kuvitteellinen henkilö. Monet muut tarinassa eivät sitä kuitenkaan ole. 

Sotakuvaukset ovat KSP:ssä vaikuttavia. Pelkäsin kuollakseni joitakin kohtia lukiessani! Näin myös muutamina öinä pelottavia sotaunia, joihin yhtenä syyllisenä pidän kyseistä teosta. Samaan aikaan kuuntelin Eeva Kilven muisteluromaanisarjaa, joissa seurataan Kilven kannakselaisperheen vaiheita sotien aikana. KSP:n Hyrsylänmutka-osuus nosti mieleeni myös Aira Samulinin muistelmat Soturi ja sunnuntailapsi (WSOY 1987), joissa Samulin kuvaa talvisodan alun tapahtumia paikan päältä lapsen silmin.

Näin kevään korvalla syksyn kirjalliset mittelöt tuntuvat vielä kaukaisilta, mutta aavistelenpa jälleen olevani sellaisen teoksen äärellä, josta kuullaan vielä, kun palkintoehdokkaita esitellään. Sanokaa minun sanoneen!

Juha-Pekka Koskisen haastattelu Aamun kirja -ohjelmassa kannattaa katsoa, sillä siinä kirjailija avaa mielenkiintoisesti teoksensa taustoja. Kirja ei syntynyt ihan hujauksessa! Myös Koskisen kirjailijablogi Savurenkaita on seuraamisen arvoinen.

J.-P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY 2015. 350 s. 

Ostettu.

Eeva Kilpi: Muistojen aika

Sota ja sotiminen ovat viime aikoina tunkeutuneet uniinikin. Levoton maailmantilanne yhdistettynä realistiseen sotakokemuskuvaukseen on selvästikin tehnyt tehtävänsä. Olen ennenkin huomannut, että vapaasti valitut luettavat kirjat tuntuvat muodostavan jonkinlaisen kuvion. Niin tälläkin kertaa, kun kirjastosta poimin mukaani Eeva Kilven Talvisodan ajan äänikirjamuodossa. Ajattelin vain kokeeksi tutustua, mutta tarina veikin mukaansa vuosikymmenten taa vastustamattomalla voimalla. Varasin hetimiten loputkin Kilven sota-aikamuistelmat kirjastosta, sillä halusin kuunnella ne yhtäjaksoisesti. Kun sitten vielä samanaikaisesti luin paperikirjana erästä hyvinkin sotaisaa teosta, ei ihme, että myös unissani käytiin taisteluja.

Eeva Kilven nimi oli tietysti minulle entuudestaan tuttu, mutta hänen tuotannostaan olin aiemmin lukenut vain esikoisteoksen eli novellikokoelman Noidanlukko (WSOY 1959), kun siitä joitakin vuosia sitten otettiin uusintapainos. Karjalaan sijoittuvat lapsuuskuvat sopivatkin hyvin tämän sota-aikamuistelutrilogian edellä luettavaksi. 

Eeva Kilpi, tyttönimeltään Salo, oli talvisodan syttyessä 11-vuotias kaksilapsisen perheen esikoinen. Perhe asui Karjalassa Hiitolassa, Kannaksella Laatokan rannalla sijainneessa pitäjässä. Talvisodan syttyminen katkaisi Kilven viattoman lapsuuden. Isänäidin asemaravintola tuhoutui pommituksissa ja koko perhe evakuoitiin nykyisen rajan tälle puolelle. Isä oli luonnollisesti rintamalla. Lapsen näkökulmasta kuvatut tapahtumat välittyvät tekstistä elävinä ja kiinnostavina. Kilpi käyttää paljon tilaa myös itse muistamis- ja muistelutapahtuman pohdintaan. Hän on myös selvittänyt faktatietoja tapahtumista, kuten pommituksista, ja vertailee niitä omiin ja läheistensä muistikuviin. On kiinnostavaa seurata, millaiset asiat ovat jääneet lapsen mieleen sekasortoisesta tilanteesta. 

Häveliäästi Kilpi jättää nimeämättä jopa perheenjäsenensä ja lähisukulaisensakin, ja esimerkiksi tärkeästä isän sisaresta puhutaan koko sarjan läpi nimellä Nuoritäti. Nuorentädin mies taas on Pastori, ja hänen osuutensa korostuu trilogian viimeisessä osassa. Pastori nimittäin katoaa heti jatkosodan alkupäivinä, eikä kirjan ilmestymisaikaan mennessä hänestä ollut saatu oikeastaan mitään tietoja. Katoaminen varjostaa koko perheen ja suvun elämää vuosikymmeniä.

Häveliäisyys on ymmärrettävää, sillä Kilpi kertoo perheensä elämästä hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Hän tekee terävää analyysia vanhempiensa keskinäisistä väleistä, niiden muutoksista ja vaikutuksista koko perheeseen. Vanhempien luonteista paljastuu myös negatiivisia asioita, tai ainakin sellaisia yksityiskohtia, joista ei välttämättä haluaisi itsestään kirjoitettavan. Myös lastenkasvatusmenetelmät, erityisesti äidin jonkinlainen kylmyys ja vaativuus, nousevat monessa kohdassa esille. Kilpi ei juurikaan saanut äidiltään hellyyttä tai hyväksyntää, vaan kasvatus keskittyi pääasiassa moitteisiin ja ohjeisiin. Luonnetta koetettiin kiivaasti kasvattaa. 

Välirauha, ikävöinnin aika kuvaa perusteellisesti perheen asettumista uudelle pientilalle lähelle uutta rajaa. Itse asiassa rajalinjalle ja menetettyyn kotipitäjään on uudesta kodista matkaa linnuntietä vain muutamia kilometrejä. Eeva Kilpi aloittaa välirauhan syksyllä koulunkäynnin kaupungissa sukulaistensa hoivissa ja ikävöi suunnattomasti kotiväkeään. 12-vuotias on nuori erotettavaksi perheestään, vaikka huolta pitämässä olisikin tuttuja ihmisiä. Kollektiivinen ikävä on tietysti menetettyyn Karjalaan. Ajat ovat monin tavoin ankarat, mutta toisaalta arkikin jatkuu askareineen. 

