Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

”Kohta kyllä kuristan tämän ’herttaisen vanhan rouvan’!”

Näin voisi tiivistää tunnelmani, kun kuuntelin äänikirjana Kyllikki Villan päiväkirjaa Vanhan rouvan lokikirja. Ainakin kymmenen ensimmäisen levyn mittaan olin pääasiassa tuskastunut ja ärsytetty. Vasta kahden viimeisen levyn aikana alkoi tuntua, että ehkä en sittenkään ryhtyisi hirmutöihin. Tosin se olisi mahdotonta kaikin puolin, onhan kyseinen ’vanha rouva’ edesmennyt jo vuonna 2010. Tiedän myös, että olen ajatuksineni melko yksin. Todella monet ovat pitäneet kuuntelemastani päiväkirjasta kovasti ja sitä suositellaan monilla tahoilla. Minäkin toki suosittelen, mutta itseäni parempihermoisille lukijoille!

Vuonna 1923 syntynyt Villa oli kääntäjä ja kirjailija, joka teki suuren osan elämäntyöstään matkustaessaan tyttärensä Saaran kanssa rahtilaivoilla ympäri maailmaa. Ensimmäisen matkan aikaan Villa oli 42-vuotias ja tytär nelivuotias. Vanhan rouvan lokikirja on Villan päiväkirja hänen toisiksi viimeisestä valtameren ylittäneeltä matkaltaan vuoden 1997 keväällä, jolloin Villa oli 73-vuotias.

Villa lähti tälle matkalle yksin, ja suuntana oli jälleen kerran Etelä-Amerikka. Tarkoituksena oli matkustaa puolalaisella rahtialuksella Buenos Airesiin, ylittää Andit lentäen ja palata Valparaisosta toisella aluksella Panaman kanavan kautta kotiin. Suunnitelma myös toteutui, vaikka muutamia yllätyksiä matkalle osuikin.

Jo ennen kuin ensimmäinen laiva ehtii ankkurinsa nostaa, alkaa valittaminen, huokailu ja marina, huolehtiminen ja murehtiminen. Villa murehtii kaikkea mahdollista. Onko toisissa matkustajissa joku sietämätön päällepäsmäri? Onko silmää vaivaava tulehdus pilaamassa koko matkan alkuunsa? Mitä hänestä ajatellaan Suomessa, kun hän tuli antaneeksi ajattelemattomuuttaan haastattelun televisioon? Miten hän saa raahattua matkatavaransa satamassa taksiin? Suostuuko kukaan kantamaan niitä? Riittävätkö rahat? Riittääkö Echinaforce parantamaan kuumeen ja tulehduksen? Ymmärtääkö hän ruotsalaisen lääkärin puhetta? Onko tyttärellä kaikki hyvin kotona? Ehtiikö hän ajoissa kotiin näkemään sipulikukkien kukoistuksen keväällä? Loputtomiin.

Laivalla olossa ei tunnu oikein mikään menevän niin kuin Villa on ajatellut. Lastaukset satamissa sujuvat liian hitaasti, merellä odotellaan turhaan ja puolalaiset merimiehet vaikuttavat laiskoilta, koska eivät puunaa alustaan kuten suomalaisilla laivoilla on tapana. Kannella on kylmää, tuulista ja sataa. Kun matka etenee, on liian kuumaa. Satamissa on liian pitkiä välimatkoja, vaikka Villa toivoisi, että kaupunkien keskustat olisivat lyhyen kävelymatkan päässä. Laivan myymälässä on myynnissä vain huonoa konjakkia!

Pitkään Villa vatuloi, miten käyttää ajan, jonka hän voi viettää Etelä-Amerikassa. Paljonko aikaa on? Ehtiikö tehdä saarimatkan, josta hän haaveilee? Riittävätkö rahat? Jos riittävät, onko oikein käyttää niitä? Miten saada yhteys tuttuun chileläiseen taksinkuljettajaan? Tässä vaiheessa aloin olla jo aika valmista kuuntelijaa! Miksi ihmeessä Villa halusi lähteä matkalle, josta ei tuntunut nauttivan yhtään? Lisäksi tuntui kuin Villa ei olisi koskaan aiemmin matkustanut rahtilaivalla, ikään kuin kaikki vastukset tai sellaisiksi kuvatut asiat olisivat tulleet hänelle täytenä yllätyksenä.

