Pari vuotta sitten kuuntelin hieman hämmentyneenä Kimmo Miettisen haastattelua.
Kirjailija oli solminut kustannussopimuksen yhdeksänosaisesta Imatralle
sijoittuvasta dekkarisarjasta. Toistaiseksi näistä kaksi on julkaistu: Sukuviha (Like 2013) ja Valuvika (Like, 2014). Hämmennykseni
syitä oli pääasiassa kaksi. Ensinnäkin ällistyin sitä, että joku onnistuu
tekemään tuollaisen tempun Suomessa, kun yhdenkin käsikirjoituksen saaminen
kustannettuna julki on tunnetusti usein tuskan takana. Hieman kauhistuin myös ajatusta,
että aloitusosaan tarttuessani tulisin ehkä sitomaan itseni kahdeksaan tulevaan
kirjaan. Muutenkin luettavaa tuntuu olevan ylen runsaasti tarjolla. Voiko
tuollaista riskiä ottaa?
Toistaiseksi Miettisen sarja on osaltani korkkaamatta, mutta
muutos tilanteeseen voi tulla milloin vain. Parempi olla sanomatta ’ei koskaan’.
Yllä kuvaamani hetki välähti mieleeni, kun jokin aika sitten julkistettiin
uutinen JP Koskisen ensi vuonna
alkavasta kaksitoistaosaisesta dekkarisarjasta. Kaksitoista osaa! Hyvänen aika
sentään…
Samaan aikaan tämän uutisen kanssa tuli tieto, että Koskinen
on liittynyt mukaan Crime Time -kustantamon osakkaaksi, eli tulossa oleva sarja julkaistaan
osuuskuntamuotoisen kustantamon kautta. Lukijan kannalta tällä ei juuri ole
merkitystä, sillä kyseinen kustantamo on julkaissut pääosin hyvin
korkeatasoisia kotimaisia dekkareita.
Ihastuin valtavasti Koskisen kevättalvella ilmestyneeseen
romaaniin Kuinka sydän pysäytetään, joten tulossa oleva
kaksitoistaosainen dekkarisarja on automaattisesti lukulistallani. Koska sen
ensimmäinen osa on siis luvassa vasta ensi vuoden puolella, päätin testata
Koskisen dekkaritaidot lukemalla hänen ensimmäisen dekkarinsa Eilispäivän sankarit (Arktinen banaani,
2011). En ole mikään sähkökirjojen innokkain fanittaja, mutta nyt en voinut
vastustaa kiusausta. Elisa Kirja nimittäin tarjoaa kyseisen teoksen hyvin
edulliseen hintaan. Mikä parasta, sain kirjan välittömästi itselleni.
Enpä tiennyt ensimmäisiä rivejä aloitellessani, että tulisin
ahmimaan koko kirjan lähes kertaistumalta. Niin kuitenkin pääsi käymään! En
siis ole vielä lukijana täysin kyynistynyt, vaan oikean kirjan sattuessa
kohdalle oikealla hetkellä voin vieläkin tempautua hyvän tarinan ja luistavan
kerronnan mukaan niin, että kaikki muut asiat saavat jäädä pariksi kolmeksi
tunniksi sivuun.
Jupe ja Lonkku ovat juuri ylioppilaaksi kirjoittaneet
hämeenlinnalaiskaverukset vuoden 1978 kesällä. Tontun isä on houkutellut pojat
tekemään mökkimurron ja varastamaan hänen vaimonsa arvokkaat korut. Vakuutus
korvaisi menetykset, eikä kukaan joutuisi kärsimään. Jupe on kuskina juuri
hankkimallaan Taunuksella, ja Lonkku on luvannut hoitaa likaiset työt
kohteessa. Paluumatkalla Lonkku kuitenkin haluaa ajaa. Juuri ennen ison tien
risteystä on pieni mäennyppylä…
Seuraavan kerran Jupe tulee tajuihinsa vuoden 2011
helmikuussa, 33 vuoden kooman jälkeen. Puolen vuoden sitkeän kuntoutuksen
jälkeen viisikymppisen miehen kehossa herännyt 19-vuotias nuorukainen koettaa
koota elämänsä palasia yhteen. Isä on kuollut ja äiti joutunut hoitolaitokseen
pahasti dementoituneena.
Jupen ympärillä avautuva maailma tuntuu täysin
käsittämättömältä. Tätä aikahyppyä Koskinen käsittelee kutkuttavan mainiosti,
ja ainakin aikamatkustusfantasioista muutenkin viehtyneeseen puoleeni se uppoaa
kuin kuuma veitsi voihin. Tilannetta vielä parantaa, että muistan kyllä,
millaista oli vuonna 1978, kun Staying
Alive soi enon autostereoista C-kasetilta. Ei ihme, että Jupe joutuu
turvautumaan sosiaalityöntekijänsä apuun useammassakin käytännön elämän
pulmassa. Pahimpiin Jupen kokemiin järkytyksiin muuten lukeutuu, että Paavo Väyrynen
on edelleen ministerinä!
