Taivaslaulu Tampereen Työväen Teatterissa

Aleksi ja Vilja eli Tommi Raitolehto ja Eriikka Väliahde.
Kuva TTT.

Yli kaksi vuotta sitten lukemani Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu väikkyy vieläkin mielessäni yhtenä pakahduttavimmista, täydellisimmistä lukukokemuksistani. Kun alkoi liikkua huhuja ja uutisia, että Taivaslaulusta ollaan työstämässä näytelmää, alkoi kurkkuani kuristaa. Se olisi päästävä katsomaan! Mutta miten tässä nyt muka pääsisi Ouluun? Ei kestä kukkaro eikä anna kalenterikaan armoa. Sitten sähköpostiini tupsahti kutsu Tampereen Työväen Teatterin Taivaslaulun kantaesityksen ennakkonäytökseen! Ja kalenterini vilkutti tietysti punaista… Onneksi ystävällinen kutsu oli voimassa pidempäänkin, ja sain sovitettua Tampere-viikonlopun tähän hetkeen ennen lokakuun kirjamessurientojen alkua.

Seija Holma on dramatisoinut Rauhalan romaanin näyttämölle, eli sama teksti esitetään sekä Tampereella että Oulussa. Tamperelaiset olivat ehtineet asialle hitusen oululaisia ennen, joten siksi kantaesitys oli Tampereella. Oulu taas on itsestään selvä paikka esittää Taivaslaulua. Jos olisin rikas ja joutilas, menisin katsomaan myös oululaisen version tästä. Holman ajatuksia näytelmänprojektista voi lukea teatterin blogista.

Hieman ristiriitaisin tuntein astelin lauantai-iltana Eino Salmelaisen näyttämön ovesta sisään. Kuinka rankka illan lähes kolmituntinen esitys tulisi olemaan? Lämpiössä hetkeä ennen näytelmän alkua kuulin kahden vanhemman herran toivottelevan toisilleen hauskaa teatteri-iltaa. Rohkenin vahvasti epäillä näytelmän hauskuutta. Mutta kyllä esityksessä on huumoriakin, ja ainakin kanssakatsojani nauroivat paikoin jopa ääneen. Itseäni ei hirveästi naurattanut, mutta se ei ole moite. Itketti kylläkin, ja myös itkin. En ollut ainoa. Itken todella helposti, mikä nolottaa minua usein. Niinpä tunsin salaista tyydytystä, kun huomasin monen muun itkevän huomattavasti minua vuolaammin. Päättelin, että näytelmä kosketti heitä henkilökohtaisemmin kuin minua.

Kuva TTT.

Pohdin etukäteen myös, miten lestadiolaisten Viljan ja Aleksin tarina on onnistuttu visualisoimaan näyttämölle. Hienosti ja niukoin menetelmin. Lavastus on yksinkertaista ja ilmavaa, mutta samalla hyvin puhuttelevaa. Liikuteltavilla harvalautaisilla seinillä saadaan välillä etualalle risti, jonka vertauskuvallisuus avautuu helposti. Toisella sivulla on suurikokoisia liitupiirroksia, kuin lasten seinille piirtämä perhe. Lisämausteena on niukka äänitehostemaailma: sateen ropinaa, vienoa lintujen viserrystä. Paikoin saarnamiesten puhetta kaiutetaan, ja muutamissa virsissä taisi olla taustanauhalta soitettua urkumusiikkia. Rekvisiittaakin on niukanlaisesti, ja puvustus on tarkoin harkittua.

Tärkeintä näytelmässä ovat kuitenkin ihmiset, näyttelijät. Roolitus on onnistunut hienosti. Eriikka Väliahde on kaunis ja luonnollinen Vilja niin hyvinä hetkinä kuin mielen murtuessakin. Tommi Raitolehto täyttää myös mielessäni rakentamani Aleksin vaatimukset. Raitolehto saa esiin Aleksin herkkyyden ja samalla vahvuuden ja tarkkavaistoisuuden. Holma on muutenkin nostanut Aleksin vähintäänkin tasavertaiseksi päähenkilöksi Viljan kanssa, mikä minusta on hieno ratkaisu. Näyttelijöiden kemiat tuntuivat toimivan saumattomasti, ja katsomoon välittyi aito rakkaus ja lämpö Viljan ja Aleksin kesken.

Isä ja Kaisla eli Tommi Raitolehto ja Suvi-Sini Peltola.
Kuva TTT.

Tärkeä rooli on myös Viljan ja Aleksin ahdistuneella pienellä tyttärellä Kaislalla, jota esittää pääasiassa aikuinen näyttelijä Suvi-Sini Peltola. Ihan täysin tyytyväinen en ollut Peltolan tapaan näytellä viisivuotiasta, mutta yhtä kaikki Kaisla on koskettava hahmo. Kaislan avulla näytetään, miten uskonnollinen puhe vaikuttaa konkreettisesti ajattelevaan lapseen. Kun Kaisla näytelmän lopussa kertoo isälleen pelkäävänsä äidin kuolevan, katsojan (ainakin minun) sydän on pakahtua. Miten voidaan lapselle sanoa, että äidin kuolema on hyvä asia, ettei sitä saa surra? Miten voidaan pelotella alle kouluikäistä lasta synnin tekemisen seurauksista ikuisessa tulijärvessä? Tunsin jälleen saman tunnekirjon kuin aikoinaan romaania lukiessani.

Vilja, Aleksi ja taustalla Kaisla.
Kuva TTT.