Odotin Villan kertovan enemmän tekeillä olevasta käännöstyöstään, mutta siitä hän mainitsee päiväkirjalleen oikeastaan vain milloinkin kääntämänsä liuskamäärän. Työ tuntuu sujuvan vaikeuksitta, jos ei lasketa sitä, että ammattikääntäjä ja -matkailija on varannut liian vähän paperia ja värinauhoja työtään varten…ehkä.  Ainoa ajanviete laivalla nukkumisen lisäksi on lukeminen, ja Villa kertookin ihan lopussa ehtineensä lukea yli viisitoista kirjaa matkan aikana. Hyvin vähän hän kuitenkaan mainitsee mitään lukemastaan. Sen sijaan kielistä ja niiden välillä sukkuloinnista on paljonkin mielenkiintoista pohdintaa.

Kirjan siis pelastaa sen loppu. Villa tuntuu matkan lopun alkaessa häämöttää itsekin ryhtyvän miettimään juuri niitä asioita, jotka ovat minua kuunnellessa ärsyttäneet. Hän pohdiskelee, miksi haluaa aina lähteä matkalle, vaikka matkat ovat hänestä vaivalloisia ja hän on kova etukäteismurehtija. Hän miettii aikaa ja sen venymistä matkalla. Myös matka ja elämä vertautuvat hänen mietteissään. Hän kertoo matkalla huomanneensa, että on kovasti vanhentunut ja olevansa nykyään helposti epävarma ja peloissaan. Vaatii rohkeutta tehdä sellaista, mitä pelkää. Hän myös myöntää olevansa itsekeskeinen ja kovin riippuvainen tyttärestään. Nämä ajatukset ja Villan rehellinen itsetutkiskelu saivat minut antamaan kaiken anteeksi!

Minusta ei taitaisi olla tuollaiselle laivamatkalle lähtijäksi, vaikka aika onkin nyt melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin aivan toinen. Villalla oli tosiaan ajanvietteenään vain kirjansa ja ajatuksensa. Toisaalta hän ei tuntunut muuta kaipaavankaan. Saattoi olla luksusta, kun voi irrottautua tietotulvasta ja vain olla omassa olossaan. Sekin vaatii melkoista rohkeutta.

Äänikirjamuoto sopii Vanhan rouvan lokikirjalle loistavasti, sillä Villa saneli päiväkirjansa kaseteille ja kirjoitti ne sitten myöhemmin puhtaaksi. Tekstiä on tekijän kertoman mukaan muokattu vain vähän, ja toisto on jätetty sellaisenaan tekstiin. Kirjan lukee sopivasti eläytyen, huokaukset ja naurahtelut oivallisesti tulkiten Maija-Liisa Márton. Äänikirjan cd-levyistä puuttuu ilmoitus levyn loppumisesta, mikä hieman haittasi autossa kuunnellessani.

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Like 2004. Äänikirjan lukija Maija-Liisa Márton, kesto noin 14 tuntia (12 cd:tä)

Lainattu kirjastosta.

Matti Laine: Pahojen miesten seura

Arvelinkin Matti Laineen dekkaria Merkitty mies (Paasilinna 2014) kuunnellessani, että olin aloittanut hyvän sarjan väärästä osasta. Olin oikeassa, eli väärin meni. Jos et siis vielä ole Laineen jääkiekkodekkareihin tutustunut, aloita ehdottomasti ensimmäisestä osasta Pahojen miesten seura (Gummerus 2012).

Pidin siis Merkitystä miehestä ihan kohtalaisesti, mutta varsinkin alkupuolella romaania oli jonkin verran eksyksissä enkä oikein tahtonut päästä jyvälle henkilöiden keskinäisistä suhteista enkä ihan siitäkään, mikä mies kirjan päähenkilö Elias Vitikka oikein oli ja mitä hän puuhasi. Vastaukset kaikkiin avoimiksi jääneisiin kysymyksiini sain kuunnellessani lenkkiseuranani Pahojen miesten seuraa.

Elias Vitikka on entinen jääkiekkomaalivahtilupaus, joka NHL-uran karahdettua kiville ei ole osannut tehdä elämälleen oikein mitään. Rahat ovat huvenneet, ja elämänhalunsa ja suuntansa kadottanut mies hankkii elantonsa taksirenkinä. Eräänä yönä sattuma heittää Eliakselle keikan, joka muuttaa lopulta kaiken. Kyytiin astuu seurue nuoria kiekkoilijoita, joita luotsaa Eliaksen entinen tuttu jääkiekkoajoilta. Mies tarjoaa Eliakselle keikkaa. Pitäisi seurailla nuorta kiekkolupausta, joka tuntuu luisuvan seuran napamiesten otteesta. Elias tarttuu tarjoukseen.