Jatkosodan aika on kirjakolmikosta laajin, koska sen käsittelemä aikakin on pisin. Lisäksi Kilpi venyttää aikaa jonkin verran lopussa kertoakseen sodan välittömistä vaikutuksista perheen sodanjälkeisessä  elämässä. Jos talvisota riisti Kilveltä lapsuuden, vei jatkosota leijonanosan nuoruudesta. Sodan päättyessä Kilpi oli jo lukiossa, viittä vaille ylioppilas. 

Tässä viimeisessä osassa perheelle myös tapahtuu eniten. Palataan jossain vaiheessa takaisin Hiitolaan ja nähdään, mitä sota ja uudet omistajat ovat kotiseudulle ja varsinaiselle kodille tehneet. Asettuminen ei ole täysin ongelmatonta, ja välirauhan aika onkin pääasiassa erilaista liikkeelläoloa. Parhaimmillaan Salon perheellä on omistuksessaan kolme eri kiinteistöä, joiden välillä liikuttiin ja asuttiin vuoroin erilaisissa kokoonpanoissa. Kilpi kuvaa osuvasti myös kotirintaman ponnisteluja sota-aikana ja kaikesta huolimatta viatonta ja hyväuskoista suhtautumista esimerkiksi sotavankeihin. Kilpi myös kertoo uskomattomasta matkastaan asemasodan aikaiselle rintamalle, missä hän kävi tervehtimässä isäänsä. 

Koulua käytiin poikkeusoloissakin ahkerasti. Kilpi toteaakin pariin otteeseen, että kun tilanne alkoi vähänkin normalisoitua, alettiin puuhata lapsille koulua. Hyvä niin. Talvisota pilasi lähes kokonaisen lukuvuoden, ja se otettiin takaisin kahden kuukauden erikoiskurssilla välirauhan syksyllä. Jatkosodan vuosina Kilpi pääsi kunnolla kiinni koulunkäyntiin ja opiskeluun, ja koulukuvaukset vievät suuren osan Jatkosodan aika -teoksesta ja ovat toki mielenkiintoisia vaikkakin paikoin toisteisia. Koulutovereistaan kertoessaan Kilpi toteaa, että tieto myöhemmistä tapahtumista tulee usein aitojen muistojen eteen. Näinhän se on. 

Myös kahdessa viimeisessä kirjassa Kilpi peilaa omia muistikuviaan toisten ihmisten käsityksiin tapahtumista. Samaten mukana on jonkin verran sota-arkistosta ja muista lähteistä etsittyä faktaa, johon hän vertaa omia tuntemuksiaan. Edelleen Kilpi myös pohdiskelee muistojen syntymistä ylipäätään sekä sitä, miten voi koettaa houkutella muistoja esiin. Ne on myös pakko kirjata nopeasti muistiin, muutoin ne saattavat kokonaan karata muistelijan otteesta. 

Koko sarjan läpi kulkee Eeva Kilven rakkaus kirjallisuuteen, luontoon ja kotiseutuun. Kotiseudun merkitystä itselleen kirjailija analysoi vielä erikseen viimeisen osan lopussakin. Perheen nuorin lapsi syntyy vasta sotien jälkeen, eikä hänelle koskaan muodostunut samanlaista suhdetta menetettyyn Karjalaan kuin muilla perheenjäsenillä on. Hän tuntee tämän takia ulkopuolisuutta, jota muiden taas on vaikea ymmärtää. Kilpi ei näissä kirjoissaan mitenkään yli-ihannoi menetettyä Karjalaa. On kuitenkin avartavaa lukea näistä asioista, jotka ovat itselleni olleet vieraita pitkään. Omat lapseni ovat neljänneskarjalaisia, joten senkin takia on hyvä aiheeseen perehtyä. Edes muutama ikäväsävyinen heitto länsisuomalaisten 'kynsiin joutumisesta' ei saanut minua kääntymään tätä sydämeen käyvää teossarjaa vastaan! 


Eeva Kilpi: Talvisodan aika - lapsuusmuistelma
WSOY:n äänikirja. Lukija Liisi Tandefelt. Laajuus 6 cd:tä, kesto 6 h 48 min. 
Kirja ilmestynyt vuonna 1989.

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika
WSOY:n äänikirja. Lukija Liisi Tandefelt. Laajuus 6 cd:tä, kesto 6 h.
Kirja ilmestynyt vuonna 1990.

Eeva Kilpi: Jatkosodan aika
WSOY:n äänikirja. Lukija Liisi Tandefelt. Laajuus 10 cd:tä, kesto 12 h 52 min.
Kirja ilmestynyt vuonna 1993.

Kirjat ovat ilmestyneet WSOY:n julkaisemana yhteisniteenä vuonna 1998 nimellä Muistojen aika.

Lainattu kirjastosta.

Raili Ojala-Signell: Yksin tein tieni viitat

Sain kesällä postia Raili Ojala-Signelliltä, joka tarjosi omakustannettaan Yksin tein tieni viitat blogiini arvioitavaksi. Ojala-Signell on aktiivisesti viittomakielen ja kuurojen parissa vuosikymmeniä työskennellyt monipuolinen ammattilainen. Teos on genreltään omaelämäkerrallinen tarinakokoelma. Aihe on mielenkiintoinen, mutta ei kuitenkaan aivan blogini 'linjan' mukainen. Tapanani on lukea enemmän fiktiivistä kerrontaa. Ojala-Signell ei kuitenkaan ottanut kieltävää vastausta kuuleviin korviinsa, vaan lähetti kirjan minulle. Sitä selatessani minulla sitten välähti. Voisin tarjota kirjaa sisarelleni ja pyytää häneltä kirjaesittelyä blogiinii. Siskoni kun on opiskellutkin viittomakieltä ja tietää aihepiiristä muutenkin minua enemmän.