Holman teksti on uskollinen Rauhalan romaanille, ja tärkeimmät kohtaukset ovat mukana näytelmässä. Tämä tarkoittaa, että näytelmä on pitkä, kaksi ja puoli tuntia (lisäksi siis väliaika). Toisen näytöksen puolivälissä mietin, olisiko sittenkin voinut hieman tiivistää. Ehkä, mutta asiaan saattaa vaikuttaa, että tunsin tekstin niin hyvin entuudestaan. Tiesin, miten asiat lopulta päättyvät, joten minulle ihan kaikkea ei olisi enää tarvinnut taustoittaa.

Raskas Taivaslaulu ei ole näyttämölläkään. Vaikka tarina on paikoin synkkä ja ihmiset mustan kuilun partaalla, ovat tarinassa koko ajan läsnä kantavina voimina niin usko, toivo kuin ja ennen kaikkea rakkaus. Rakkaus on monitahoista. Se tarkoittaa Rauhalalle rakkautta Jumalaan, mutta myös puolisoon ja lapsiin, kaikkiin läheisiin. Holma on onnistunut säilyttämään Rauhalan teoksen taianomaisen kauneuden ja keveyden. Kieli on osa tätä, mutta on siinä jokin muukin, jota en osaa edes pukea sanoiksi. Menkää itse katsomaan ja kertokaa sitten minullekin!

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Dramatisointi Seija Holma. Ohjaus Heidi Räsänen. Tampereen Työväen Teatteri 26.9.2015.

Kiitokset teatterille lipuista!

P.S. Taivaslaulusta kirjoittamani kirjaesittelypostaus kirvoitti aikanaan runsaasti kommentteja ja jopa kiivaahkoa väittelyä vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen opeista. Sittemmin olen muuttanut blogin kommentointia niin, ettei täysin anonyymisti voi enää viestiä laittaa. Toivon sydämestäni, ettei kirjoitukseni loukkaa ketään. Se ei ole ainakaan tarkoitukseni. Siksi toivon myös, että mahdolliset kommentit pysyvät asiallisina. 

Colin Meloy ja Carson Ellis: Sysimetsä

Äänikirjaformaatti johdatti minut taas kerran vallan mainion kirjan pariin, sellaisen, jonka painettuun versioon tuskin olisin tullut tarttuneeksi. Löysin nimittäin kirjailijapariskunta Colin Meloyn ja Carson Ellisin Sysimetsä-sarjan aloitusosan Sysimetsä kirjaston lastenosaston äänikirjahyllystä. Vasta syötettyäni ensimmäisen levyn auton soittimeen sain mahtavan lisäbonuksen: lukija on Eero Saarinen!

Sysimetsä-sarjan kotisivuilta selviää, että sarjassa on tähän mennessä julkaistu kolme teosta. Otava on julkaissut ne kaikki suomeksi

.

Aloitusosassa kaksitoistavuotias Prue viettää päivää kotikaupungissaan Portlandissa Oregonissa vahtien yksivuotiasta pikkuveljeään. Sisarukset käyvät kirjastossa ja kahvilassa. Iltapäivän kääntyessä iltaan he lepäilevät puistossa. Prue lukee lintukirjaa ja pikkuveli harjoittelee kävelemistä. Sitten kaikki muuttuu. Kaupunkiin rajoittuvasta suuresta metsästä, Tiettömästä korvesta, kuten aikuiset sitä kutsuvat, lentää suuri parvi variksia. Pruen järkytykseksi varikset sieppaavat hänen pikkuveljensä ja vievät hänet metsään.

Prue ei kykene paljastamaan kauheaa totuutta vanhemmilleen, jotka ovat kovasti toivoneet toista lasta ja ovat olleet silmittömän onnellisia pikkuveljestä. Hän päättää salata kaiken, hiipiä yöllä ulos ja lähteä pikkuveljen perään metsään. Ehkä kaiken saa vielä korjattua eivätkä vanhemmat saa koskaan tietää mitään.

Aikuisen lukijan hämmästykseksi Prue onnistuu petkuttamaan vanhempiaan, eivätkä nämä tosiaankaan huomaa, että pikkuveli on vaihtunut peittokääröön. Prue lähtee uhkarohkealle matkalle kohti metsää. Matkalla hän törmää luokkakaveriinsa Curtisiin, joka Pruen vaisuista vastusteluista piittaamatta lähtee tämän mukaan.

Tietön korpi on salamyhkäistä seutua, jota kartoissa kuvataan epämääräisesti ja josta Pruen isä ei ole halunnut puhua. Metsää kartetaan, eikä siellä tunnu asuvan ketään. Tarinat kuitenkin kertovat vanhoista ihmisistä, jotka ovat vuosikausien kateissa olon jälkeen palanneet metsästä ihmisten ilmoille.

Osoittautuukin, että metsä on taikapiirillä suljettu rinnakkaismaailma, johon ei ulkopuolisilla ole asiaa. Taian läpi pääsevät vain ne, jotka ovat metsästä peräisin. Miten kummassa Pruen ja Curtisin sitten onnistui päästä sisälle, selviää ainakin osittain tarinan mittaan. Heti metsään päästyään lapset joutuvat hankaluuksiin ja eroon toisistaan. He nimittäin törmäävät partioivaan kojoottilaumaan. Puhuvat, armeijan takkeihin sonnustautuneet kojootit nappaavat Curtisin, joka joutuu pian kohtaamaan armeijaa kokoavan karkotetun kuningattaren.