Pian Elias huomaa joutuneensa mukaan peliin, jossa ei voi luottaa kehenkään eikä mihinkään ehkä itseään lukuun ottamatta. Pelissä on monenlaisia pelaajia, jotka tuntuvat pelaavan omiin pusseihinsa. Siinä on myös eri tasoja ja kytkentöjä kulkee pinnan alla vaikka minne. Elias päätyy kohdettaan seuratessaan eräänlaiseen pop-up-yökerhoon Sipoon korpeen. Paikalla häärii muun muassa pääkaupunkiseudun vaarallisimpiin kuuluva motoristiporukka ja muitakin hämärämiehiä Elias tunnistaa. Kohtaus, jossa Elias ensimmäisen kerran saapuu paikalle, on hiuksia nostattavan jännittävä! 

Elias on mielenkiintoinen hahmo. Kaveri vaikuttaa sympaattiselta ja fiksulta, oikeudenmukaiselta ja rehdiltä, mutta silti hämäräbisnekset houkuttelevat häntä suunnattomasti ja hän huomaa olevansa niissä oikein hyvä.

Kierrokset kovenevat vääjäämättä. Hieman harmitti, että seuraavan osan lukeneena tiesin, millä keinolla Elias selviytyy hankalimmasta ongelmastaan, mutta onneksi siihenkin liittyi asioita, jotka olivat minulle uusia. Kirja päättyy kutkuttavan avoimesti, kuin jatkoa odottaen. Ja sitähän siis on jo olemassa.

Kiitokset vielä lukijalle eli Jyrki Mänttärille. Näiden miesten seurassa viihtyi mainiosti ja kuntoilu sujui kuin huomaamatta!

Matti Laine: Pahojen miesten seura

Gummerus 2012. Suomen ääniakatemian äänikirjan lukija Jyrki Mänttäri, kesto 9 h 30 min.

Ostettu tiedostona Elisa Kirjasta.

Jari Tervo: Pyrstötähti

Pyrstötähti on Jari Tervon omaelämäkerrallisen romaanisarjan kolmas osa. Se on edellisiä osiaan suppeampi (sivuja painetussa kirjassa 176) ja muodoltaan enemmän anekdoottikokoelmaa muistuttava. Kuuntelin teoksen Aku Hirviniemen lukemana äänikirjaversiona, ja viihdyin kyllä vallan mainiosti.

Edellisien osien tapaan kertojana on rovaniemeläinen Jari, nyt 14-vuotias. Jari on päättänyt kirjoittaa muistelmansa ja saa äidiltä ohjeen aloittaa kirjoittamalla pienistä asioista. Uskollisesti äidin neuvoa noudattaen kirja muotoutuukin Jarin tekemistä tarkoista mutta osin naiiveista huomioista ja päätelmistä. Keskiössä ovat Jarin perhe ja sukulaiset talvena, jona odotetaan pyrstötähteä Lapin taivaalle. Jari tulee epähuomiossa luvanneeksi hieman liikaa pikkuveljelleen, joten luvassa on pettymys.

Jari siis kertoilee arkisista sattumuksista perheessä ja koulussa. Kerrontatapa ja käytetty oivaltava kieli tekevät näistä hauskoja. Isoäiti esimerkiksi osoittautuu bingoriippuvaiseksi joulun alla, ja seurauksena on kinkkujen ylitarjonta suvussa. Joulukuusen hankinta osoittautuu kimurantiksi, koska isä ei haluaisi maksaa kyseisestä hyödykkeestä mieluiten lainkaan tai ainakin hyvin vähän. Kuten arvata saattaa, kalliiksi käy. Entä kannattaako vaimolle hankkia lepytyslahjaksi kattila?

Tarina etenee jälleen puolisen vuotta, jos nyt tarinasta voi puhua. Kuten sanottu, romaani koostuu lähinnä irrallisista sattumuksista, joita yhdistää kertoja. 14-vuotiaaksi pojaksi Jari vaikuttaa viattomalta ja naiiviltakin, ja välillä tuntui, että hänen suuhunsa on kirjoitettu paljon nuoremman lapsen ajatuksia ja sanoja. Mutta ehkä en enää osaa palata omaan teini-ikääni riittävän aidosti. Ehkä 1970-luvulla oltiin viattomampia kuin nyt. Tai ehkä vieläkin ollaan?

