Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Kylläpä pettymys kirveltää karvaasti, kun oma suosikkikirjailija pettää täysin. Olen ollut peittelemättömän ihastunut ruotsalaisen dekkaristin Kristina Ohlssonin kolmeen aiempaan Fredrika Bergman -dekkariin, ja päätin ostaa omaksi sarjan nelososan Paratiisiuhrit. Suomennos ilmestyi jo viime vuonna, mutta lukeminen lykkääntyi lukuruuhkan takia näin pitkälle.

Jälkisanoissaan kirjailija kertoo halunneensa kirjoittaa erilaisen kirjan, jossa kuitenkin olisivat mukana hänelle rakkaimmat henkilöt aiemmista teoksista eli Fredrika sekä Alex Recht, tämän pomo rikospoliisista. Tarkoituksellista on ollut myös Yhdysvaltojen osuus teoksessa. Paratiisiuhrit totisesti onkin erilainen kuin aiemmat sarjan teokset, mutta minun kannaltani se oli lähinnä valitettavaa. En pitänyt kirjasta juuri lainkaan.

Fredrika Bergman on jättänyt poliisin ja siirtynyt oikeusministeriön palvelukseen. Alex Recht työskentelee edelleen Tukholman rikospoliisissa. 10. päivänä lokakuuta 2011 poliisi saa tiedon, että iltapäivällä Tukholmassa tulee räjähtämään neljä pommia eri rakennuksissa. Puhelut soitetaan neljästä eri matkapuhelimesta ja soittaja käyttää äänenmuunninta, menetelmää, jota poliisit pitävät lapsellisen vanhanaikaisena. Pommiuhkaukset paljastuvat kuitenkin lopulta aiheettomiksi, mutta tutkimukset uhkaajan selville saamiseksi jatkuvat.

Seuraavana päivänä Arlandasta kohti New Yorkia lentävä jumbojet uhataan räjäyttää, ellei Ruotsi peruuta edellisenä päivänä antamaansa ulkomaalaistaustaisen Zakaria Khelifin karkotuspäätöstä ja Yhdysvallat sulje Afganistanissa sijaitsevaa salaista vankilaansa. Aikaa on niin pitkään kuin koneessa riittää polttoainetta. Jos kone alkaa, pommi räjäytetään.

Tilanne on karmaiseva. Aika tikittää vääjäämättä kohti loppuaan, ja valtioiden päättäjien kädet ovat sidotut. Terroristien kanssa ei voi neuvotella eikä heidän vaatimuksiinsa suostuta mistään hinnasta. Ollaan jo valmiiksi umpikujassa. Ruotsissa tutkimuksia vetää turvallisuuspoliisin terrorisminvastaisen yksikön johtaja Eden Lundell, raudanluja nainen. Lundellin juutalaisuus herättää kuitenkin levottomuutta Yhdysvaltojen puolella, ja lisäksi hänen entiset työnantajansa Ison-Britannian tiedustelupalvelusta paljastavat Edenin esimiehille, ettei hän kenties olekaan sopiva tehtäväänsä.

Kun käy ilmi, että Tukholman aiemmilla pommiuhkauksilla on yhteyttä lentokonekaappaukseen, jatkaa Alex Recht tapauksen parissa työskentelyä. Sattumalta hänen oma poikansa Erik on kaapatun koneen lentoperämies. Alex myös tuntee koneen kapteenin Karim Sassin poikansa kautta. Fredrika pysyy mukana tapahtumien keskipisteessä, koska hänet nimitetään yhteyshenkilöksi ja tiedottajaksi poliisin, turvallisuuspoliisin ja oikeusministeriön välille. (Tätä ratkaisua muuten pidän jokseenkin keinotekoisena, mutta kenties näin oikeastikin toimitaan, mistäs minä sen tiedän.)

