Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Valossa moni asia menettää mahdottomuutensa ja

muuttuu ymmärrettäväksi osaksi maailmaa.

”Kun esikoisteoksen kieli on kirkasta ja kaunista, soljuvaa kuin tunturipuro, ja samalla tarina on rauhallinen, pelottava ja koskettava, tuntee jäävänsä mykistyttävän sanattomaksi.” Näin olen ’joutunut’ toteamaan kolmisen vuotta sitten Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta kirjoittaessani. Kaunis ja hienovireinen dystopia lumosi lukijansa, kuten niin monet minua ennen ja vielä useammat jälkeeni. Kirjailijan itsensä kirjoittama englanninkielinen versio romaanista on niittänyt menestystä jopa Yhdysvalloissa.

Minäkin odotin malttamattomana Itärannalta uutta romaania. Kudottujen kujien kaupungista alusta on ote Granta 3:ssa, jonka alaotsikko on Parhaat nuoret suomalaiset kertojat (Otava, 2014). Maistiainen vaikutti heti kiehtovalta ja vain lisäsi odotuksiani. Kun sitten lopulta oli hetki tarttua kirjaan ja avata kannet heittäytyäkseni tarinan maailmaan, tunsin myös pelkoa. Entä jos pettyisin? Mitä jos en pitäisikään yhtään? Jos kirja olisi liian samanlainen kuin Teemestarin kirja? Jos liika yrittäminen olisi tukahduttanut kielen ilmavuuden ja tarinan imun?

Epäröintini osoittautui turhaksi. Itärannan esikoisromaani ei ollut onnenkantamoinen eikä kirjailijan pajatso suinkaan ollut vielä tyhjentynyt, päinvastoin. Kudottujen kujien kaupunki on monitahoinen, hienovireinen, kaunis ja pelottava, aivan kuten edeltäjänsäkin, mutta se on myös kypsempi, tummasävyisempi ja viitteellisempi. Mukana on myyttisiä aineksia, ripaus fantasian perinteitä ja aimo annos loistavasti häivytettyä yhteiskuntakriittisyyttä.

Kudottujen kujien kaupunki sijaitsee kylmän meren keskellä saarella, jonka keskellä muurien ympäröimänä seisoo kivinen torni huipullaan kahdeksansakarainen aurinko. Tornin ikkunoista asukkaita valvoo kasvoton Neuvosto. Läheiset saaret on yhdistetty kaupunkiin ilmagondoliverkostolla, ja kaupungin kadut ovat sokkeloisia kudottuja seittejä, joissa osaavat liikkua vain paikalliset ilman opastusta.

Itäranta ei selitä mitään, vaan tarina alkaa suoraan tapahtumista. Seittien Talon kutoja Eliana löytää merenrannaltaa pahoinpidellyn tytön, jolta on leikattu kieli. Koska luku- ja kirjoitustaito ovat kiellettyjä taitoja, on vaikea saada selville, kuka tyttö on, mitä hänelle on tapahtunut ja miksi. Tytöltä puuttuvat pakolliset ikätatuoinnit, mutta hänen kämmeneensä on tatuoitu näkymättömällä musteella Elianan nimi. Seittien talon päällikkö Kutoja antaa salaperäisen tytön vaaroista välittämättä jäädä taloon ja tästä tulee Elianan huonetoveri.

Vähitellen, pala palalta lukijalle avautuu Elianan kummallinen elämä maailmassa, jossa on omat, pelottavat lakinsa. Elianalla on kielletty, salassa pidettävä taito. Hän osaa lukea ja kirjoittaa. Vielä pahempaa on, että Eliana näkee unia. Unennäkö on yksiselitteisesti kiellettyä, ja rangaistus on ankara: vankila ja pakkotyö. Pahinta on, jos ihmisen luona vierailee yöllä painaja, joka istuu nukkuvan rintakehälle ja kuristaa tätä kurkusta. Niinpä on syytä kaikin keinoin salata unennäkö. Eliana ratkaisee pulmansa nukkumalla mahdollisimman vähän, ja hän vartioi samalla muiden Seittien Talon asukkaiden unta koettaen auttaa unennäkijöitä salaamaan taipumuksensa.

Rannalta löytynyt tyttö suistaa Elianan, Seittien talon ja pian koko kaupungin elämän tasapainosta. Pelataan peliä elämästä ja kuolemasta ilman sääntöjä. Voiko täydellistä järjestelmää horjuttaa? Voittaako hyvä, ja millä hinnalla?

Kudottujen kujien kaupunki ei ole missään nimessä perinteinen fantasiaromaani, ja dystopianakin se on hyvin viitteellinen. Oikeastaan se on pitkälti jonkinlainen yhdistelmä näistä kahdesta. Toisaalta luokittelu on turhaa. Romaanissa on kyse rakkaudesta, sen kauneudesta ja voimasta, yksilön merkityksestä ja mahdollisuuksista taistelussa vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta ja hyvästä ja pahasta, kuten tapana on. Itärannan kerronta tuo tarinaan haasteen lukijalle. Kun mitään ei selitetä, lukija saa tai joutuu koko ajan kokoamaan tarinaa itse. Samalla kirjan maailma kuitenkin vie syvyyksiinsä vastustamattomalla tavalla. Vaikka Eliana jäi ainakin minulle melko etäiseksi hahmoksi, elin hänen mukanaan niin ilon kuin kauhunkin hetket.

Vesi ja kuolema olivat Teemestarin kirjan teemat. Samojen elementtien äärellä ollaan Kudottujen kujien kaupungissakin. Juomavedestä ei ole pulaa, mutta vesi on jatkuvasti läsnä. Alati pahenevat tulvat ahdistelevat kaupunkia, ja meri ympärillä muuttuu yhä uhkaavammaksi. Elannon antaneet korallit ovat muuttuneet harvinaiseksi, katoavaksi luonnonvaraksi, ja syy saattaa olla lähempänä kuin asukkaat osaavat kuvitellakaan. Ympäristökatastrofi liittyy jälleen tarinaan olennaisesti, mutta sen saa lukija itse päätellä ilman, että Itäranta kertaakaan sortuisi osoittelemaan saati saarnaamaan.

Kudottujen kujien kaupunki oli siis jälleen lukuelämys ja lukeutuu ehdottomasti lukuvuoteni huippuihin. Se on myös teos, jonka todennäköisesti luen jossain vaiheessa vielä uudelleen, koska jäi tunne, että aika paljon jäi vielä huomaamatta. Kirjalle povattiin myös Finlandia-ehdokkuutta, enkä olisi ollut pahoillani, vaikka niin olisi käynyt. Valitettavasti esiraati ei kuitenkaan tällä kertaa ollut samaa mieltä kanssani valinnoista. Silti toivon Itärannalle paljon lukijoita. Ennakkoluulot kannattaa heittää romukoppaan!

Minut viedään laivasta maihin viimeisenä, ja kun kuljen kantta pitkin, näen horisontin. Meri on sileä ja lähes vailla liikettä, ja rantaviiva on paljas, kuin aallot pidättäisivät henkeään. Kaikki on tyyntä, kuten kuolleet ovat.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Teos 2015. 334 s.

Ostettu.