Prue jatkaa yksin pikkuveljensä etsintää, mutta törmää pian muihin outoihin metsän asukkaisiin. Tapahtumat etenevät nopeasti sekä Pruen että Curtisin suunnilla. Pian lapset tajuavat joutuneensa mukaan sotaan, jota käydään ainakin kolmen eri ryhmittymän kesken. Oikean ja väärän erottaminen ei ole sekasortoisessa tilanteessa helppoa. Liittolaisten valitseminen on hankalaa, eikä ketään tunnu kiinnostavan Pruen pikkuveljen kohtalo. Vai tietääkö joku sittenkin, mihin lapsi on joutunut? Ehtiikö Prue pelastamaan veljensä ajoissa? Entä miten metsästä pääsee pois?

Kuten Ahmu Vinttikamarissaan toteaa, Sysimetsän tekijät ammentavat häpeämättä fantasiaperinteestä. Narnia nousi etsimättä mieleen Curtisin seikkailuja seuraillessa, eikä kovin suuri yllätys ollut lopulta sekään, että Pruen vanhemmat eivät ehkä sittenkään olleet täysin tietämättömiä metsän kätkemistä salaisuuksista. Mukana on hauskoja puhuvia eläinhahmoja, joista huvittavin on paksu rotta, jonka kanssa Curtis ystävystyy kaameassa vankisellissä. Perimmältään on kyse hyvän ja pahan, oikean ja väärän taistelusta, jossa hyvä saa ainakin väliaikaisen voiton. Tosin hinta on kova, ja ruumiita tulee ratkaisevassa taistelussa kasapäin.

Sysimetsä on siis vauhdikas, jännittävä, perinteinen mutta samalla kumman raikas fantasiaromaani, joka täyttää genren vaatimukset olemalla myös paksu ja monipolvinen sekä sarjan aloitusosa. Ahmun tavoin minäkään en tätä ihan perheen pienimmille suosittele suorasukaisen väkivallan takia, mutta sujuvasti itse lukevat lapset tämän jo varmasti sulattavat. Ääneen luettunakin tämä menee hyvin, sillä silloinhan aikuinen on turvallisesti pienen kuulijan lähellä. Aikuinenkin varmasti saa kirjasta iloa. Itse en taida jaksaa sarjaa lukea eteenpäin viihtymisestäni huolimatta. Mutta jos Eero Saarinen lukee jatko-osat, kuuntelen ne varmasti!

Kuvitus menee tietysti äänikirjan kuulijalta ohitse, ja kirjaston äänikirjan kannestakin ison osan peittää tarra. Kansi on kuitenkin kaunis.

Colin Meloy ja Carson Ellis: Sysimetsä (Wildwood)

Otava 2012. Suom. Peikko Pitkänen. Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 13 h 7 min (11 cd-levyä).

Lainattu kirjastosta.

Sysimetsä-sarjan kirjat:

Sysimetsä. Otava, 2012

Maanalainen Sysimetsä. Otava, 2013.

Sysimetsän valtakunta. Otava, 2014.

Tamara-musiikkinäytelmä Turun kaupunginteatterissa

Tamara Lundin nimi ja kasvot olivat minulle toki tuttuja entuudestaan, samoin hämärästi jotkin hänen elämänvaiheensa, mutta pääasiassa tämä oman aikansa superjulkkis oli minulle tuntematon ennen Turun kaupunginteatterin Tamara-musiikkinäytelmää. Eipä oikeastaan ihmekään, olihan tähti enemmän vanhempieni ikäluokkaa kuin omani, jopa samana vuonna syntynyt kuin isäni. Oman nuoruuteni aikaan Lund asui Keski-Euroopassa ja teki oopperauraa. Eipä olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Jo keväällä käydessäni Turussa bloggaajatilaisuudessa teatterin väki hehkutti tulossa olevaa suurtuotantoa, ja viikkoa ennen ensi-iltoja mediaväkeä lämmiteltiin makupaloilla näytelmästä. Onneksi olin jo ehtinyt varata liput itselleni ja äidilleni ennakkoesitykseen, joten pääsin aivan tuoreeltaan näkemään ja kokemaan, mistä oikein oli kyse.

Pressitilaisuudessa ohjaaja ja käsikirjoittaja Satu Rasila avasi hieman taustoja sekä itse tuotannosta että sen päähenkilöstä. Rasila painotti tehneensä työryhmänsä kanssa taitelijakuvan, ei henkilökuvaa Tamara Lundista. Näytelmän tekstin pohjana Rasila on käyttänyt Lundin omaelämäkertaa Lohikäärmeen pahvikulissit (Otava, 2000), joten mitään uusia paljastuksia näyttelijä-laulajan elämästä ei olisi luvassa. Produktio on kuitenkin poikkeuksellinen, koska Lund itse aloitti uransa Turun kaupunginteatterissa ja hänen oli tarkoitus palata saman teatterin näyttämölle myös vuonna 2005, juuri ennen kuolemaansa. Näytelmässä keskeisessä roolissa yhtenä Tamaroista oleva Kirsi Tarvainen oli mukana kyseisessä tuotannossa ja teki sitten alkuaan Lundille tarkoitetun roolin.

Angelika Klas, Sofia Arasola ja Kirsi Tarvainen
Logomo-teatterin lämpiössä pressitilaisuudessa.
Taustalla Tamara Lundin esiintymisasuja.
Kuva K.H.