Yllätyksekseen Jupe huomaa varsin pian, että kaikkien mielestä hän on ollut
yksin onnettomuusautossa ja että ryöstösaalis on ihan oikeasti kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Vain tyhjät korurasiat ovat jääneet autoon. Monet tuntuvat ajattelevan, että
Jupe on itse ehtinyt kätkeä saaliin ennen onnettomuutta. Kukaan ei ota
kuuleviin korviinsakaan Jupen väitettä, että autoa ajoi Lonkka. Kaveri tuntuu
kadonneen maan alle.
Jupe alkaa selvitellä, mitä sanottavaa vanhalla
kaveriporukalla on asioista. Kaikki ovat muuttuneet paitsi ulkoisesti
keski-ikäisiksi myös sisäisesti keskiluokkaisiksi. On talot, tavarat, virat ja
yritykset. Jupen herääminen herättää ihmetystä ja epäuskoa, mutta harva tuntuu
aidosti ilahtuvan. Jupekaan ei ilahdu huomatessaan, että joku on tosissaan
toivonut hänen jäävän lopullisesti vihannekseksi. Hänet nimittäin yritetään
tappaa.
Jupe muistelee ja haastattelee ihmisiä sitkeästi (ja
vaatehuoneen hyllyltä löytämäänsä revolveriin tukeutuen) saadakseen
jonkinlaisen järkeen käyvän selityksen kokoon. Missä on Lonkka? Mitä loput
kaverit tietävät ja mitä he tekivät murtokeikan aikana? Oli Tontun isä oikeasti
junaillut vakuutuspetosta poikien kanssa, vai keksikö Lonkka koko jutun? Kuka
pakoautoa ajoi? Missä on ryöstösaalis? Miksi poliisi ei ole saanut oikeastaan mitään selville? Kuka haluaa tappaa hänet?
Dekkarin päähenkilöksi Jupe on herkullinen. Hänellä on tai
ainakin oletetaan olevan pikkurikollistausta, mutta hän on terävä kaveri, jolla
oli paikka yliopiston matematiikan laitoksella. Hukkaan valunut elämä ja menetetty
nuoruus korpeavat miestä rankasti, ja hän haluaa oikaista vääryydet ja mielellään
myös kostaa. Vuosikymmenten mittainen kooma ei kuitenkaan ole ollut mikään pikkujuttu, ja toipuminen on
monimutkainen prosessi. Kuinka tässä maailmassa dosetista lääkkeensä napsiva
mies lopulta on?
Eilispäivän sankarit
on siis mitä mainioin dekkari, joka sopinee sellaisellekin lukijalle, joka ei
välttämättä pidä itseään minään dekkarifanina. Tarina etenee jouhevasti ilman
turhia suvantokohtia, eikä ihan kaikkea selitetä puhki. Syyllisen arvasin
jonkin matkaa ennen Jupea, mutta sillä ei ollut väliä. Jupellakin oli vielä
muutama yllätys minun varalleni! Harmi, että tämä kirja on tainnut jäädä
jonkinlaiseen katveeseen. Minut tämä vakuutti, enkä enää epäröi tippaakaan, kun
Murhan vuosi -sarjan aloitusosa Tammikuun pimeä syli vuodenvaihteen
jälkeen putkahtaa painosta.
JP Koskinen:
Eilispäivän sankarit
Arktinen banaani
2011. 223 sivua.
Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.
Vinkiksi vielä, että MeNaisissa on juuri alkanut JP Koskisen kirjoittama jatkokertomus Helppoa rahaa, joka ainakin aloitusosansa perusteella vaikuttaa oikein hyvältä!
Ai että, tämä täytyy hankkia! Olen jotenkin tykästynyt nyt Koskiseen, varsinkin Kuinka sydän pysäytetään oli todella upea. En tiennytkään hänen kirjoittavan dekkareita, joka päivä sitä oppii uutta ;)
VastaaPoistaOli pakko tulla vielä kommentoimaan, että nappasin kirjan Kobooni Elisasta. Loppuviikosta tartun tähän :)
PoistaJee, hienoa! Hyviä lukuhetkiä!
PoistaJP Koskinen on lahjakas ja monipuolinen kirjoittaja. En ole pitkään aikaan lukenut hänen tekstiään. Nyt voisi olla aika. Sait nuo aikahypyt kuulostamaan vetäviltä :)
VastaaPoistaKoskinen on tosiaan monipuolinen ammattilainen, ihailen!
PoistaKiitos vinkistä - olen jotenkin kokonaan onnistunut sivuuttamaan nämä suomalaiset uudemman polven dekkaristit - ja ainakin tämä kirja on pakko lukea - itse 1977 ylioppilaslakin saaneena on jännä nähdä, mitä kaikkea tästä itse kokemastani Jupe eniten ihmettelee - muutakin kuin sitä, että Väyrynen on edelleen politiikassa;)
VastaaPoistaTämähän on sitten ihan nappiin Sinun kirjasi! :D Olisi mukava sitten kuulla, mitä pidit.
PoistaJp Koskinen on kyllä uskomattoman aikaansaava ja monipuolinen kirjailija! Siltähän löytyy mitä lajia vaan. Kiitos vinkistä, tämäkin oli minulle aivan uutta. Lukulistalle.
VastaaPoistaUskon, että tykkäät :D
Poista