Ilokseni siskoni innostuikin asiasta heti. Opiskelukiireet veivät kuitenkin syksyn ja talven mittaan kaiken hänen aikansa, mutta nyt oli lopulta aikaa paneutua tähän teokseen. Kyseessä on blogini 700. kirjoitus ja ensimmäinen vierailevan kirjoittajan teksti! 

***

Raili Ojala-Signell kertoo kirjassaan Yksin tein tieni viitat elämänkokemuksistaan kuurojen vanhempien kuulevana lapsena. Kirja koostuu useista lyhyistä kertomuksista, joissa Ojala-Signell tuo ytimekkäällä ja vaikuttavalla tavalla esille kuurojen, kuurosokeiden ja kuulevien erilaisia maailmoja. Kirjan kertomukset toimivat yksittäisinä tapahtumina, mutta kertomuksista löytyy myös jatkumoa monien vuosikymmenien ajalta. Raili kertoo kuurojen elämän tilanteista ja vaikeista haasteita tavalla, joka saa lukijan mukaansa ja samastumaan kertomusten henkilöihin. Kertomuksista välittyy kuurojen ja kuulevien erilainen maailma tavalla, joka ei voi olla koskettamatta lukijaa.

Raili Ojala-Signell kertoo kokemuksistaan tulkkina toimimisesta ensin vanhemmilleen, läheisilleen ja myöhemmin ammattilaisena. Ojala-Signellin kuuloa on tarvittu hänen koko elämänsä ajan muiden käyttöön ja sitä hän on myös jakanut, silloinkin vaikka ei enää olisi jaksanut. Pyyteettömyys ja rohkeus toimia tulkkina ympäri maailmaa tulevat rikkaalla tavalla kertomuksissa esille. Näiden kuvausten lomassa Raili Ojala-Signell kuvaa omaa, vanhempiensa ja muutamien läheistensä elämäntarinoita, joissa kuvastuu myös Suomen historiaan liittyviä asioita.

Kertomuksissa tulee esille viittomakielen opetuksen kehittymisen historiaa ja pitkää työsarkaa viittomakielisten uutisten saamiseksi televisioon. Kertomuksissa kuvataan muun muassa yksityiskohtia kuurojen kouluopetuksesta. Vielä muutama vuosikymmen sitten lyötiin karttakepillä sormille, jos vähänkään viittoi, sillä opetus perustui aiemmin pelkästään äänten tuottamiseen ja puhumisen opettelemiseen.Kirjan myötä lukija tietää, miten kuurojen tansseissa toimitaan ja miten kuuron aamuherätys hotellissa voi toimia. Kuurojen ja kuulevien maailman eroa kuvaavat hyvin muun muassa kuvaukset siitä, että kuurojen arjessa ei kuulevan kannalta ole hiljaista vaan hyvin meluisaa, sillä kuurot eivät huomaa tuottavansa ääniä esimerkiksi kotiaskareissaan.

Kirjan antaa runsaasti tietoa kulttuurien kohtaamisesta, kuurojen elämästä ja kuulevan maailman sitkeästä itsepäisyydestä ja ymmärtämättömyydestä pyrkiä luomaan kaikista samanlaisia. Kirja antaa ehdottomasti hyvän lisän alan kirjallisuuteen, vaikkakin lyhyinä kertomuksina ja osittain samojen asioiden toistuessa eri kertomuksissa. Kirja on toimiva erityisesti niille, joita kuurous ja kahden maailman kohtaaminen koskettaa jollakin tavalla, ja niille, jotka haluavat avartaa tietämystään ja uskaltavat heittäytyä vieraalle maaperälle.


- Marjut Sampinen


Raili Ojala-Signell: Yksin tein tieni viitat
Omakustanne, painanut Nord Print vuonna 2014. 278 s.

Arvostelukappale. Kiitokset tekijälle! Kiitokset myös esittelyn kirjoittajalle!

P.S. Jos kiinnostuit kirjasta tai aihepiiristä ylipäätään, tekijään voi ottaa yhteyttä sähköpostitse: raili.ojala (at) kolumbus.fi

Maria Turtschaninoff: Anaché

"Mää ole niinkun klavul päähä lyätty!" 

On jälleen kerran lainattava Tuntemattoman sotilaan Hietasen pistämätöntä replikointia. Luin nimittän us-ko-mat-to-man hienon romaanin. Olen ällistynyt kirjailijan käsittämättömästä taidosta luoda samanaikaisesti uskottava ja kiehtova omalakinen maailma, kiinnostavat ja aidot henkilöt, lumoavan upea rakenne tarinaan ja ujuttaa sinne kaiken sekaan vielä puhuttelevat teemat. Lisäksi tämän kaiken tekee suomalainen kirjailija! Jälleen on aika lyödä jauhot suuhun niille nirppanokille, jotka ylenkatseellisesti kertovat lukevansa vain ulkomaista kirjallisuutta, koska suomalaiset nyt vain ovat...suomalaisia eli huonoja. Eivät muuten ole!

Luin siis suomenruotsalaisen toimittaja-kirjailija Maria Turtschaninoffin nuorten aikuisten fantasiaromaanin Anaché. Turtschaninoffin nimi ei ollut minulle täysin tuntematon, vaan jollakin silmänurkallani olin pannut merkille vuonna 2010 ilmestyneen Helsingin alla 
-teoksen ja luonnollisesti huomasin Finlandia Junior -palkinnon 2014 menevän kirjailijalle teoksesta Maresi. Muuta en sitten tiennytkään. Ilahduin kovasti, kun jossain vaiheessa tajusin kirjailijan asuvan Karjaalla, siis melkein ihan tässä lähellä. 

