Vuoden 2013 kesäkuussa olen
esitellyt nuoren esikoiskirjailija Katri
Alatalon fantasiatrilogia Mustien
ruusujen maa aloitusosan eli Karnin labyrintin. Pidin sujuvasta
ja perinteisiin nojaavasta mutta raikkaalla otteella kirjoitetusta
aloitusosasta, mutta en tullut kuitenkaan hankkineeksi jatko-osia käsiini.
Kirjailija paikkasi puutteen viime vuoden puolella, kun sarja valmistui ja
kolmas osa Kevääntuoja ilmestyi. Nyt
luin Laulun kadonneesta saaresta ja
päätösosan Kevääntuoja yhteen menoon,
mikä olikin hyvä ratkaisu kaltaiselleni hataramuistiselle lueskelijalle.
Ihmistyttö
Dinja, navadi Raúg ja krioniprinssi Emron löysivät Karnin labyrintissa tien pois Talvilaaksosta, jossa vuodenaikojen
kierto oli vuosia aikaisemmin alkanut mennä pois raiteiltaan. Dinja etsii
äitiään, joka on jättänyt perheensä Dinjan ollessa pieni. Toisena päämääränä
kolmikolla on löytää maa, jossa kasvaa salaperäisiä mustia ruusuja. Dinja on
viisivuotiaana saanut kauniiseen rasiaan pakatun kuivatun ruusun salaperäiseltä
muukalaiselta, joka kuoli ennen kuin sai kerrotuksi mitään ruusun alkuperästä
tai tarkoituksesta.
Seikkailuntäyteinen
matka alkaa siis Karnin labyrintissa,
ja Laulu kadonneesta saaresta alkaa
seesteisissä tunnelmissa. Kolmikko on asettunut lämpimän ilmanalan
paratiisimaisiin tunnelmiin Pazadien saaristoon, jonka asukkaat ovat ottaneet
heidät suojiinsa. Prinssi Emron on rakastunut, ja muutenkin elämä tuntuu
asettuneen uomiinsa. Dinja on kuitenkin levoton. Kumpaakaan matkan tavoitteista
ei ole saavutettu. Vaikka Dinja tietääkin äitinsä kuolleen, hän haluaa silti
selvittää, mitä tälle tapahtui ennen kuolemaa. Mikä veti äitiä kaukaisille
saarille?
Kolmikko nousee alukseen, joka vie heitä kohti tuntematonta päämäärää. Dinja haluaa selvittää Ruususaaren arvoituksen, johon tuntuu kytkeytyvän toisenkin saaren kohtalo. Tieto on siroteltu murusina maailmaan, ja vihjeistä pitää koota vastauksia kysymyksiin, joita ei välttämättä osaa edes esittää. Vähitellen kuva alkaa kuitenkin hahmottua. Mahtinoidan kirous on syynä omituisiin sääilmiöihin. Miten kirouksen voisi purkaa? Onko se Dinjan tehtävä?
Kolmikko nousee alukseen, joka vie heitä kohti tuntematonta päämäärää. Dinja haluaa selvittää Ruususaaren arvoituksen, johon tuntuu kytkeytyvän toisenkin saaren kohtalo. Tieto on siroteltu murusina maailmaan, ja vihjeistä pitää koota vastauksia kysymyksiin, joita ei välttämättä osaa edes esittää. Vähitellen kuva alkaa kuitenkin hahmottua. Mahtinoidan kirous on syynä omituisiin sääilmiöihin. Miten kirouksen voisi purkaa? Onko se Dinjan tehtävä?
Vaikuttavin
osuus kakkososasta sijoittuu merenaliseen maailmaan, jonka kansaa ja tapoja
Alatalo kuvaa oivallisesti. Kun on kerran joutunut tai päässyt tutustumaan
gashanien maailmaan, kaipaa sinne takaisin, aluksi jopa vimmaisesti. Dinjalle
seikkailu vedenalaisen kansan parissa on tärkeä monella tavalla. Sieltä hän saa
vastauksen kadonneen saaren arvoitukseen.
Kevääntuojassa matka jatkuu. Seurue tapaa eräältä saarelta
navadiyhdyskunnan, jonka Ajattelijat tietävät kertoa Ruususaarta koskevasta
ennustuksesta. Dinjan pitää etsiä reitti saarelle ja murtaa kirous Kevääntuojan
avulla. Mikä tai kuka Kevääntuoja on, pysyy arvoituksena lähes loppuun asti.
Fantasiaperinteen kaavoista poiketen Alatalo ei rakentele loppuratkaisua
suurten sotajoukkojen voimienmittelyn varaan, vaan ratkaisu tapahtuu
ennemminkin sadunomaiseen tapaan. Tästä pidin, sillä koko tarinassa on
ylipäätään vähänlaisesti väkivaltaa ja raakuutta, vaikka pahuutta onkin
olemassa. Alatalo painottaa sotaisuuden sijasta vastuuseen kasvamista,
erilaisuuden hyväksymistä ja suvaitsevaa rakkautta.
Loppuhäivytys
on pitkä ja perusteellinen, mutta ei liian auvoisa vaan tummilla sävyillä
varjostettu. Pidin myös lopun tietynlaisesta avoimuudesta. Kaikkea ei tarvitse
selittää auki. Myönnän olleeni tarinan mittaan pariinkin otteeseen epäileväinen
sen suhteen, oliko kirjailijallakaan sen parempaa tietoa päämäärästä kuin
Dinjalla kumppaneineen tai lukijalla. Loppuun päästyäni saatoin huokaista
helpotuksesta. Oli hänellä, ja kaikki tarpeelliset langanpäät solmitaan lopuksi
sievästi nippuun. Ehkä hieman enemmän olisin rohkaisua tähän suuntaan jo matkan
varrella kaivannut, mutta tämä on makuasia. Fantasiamaailman rakentelu on
sarjassa oivallisesti onnistunut, ja kerronta tempaa mukaan sadunomaiseen
tunnelmaan vaivattomasti. Tykkäsin!
Karnin labyrintissa lukija apuna on kartta, samoin Laulussa kadonneesta saaresta, vaikka se onkin vaikeaselkoisempi. Kevääntuojassa ei karttaa ole, mikä oli
hieman harmi, sillä seikkailun kulkua olisi ollut mukava seurailla myös
kartalta.
Katri Alatalo: Laulu kadonneesta
saaresta
Vaskikirjat 2013. 337 s.
Katri Alatalo: Kevääntuoja
Vaskikirjat 2014. 318 s.
Arvostelukappaleita.
Kiitokset kirjailijalle!
Katri
Alataloa voi seurata Facebookin kirjailijasivun avulla. Hänellä on myös kirjoittajablogi Päättymätön tarina. On mielenkiintoista
seurata, mitä Alatalon näppäimistöltä tulee seuraavaksi. Ainakin ura on alkanut mainiolla fantasiatrilogialla.
En ole mikään fantasiakirjallisuuden suuri ystävä, enkä siis sellaista ole lukenut, mutta tätä teossarjaa kohtaan herätit pienen kiinnostuksen poikasen.
VastaaPoista