Nyt mentiin kirjallisen mukavuusalueeni reunoille niin että
rytisi, mutta hyvä niin. Rajoja on hyvä välillä testailla, sillä voi huomata,
että niiden ulkopuoleltakin löytyy kiinnostavaa ja hyvälaatuista luettavaa.
Sain Eppu Nuotion romaanin Mutta minä rakastan sinua
ennakkokappaleen kustantajalta jo alkutalvesta, mutta sysäsin sen sitten
kummemmitta tarkisteluitta joskus ehkä luettavien pinoon. Nimi ja kansi
vaikuttivat turhan imeliltä. Koetin jossain vaiheessa tarjota kirjaa
tyttärellekin, mutta hän hylkäsi sen takakannen perusteella. Viisikymppisten
rakkaushuolet eivät houkuttaneet.
Eppu Nuotio on minulle kirjailijana ennestään tuttu. Olen
lukenut hänen Pii Marin -nimisestä toimittajasta kertovan dekkarisarjansa,
joitakin osia niin sanotusta Varkaus-sarjasta
sekä Nuotion tyttärensä Anna Nuotion
kanssa kirjoittaman dekkarin Tuplana, kiitos!. Myös kirjailijan lastenkirjoja on talouteemme hankittu
ja ahkerasti luettu. Olen pitänyt vaihtelevasti Nuotion tuotannosta. Jotkut
osat Pii Marin -sarjasta ovat oikein
kelpo dekkareita, mutta sitten taas välillä upotaan ihmissuhdesuohon ja liialliseen
vatvontaan.
Saattaa olla, että Mutta
minä rakastan sinua olisi lopullisesti hautautunut lukematta jäävien
kirjojen pinoon, ellei teos olisi tullut vastaan kirjaston äänikirjaluettelosta.
Äänikirjanahan olen kuunnellut paljon sellaista kirjallisuutta, joka muuten
olisi jäänyt kokematta. Päätin koettaa ja varasin kirjan.
Päähenkilö Karin Kiurukorpi tuntuu hieman liiankin
tutunoloiselta ihmiseltä: viisikymppinen turkulainen yläkoulun
historianopettaja, joka pitää lukemisesta, musiikista ja kävelemisestä. Karin
on hiljattain eronnut rehtorimiehestään Saulista ja on juuri asettunut
uudelleen elämäänsä, nyt ensimmäistä kertaa yksin. Tytär Klara asuu
Uudessa-Seelannissa asti, mutta entinen mies on edelleen Turussa uuden naisensa
kanssa.
Karin on kaikkea muuta kuin Turun yöelämässä riekkuva
puumanainen. Uuden suhteen aloittaminen on kyllä käynyt mielessä ja yritystäkin
on ollut, mutta vapailla miehillä tuntuu olevan mielessään aivan erilainen
käsitys suhteista kuin hänellä. Sitten eräänä sunnuntaina sattuma johdattaa
Karinin eteen Laurin.
Lauri on LVI-insinööri ja myös eronnut. Lauri rakastuu
Kariniin, eikä Karinkaan voi kieltää, etteikö Lauri olisi hänestä kiinnostava
ja oikeastaan melkein kaikkea sitä, mitä hän on toivonut. Koska on kuitenkin
kyse romaanista, on selvää, että sitten alkaa tulla mutkia matkaan.
Laurin toimistossa työskentelevä kolmikymppinen Kaari on
ollut kuolettavasti rakastunut Lauriin jo pari vuotta. Kaari on päättänyt, että
Laurista ja hänestä tulee vielä pari keinolla millä hyvänsä. Karinin tytär
Klara sotkee maailman toisella puolella oman suhteensa ja tarvitsee Karinin
tukea. Saulikin alkaa vilahdella Karinin elämän liepeillä. Lisäksi sekä
Karinilla että Laurilla on vielä omat salaisuutensa.