Osallistuin joulun alla kirjabloggaajien Kirjaystävärinkiin, jossa Blogatin organisoimana annoimme toisillemme lahjaksi Elisa Kirjan lahjoittamia e-kirjoja. Sain toistaiseksi tuntemattomalta ystävältäni lahjaksi Anachén. Kylläpä olikin lahja vailla vertaa! Kiitos! Kiitän vielä uudelleen, kunhan kyseinen henkilö itsensä tähän juttuuni kommentoimalla ilmiantaa. Kiitän tässä myös ystäväringin mahdollistajia. On kuitenkin pakko tunnustaa, että tämän kirjan kohdalla fuskasin vähän. Kirjassa on yli viisisataa sivua, eikä sen lukeminen ottanut onnistuakseen tabletilta (varsinaista lukulaitetta en omista). Olen lukenut useita kirjoja e-kirjoina iPadilla ja jopa puhelimellani, mutta nyt oli turvauduttava kirjaston paperiversioon. Kun lopulta sen aloitin, olikin se sitten menoa kerralla.

Jälleen kerran protestoin myös genreluokitteluja ja muita luokitteluja vastaan. Anaché kärsii suunnatonta vääryyttä luokittelusta nuorten aikuisten fantasiaromaaniksi. Kirja lumosi minut täysin, ja olen aika kaukana 'nuoresta aikuisesta'. Fantasiakin on Turtschaninoffin teoksessa kaikkea muuta kuin taikasauvamagiaa tai velhonkaapujen hulmuntaa. Turtschaninoff ammentaa syvemmältä kansanperinteestä ja mytologiasta laajassa mielessä. Teoksen maailma tuntuu olevan totta. Henkimaailman ilmiöt nivoutuvat luonnolliseksi osaksi tarinan ihmisten elämää ja todellisuutta. Kirjailijan mielikuvitus on ehtymätön ja mielettömän rikas.

Anachén tarina sijoittuu siis omaan maailmaansa, joka muistuttaa esimerkiksi Conn Igguldenin Valloittaja-sarjan rannatonta aroa. Laajalla ruohoarolla asuu akkadeja, heimoiksi jakautuneita paimentolaisia. Heimot uskovat kaksosjumaluuteen. Kummelake eli Suuri Maa ja Axeke eli Sininen Taivas ovat luoneet maailman ja hallitsevat sitä yhdessä. Maailmassa vallitsee herkkä tasapaino. Henkimaailma on läsnä, mutta tavalliset ihmiset eivät ole sen kanssa suoraan kosketuksessa. Sitä tehtävää hoitavat angakokit, eräänlaiset shamaanit. Tuliaseita, pyörää tai kirjoitustaitoa ei ole keksitty, vaan elämäntapa on yksinkertainen. Miesten ja naisten maailmat eroavat jyrkästi toisistaan, eikä rajojen ylittämistä sallita missään oloissa.

Kirjan päähenkilö on khalkaheimopäällikön tytär Anaché. Tyttö on poikkeuksellinen, sillä hänen isoveljensä Heor rakastaa siskoaan yli kaiken ja ottaa tämän mukaansa kaikkialle. Anaché oppii veljeltään lukuisia tytöiltä ja naisilta kiellettyjä taitoja kuten veitsenheittoa. Sisarusten tilanne kuitenkin väistämättä muuttuu, kun Heor siirtymäriittinsä jälkeen muuttaa miesten keskuuteen, ja viimeistään, kun Anachésta tulee nainen. Sulariitissään Anaché kuulee angakokilta arvoituksellisen ennustuksen, jonka merkitys avautuu tarinan mittaan.


Yksitoistavuotiaana Anaché näkee ensimmäistä kertaa henkieläimensa Pa jaun, vuorikauriin. Tämäkin tekee tytöstä erilaisen, sillä henkieläinten näkeminen onnistuu yleensä vain angakokeilta. Anachén äiti kuitenkin paljastaa, että hänen sukunsa naisissa on ollut aiemminkin poikkeuksia. Anaché on omalla tavallaan viaton tyttö, jonka suurin haave on saada oma hevonen. Hän ei tunnu näkevän vastassa olevaa kohtaloaan, avioliittoa. Kun karu totuus sitten tytölle valkenee, alkaa ankara työ vaimon taitojen opiskelussa.

Tähän saakka tarina etenee tutunoloisesti. Onhan näitä kirjoitettu: poikamainen, hieman erilainen tyttö törmää yhteisön normeihin, rimpuilee, alistuu mutta kääntää lopulta tilanteen edukseen ja ansaitsee yhteisönsä kunnioituksen. Uppouduin mukaan kirjan maailmaan, mutta en vielä ollut vakuutettu. Sitten Turtschaninoff tempaa maton lukijan jalkojen alta kertaiskulla ja kaikki muuttuu! Kirjan keskivaiheilla tapahtuu käänne, jota en todellakaan osannut mitenkään ennakoida! Aivan mahtavaa! Jännitin, pelkäsin, tunsin voitonriemua kirjan henkilöiden matkassa.

Loppupuolella käsittelyyn tulevat sellaiset teemat, joita en ole vieläkään täysin tottunut fantasiaromaaneista löytäväni, vaikka esimerkiksi Anu Holopaisen Syysmaa-sarja antaa hyvää esimakua. En nyt paljasta tästä enempää, koska on tärkeää, että jokainen lukija saa löytää tämän hienon kirjan sisällön itse ja kokea lumouksen rikkumattomana. Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa ihan kaikille!

Anaché lisäsi lukulistalleni saman tien muutkin Turtschaninoffin teokset. Olen myyty.

Maria Turtschaninoff: Anaché 
Suom. Marja Kyrö. Tammi 2012. 523 s.

Lahja (toistaiseksi tuntemattomalta) blogiystävältä. Kiitos!!!

P.S: Kirjan sain Le Masque Rouge -blogin Emilieltä!

