Taivaslaulu Tampereen Työväen Teatterissa

Aleksi ja Vilja eli Tommi Raitolehto ja Eriikka Väliahde.
Kuva TTT.

Yli kaksi vuotta sitten lukemani Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu väikkyy vieläkin mielessäni yhtenä pakahduttavimmista, täydellisimmistä lukukokemuksistani. Kun alkoi liikkua huhuja ja uutisia, että Taivaslaulusta ollaan työstämässä näytelmää, alkoi kurkkuani kuristaa. Se olisi päästävä katsomaan! Mutta miten tässä nyt muka pääsisi Ouluun? Ei kestä kukkaro eikä anna kalenterikaan armoa. Sitten sähköpostiini tupsahti kutsu Tampereen Työväen Teatterin Taivaslaulun kantaesityksen ennakkonäytökseen! Ja kalenterini vilkutti tietysti punaista… Onneksi ystävällinen kutsu oli voimassa pidempäänkin, ja sain sovitettua Tampere-viikonlopun tähän hetkeen ennen lokakuun kirjamessurientojen alkua.

Seija Holma on dramatisoinut Rauhalan romaanin näyttämölle, eli sama teksti esitetään sekä Tampereella että Oulussa. Tamperelaiset olivat ehtineet asialle hitusen oululaisia ennen, joten siksi kantaesitys oli Tampereella. Oulu taas on itsestään selvä paikka esittää Taivaslaulua. Jos olisin rikas ja joutilas, menisin katsomaan myös oululaisen version tästä. Holman ajatuksia näytelmänprojektista voi lukea teatterin blogista.

Hieman ristiriitaisin tuntein astelin lauantai-iltana Eino Salmelaisen näyttämön ovesta sisään. Kuinka rankka illan lähes kolmituntinen esitys tulisi olemaan? Lämpiössä hetkeä ennen näytelmän alkua kuulin kahden vanhemman herran toivottelevan toisilleen hauskaa teatteri-iltaa. Rohkenin vahvasti epäillä näytelmän hauskuutta. Mutta kyllä esityksessä on huumoriakin, ja ainakin kanssakatsojani nauroivat paikoin jopa ääneen. Itseäni ei hirveästi naurattanut, mutta se ei ole moite. Itketti kylläkin, ja myös itkin. En ollut ainoa. Itken todella helposti, mikä nolottaa minua usein. Niinpä tunsin salaista tyydytystä, kun huomasin monen muun itkevän huomattavasti minua vuolaammin. Päättelin, että näytelmä kosketti heitä henkilökohtaisemmin kuin minua.

Kuva TTT.

Pohdin etukäteen myös, miten lestadiolaisten Viljan ja Aleksin tarina on onnistuttu visualisoimaan näyttämölle. Hienosti ja niukoin menetelmin. Lavastus on yksinkertaista ja ilmavaa, mutta samalla hyvin puhuttelevaa. Liikuteltavilla harvalautaisilla seinillä saadaan välillä etualalle risti, jonka vertauskuvallisuus avautuu helposti. Toisella sivulla on suurikokoisia liitupiirroksia, kuin lasten seinille piirtämä perhe. Lisämausteena on niukka äänitehostemaailma: sateen ropinaa, vienoa lintujen viserrystä. Paikoin saarnamiesten puhetta kaiutetaan, ja muutamissa virsissä taisi olla taustanauhalta soitettua urkumusiikkia. Rekvisiittaakin on niukanlaisesti, ja puvustus on tarkoin harkittua.

Tärkeintä näytelmässä ovat kuitenkin ihmiset, näyttelijät. Roolitus on onnistunut hienosti. Eriikka Väliahde on kaunis ja luonnollinen Vilja niin hyvinä hetkinä kuin mielen murtuessakin. Tommi Raitolehto täyttää myös mielessäni rakentamani Aleksin vaatimukset. Raitolehto saa esiin Aleksin herkkyyden ja samalla vahvuuden ja tarkkavaistoisuuden. Holma on muutenkin nostanut Aleksin vähintäänkin tasavertaiseksi päähenkilöksi Viljan kanssa, mikä minusta on hieno ratkaisu. Näyttelijöiden kemiat tuntuivat toimivan saumattomasti, ja katsomoon välittyi aito rakkaus ja lämpö Viljan ja Aleksin kesken.

Isä ja Kaisla eli Tommi Raitolehto ja Suvi-Sini Peltola.
Kuva TTT.

Tärkeä rooli on myös Viljan ja Aleksin ahdistuneella pienellä tyttärellä Kaislalla, jota esittää pääasiassa aikuinen näyttelijä Suvi-Sini Peltola. Ihan täysin tyytyväinen en ollut Peltolan tapaan näytellä viisivuotiasta, mutta yhtä kaikki Kaisla on koskettava hahmo. Kaislan avulla näytetään, miten uskonnollinen puhe vaikuttaa konkreettisesti ajattelevaan lapseen. Kun Kaisla näytelmän lopussa kertoo isälleen pelkäävänsä äidin kuolevan, katsojan (ainakin minun) sydän on pakahtua. Miten voidaan lapselle sanoa, että äidin kuolema on hyvä asia, ettei sitä saa surra? Miten voidaan pelotella alle kouluikäistä lasta synnin tekemisen seurauksista ikuisessa tulijärvessä? Tunsin jälleen saman tunnekirjon kuin aikoinaan romaania lukiessani.

Vilja, Aleksi ja taustalla Kaisla.
Kuva TTT.

Holman teksti on uskollinen Rauhalan romaanille, ja tärkeimmät kohtaukset ovat mukana näytelmässä. Tämä tarkoittaa, että näytelmä on pitkä, kaksi ja puoli tuntia (lisäksi siis väliaika). Toisen näytöksen puolivälissä mietin, olisiko sittenkin voinut hieman tiivistää. Ehkä, mutta asiaan saattaa vaikuttaa, että tunsin tekstin niin hyvin entuudestaan. Tiesin, miten asiat lopulta päättyvät, joten minulle ihan kaikkea ei olisi enää tarvinnut taustoittaa.

Raskas Taivaslaulu ei ole näyttämölläkään. Vaikka tarina on paikoin synkkä ja ihmiset mustan kuilun partaalla, ovat tarinassa koko ajan läsnä kantavina voimina niin usko, toivo kuin ja ennen kaikkea rakkaus. Rakkaus on monitahoista. Se tarkoittaa Rauhalalle rakkautta Jumalaan, mutta myös puolisoon ja lapsiin, kaikkiin läheisiin. Holma on onnistunut säilyttämään Rauhalan teoksen taianomaisen kauneuden ja keveyden. Kieli on osa tätä, mutta on siinä jokin muukin, jota en osaa edes pukea sanoiksi. Menkää itse katsomaan ja kertokaa sitten minullekin!

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Dramatisointi Seija Holma. Ohjaus Heidi Räsänen. Tampereen Työväen Teatteri 26.9.2015.

Kiitokset teatterille lipuista!

P.S. Taivaslaulusta kirjoittamani kirjaesittelypostaus kirvoitti aikanaan runsaasti kommentteja ja jopa kiivaahkoa väittelyä vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen opeista. Sittemmin olen muuttanut blogin kommentointia niin, ettei täysin anonyymisti voi enää viestiä laittaa. Toivon sydämestäni, ettei kirjoitukseni loukkaa ketään. Se ei ole ainakaan tarkoitukseni. Siksi toivon myös, että mahdolliset kommentit pysyvät asiallisina.