Teatterin lämpiöön on rakennettu näyttely, joka pääosin koostuu Tamaran puvuista mutta jossa on myös muutamia muita hänelle kuuluneita esineitä. Vaikuttavimpiin minusta kuuluu Lundin unelmankaunis hääpuku, joka tehtiin hänelle 1965 pidettäviksi tarkoitettuihin häihin. Sulhanen Rami Sarmasto kuitenkin menehtyi traagisesti auto-onnettomuudessa juuri häiden alla. Tamara Lund käytti asua avioituessaan myöhemmin näyttelijä Aatos Tapalan kanssa. Jo nämä yksityiskohdat Lundin elämästä kertovat, miksi hänestä kannatti tehdä näytelmä. Elämäntarina on dramaattinen ja poikkeuksellinen, kuten Tamara Lund selvästi itsekin oli.

Näytelmän kehyskertomuksessa Tamara Lund käy terapeutilla kuolemanpelkonsa takia. Vatsasyöpädiagnoosi on juuri tullut, joten pelko on ymmärrettävä. Lund alkaa muistella elämäänsä vastahakoisesti, mutta kuitenkin. Pala palalta elämän käännekohdat nousevat esiin ja nostavat muistojen myötä myös monenlaisia tunteita pintaan. Vanhimman Tamaran roolissa nähdään Kirsi Tarvainen, jonka hätkähdyttävän upea tumma lauluääni saa kylmät väreet kuulijan selkäpiihin. Kehyskertomus myös pitää tarinan hyvin koossa, eikä draaman kaari pääse lopussa lässähtämään, kuten monissa elämäkerrallisissa teoksissa käy.

Lapsuusmuistot ohitetaan nopeasti. Nuorta Tamaraa näyttelee monipuolinen Sofia Arasola, joka hallitsee sekä laulun, tanssin että näyttelemisen. Valinta on kaikin puolin osuva, sillä Lundin ura alkoi kevyen musiikin ja viihteen parissa. Näytelmän koskettavimpia kohtauksia on Arasolan ja Sarmastoa esittävän Mikael Haaviston sävellys- ja sanoitustuokio, jonka lopputuloksena on kaunis kappale Sinun omasi. Enpä tosiaan tiennyt, että sen on sanoittanut Tamara Lund. Tosielämässä Lund levytti pariskunnan yhdessä tekemän kappaleen Sarmaston kuoleman jälkeen. Aikuisen Tamaran roolin tekee oopperalaulaja Angelika Klas, joka myös on nappivalinta osaan, jossa operettikappaleiden ja ooppera-aarioiden taitaminen on välttämätöntä. Kaikki naisnäyttelijät ovat myös ulkoiselta olemukseltaan enemmän kuin sopivia rooleihinsa.

Nuori Tamara Sofia Arasola.
Kuva Otto-Ville Väätäinen,
Turun kaupunginteatteri.

Miehet olivat Lundin elämässä tärkeitä. Keskeisiä he ovat toki näytelmässäkin, mutta naispääosat ovat asiaan kuuluvasti etualalla. Parhaiten miesroolituksista on osunut maaliinsa laulaja Juha Hostikan valinta Aleksandruksi. Mikä ehkä näyttelemisessä menetetään (hieman jäykkää), se ehdottomasti laulussa voitetaan. Vaikuttava Hostikan ja Klasin duetto näytelmän loppupuolella (Muistathan sen Mustalaisruhtinattaresta) on unohtumaton!

Kolme Tamaraa.
Kuva Otto-Ville Väätäinen,
Turun kaupinginteatteri.

Idea kolmen eri-ikäisen Tamaran käytöstä näytelmän runkona on hieno ja todella toimiva. Parhaimmillaan kaikki neljä, myös lapsi-Tamara, ovat samaan aikaan näyttämöllä. Siirtymät on tehty luonteviksi, eikä katsojaa yritetä kömpelösti hämätä.

Musiikki on siis keskeinen osa Tamara-näytelmää. Käsiohjelmaan on merkitty esitettävät kappaleet järjestyksessä ja tietoineen, mistä iso kiitos. Suurimmaksi osaksi kappaleet ovat tuttuja ja viihteellisiä, joten ooppera-sanasta ei kannata hätkähtää. Jussi Vahvaselän johtama orkesteri saa kyllä tehdä töitä läpi esityksen, ja on ihailtavaa, miten monenlaiseen tyylilajiin ammattilaiset taipuvat.

Kuva Otto-Ville Väätäinen,
Turun kaupunginteatteri.

Visuaalisessa toteutuksessa ei myöskään ole säästelty, vaikka tarkemmin katsoen lavastus on varsin niukka. Muutamilla yksityiskohdilla ja valoilla saadaan aikaan paljon. Katseenvangitsijoina ovat upeat kristallikruunut sekä näyttämön kullattu kehys lamppuineen ja samettiesirippuineen. Kaikki tämä luo taustan uskomattoman upealle puvustukselle, joka ei jää tippaakaan jälkeen lämpiön näyttelyn huikeimmista luomuksista.

Tarinassa on suuria tunteita, iloa ja aika paljon surua. Nostalgiaakin on tarjolla. Suosittelen varautumaan nenäliinoilla, ainakin itse niitä tarvitsin. Turkulaisyleisö tuntui ympärillä pyyhkivän silmiään ahkerasti. Kommenteista päätellen moni paikalla ollut katsoja tunsi näytelmän tapahtumat ja ihmiset hyvin, enkä usko, että näytelmä oli heillekään pettymys.

Tamara. Ohjaus ja käsikirjoitus Satu Rasila. Turun kaupunginteatteri 17.9.2015.

Pressilipuista kiitos teatterille.

Tamara-leivos on herkullinen ja kaunis.
Kuva K.H.

Aiheesta muualla: Yle. Lady of the Mess -blogi.