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Vuoden alussa luettiin taas madonlukuja kirjamyynnin laskusta Suomessa. Kaunokirjallisuuden myynti on laskenut jo useana vuonna peräkkäin, ja nyt huomio kiinnittyi erityisesti käännöskirjallisuuden myynnin laskuun. Tieto herättää masentavia ja osin ristiriitaisia tunteita. Kirjan intohimoisena ystävänä toivoisin, että edes kirjoja olisi myyty. Erityisesti kotimaisen kirjallisuuden ystävänä kuitenkin ensin ilahtuu, että ainakin suomalaista kirjallisuutta sentään vielä ostetaan. Mutta eihän asia tietenkään ole ihan niin yksinkertainen. Millaiseksi kirjallinen kenttämme muuttuu, jos käännöskirjallisuus kuihtuu? Mitä tiedämme sen jälkeen muiden kulttuurien ihmisten elämästä ja sielunmaisemasta? Suomalainen kirjallisuus ei elä tyhjiössä, ei ole koskaan elänyt. Laadukkaalla käännöskirjallisuudella on oma tärkeä osansa kirjallisessa kulttuurissamme.

Tunsin myös pienen piston sydämessäni. Omat luettujen teosten listani viime vuosilta osoittavat selvästi, että omat lukuvalintani kallistuvat selvästi kotimaisen suuntaan. Tietoisestikin myönnän tehneeni valintoja suomalaisten kirjailijoiden eduksi tehdessäni kirjaostoja. Rajattomastihan kenelläkään ei ole varoja käyttää kirjoihinkaan, joten vähät sijoituksensa haluaisi tehdä järkevästi ja oikeudenmukaisesti.

Kaikesta huolimatta kuitenkin tunnen olevani myös laadukkaan käännöskirjallisuuden suuri ystävä. Monet kirjailijat ovat vuosien varrella tulleet rakkaiksi juuri käännösten kautta. Myös kustantajat kiitettävästi panostavat käännöksiin, ainakin minun mielestäni. Laadun varmoina merkkeinä pidän ainakin kirjan ilmestymistä Tammen Keltaisessa kirjastossa tai Otavan Kirjastossa, jota kutsun tuttavallisesti ’Siniseksi kirjastoksi’. Näistä sarjoista monet teokset ovat päätyneet omaankin hyllyyni ja niiden joukosta löytyy useita ikisuosikkejani. Teokselle on vahva suositus, jos se julkaistaan näissä sarjoissa.

Nämä pitkät esijupinat liittyvät iloon, jota tunsin lukiessani loistavaa, hyvin suomeksi käännettyä romaania Ehkä rakkaus oli totta. Kyseessä on brittikirjailija Sadie Jonesin neljäs romaani mutta ensimmäinen suomennos. Kirja tarjosi oikeastaan kaikkea sitä, mitä toivon hyvältä lukukokemukselta. Sain uppoutua mielenkiintoiseen, oivaltaen ja huolella kirjoitettuun tarinaan. Tutustuin kiinnostaviin henkilöihin, liikutuin heidän kohtaloistaan ja elin tovin heidän elämäänsä. Matkustin tarinan siivin toiseen aikaan ja paikkaan. Tapahtui kaivattu lukemisen flow-ilmiö!

Hieman harmittaa kirjalle annettu suomenkielinen nimi, joka saattaa vaikuttaa turhan siirappiselta ja siten karkottaa joitakin lukijoita. Alkukielinen ytimekäs Fallout olisi voitu kääntää suoraan vaikka ’Pudotukseksi’. Rakkaudella ja intohimolla monine sävyineen on toki kirjassa ehdottoman keskeinen sijansa, mutta tekisi silti vääryyttä romaanille, jos sitä kuvaisi ’vain’ rakkausromaaniksi. Romaani kertoo rakkauden ja rakastamisen vaikeuden lisäksi ainakin ystävyydestä, teatterista ja taiteesta, kirjoittamisesta ja aikuistumisesta.  

1960-luvun alussa pienen teollisuuskaupungin kasvatti Luke tapaa sattumalta lontoolaiset Leighin ja Paulin sateisella Sestonin kadulla. Tapaaminen muuttaa kolmikon elämän. Luke on kirjoittanut pöytälaatikkoon näytelmäkäsikirjoituksia, ja Paul haaveilee tuottajan urasta. Kaunis Leigh työskentelee teatterin järjestäjänä. Tapaamisen innoittamana Luke päättää lähteä Lontooseen sen kummemmitta valmisteluitta. Paulin ja parin muun ystävän kanssa hän perustaa ensimmäisen oman teatterinsa lontoolaisen pubin yläkertaan.

Alkavat hullut kokeellisen teatterin ajat. Töitä tehdään vimmaisesti ja eletään boheemisti. Luke osoittautuu paitsi loistavaksi kirjoittajaksi myös melkoiseksi naistenmieheksi. Leigh valitsee kuitenkin Paulin, tai siltä ainakin vaikuttaa. Tekikö päätöksen kuitenkin Luke? Joka tapauksessa kolmikko asuu yhdessä pienessä asunnossaan ja ahertaa rakkautensa eli teatterin parissa. Sitten kuvaan astuu eteerinen Nina, näyttelijätär, joka lumoaa Luken. Valitettavasti Nina on jo tahollaan naimisissa kummallisesti käyttäytyvän teatterimogulin kanssa. Lontoon teatterimaailma osoittautuu lopulta hyvin pieneksi ja sisäänpäin lämpiäväksi, ja kaikki tuntevat toisensa. Kaikkien ratkaisut myös vaikuttavat kaikkiin, tavalla tai toisella.

Jones kirjoittaa henkilöistään eläviä ja kiinnostavia. Lukiessaan ei hetkeäkään epäile, etteivät he olisi tosia ja oikeita. Läheisimmäksi henkilöksi minulle tuli Luke. Hänen menneisyytensä on koskettavan traaginen ja sitä kautta selittyvät monet hänen ratkaisunsa. Jones kuvaa hienosti Luken kirjoittamista. Kun teksti on valmis ja sitä aletaan esittää teatterin lavalla, kirjoittaja tuntee monenlaisia kipeitä tunteita. Arvostelujen odottaminen on yhtä tuskaa! Luke joutuu teippaamaan valmiin tekstinsä sisältämän laatikon kiinni päästäkseen siltä rauhaan. Vain siten hän ei enää voisi muokata sitä ja vain sillä tavoin hän pystyy menemään eteenpäin ja aloittamaan uuden työn.