Lukijalle selviää varsin pian, että kapteeni Sassi on tavalla tai toisella mukana kaappauksessa. Poliisille ja muille viranomaisillekin tämä selviää kohtalaisen pian, samaten se, että Sassi on tuntenut Khelifin nuorena. Mutta mikä osuus on afganistanilaisella vankilalla tähän kuvioon? Sisukkaasta tutkimustyöstä huolimatta teon motiivi ja muut osalliset pysyvät hämärän peitossa. Kaikki muu tuntuu polkevan paikallaan paitsi kello.

Juonessa on siis kaikki elementit oivallisen trillerin rakenteluun. Jostain kumman syystä Ohlsson ei kuitenkaan saa juttuun mitään henkeä eikä eloa ensimmäisten sadan sivun aikana. Jos en olisi ostanut kirjaa itselleni, olisin jättänyt sen kesken. Ulkokohtainen asioiden selostaminen ei vain toimi. Luterilaisen moraalikasvatuksen saaneena en keskeyttämiseen kuitenkaan kyennyt. Sadan sivun jälkeen juttuun tuleekin hieman lisävauhtia, ainakin joksikin aikaa. Lisäksi jutun karmaisevuuskierteet nousivat kammottavalla tavalla, kun lukemisen aikana tapahtui Germanwingsin lento-onnettomuus. Uutisia seuratessani aloin nopeasti huomata tiettyjä yhtäläisyyksiä fiktion ja todellisuuden välillä…

Mutta edes tämä ei pelastanut Paratiisiuhreja. Olen aiemmin kiitellyt Ohlssonia henkilökuvauksesta, mutta tällä kertaa siitä ei ole tietoakaan. Kirjan kiinnostavimmat henkilöt ovat Erik Recht ja Eden Lundell, mutta heitä kuvaillaan vain hyvin pintapuolisesti ja kliseisesti. Vanhat tuttavuudet Fredrika ja Alex ohitetaan jos mahdollista vielä pinnallisemmin.

Jännitystä ei myöskään synnyt lukujen otsikoinnilla minuutin tarkkuudella ja sen hokemisella, että aika on vähissä ja ihmishenkiä vaarassa. Kyllä sen nyt on lukija jo vähemmästäkin tajunnut! Tapahtumia seurataan vuoroin Tukholmassa, vuoroin lentokoneessa. Valitettavan vähän Ohlsson on saanut irti lentokoneen tunnelmista. Myöskään yrityksistä avata ohjaamon ovea ei irtoa sen kummempaa. Mielikuvitusta ei löydy yhtään henkilökunnan joukosta, kun tilanne on päällä. Toisin sanoen kirjailijalla ei ole ollut sen paremmin mielikuvitusta kuin faktatietoakaan?

Ohlsson on aiemmissa kirjoissaan käyttänyt tekniikoita, joiden avulla lukijalla on ollut mahdollisuus olla asioista perillä hieman enemmän tai aiemmin kuin poliiseilla, ja tämä on osaltaan pitänyt yllä jännitystä. Tästä kirjasta tämä ulottuvuus puuttuu kokonaan, ja lukija on yhtä pimennossa kuin tutkijatkin. Kirjasta tulee väkisinkin pitkäveteinen, kun tulosta ei vain synny millään. Yhtään eivät sitten loppuun sijoitetut paljastukset pelasta tilannetta.

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit (Paradisoffer)                                                                      Suom. Pekka Marjamäki. WSOY 2013. 438 s.

Ostettu.

Fredrika Bergman -sarja:

Nukketalo (Askungar) Suom. Outi Menna. Schildts 2010. 428 s

Tuhatkaunot (Tusenskönor) Suom. Outi Menna. Schildts 2011. 398 s.

Varjelijat (Änglavakter) Suom. Outi Menna. WSOY 2013. 499 s.

Paratiisiuhrit (Paradisoffer) Suom. Pekka Marjamäki. WSOY 2013. 438 s.

Daavidintähdet (Davidsstjärnor) Suom. Outi Menna. WSOY 2015 toukokuu. 497 s.