Turun kaupunginteatterissa nähty myös:

Breaking the Waves
Kaikki oikein

P.S: Ihan teatteriblogiksi Kirsin kirjanurkka ei ole muuttumassa, vaikka lähiaikoina raporttia tulee vielä ainakin TTT:n Taivaslaulusta. Myös kirjajuttuja tulee piakkoin!

Billy Elliot Helsingin kaupunginteatterissa

Musikaali Billy Elliot on varmasti kärkikahinoissa, kun aikanaan mietin kuluneen vuoden kulttuurikokemusten parhaimmistoa. Nauratti, itketti, vaikutti ja liikutti koko rahalla!

Olen katsonut Billy Elliot -elokuvan useita kertoja, ja se lukeutuu leffasuosikkeihini. Kun kevättalvella havahduin ja tajusin, että elokuvan pohjalta tehty musikaaliversio oli tulossa Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoon, päätin, että se on nähtävä.

Ei ollut onneksi vaikeaa taivutella hyviä kulttuurinautiskelijaystävättäriäni mukaan. Niinpä hankimme liput jo hyvissä ajoin keväällä. Katsojahistoriamme olivat hyvin vaihtelevat. Minä siis olin nähnyt elokuvan, toinen ystävättäreni sekä elokuvan että Australiassa musikaaliversion, toinen ei tiennyt taustoista oikein mitään. Kaikki olimme kuitenkin tyytyväisiä ja virkistyneitä ulos kävellessämme. 

Massiivisen peruskorjauksen takia Helsingin kaupunginteatteri työskentelee väistötiloissa eri puolilla kaupunkia. Billy Elliotia esitetään Linnanmäen Peacock-teatterissa, joka oli minulle, maalaiselle, uusi kokemus. Tekniikka toimi hienosti Peacockissa ja tunnelma oli muutenkin sopivan rosoinen, mutta katsojakokemus ei kovahkoilla istuimilla hyvin loivasti nousevassa katsomossa ihan huippuluokkaa ollut. Jos eteen sattuu kookas kanssakatsoja, on näkemisen laita niin ja näin. Meillä oli kohtalaisen hyvät paikat keskiosassa kuudennellatoista penkkirivillä.

Amos Brotherus Billy Elliotina.
Kuva Mirka Kleemola, Helsingin kaupunginteatteri,

Helsingin kaupunginteatteri on satsannut tuotantoon melkoisesti. Kaikissa lukuisissa lapsirooleissa on kolminkertainen, useimmissa aikuisrooleissa kaksinkertainen miehitys. Meille osui versio, jossa nimiosaa näyttelee Amos Brotherus, isää Risto Kaskilahti ja mummia Leena Uotila. Billyn ystävää Michaelia näytteli Luca Elshout sellaisella otteella, että me täti-ihmiset olimme kerralla aivan myytyjä! Mikä karisma nuorukaisella!

Juonikuvauksen voi halutessaan lukea vaikka Wikipediasta, joten en siitä sen enempää tähän kirjoittele. Illan mittaan katsomossa sai keski-ikäinen sentimentaalikko niin nauraa kuin itkeäkin, kuten jo alussa sanoin. Tarina on aika yksinkertainen ja hiemankin kriittisemmin ajateltuna jopa siirappinen, mutta mitä siitä. Vauhdikas kerronta hyvällä ja hyvin esitetyllä musiikilla höystettynä takasi viihtymisen. Myös tanssikohtaukset olivat nautittavia, erityisesti huikeat kohtaukset, joissa oli mukana Billy aikuisena tanssijana. Meille osui vuoroon huokailuttavan upea Antti Keinänen. Esityksen jälkeen sovimmekin, että balettia on mentävä vielä piakkoin ihan varta vasten katsomaan. Ja kenties vielä sitä nykytanssiakin…

Eniten tietysti kiinnosti, miten nuori suomalaispoika selviytyy vaativasta Billyn roolista. Turha oli olla huolissaan. Ainakin Amos Brotherus hoiti homman kotiin varmoin ottein. Tanssijana Brotherus ei ole vielä mikään virtuoosi, mutta muita tarvittavia taitoja kyllä löytyy. Nuorukainen lauloi itsensä ainakin minun sydämeeni, ja hänen ehdoton lavasäteilynsä ulottui hyvin kuudennelletoista penkkiriville saakka. Brotherus selvästikin on lavalla vähintäänkin kuin kotonaan, eikä tilan haltuun ottamisessa ollut minkäänlaista haparointia. Vain Elshout ylsi tässä suhteessa paremmaksi, mikäli vertailu sallitaan.

Jos olisi aikaa ja rahaa, olisi kivaa käydä katsomassa läpi kaikki miehitykset, mutta minun on nyt tyytyminen tähän yhteen versioon. Olen oikein tyytyväinen kokemaani, kuten yltä käynee selvästi ilmi. Suosittelen musikaalia lämpimästi! Katsomossa oli ilahduttavan paljon lapsia vanhempineen, ja hyvin tarina sopiikin ainakin kaikille kouluiän saavuttaneille. Tekstissä on paikoin suorasukaista kielenkäyttöä, mutta ei mielestäni mitään sellaista, mitä nykylapsi ei kuulisi päivittäin muutenkin.

Helsingin kaupunginteatterin sivuilta pääsee selaamaan hyvää valokuvavalikoimaa sekä katsomaan trailerin esityksestä. Käsiohjelman pääsee lukemaan täältä.

Billy Elliot -musikaali Helsingin kaupunginteatterissa 12.9.2015.

Ohjaus Markku Nenonen.

Liput ostettu itse.

