Kylläpä pettymys kirveltää karvaasti, kun oma suosikkikirjailija pettää täysin. Olen ollut peittelemättömän ihastunut ruotsalaisen dekkaristin Kristina Ohlssonin kolmeen aiempaan Fredrika Bergman -dekkariin, ja päätin ostaa omaksi sarjan nelososan Paratiisiuhrit. Suomennos ilmestyi jo viime vuonna, mutta lukeminen lykkääntyi lukuruuhkan takia näin pitkälle.
Jälkisanoissaan kirjailija kertoo halunneensa kirjoittaa
erilaisen kirjan, jossa kuitenkin olisivat mukana hänelle rakkaimmat henkilöt
aiemmista teoksista eli Fredrika sekä Alex Recht, tämän pomo rikospoliisista.
Tarkoituksellista on ollut myös Yhdysvaltojen osuus teoksessa. Paratiisiuhrit totisesti onkin erilainen
kuin aiemmat sarjan teokset, mutta minun kannaltani se oli lähinnä
valitettavaa. En pitänyt kirjasta juuri lainkaan.
Fredrika Bergman on jättänyt poliisin ja siirtynyt
oikeusministeriön palvelukseen. Alex Recht työskentelee edelleen Tukholman
rikospoliisissa. 10. päivänä lokakuuta 2011 poliisi saa tiedon, että
iltapäivällä Tukholmassa tulee räjähtämään neljä pommia eri rakennuksissa.
Puhelut soitetaan neljästä eri matkapuhelimesta ja soittaja käyttää
äänenmuunninta, menetelmää, jota poliisit pitävät lapsellisen vanhanaikaisena.
Pommiuhkaukset paljastuvat kuitenkin lopulta aiheettomiksi, mutta tutkimukset
uhkaajan selville saamiseksi jatkuvat.
Seuraavana päivänä Arlandasta kohti New Yorkia lentävä
jumbojet uhataan räjäyttää, ellei Ruotsi peruuta edellisenä päivänä antamaansa ulkomaalaistaustaisen
Zakaria Khelifin karkotuspäätöstä ja Yhdysvallat sulje Afganistanissa
sijaitsevaa salaista vankilaansa. Aikaa on niin pitkään kuin koneessa riittää
polttoainetta. Jos kone alkaa, pommi räjäytetään.
Tilanne on karmaiseva. Aika tikittää vääjäämättä kohti
loppuaan, ja valtioiden päättäjien kädet ovat sidotut. Terroristien kanssa ei
voi neuvotella eikä heidän vaatimuksiinsa suostuta mistään hinnasta. Ollaan jo
valmiiksi umpikujassa. Ruotsissa tutkimuksia vetää turvallisuuspoliisin
terrorisminvastaisen yksikön johtaja Eden Lundell, raudanluja nainen. Lundellin
juutalaisuus herättää kuitenkin levottomuutta Yhdysvaltojen puolella, ja
lisäksi hänen entiset työnantajansa Ison-Britannian tiedustelupalvelusta
paljastavat Edenin esimiehille, ettei hän kenties olekaan sopiva tehtäväänsä.
Kun käy ilmi, että Tukholman aiemmilla pommiuhkauksilla on
yhteyttä lentokonekaappaukseen, jatkaa Alex Recht tapauksen parissa
työskentelyä. Sattumalta hänen oma poikansa Erik on kaapatun koneen
lentoperämies. Alex myös tuntee koneen kapteenin Karim Sassin poikansa kautta.
Fredrika pysyy mukana tapahtumien keskipisteessä, koska hänet nimitetään
yhteyshenkilöksi ja tiedottajaksi poliisin, turvallisuuspoliisin ja
oikeusministeriön välille. (Tätä ratkaisua muuten pidän jokseenkin
keinotekoisena, mutta kenties näin oikeastikin toimitaan, mistäs minä sen
tiedän.)
Lukijalle selviää varsin pian, että kapteeni Sassi on
tavalla tai toisella mukana kaappauksessa. Poliisille ja muille
viranomaisillekin tämä selviää kohtalaisen pian, samaten se, että Sassi on
tuntenut Khelifin nuorena. Mutta mikä osuus on afganistanilaisella vankilalla
tähän kuvioon? Sisukkaasta tutkimustyöstä huolimatta teon motiivi ja muut
osalliset pysyvät hämärän peitossa. Kaikki muu tuntuu polkevan paikallaan
paitsi kello.