Vaikka Luke tekeekin lopulta ratkaisuja, joita en voi hyväksyä, pidin hänestä eniten loppuun saakka. Myös Leigh on miellyttävä hahmo. Eniten tuskastuin Ninaan, ja erityisesti tämän inhaan äitiin. Kestää säälittävän kauan ennen kuin Nina saa otteen omasta elämästään. Harmi vain, että siihen mennessä on jo ehtinyt tapahtua peruuttamatonta vahinkoa monella suunnalla.

Ihmissuhteet ovat siis romaanin keskeistä ainesta, mutta kaikkeen liittyy saumattomasti myös henkilöiden yhteinen intohimo eli teatteri. Taiteen maailma ei ole mikään herttainen yhteisö, ja teatterin ympärilläkin liikkuu monenlaista oman edun tavoittelijaa. Kaikkeen liittyy olennaisesti myös raha. Kuka saa parhaat tekstit tuotettavakseen? Kenet kiinnitetään näytelmään? Paul heittäytyy bisnekseen kaulaansa myöten aloittaessaan oman teatterin rakentamisen ihan konkreettisesti.

Romaani on myös mielenkiintoinen aikahyppy 1960- ja 1970-luvuille. Maailma oli erilainen, vaikka ihmiset olivatkin samanlaisia kuin nyt. Kännykättömyys ja netittömyys on virkistävän nostalgista ja tuo tarinaan ulottuvuuksia, joita ei nykyhetkeen sijoitetussa romaanissa enää voi olla. Aika liikkuu toisella tavalla. Musiikilla on oma osuutensa tarinan tunnelmassa, ja huomaavaisesti kirjan takakannesta löytyy teoksen soittolista! Myös kirjallisuuslistan voisi kirjasta laatia, sillä tarina sisältää monia viitteitä niin klassikkonäytelmiin kuin

-romaaneihinkin.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (Fallout)

Suom. Marianna Kurtto. Otava 2015. 427 s.

Ennakkokappale. Kiitokset kustantajalle!

Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta ja Kevääntuoja

Vuoden 2013 kesäkuussa olen esitellyt nuoren esikoiskirjailija Katri Alatalon fantasiatrilogia Mustien ruusujen maa aloitusosan eli Karnin labyrintin. Pidin sujuvasta ja perinteisiin nojaavasta mutta raikkaalla otteella kirjoitetusta aloitusosasta, mutta en tullut kuitenkaan hankkineeksi jatko-osia käsiini. Kirjailija paikkasi puutteen viime vuoden puolella, kun sarja valmistui ja kolmas osa Kevääntuoja ilmestyi. Nyt luin Laulun kadonneesta saaresta ja päätösosan Kevääntuoja yhteen menoon, mikä olikin hyvä ratkaisu kaltaiselleni hataramuistiselle lueskelijalle.

                                       

Ihmistyttö Dinja, navadi Raúg ja krioniprinssi Emron löysivät Karnin labyrintissa tien pois Talvilaaksosta, jossa vuodenaikojen kierto oli vuosia aikaisemmin alkanut mennä pois raiteiltaan. Dinja etsii äitiään, joka on jättänyt perheensä Dinjan ollessa pieni. Toisena päämääränä kolmikolla on löytää maa, jossa kasvaa salaperäisiä mustia ruusuja. Dinja on viisivuotiaana saanut kauniiseen rasiaan pakatun kuivatun ruusun salaperäiseltä muukalaiselta, joka kuoli ennen kuin sai kerrotuksi mitään ruusun alkuperästä tai tarkoituksesta.

Seikkailuntäyteinen matka alkaa siis Karnin labyrintissa, ja Laulu kadonneesta saaresta alkaa seesteisissä tunnelmissa. Kolmikko on asettunut lämpimän ilmanalan paratiisimaisiin tunnelmiin Pazadien saaristoon, jonka asukkaat ovat ottaneet heidät suojiinsa. Prinssi Emron on rakastunut, ja muutenkin elämä tuntuu asettuneen uomiinsa. Dinja on kuitenkin levoton. Kumpaakaan matkan tavoitteista ei ole saavutettu. Vaikka Dinja tietääkin äitinsä kuolleen, hän haluaa silti selvittää, mitä tälle tapahtui ennen kuolemaa. Mikä veti äitiä kaukaisille saarille?

Kolmikko nousee alukseen, joka vie heitä kohti tuntematonta päämäärää. Dinja haluaa selvittää Ruususaaren arvoituksen, johon tuntuu kytkeytyvän toisenkin saaren kohtalo. Tieto on siroteltu murusina maailmaan, ja vihjeistä pitää koota vastauksia kysymyksiin, joita ei välttämättä osaa edes esittää. Vähitellen kuva alkaa kuitenkin hahmottua. Mahtinoidan kirous on syynä omituisiin sääilmiöihin. Miten kirouksen voisi purkaa? Onko se Dinjan tehtävä?

Vaikuttavin osuus kakkososasta sijoittuu merenaliseen maailmaan, jonka kansaa ja tapoja Alatalo kuvaa oivallisesti. Kun on kerran joutunut tai päässyt tutustumaan gashanien maailmaan, kaipaa sinne takaisin, aluksi jopa vimmaisesti. Dinjalle seikkailu vedenalaisen kansan parissa on tärkeä monella tavalla. Sieltä hän saa vastauksen kadonneen saaren arvoitukseen.

Kevääntuojassa matka jatkuu. Seurue tapaa eräältä saarelta navadiyhdyskunnan, jonka Ajattelijat tietävät kertoa Ruususaarta koskevasta ennustuksesta. Dinjan pitää etsiä reitti saarelle ja murtaa kirous Kevääntuojan avulla. Mikä tai kuka Kevääntuoja on, pysyy arvoituksena lähes loppuun asti. Fantasiaperinteen kaavoista poiketen Alatalo ei rakentele loppuratkaisua suurten sotajoukkojen voimienmittelyn varaan, vaan ratkaisu tapahtuu ennemminkin sadunomaiseen tapaan. Tästä pidin, sillä koko tarinassa on ylipäätään vähänlaisesti väkivaltaa ja raakuutta, vaikka pahuutta onkin olemassa. Alatalo painottaa sotaisuuden sijasta vastuuseen kasvamista, erilaisuuden hyväksymistä ja suvaitsevaa rakkautta.