Kaikki oikein Turun kaupunginteatterissa

Viime lokakuussa kuuntelin Anna-Leena Härkösen romaanin Kaikki oikein Sari Mällisen lukemana äänikirjana ja pidin kovasti. Härkösen tarkkasilmäinen ihmiskuvaus ja soljuva dialogi ihastuttivat, aihe tuntui herkulliselta.

Päätin tuolloin kirjan kuunneltuani myös, että en enää lottoa. Sitä päätöstä en ole toistaiseksi pyörtänyt. Eilen sain päätökselleni vahvistusta. Olimme nimittäin katsomassa Turun kaupunginteatterissa näytelmän Kaikki oikein.

En lähde tässä jutussani enää sen kummemmin kuvailemaan tarinan kulkua, sillä olen sen mielestäni riittävästi käynyt läpi kirjasta kertoessani. Dramatisoinnin tehnyt ohjaaja Heikki Paavilainen on noudattanut hyvin uskollisesti kirjan juonta, vaikka tietysti on selvää, että tarinan puristaminen alle kaksituntiseksi näytelmäksi vaatii kosolti karsintaa. Tapahtumat ovat kuitenkin pääpiirteissään samanlaiset kirjassa ja näytelmässä.

Nelihenkisestä seurueestamme vain minä olin kirjan lukenut, ja muille tarina oli uusi. Itse nautiskelin kirjan ja näytelmän vertailusta ja sen havainnoinnista, millä keinoilla kirjan tapahtumat tuotiin näyttämölle. Mutta eipä juonen seuraaminen tuntunut tuottavan vaikeuksia, vaikkei tarinaa ennestään tuntenutkaan. Olimme yksimielisiä siitä, että näytelmä kulki vauhdikkaasti junnaamatta ja että kesto taisi olla juuri parahultainen.

Eevi (Minna Hämäläinen) ja Kari (Stefan Karlsson) voittavat Lotossa.
Kuva Otto-Ville Väätäinen, Turun kaupunginteatteri.

Eeviä näyttelevä Minna Hämäläinen vastasi loistavasti mielikuvia, joita olin kirjan päähenkilöstä luonut itselleni. Sen sijaan Stefan Karlssonin Kari oli mielestäni aika lailla karumpi ilmestys ulkoiselta olemukseltaan kuin olin ajatellut. Teatteri voi alleviivata tiettyjä asioita, ja niin tässä on mielestäni päädytty tekemään. Hyvin Eevin ja Karin kemiat toimivat lavallakin.

Kirjassa Eevi ja Kari kamppailevat pitkään pysytelläkseen normaalin elämän reunassa ja yrittävät esimerkiksi jatkaa töissä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Tämä sivuutetaan näytelmässä nopeasti, kuten moni muukin herkullinen yksityiskohta. Sivuhenkilöitä näyttelee vain kolme ihmistä, mutta heidän hahmonsa on tehty huolella. Nautimme erityisesti Eevin isän (Kimmo Rasila) tarkkanäköisestä puvustuksesta ja Rekon (Kimmo Rasila) krapulasätkyistä. Karikatyyriset tyypit olivat herkullisia!

Kirjasta tekemäni blogitekstin loppuun sain kommentin, jossa nimimerkki Tiuku kertoo lukeneensa teoksen ennen kaikkea alkoholismin kuvauksena. Tämä onkin kirjan teemoista keskeinen, ja se tuntui näytelmäversiossakin korostuvan, erityisesti loppupuoliskossa. Viina vie Karin yhä perusteellisemmin, kun arjen rutiinit ympäriltä karisevat. Klassisesti Kari kuitenkin kieltää ongelmansa. Alkoholismin tutkiskelu on tehty huolella niin kirjaan kuin näytelmään. Viina ei ole hauska asia, kun se saa otteen ihmisestä.

Visuaalisesti turkulaisten Kaikki oikein on hyvin pelkistetty, jopa karu. Olimme lippuvarauksinemme ajoissa liikkeellä, joten paikat olivat loistavat, eturivin keskellä. Siitä ainakin oli helppoa seurata kaikkea, mitä näyttämöllä tapahtui pieniä ilmeitä myöden.

Myös oheistuotteet ovat linjassa!
Väliaikaleivos on lottopallon muotoinen.

Käsiohjelma on pyöreä.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Turun kaupunginteatteri Logomo-teatterissa 11.9.2015 (ensi-illat 28.8. ja 29.8.2015).

Liput ostettu itse.

Haaste lukutaitokampanjaan!

Millaista olisi, jos ei osaisi lukea? Tätä on suomalaisen vaikea kuvitella. Lukutaito on niin merkittävä osa meidän arkeamme, ettei sitä tule edes ajatelleeksi. Mikään itsestäänselvyys ei lukutaito kuitenkaan ole. Tämä perusoikeus puuttuu valitettavan monelta, sillä maailmassa on peräti 757 miljoonaa lukutaidotonta aikuista ja 58 miljoonaa lasta, jotka eivät pääse kouluun.

Mikä on lukutaidon arvo? Millä hinnalla myisit lukutaitosi? Näillä kysymyksillä Suomen Pakolaisapu herättelee meitä auttamaan lukutaitokampanjansa merkeissä tänä vuonna. Järjestön tavoitteena on mahdollistaa lukutaito 450:lle konflikteja paenneelle ihmiselle eli 23 000 euroa, nostaa esiin lukutaidon merkitystä ja kampanjassa mukana olevia tahoja, herättää keskustelua ja innostaa suomalaisia lukemaan. Kaikki tavoitteet ovat hienoja! Siksi haastankin juuri Sinut, rakas blogini seuraaja ja lukija, mukaan koko syyskuun ajan jatkuvaan kampanjaan. Lue ja lahjoita haluamasi summa keräykseen, saat takuulla hyvän mielen. Myös sanaa levittämällä voi tehdä oman osuutensa.