Juonessa on siis kaikki elementit oivallisen trillerin
rakenteluun. Jostain kumman syystä Ohlsson ei kuitenkaan saa juttuun mitään
henkeä eikä eloa ensimmäisten sadan sivun aikana. Jos en olisi ostanut kirjaa
itselleni, olisin jättänyt sen kesken. Ulkokohtainen asioiden selostaminen ei
vain toimi. Luterilaisen moraalikasvatuksen saaneena en keskeyttämiseen
kuitenkaan kyennyt. Sadan sivun jälkeen juttuun tuleekin hieman lisävauhtia,
ainakin joksikin aikaa. Lisäksi jutun karmaisevuuskierteet nousivat
kammottavalla tavalla, kun lukemisen aikana tapahtui Germanwingsin
lento-onnettomuus. Uutisia seuratessani aloin nopeasti huomata tiettyjä yhtäläisyyksiä
fiktion ja todellisuuden välillä…
Mutta edes tämä ei pelastanut Paratiisiuhreja. Olen aiemmin kiitellyt Ohlssonia
henkilökuvauksesta, mutta tällä kertaa siitä ei ole tietoakaan. Kirjan
kiinnostavimmat henkilöt ovat Erik Recht ja Eden Lundell, mutta heitä
kuvaillaan vain hyvin pintapuolisesti ja kliseisesti. Vanhat tuttavuudet
Fredrika ja Alex ohitetaan jos mahdollista vielä pinnallisemmin.
Jännitystä ei myöskään synnyt lukujen otsikoinnilla minuutin
tarkkuudella ja sen hokemisella, että aika on vähissä ja ihmishenkiä vaarassa.
Kyllä sen nyt on lukija jo vähemmästäkin tajunnut! Tapahtumia seurataan vuoroin
Tukholmassa, vuoroin lentokoneessa. Valitettavan vähän Ohlsson on saanut irti
lentokoneen tunnelmista. Myöskään yrityksistä avata ohjaamon ovea ei irtoa sen
kummempaa. Mielikuvitusta ei löydy yhtään henkilökunnan joukosta, kun tilanne
on päällä. Toisin sanoen kirjailijalla ei ole ollut sen paremmin mielikuvitusta
kuin faktatietoakaan?
Ohlsson on aiemmissa kirjoissaan käyttänyt tekniikoita,
joiden avulla lukijalla on ollut mahdollisuus olla asioista perillä hieman
enemmän tai aiemmin kuin poliiseilla, ja tämä on osaltaan pitänyt yllä
jännitystä. Tästä kirjasta tämä ulottuvuus puuttuu kokonaan, ja lukija on yhtä
pimennossa kuin tutkijatkin. Kirjasta tulee väkisinkin pitkäveteinen, kun
tulosta ei vain synny millään. Yhtään eivät sitten loppuun sijoitetut
paljastukset pelasta tilannetta.
Kristina Ohlsson:
Paratiisiuhrit (Paradisoffer) Suom. Pekka
Marjamäki. WSOY 2013. 438 s.
Ostettu.
Fredrika Bergman -sarja:
Nukketalo (Askungar)
Suom. Outi Menna. Schildts 2010. 428 s
Tuhatkaunot
(Tusenskönor) Suom. Outi Menna.
Schildts 2011. 398 s.
Varjelijat
(Änglavakter) Suom. Outi Menna.
WSOY 2013. 499 s.
Paratiisiuhrit (Paradisoffer) Suom. Pekka Marjamäki. WSOY
2013. 438 s.
Daavidintähdet (Davidsstjärnor) Suom. Outi Menna. WSOY 2015
toukokuu. 497 s.
Tykkäsin kirjasta, vaikka poliisityö olikin jähmeää.
VastaaPoistaMinäkään en pitänyt tästä, petyin pahasti. Toivottavasti kirjailija palaa juurilleen. Se lataus, joka oli Tuhatkaunoissa ja Varjelijoissa oli poissa. Mihin toinen loppui ja mistä toinen jatkui oli upeaa. Luin Nukketalon vasta Tuhatkaunon jälkeen.
VastaaPoista