Aku Hirviniemi on siis valittu äänikirjan lukijaksi. Hirviniemi lukee loistavasti, ammattilainen kun on. Esikoisen luki Jarmo Mäkinen, mistä pidin kovasti myös. Hieman mietityttää, onko lukijavalinnalla tarkoitus nostaa äänikirjan myyntiä. Tuskin on ainakaan haitaksi. Hirviniemi ja Tervo ovat myös yhdessä markkinoineet teosta. Kaikki, mikä lisää (ääni)kirjamyyntiä, on tietysti hyvä juttu.

Jari Tervo: Pyrstötähti

WSOY 2015. Äänikirjan lukija Aku Hirviniemi, kesto 3 h 30 min.

Lainattu kirjastosta.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö (romaani) ja Alli Jukolan tarina (näytelmä)

”Niin että on kirjoitettu kirja Männistön Venlasta? Siis siitä Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen Venlasta?! Kaikkea kanssa. Ei kannattaisi lähteä sorkkimaan pyhiä kirjoituksia.”

Jotakuinkin näin taisin tuumailla, kun aloin kuulla ensimmäisiä kaikuja Riina Katajavuoren romaanista Wenla Männistö. Syksyllä Helsingin kirjamessujen bloggariaamiaisella haastateltiin Katajavuorta ja esiteltiin uutuusromaania. Ympäriltä kuului hyväksyvää muminaa, ja aloin itsekin vähitellen kiinnostua. Jopa lämmetä ajatukselle, että ehkä sittenkin myös Kiveä voisi hieman tuulettaa ja tehdä alkuperäisteoksesta siten hivenen kiinnostavamman nykylukijoille. Nappasin tarjotun kirjan mukaani ja sain Katajavuorelta siihen signeerauksenkin.

Sitten kirja jumittui alati kohoavan kirjapinoni alakerroksiin, omaa syyttään, mutta jumittui kuitenkin. Mutta jälleen kävi niin, että huomasin kirjan ilmestyneen myös äänikirjana. Kirjastosta varasin kirjan, ja taas sujuivat työmatkat mukavasti viikon verran. Äänikirjaformaatti tosin ei tee teokselle täyttä oikeutta, ja kuunteleminen vaati keskimääräistä enemmän keskittymistä. Katajavuori on nimittäin kirjoittanut romaaninsa samaan muotoon kuin Kivi omansa, eli dialogit noudattelevat näytelmän muotoa. (Olen kuunnellut myös Seitsemän veljeksen äänikirjana, ja yllättävän nopeasti tähän muotoon tottuu. Suosittelen!)

Helsingin Sanomien Esseevieras-sarjassa (5.10.2014) Katajavuori kertoo teoksensa synnystä ja kirjoitusprosessista. Kustannustoimittaja Hannu Harju heitti idean kirjasta Katajavuorelle ensimmäisen kerran jo 28.12.2006. Kesti yli neljä vuotta, ennen kuin ensimmäiset sanat siirtyivät paperille, eikä kirjoittaminen sen jälkeenkään ollut helppoa ja nopeaa.

Katajavuori on pistänyt koko paketin raikkaasti uusiksi. Ääneen pääsevät nyt naiset. Lopultakin, voisi sanoa. Nimihenkilö on 17-vuotias Wenla, yksinhuoltajaäidin teinitytär Kumpulasta. Mutta myös kuolleella Alli Jukolalla ja Wenlan äidillä Marjalla on keskeinen osuutensa romaanissa, samaten tavataan Kajsa Rajamäki, kansainvälisen tason saunottaja. Allilla on seitsemän muodollisesti aikuista mutta orpoa poikaa, joilla ei kaikilla ole sama isä eikä ihan äitikään. Poikien touhuja seuraillaan niin pilven päältä kuin kadun toiselta puoleltakin. Tapahtuma-aikana on nykyhetki. Alli pohtii äitiyttä ja naiseutta, ja Wenla etsii itseään ja isäänsä.