Lukutaidon arvoa on mahdoton mitata rahassa, mutta sen voi lahjoittaa 52 eurolla, todetaan kampanjan esitteessä. Itse olen mukana tuolla summalla, eli lahjoitan yhden lukutaidon. Lahjoittaminen on helppoa!

Onnea voittajille! Turun kirjamessuilla tavataan!

Kirjamessuliput on lopultakin arvottu. Pahoittelen pientä viivästystä asiassa, mutta aina ei pysty itse yksin päättämään aikataulustaan, vaan perhe ja työ vaativat osansa. Nyt on kuitenkin lahjomaton www.random.org sanonut sanottavansa.

Määräaikaan mennessä (klo 20.00 su 6.9.2015) arvontaan osallistui kaikkiaan viisitoista eri henkilöä ja heistä suurin osa ilmoittautui mukaan molempien pakettien arvontoihin. Kiitokset aktiivisuudestanne! Poimin kommenttien alle pudonneet vastaukset myös mukaan listoille, eli esimerkiksi nimimerkki Siinatar oli mukana kummassakin arvonnassa.

Ensimmäisessä arvonnassa numeroin osallistujat ilmoittautumisjärjestyksessä kellonajat huomioiden 1-15. Arvontakone osui numeron 14 kohdalle, eli onnittelut, Marja-Liisa!

Toisessa arvonnassa käänsin listan ylösalaisin, ja kun numero 4 on voittaja, lähtevät kirja ja messulippu Katariinaa Mikkolalle! Onnea!

Kiitän vielä lämpimästi kaikkia osallistujia. Antamanne messuvinkit ovat loistavia kaikki, kunpa aikaa olisi ne toteuttaa. Mutta vinkatkaapa messujen jälkeen, miten suunnitelmanne onnistuivat. Messuilla toivottavasti tavataan!

Turun kirjamessulippuja arvotaan myös messujen omalla Facebook-sivulla parhaillaankin, ja kannattaa muutenkin seurata messutohinoita eri kanavilta. Kukaties vielä lykästää!

***

Arvontaliput tarjosi Turun kirjamessut ja Mari Jungstedtin kirjan Viimeinen näytös Otava. Kiitos!

Arvonta: Lippuja Turun kirjamessuille!

Kesä on aina ollut ja tulee aina olemaan ehdoton lempivuodenaikani, mutta ei syksykään enää niin paha ole kuin joskus aikaisemmin. Kirja- ja teatteriharrastajan kalenteri nimittäin pullistelee jo erilaisia rientoja. Merkkitapauksia syyskaudella ovat ehdottomasti kirjamessut ja niistä ainakin minulle Messuja ovat Turun ja Helsingin kirjamessut.

Turun kirjamessut ovat itse asiassa jo ihan pian, 2.-4.10. Turun messu- ja kongressikeskuksessa. Messujen teemoina ovat tänä vuonna Ruotsi, Saamenmaa ja Kustavi. Tuttuun tapaan samanaikaisesti järjestetään myös ruoka- ja tiedemessut. Paljon mielenkiintoista on siis jälleen tarjolla!

Dekkarinystävänä olen erityisen iloinen, että Suomen dekkariseura on tänä vuonna yksi messujen näytteilleasettajista ja ohjelmanjärjestäjistä. Seuralla on siis paikan päällä oma koju, jossa minäkin olen yhtenä lukuisista vapaaehtoisista päivystämässä (olen lupautunut sunnuntain viimeiseen vuoroon eli klo 15–17). Mutta ennen kaikkea seuralla on omaa ohjelmaa lauantaina, joka muutenkin on messujen dekkaripainotteisin päivä. Dekkariseuran ohjelmaa voi seurata lauantaina 3.10. Auditoriossa klo 12.30–16.35, ja vieraina on sekä kotimaisia että ulkomaisia tähtiä.

Tuttuun tapaan messuohjelmaa tutkaillessaan alkaa tuntea epätoivoa, koska käytettävissä on vain tämä yksi maallinen ihmisruumis. Samaan aikaan eri puolilla tapahtuu monenlaista mielenkiintoista, ja lisäksi olisi varattava aikaa mielenkiintoisten messukojujen penkomiseen. Kiinnostavimmat löydöt muuten tehdään niistä reunojen pienistä kojuista, ei keskilattioiden suurmyymälöistä.

Kirjamessut siis lähestyvät kovaa vauhtia, ja sen kunniaksi ja lukijoiden iloksi järjestetäänkin pitkästä aikaa Kirsin kirjanurkassa arvonta. Arvon kaksi lippupakettia seuraavasti:

1. Kaksi vapaalippua (arvo á 16 euroa) Turun kirja- ja ruokamessuille 2.-4.10. Liput ovat siis kumpikin yhden päivän messulippuja, joten voittaja voi valita, käykö itse kahtena päivänä messuilla vai yhtenä kaverin kanssa.

     

     2. Yksi vapaalippu (arvo 16 euroa) Turun kirja- ja ruokamessuille 2.-4.10. sekä Mari Jungstedtin Viimeinen näytös -dekkari. Lippu on yhden päivän messulippu, ja kirja on kovakantinen suomennos, joka on ilmestynyt keväällä 2015.

Arvonnan säännöt: 

A) Laitan tämän postaukseni alle kaksi kommenttilaatikkoa, joihin VASTAAMALLA osallistuu ko. paketin arvontaan. Sama henkilö voi osallistua kumpaankin arvontaan.