Loppuhäivytys on pitkä ja perusteellinen, mutta ei liian auvoisa vaan tummilla sävyillä varjostettu. Pidin myös lopun tietynlaisesta avoimuudesta. Kaikkea ei tarvitse selittää auki. Myönnän olleeni tarinan mittaan pariinkin otteeseen epäileväinen sen suhteen, oliko kirjailijallakaan sen parempaa tietoa päämäärästä kuin Dinjalla kumppaneineen tai lukijalla. Loppuun päästyäni saatoin huokaista helpotuksesta. Oli hänellä, ja kaikki tarpeelliset langanpäät solmitaan lopuksi sievästi nippuun. Ehkä hieman enemmän olisin rohkaisua tähän suuntaan jo matkan varrella kaivannut, mutta tämä on makuasia. Fantasiamaailman rakentelu on sarjassa oivallisesti onnistunut, ja kerronta tempaa mukaan sadunomaiseen tunnelmaan vaivattomasti. Tykkäsin!

Karnin labyrintissa lukija apuna on kartta, samoin Laulussa kadonneesta saaresta, vaikka se onkin vaikeaselkoisempi. Kevääntuojassa ei karttaa ole, mikä oli hieman harmi, sillä seikkailun kulkua olisi ollut mukava seurailla myös kartalta.

Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta

Vaskikirjat 2013. 337 s.

                                                       

Katri Alatalo: Kevääntuoja

Vaskikirjat 2014. 318 s.

Arvostelukappaleita. Kiitokset kirjailijalle!

Katri Alataloa voi seurata Facebookin kirjailijasivun avulla. Hänellä on myös kirjoittajablogi Päättymätön tarina. On mielenkiintoista seurata, mitä Alatalon näppäimistöltä tulee seuraavaksi. Ainakin ura on alkanut mainiolla fantasiatrilogialla.

Petri Tamminen: Meriromaani

Tämän jutun alkajaisiksi siteeraan itseäni: ”Pidän myös siitä, että Tamminen ei väkisin venytä tarinoitaan liian pitkiksi. Rikosromaanikin on alle kaksisataasivuinen, ja se riittää mainiosti.” Näin olen kirjoittanut 10.11.2012, kun olin juuri lukenut Tammisen silloisen uutuuskirjan Rikosromaani. Nyt voisin runsaat kaksi vuotta myöhemmin toistaa saman Tammisen uutuuskirjan Meriromaani luettuani. Tosin Meriromaanissa on entistäkin niukemmin sivuja, kaikkiaan 142. Ei ainakaan voi turhasta venyttämisestä tai monisanaisuudesta syyttää! Kirjailijan salaviisaasta huumorista kertonevat myös romaanien nimet. Seuraavaksi varmaan ’Rakkausromaani’ (vuonna 2017) ja ’Sotaromaani’ (vuonna 2020)? (Jos kirjailija lukee tämän, ovat ideat vapaasti käytettävissä!)

Meriromaani on siis täysiverinen pienoisromaani, joka kertoo miehestä, hänen laivoistaan ja merestä. Kaiken taustalla on tietysti kertomus elämästä. Arvaamaton meri ja laiva sen aalloilla on vertauskuva, jonka minäkin, puusilmä lukija, panen merkille ja luullakseni ymmärrän. Pieni kirja kätkee kansiensa väliin kokonaisen ihmiselämän kaaren. Tapahtumat sijoittunevat jonnekin edellis- ja viime vuosisatojen vaihteeseen. Päähenkilö merikapteeni Huurna pitää komentoa purjealuksella, mutta yhä enemmän merillä alkaa seilata suuria ja nopeita höyryaluksia.

Vilhelm Huurna kokee ensimmäisen haaksirikkonsa jo 16-vuotiaana, kun hän on viemässä tohtorin venettä Pikisaareen. On vähällä käydä hullusti, mutta lopulta selvitään vain aineellisilla vahingoilla. Nuorukainen päätyy kuitenkin ennusmerkeistä piittaamatta merille ja aikanaan merenkulkua opiskelemaan Turkuun. Koko opiskeluaikansa Huurna tuntee olevansa huijari, joka jossain vaiheessa varmasti paljastuu. Mutta mitä paljastumista ei tapahdu, ja niin Huurnasta tulee kuin tuleekin oikea merikapteeni. Askaisten pitäjän isännät uskovat Huurnaan jostain kumman syystä ja varustavat hänelle laivan toisensa jälkeen. Huurnalla nimittäin tuntuu olevan taipumusta upottaa laivansa milloin mistäkin syystä. Yleensä hän syyttää syyttä itseään. Menetykset ovat onneksi aina sentään vain aineellisia, tosin sitä kapteeni ei tunnu osaavan arvostaa.

Meriromaani on hyvin miehinen teos. Naiset ovat todellisissa sivurooleissa. Huurna koettaa tehdä tuttavuutta kauniiden naisten kanssa, mutta katse ja hymy ovat yleensä rohkeinta, mihin hän kykenee. Torjunnat masentavat kapteenia, ja kun avioliitto aikanaan solmitaan, ei kyse ole oikeastaan niinkään rakkaudesta kuin hyvästä järjestelystä. Vai eikö Huurna osannut sanoa ei?