Sattuneista syistä tunnen Seitsemän veljeksen melko hyvin. Oli nautinnollista etsiä Katajavuoren tekstistä vuoropuhelua Kiven teoksen kanssa. Minusta sitä on paljon, ja hyvä niin. Paikoin Katajavuori etäännyttää oman tarinansa kauas veljesten tarinasta, mutta sitten tulee taas jokin juonenkäänne tai yksityiskohta, joka saa hykertelemään oivaltamisen ilosta. Aivan loistavaa kirjallista viihdettä aivoille! Kuunnellessani harmittelin jälleen kerran, ettei ihminen voi sulkea pois kokemaansa ja oppimaansa. Olisi kiinnostavaa tietää, miten kirjan lukee ja kokee sellainen lukija, joka ei kenties ole Seitsemää veljestä koskaan lukenut (jos siis sellaisia lukijoita olisi…)

***

Kuuntelin kirjan jo joitakin viikkoja sitten, ja mietiskellessäni tekstiäni sähköpostiin tupsahti kutsu Helsinkiin Bloggariklubille, jota isännöivät WSOY, Tammi ja Kansallisteatteri yhdessä. Ohjelmassa oli kirjailijahaastatteluja ja illan päätteeksi oli mahdollisuus katsoa Willensaunassa esitettävä Alli Jukolan tarina, joka pohjautuu Wenla Männistöön. Vaikka pääkirkon seutu sijaitseekin valitettavan syrjässä, houkutus oli ylivoimainen. Päätin osallistua koko settiin.

Kuva Kansallisteatteri.

Illan aikana kuultiin ja nähtiin monia kiinnostavia kirjailijoita ja saatiin maistiaisia syksyn näytelmätarjonnasta. Näistä kirjoittelen myöhemmin lisää. Mukavaa oli, että Riina Katajavuori oli kutsuttu paikalle myös. Häntä haastateltiin yhdessä Kansallisteatterin pääjohtajan ja Alli Jukolan tarinan ohjaajan ja toisen dramaturgin Mika Myllyahon kanssa.

Katajavuori kertoi yllättyneensä melkoisesti kuultuaan, että Wenlasta oli tulossa Allin monologi. Paljon muuta tietoa ei sitten kuulemma kirjailijalle tihkunutkaan näytelmää työstettäessä. Katajavuori kertoi ennen esityksen alkua jollekulle kysyjälle, että hän näkisi näytelmän kohta viidennen kerran. Joka kerralla se on kuulemma ollut vähän erilainen.

Idea Allin monologista on loistava. Näin voi sanoa ainakin nyt, kun on sen nähnyt. Alli on mainio tyyppi niin kirjassa kuin näytelmässäkin: äidillinen, mutta ei mikään ihanteellinen emohahmo, naisellinen, itsenäinen, sitkeä, rakastava ja haavoittuva. Allia näyttelee Paula Siimes. Hänen lisäkseen näyttämöllä on koko näytelmän ajan myös Samuli Laiho, joka esittää Juho Jukolan roolia. Juhohan on kirjassa edesmennyt muusikko, joten se sopii mainiosti. Laiho pääasiassa soittaa läpikuultavan verhon takana kitaraa ja pianoa tekstin taustaksi ja säestää Siimestä lauluosuuksissa. Musiikin näytelmään on säveltänyt Laiho ja sanoittanut Riina Katajavuori.

Alli Jukolan tarina kestää ’vain’ tunnin. Tästä yllätyin iloisesti, sillä vastustan kiivaasti ylipitkiä ja erityisesti väkisin venytettyjä näytelmiä. Nyt jännite ei pääse lörpsähtämään väliajan takia tai muutenkaan. Kokonaisuus pysyy oivallisesti kasassa, ja kaikki tarpeellinen saadaan kerrottua. Tunti teatteria vaikkapa arki-iltana on myös mukava vaihtoehto kulttuurinnälkään, ja paikalla taisi olla myös muutamakin lukiolaisryhmä tutustumassa taidemuotoon.

Näyttämön taustakuvana on sukupuu, joka havainnollistaa Allin kertomusta pojistaan ja perheestään. Kirjaa lukemattomalle tämä onkin oiva apu, eikä haitannut kirjan vielä hyvin muistavaakaan. Lavasteina on vain neljä suurta kuutiota, joista muovautuu vähitellen pöytä tai jonkinlainen lavitsa. Paikkani oli aivan oikeassa reunassa, joten en kunnolla nähnyt kuvia, joita heijastettiin välillä kuutioiden etureunaan. Pelkistettyä ja tyylikästä, kuten pitääkin. Ainakin omaan makuuni sopii tällainen ei niin yksityiskohtainen kuvittaminen paremmin.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Tammi 2014. 272 s. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 8 h 47 min.

Alli Jukolan tarina. Ohjaus Mika Myllyaho. Dramatisointi Mika Myllyaho ja Taina West. Rooleissa Paula Siimes ja Samuli Laiho. Kansallisteatteri 4.5.2015 (kantaesitys 15.4.2015).

Painettu kirja arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Äänikirja lainattu kirjastosta.

Näytelmälipun tarjosi Kansallisteatteri. Kiitos!