B) Vastauksessa toivon kerrottavan, mitä ohjelmaa tai ketä kirjailijaa vastaaja haluaisi mennä messuille kuulemaan ja näkemään. Perustelut olisivat kivoja!

C) Osallistua voivat kaikki lukijat, joiden nimimerkin takaa löytyvät jonkinlaiset yhteystiedot, eli esimerkiksi blogin osoite tai käytössä oleva sähköpostiosoite. EN RYHDY JÄLJITTÄMÄÄN voittajia ENKÄ kuuluttele heitä täällä loputtomiin. Toivon siis osallistujilta omaa aktiivisuutta, mikäli yhteystietoa ei ole saatavana. Jos en ole saanut kontaktia voittajiin keskiviikkoon 9.9. mennessä, palkinnot arvotaan uudelleen klo 20.00.

D) Varsinainen arvonta suoritetaan sunnuntaina 6.9. klo 20.00 mennessä osallistuneiden kesken. Voittajat ilmoitetaan täällä blogissa vielä samana iltana. 

Onnea arvontaan!

Kirjamessuilla tavataan!

Messuaiheisia linkkejä:

Turun kirjamessujen virallinen ohjelmasivu.

Turun kirjamessujen Facebook-sivut.

Kirjoitin viime vuonna jutun siitä, miten kirjamessuille kannattaa valmistautua. Juttu on tehty Helsingin messuja varten, mutta sitä voinee soveltaa myös Turun messuihin.

***

Arvottavat liput olen saanut blogiyhteistyön merkeissä Turun kirjamessuilta ja arvottava kirja on Otavan lähettämä arvostelukappale. Kiitos!

HUOM! Arvonta on päättynyt su 6.9. klo 20. ja voittajat on julkistettu. Lämmin kiitos osallistumisesta!

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Merenkulkija (Puiden tarinoita III)

Aalto-yliopiston käsikirjoituksen professori, elokuvakäsikirjoittaja Iiro Küttnerin ja sarjakuvataiteilija-kuvittaja Ville Tietäväisen upea satukirjasarja Puiden tarinoita on edennyt kolmanteen osaansa eli Merenkulkija on juuri ilmestynyt ja rantautunut myös minun työpöytäni kulmalle. Uusin osa jatkaa hienosti Puusepän ja Ritarin viitoittamalla tiellä. Kirja on viimeisen päälle hiottu kaunis ja laadukas kokonaisuus, vaikuttava jo esineenä.

Aiemmissa osissa oli muistaakseni (olen lahjoittanut kirjani pois kohderyhmän puutteessa) enemmän kuvia kuin Merenkulkijassa, jossa tekstiä tuntuu ylipäätään olevan tuhdisti.

Sivumäärä tosin on edelleen maltillinen, 38 sivua. Tietäväisen väripaletista käytössä ovat ennen kaikkea ruskean ja meripihkan värit sekä sinisen harmaaseen taittavat sävyt. Vihreää on käytetty vain yhden sirkkalehtiparin verran. Lopputulos on ihanan rauhallinen ja seesteinen. Kuvat tukevat tarinaa saumattomasti, oikeastaan ne keskustelevat hiljaa keskenään. Kauniin sininen lukunauha ja koristeelliset anfangit viimeistelevät ulkoasun.

Kaukaisessa pienessä kaupunginkokoisessa merenrantavaltiossa vanha leskikuningas tekee kuolemaa. Perijäksi kaavailtu vanhempi Prinssi haaveilee purjehtimisesta, kun taas nuorempaa veljeä kiinnostaa käydä kauppaa koko kansan hyödyksi. Vanhan perinteen mukaan valtio on saanut tulonsa myymällä suolaa. Sen sijaan maaperästä löytyvää meripihkaa ei ole ollut lupa myydä.

Vanhempi Prinssi vaihtaa kruunun lupaukseen omasta laivasta. Käy kuitenkin ilmi, että kärsivällisyyttä tarvitaan. Prinssi nimittäin saa haltuunsa vain kolme muinaisen maailmanpuun siementä, joista kasvatetuista puista pitäisi aikanaan veistää lankut laivaan. Prinssi ei masennu, vaan istuttaa siemenet kaivonsa viereen ja alkaa kastella. Kun puut alkavat lopulta itää, on kansan ihmetys suuri. Kaikki eivät ole koskaan edes kuulleet puista.

Vuodet kuluvat, ja nuoremman Prinssin toimilla alkaa olla näkyvät seurauksensa. Kun laivanrakennuspuut sitten kauan myöhemmin ovat valmiit kaadettaviksi, alkavat tapahtumat vyöryä nopeaan tahtiin. Koko kansakunta on äkkiä vaarassa, ja vanhemman Prinssin puilla on keskeinen roolinsa ratkaisussa. Aika yllättävä sellainen vielä kaiken lisäksi!

Tarina ei ole tällä kertaa aivan niin julma kuin Ritarissa, mutta kyllä Merenkulkijakin sijoittuu kirjoihin, jotka ehkä sittenkin on kirjoitettu enemmän aikuisille kuin lapsille. Opetuksenkin löysin jälleen, joten satuperinteitä kunnioitetaan hienosti samalla kun niitä uudistetaan. Sarja on kokonaisuutena hieno kulttuuriteko ja nautittavaa luettavaa. Kiitos! Menestystä sarjalle. Lisää kirjoja odotellaan!

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Merenkulkija

Books North 2015. 38 s.

Arvostelukappale.