Juoni, jos sellaisesta voi puhua, kuulostaa siis aika
kliseiseltä romanttisen viihteen peruskuviolta. Nuotio ei kuitenkaan yritä olla
hauska tai hilpeä, vaan hän kuvaa henkilöitään lempeän realistisesti, ilman
ylilyöntejä. Karin on ihan tavallinen nainen, eikä Laurikaan ole mikään
superhurmuri. Kumpikin epäröi ja on arka paljastamaan itsestään liikaa. Lisäksi
kohtalo tuntuu tosiaan olevan heidän rakkauttaan vastaan.
Kerrontaratkaisuina Nuotio käyttää näkökulman vaihdoksia
sujuvasti. Karin on minäkertoja, ja välillä tapahtumia kuvataan Laurin
näkökulmasta mutta ulkopuolista kertojaa käyttäen. Aikajänne kirjassa on alle
puoli vuotta, kevään heräämisestä kesän kukoistukseen. Erityisesti pidin siitä,
että tapahtumapaikkana on Turku. Karin ja Lauri kävelevät paljon Turun kaduilla
ja puistoissa, ja kaupunki tuntuu hengittävän tarinan taustalla vahvasti.
Nuotio pohtii kirjassaan paitsi ihmissuhteiden haurautta
myös monitahoisesti seksuaalisuutta. Vanheneminen tuntuu ruumiissa, mutta
vaikka keho rupsahtaa, mieli kaipaa edelleen rakkautta. Vanhemmuus tuo asioihin
omat kiemuransa, vaikka lapsi olisikin jo täysi-ikäinen. Lisäulottuvuus tulee Karinin dementoituneesta äidistä, jonka luona vieraillaan useaan otteeseen.
Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että perinteisenä
painettuna kirjana tämä olisi voinut hyvinkin jäädä kesken. Olen liian
kärsimätön lukija. Jos alku ei tempaa tavalla tai toisella minua pauloihinsa,
voi olla, että kesken jää. Äänikirjaa kuuntelin mielelläni, ja tarina oli jopa
sopivan rauhoittavaa kiireisiä työpäiviä reunustamaan. Kirsti Valveen lukijanääni on paikoin jopa liiankin pehmeä ja
lempeä makuuni, mutta sopi kirjan tyyliin.
Eppu Nuotio: Mutta
minä rakastan sinua
Otava 2015.
Äänikirjan lukija Kirsti Valve, kesto 9 h 31 min (8 cd-levyä).
Äänikirja kirjastosta. Ennakkokappale kustantajalta, kiitos!
Otavan sivuilta voi lukea lukunäytteen kirjasta ja katsoa kirjatrailerin.
Annelin kirjoissa -blogissa pohditaan kirjan kohderyhmää. Itse asetun siihen sukupuoleni ja ikäni perusteella täydellisesti, vaikka silti en kokenut tätä ihan minun kirjakseni. Lukuneuvoja-blogissa suositellaan tätä, jos tavallisten keski-ikäisten elämä ja laatuviihde kiinnostavat. Lumiomena-blogin Katja toteaa: Mutta minä rakastan sinua sulatti lopulta myös minun sydämeni. Se on sellaista välipalakirjallisuutta, joka ruokkii talven väsyttämää sielua ja saa uskomaan arjen ihmeisiin. Katja on myös linkittänyt lisää blogitekstejä, kannattaa kurkata!
Lisätään vielä kysymys. Mies, lukisitko tämän? Miksi tai miksi et?
Minulla tämä on keikkunut jo jonkin aikaa listalla "ehkä joskus", mutta kaipa se pitäisi lukea ihan vain jo Turun takia... Sitä paitsi, lempeän romanttiset kirjat tekevät joskus hyvää. Minä kuuntelen juuri Maeve Binchyä ja kuvittelisin tässä olevan vähän samanlaista vibaa.
VastaaPoistaVoi että, minusta tämä oli ihana. <3 Mutta minä tykkäänkin hömpänpömpästä, ja tämähän, niin kuin sinäkin totesit, ei sitä kliseistä viihdettä ollut. Mutta kiva että sinäkin pääsit tähän maailmaan äänikirjan avulla! :)
VastaaPoista