Petri Tamminen: Meriromaani

Tämän jutun alkajaisiksi siteeraan itseäni: ”Pidän myös siitä, että Tamminen ei väkisin venytä tarinoitaan liian pitkiksi. Rikosromaanikin on alle kaksisataasivuinen, ja se riittää mainiosti.” Näin olen kirjoittanut 10.11.2012, kun olin juuri lukenut Tammisen silloisen uutuuskirjan Rikosromaani. Nyt voisin runsaat kaksi vuotta myöhemmin toistaa saman Tammisen uutuuskirjan Meriromaani luettuani. Tosin Meriromaanissa on entistäkin niukemmin sivuja, kaikkiaan 142. Ei ainakaan voi turhasta venyttämisestä tai monisanaisuudesta syyttää! Kirjailijan salaviisaasta huumorista kertonevat myös romaanien nimet. Seuraavaksi varmaan ’Rakkausromaani’ (vuonna 2017) ja ’Sotaromaani’ (vuonna 2020)? (Jos kirjailija lukee tämän, ovat ideat vapaasti käytettävissä!)

Meriromaani on siis täysiverinen pienoisromaani, joka kertoo miehestä, hänen laivoistaan ja merestä. Kaiken taustalla on tietysti kertomus elämästä. Arvaamaton meri ja laiva sen aalloilla on vertauskuva, jonka minäkin, puusilmä lukija, panen merkille ja luullakseni ymmärrän. Pieni kirja kätkee kansiensa väliin kokonaisen ihmiselämän kaaren. Tapahtumat sijoittunevat jonnekin edellis- ja viime vuosisatojen vaihteeseen. Päähenkilö merikapteeni Huurna pitää komentoa purjealuksella, mutta yhä enemmän merillä alkaa seilata suuria ja nopeita höyryaluksia.

Vilhelm Huurna kokee ensimmäisen haaksirikkonsa jo 16-vuotiaana, kun hän on viemässä tohtorin venettä Pikisaareen. On vähällä käydä hullusti, mutta lopulta selvitään vain aineellisilla vahingoilla. Nuorukainen päätyy kuitenkin ennusmerkeistä piittaamatta merille ja aikanaan merenkulkua opiskelemaan Turkuun. Koko opiskeluaikansa Huurna tuntee olevansa huijari, joka jossain vaiheessa varmasti paljastuu. Mutta mitä paljastumista ei tapahdu, ja niin Huurnasta tulee kuin tuleekin oikea merikapteeni. Askaisten pitäjän isännät uskovat Huurnaan jostain kumman syystä ja varustavat hänelle laivan toisensa jälkeen. Huurnalla nimittäin tuntuu olevan taipumusta upottaa laivansa milloin mistäkin syystä. Yleensä hän syyttää syyttä itseään. Menetykset ovat onneksi aina sentään vain aineellisia, tosin sitä kapteeni ei tunnu osaavan arvostaa.

Meriromaani on hyvin miehinen teos. Naiset ovat todellisissa sivurooleissa. Huurna koettaa tehdä tuttavuutta kauniiden naisten kanssa, mutta katse ja hymy ovat yleensä rohkeinta, mihin hän kykenee. Torjunnat masentavat kapteenia, ja kun avioliitto aikanaan solmitaan, ei kyse ole oikeastaan niinkään rakkaudesta kuin hyvästä järjestelystä. Vai eikö Huurna osannut sanoa ei?

Kohtaukset Askaisten isäntien kanssa Gladin salissa tuovat mieleen Alastalon salissa -kirjan, jota en kylläkään ole lukenut. Isännät ovat vähäpuheisia, paitsi työntekoaan kehuessaan, ja Huurna tuntee olonsa jälleen orvoksi. Mies ei tiedä, mihin istuisi, saati mitä sanoisi. Niinpä hän suostuu kerta toisensa jälkeen lähtemään merille tienaamaan isännille. Vaivihkainen, surumielinen huumori avautuu juuri tällaisista tilanteista. Huurnan perimmäinen epävarmuus lienee yleisinhimillistä, ja Tamminen kuvaa sitä lempein ottein. Koskettavia ovat myös loppupuolen kohtaukset, joissa jo vanheneva Huurna käy tervehtimässä appeaan. Sopuisasti istuskellaan, luetaan lehtiäkin, mutta harvoin puhutaan sanaakaan. Varsinaissuomalaista seuranpitoa parhaimmillaan!

Petri Tamminen: Meriromaani

Otava 2015. 142 s.

Lainattu kirjastosta.

Kustantajan sivulta löytyy myös kirjan esittelyvideo.