Aleksi ja Vilja eli Tommi Raitolehto ja Eriikka Väliahde. Kuva TTT. |
Yli kaksi vuotta sitten lukemani Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu väikkyy vieläkin mielessäni
yhtenä pakahduttavimmista, täydellisimmistä lukukokemuksistani. Kun alkoi
liikkua huhuja ja uutisia, että Taivaslaulusta
ollaan työstämässä näytelmää, alkoi kurkkuani kuristaa. Se olisi päästävä
katsomaan! Mutta miten tässä nyt muka pääsisi Ouluun? Ei kestä kukkaro eikä
anna kalenterikaan armoa. Sitten sähköpostiini tupsahti kutsu Tampereen Työväen Teatterin Taivaslaulun kantaesityksen
ennakkonäytökseen! Ja kalenterini vilkutti tietysti punaista… Onneksi ystävällinen
kutsu oli voimassa pidempäänkin, ja sain sovitettua Tampere-viikonlopun tähän
hetkeen ennen lokakuun kirjamessurientojen alkua.
Seija Holma on
dramatisoinut Rauhalan romaanin näyttämölle, eli sama teksti esitetään sekä Tampereella
että Oulussa. Tamperelaiset olivat ehtineet asialle hitusen oululaisia ennen,
joten siksi kantaesitys oli Tampereella. Oulu taas on itsestään selvä paikka
esittää Taivaslaulua. Jos olisin rikas ja joutilas, menisin
katsomaan myös oululaisen version tästä. Holman ajatuksia näytelmänprojektista
voi lukea teatterin blogista.
Hieman ristiriitaisin tuntein astelin lauantai-iltana Eino
Salmelaisen näyttämön ovesta sisään. Kuinka rankka illan lähes kolmituntinen
esitys tulisi olemaan? Lämpiössä hetkeä ennen näytelmän alkua kuulin kahden
vanhemman herran toivottelevan toisilleen hauskaa teatteri-iltaa. Rohkenin
vahvasti epäillä näytelmän hauskuutta. Mutta kyllä esityksessä on huumoriakin,
ja ainakin kanssakatsojani nauroivat paikoin jopa ääneen. Itseäni ei hirveästi
naurattanut, mutta se ei ole moite. Itketti kylläkin, ja myös itkin. En ollut
ainoa. Itken todella helposti, mikä nolottaa minua usein. Niinpä tunsin
salaista tyydytystä, kun huomasin monen muun itkevän huomattavasti minua
vuolaammin. Päättelin, että näytelmä kosketti heitä henkilökohtaisemmin kuin
minua.
Kuva TTT. |
Pohdin etukäteen myös, miten lestadiolaisten Viljan ja Aleksin tarina on
onnistuttu visualisoimaan näyttämölle. Hienosti ja niukoin menetelmin. Lavastus
on yksinkertaista ja ilmavaa, mutta samalla hyvin puhuttelevaa. Liikuteltavilla
harvalautaisilla seinillä saadaan välillä etualalle risti, jonka
vertauskuvallisuus avautuu helposti. Toisella sivulla on suurikokoisia
liitupiirroksia, kuin lasten seinille piirtämä perhe. Lisämausteena on niukka
äänitehostemaailma: sateen ropinaa, vienoa lintujen viserrystä. Paikoin
saarnamiesten puhetta kaiutetaan, ja muutamissa virsissä taisi olla
taustanauhalta soitettua urkumusiikkia. Rekvisiittaakin on niukanlaisesti, ja
puvustus on tarkoin harkittua.
Tärkeintä näytelmässä ovat kuitenkin ihmiset, näyttelijät.
Roolitus on onnistunut hienosti. Eriikka
Väliahde on kaunis ja luonnollinen Vilja niin hyvinä hetkinä kuin mielen
murtuessakin. Tommi Raitolehto täyttää
myös mielessäni rakentamani Aleksin vaatimukset. Raitolehto saa esiin Aleksin
herkkyyden ja samalla vahvuuden ja tarkkavaistoisuuden. Holma on muutenkin
nostanut Aleksin vähintäänkin tasavertaiseksi päähenkilöksi Viljan kanssa, mikä
minusta on hieno ratkaisu. Näyttelijöiden kemiat tuntuivat toimivan
saumattomasti, ja katsomoon välittyi aito rakkaus ja lämpö Viljan ja Aleksin
kesken.
Isä ja Kaisla eli Tommi Raitolehto ja Suvi-Sini Peltola. Kuva TTT. |
Tärkeä rooli on myös Viljan ja Aleksin ahdistuneella
pienellä tyttärellä Kaislalla, jota esittää pääasiassa aikuinen näyttelijä Suvi-Sini Peltola. Ihan täysin
tyytyväinen en ollut Peltolan tapaan näytellä viisivuotiasta, mutta yhtä kaikki
Kaisla on koskettava hahmo. Kaislan avulla näytetään, miten uskonnollinen puhe
vaikuttaa konkreettisesti ajattelevaan lapseen. Kun Kaisla näytelmän lopussa
kertoo isälleen pelkäävänsä äidin kuolevan, katsojan (ainakin minun) sydän on
pakahtua. Miten voidaan lapselle sanoa, että äidin kuolema on hyvä asia, ettei
sitä saa surra? Miten voidaan pelotella alle kouluikäistä lasta synnin
tekemisen seurauksista ikuisessa tulijärvessä? Tunsin jälleen saman tunnekirjon
kuin aikoinaan romaania lukiessani.
Vilja, Aleksi ja taustalla Kaisla. Kuva TTT. |
Holman teksti on uskollinen Rauhalan romaanille, ja
tärkeimmät kohtaukset ovat mukana näytelmässä. Tämä tarkoittaa, että näytelmä
on pitkä, kaksi ja puoli tuntia (lisäksi siis väliaika). Toisen näytöksen
puolivälissä mietin, olisiko sittenkin voinut hieman tiivistää. Ehkä, mutta
asiaan saattaa vaikuttaa, että tunsin tekstin niin hyvin entuudestaan. Tiesin,
miten asiat lopulta päättyvät, joten minulle ihan kaikkea ei olisi enää
tarvinnut taustoittaa.
Raskas Taivaslaulu
ei ole näyttämölläkään. Vaikka tarina on paikoin synkkä ja ihmiset mustan
kuilun partaalla, ovat tarinassa koko ajan läsnä kantavina voimina niin usko, toivo kuin ja ennen
kaikkea rakkaus. Rakkaus on monitahoista. Se tarkoittaa Rauhalalle rakkautta
Jumalaan, mutta myös puolisoon ja lapsiin, kaikkiin läheisiin. Holma on
onnistunut säilyttämään Rauhalan teoksen taianomaisen kauneuden ja keveyden.
Kieli on osa tätä, mutta on siinä jokin muukin, jota en osaa edes pukea
sanoiksi. Menkää itse katsomaan ja kertokaa sitten minullekin!
Pauliina Rauhala:
Taivaslaulu. Dramatisointi Seija Holma. Ohjaus Heidi Räsänen. Tampereen Työväen
Teatteri 26.9.2015.
Kiitokset teatterille lipuista!
P.S. Taivaslaulusta kirjoittamani kirjaesittelypostaus kirvoitti aikanaan runsaasti kommentteja ja jopa kiivaahkoa väittelyä vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen opeista. Sittemmin olen muuttanut blogin kommentointia niin, ettei täysin anonyymisti voi enää viestiä laittaa. Toivon sydämestäni, ettei kirjoitukseni loukkaa ketään. Se ei ole ainakaan tarkoitukseni. Siksi toivon myös, että mahdolliset kommentit pysyvät asiallisina.