Kohtaukset Askaisten isäntien kanssa Gladin salissa tuovat mieleen Alastalon salissa -kirjan, jota en kylläkään ole lukenut. Isännät ovat vähäpuheisia, paitsi työntekoaan kehuessaan, ja Huurna tuntee olonsa jälleen orvoksi. Mies ei tiedä, mihin istuisi, saati mitä sanoisi. Niinpä hän suostuu kerta toisensa jälkeen lähtemään merille tienaamaan isännille. Vaivihkainen, surumielinen huumori avautuu juuri tällaisista tilanteista. Huurnan perimmäinen epävarmuus lienee yleisinhimillistä, ja Tamminen kuvaa sitä lempein ottein. Koskettavia ovat myös loppupuolen kohtaukset, joissa jo vanheneva Huurna käy tervehtimässä appeaan. Sopuisasti istuskellaan, luetaan lehtiäkin, mutta harvoin puhutaan sanaakaan. Varsinaissuomalaista seuranpitoa parhaimmillaan!

Petri Tamminen: Meriromaani

Otava 2015. 142 s.

Lainattu kirjastosta.

Kustantajan sivulta löytyy myös kirjan esittelyvideo.

Matti Laine: Merkitty mies

En ole aiemmin lukenut Matti Laineen dekkareita, mutta jälleen kerran pääsin hyvään alkuun äänikirjan avulla. Harmi vain, että kyseinen äänikirja oli tehty Laineen kuudennesta kirjasta, joka on toinen osa entisestä jääkiekkoilijasta ja nykyisestä ammattirikollisesta Elias Vitikasta kertovasta sarjasta. Kyseessä on siis viime vuonna ilmestynyt dekkari Merkitty mies. Aiempi Vitikasta kertova kirja on nimeltään Pahojen miesten seura (Gummerus 2012).

Tämä kakkososasta aloittaminen hieman kostautui, koska alussa tunsin olevani jotenkin pihalla kirjan henkilöistä ja tapahtumista. Sain jonkin verran pinnistellä, että sain kiinni juonesta, joka käynnistyi vähitellen ja pääsi lopulta oikein kelpo vauhtiin. Mutta alussa jaariteltiin pitkään kaikenlaista Vitikan taannoisesta kiekkoilu-urasta (joka ei kiinnostanut minua yhtään), bisneksistä ja yksityiselämän perhekuvioista. Mukana on koko joukko henkilöitä, joiden asettelu kartalle tuotti hieman päänvaivaa. Jonkin verran vihjaillaan myös tapahtumiin, joista on selvästikin ollut enemmän juttua aikaisemmassa kirjassa, kuten vaikkapa siitä, millaisin menetelmin Vitikasta on tullut luksusveneitä salakuljettavan Firman pomo.

Merkitty mies on siis puhdasverinen rikosromaani, jonka päähenkilö apureineen operoi pääasiassa lain väärällä puolella tai ainakin harmaalla alueella. Vitikka on Raidin kaltainen karismaattinen rosvopomo, joka ratkoo eteensä tulevia ongelmia tiukan oikeudenmukaisesti ja korkeaa moraalia noudattaen mutta tarpeen vaatiessa kovia keinoja käyttäen. Tosin siinä missä Raid tappaa niin talossa kuin puutarhassa, Vitikka epäröi joutuessaan punnitsemaan tappamista ongelmanratkaisukeinona. Poliisien parista sen sijaan löytyy kieroon kasvaneita yksilöitä. Mikä on oikein, mikä väärin, onkin sitten jo monimutkaisempi juttu.

Vitikan bisnekset tuntuvat pyörivän ihan mukavasti, mutta lähimpien tukijoukkojen toiminnassa on toivomisen varaa. Vitikka epäilee parhaan ystävänsä sortuneen taas viinaan, koska mies tekee kummallisia ohareita. Lisäksi kilpaileva hämäräbisnesmies tekee ehdotuksen, josta eroon luikertelu tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Vastaapa mitä vain, aina on pulassa. Oikeastaan Vitikka taitaa sisimmässään haluta jättää koko alamaailman bisneksineen kauas taakseen, mutta se ei tunnetusti ole kovin helppoa. Eläkepäivät Malagalla siirtyvät yhä kauemmas tulevaisuuteen.

Varsinainen ongelma liittyy kuitenkin jääkiekkokuvioihin. Seuransa entisenä maalivahtitähtenä Vitikka osallistuu edelleen toimintaan enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Uusi lupaava tähtimaalivahti Aki Kajoste on ilmoittanut haluavansa lopettaa uransa juuri, kun se on kunnolla lähtemässä liitoon. Seuran napamiehet pyytävät Vitikkaa apuun. Nopeasti Vitikka haistaakin palaneen käryä. Mitä lahjakas nuorukainen kuollakseen pelkää ja salailee? Tätä selvittäessään Vitikka joutuu entistä pahempiin vaikeuksiin ja vetää syyttömät läheisensäkin mukaan odottamattomaan painajaiseen.

Laine on sommitellut juonen ovelasti. Lukija on aivan yhtä pihalla kuin Vitikkakin, ja pettureita luuraa lopulta useilla tahoilla. Laine osaa myös kirjoittaa piinaavan jännittäviä kohtauksia, ja pariin otteeseen ajattelin kirjan olevan hieman liiankin jännittävä kuljettajan kuunneltavaksi. Esimerkiksi tyhjässä asunnossa taskulampun valossa suoritettu etsintä ja kohtaus Vitikan autossa olivat melkoisen hiuksia nostattavia! Silti olin hieman pettynyt siististi niputetusta loppuratkaisusta. Vähän liian helpolla hommat lopulta kaiken jälkeen selvisivät ja ongelmat lakaistiin pois päiväjärjestyksestä.

Äänikirjan kuuntelussa pientä ongelmaa aiheutti myös lukija Ville Tiihonen. Tiihonen lukee oikein hyvin ja miellyttävästi, mutta olen kuunnellut hänen lukemanaan useita Reijo Mäen Vares-dekkareita, ja tunnelma oli paikoin hämäävä. Piti oikein pinnistellä alkuun, että muisti kuuntelevansa ihan muuta kuin Mäkeä.

Matti Laine: Merkitty mies

Paasilinna 2014. Lukija Ville Tiihonen. Laajuus 8 h 54 min.

Lainattu kirjastosta.